Yhdistävät tekijät

Vila oli todellakin mulle uus tuttavuus. Ainaki selästä käsin. En ollu kertaakaan ollu tamman satulassa ja olihan se ihan erilainen kuin Eela. Tai Lefa, jonka kanssa oli pari kertaa touhuttu kentällä ja kisoissa. Kahdella tammalla oli kuitenkin samankaltaisuutta menohalujen suhteen.

Pari pitkälle sivulle pystytettyä estettä kiinnosti ja samalla innosti Vilaa silmin nähden. Olin kuullu puskaradiosta tamman vauhdikkaista alotuksista työnteon ja esteiden parissa vielä vain pari vuotta takaperin. Jospa Vila olis ryhdistäytyny ihan kunnolla, enkä tulis alas ihan heti. Toivottavasti en ikinä.

Alkutreenin aikana sain tamman hyvin kuulolle ja reagoimaan pienimpiinkin apuihin ja painon vaihteluihin. Laukannostot sekä hidastukset pelkällä istunnalla sujuivat iteltänikin jo paremmin, kiitos opettavaisen naiseni. Eelan siis.

Esteiden alotuskorkeus oli maltilliset 80 senttiä. Halusin pelata varman päälle ja ottaa alkuun mustan kanssa rauhassa. Kattoo vähän, millasta peliä tamma pelas. Selkeästi suunnitellen liikkeitään Vila ylitti molemmat esteet hurjalla ilmavaralla ja mä huokasin helpotuksesta ja yllättyneisyydestä. Se meni ihan liian helposti.

Pian tutun miehen naama ilmestyi kentän laidalle ja heilautin kättä tervehdykseksi. Anton oli hoitanut Vilaa pitkään. En ees muista, millon miekkonen alotti Auburnin riveissä.

Nojauduin kentän aitaa vasten ja katselin, kun itse tallimestari hyppäsi Vilan kanssa esteitä.
Isabella oli ilmoittanut Jonathanin osallistuvan Vilalla Power Jumpeihin (jonka lyhenteestä "PJ" olin kyllä Aliisan kanssa heittänyt vitsiä ja varmasti oli moni muukin), joten mies sillä tämän kuukauden myös treenaisi ahkerasti. Noh, jäipähän mulle enemmän aikaa tehdä.. Ööm.. Ei mitään? Vakkarivalmennuksetkin olis tämän kuun tauolla.
Tai no, Sallia saatoin käydä nyt useammin liikuttelemassa... Siitä liikuttamisesta mulle jopa maksettiinkin.

Heilautin kättäni tervehdykseksi takaisin.
Pitäisköhän tässä nyt olla jotenkin kateellinen? Ei. Mun taso mihinkään BJ... PJ-esteille ei riittäisi, joten antaa muiden vain hoitaa siellä kisaamiset. Katotaan sitä osallistumista sitten ens vuonna... Ehkä.

"Miten menee?" huikkasin kun en siihen hätään muutakaan keksinyt.

Vilkasin Antonin suuntaan. Hitto sehän puhu!
"Kysyks Vilalta vai multa?" vastasin satulasta vakavana. En kuitenkaan voinu kiusaa miestä sen enempää, vaan naurahdin perään. "Vitsi vitsi. Paskemminki vois", myönsin lopulta ja taputin Vilaa kaulalle.

Hidastin tamman ravin kautta käyntiin ja annoin sille hieman enemmän ohjaa. En haluis ihan henkihieveriin toista rääkkää ennen kisoja, vaikka niihin oliki aikaa vielä. Onneks.
Suuntasin tamman askeleet kentän laitaa kohden, suoraan Antonin luo.
"Viitikkö vähän jeesii?" Heilautin päätäni esteitä kohden.

Menis niin perkeleesti nopeempaa, jos mun ei tarvis pomppii satulaan ja takas joka halvatun sekunti. Hikihän siinä tulis! Kyllä mä vähän jo pelkäsin, et valkosesta t-paidasta oli muuttumassa läpinäkyvä, mut nopee vilkasu kerto mun vielä olevan säädyllisesti pukeissa. Mustassa paidassa olis kirjaimellisesti sulanu ja harmaa taasen (muiden värien tavoin) paljastanu pienimmänki hikoilun. Olihan mullakin maine jota täytyi pitää yllä!

"Vilalta", nakkasin pallon takaisin.
Siinä hetken pähkäilin, et miten vähän me tallimestarin kanssa oltiin loppupeleissä oltu tekemissä. Oli mies toki mulle paikkoja esitellyt silloin kun olin Vilan hoitajapestin saanut, mutta siitäkin oli kohta vuosi.

"Voin kai minä", lupauduin ja kömmin norsumaisella ketteryydellä aidan välistä kentän puolelle. Vilkaisin Jonathania kulmat koholla. Näytti kirjaimellisesti turpaansa saaneelta, mutta en kehdannu sanoa mitään.
"Tässä parempaakaan tekemistä ole", hymähdin ja ohimennen taputin Vilaa kaulalle.

Pitäis varmaan udella, miten Jonathan oli suunnitellut treenaavansa Vilan kanssa, koska Isabella oli ehdottanut/pyytänyt/käskenyt minua osallistumaan Vilan kanssa johonkin ihmeen lähisukukisoihin, jotka olisi jonkinlainen Power Jumpien oheistapahtuma, joten pitäisi itsekin ehtiä tammalla treenaamaan.

Mä huomasin blondin oudoksuvan katseen. Ja mä tiedostin tasan tarkkaan näyttäväni erittäin turpiin ottaneelta. Kiitos kysymästä. Valitettavasti Sarah ei ikinä näyttäny mulle mitään meikkivinkkejä joilla peittää ruhjeet, mut mikäs mies mä olisin jos tappeluarpia peittelisin! Vaikka otinkin ihan kunnolla pataan ja hävisin. Mun puolustukseks, mä olin yksin ja ne oli ryhmässä.

Yksitellen olisin ehkä hävinny kolmannelle. Väsymyksestä. Ei siitä et olisin paska tappelee. Vaikka vähän senki takia.

"Viitikkö nostaa ne vaikka sataseen." Aloin keräillä ohjia takaisin tuntumalle ja samalla huomasin tamman vireystason nousevan samoihin lukemiin kuin treenin alussa. Vanhemman tamman kanssa treenatessa huomas Eelan aina sillon tällön vähän väsyvän loppua kohden. Tällä kertaa mä olisin se, jolta loppuis puhti.

Reippaan ravin kautta nostin laukan ja jatkoin korotetulle esteelle. Anton oli jääny esteen nurkille norkoomaan ja tunsin toisen arvioivan katseen mun naamassa, istunnassa ja asennossa hypyn aikana. Hitto et tuli suorituspaineita!

Nostin peukalon ylös ymmärtämisen merkiksi ja ryhdyin hommiin.

Kun Jonathan sitten lähti virkeän Vilan kanssa hyppäämään estettä, mietin siinä kädet puuskassa, pitäiskö siinä jotain jutun juurta heittää. Sehän oli helppoa kuin heinän teko meikäläiselle... Aina se oli yhtä vaikeaa vähänkään "oudon" tyypin seurassa. Toki jos kaljaa olis saanut niin ehkä sitten ei olisi ollut...

Mitä mä nyt edes Jonathanista tiesin? Sen ammatin, vuokrasi Eelaa, omisti Lyylin, oli Matildan ja Gabriellan ex... Tai ainakin olin kuullut huhuja, että Sokkien palkallisten suhdemikälie oli loppunut jo.
Rykäisin vähän kurkkuani muistaessani Jusun lipsautuksen siitä, kuinka Aliisa ja Jonathan olivat joskus  "villiintyneet" yhdessä. Aiiivan, sekin vielä.

"Ootko ennen Vilan kanssa hypännyt?" utelin tyttöystäväni entiseltä panolta.

"Never", naurahin ja taputin Vilaa kaulalle. Tamma pärskähti ja pyynnöstä hidasti raviin. Vaihdoin suuntaa ja kannustin sen uudestaan eteen. Kaksi suurta volttia ja tamma oli taas selkeästi kuulolla. Otin pienen sarjan vielä toiseen suuntaan ja pyysin Antonia nostamaan puomit samalle korkeudelle, kuin Pöverin luokan esteet.

Treeni oli varmasti ollu mulle paljon valaisevampi tammasta ja sen työmoraalista, kuin Vilalle mun menosta ja tyylistä.

"Miten teillä menee?" kysäisin mieheltä kun päästin ohjista lähes irti ja annoin Vilalle tilaa liikkua loppukäynnit. "Onhan teilläki jo taivalta takana." Isabellan puheista päätellen, Antonin oma taso ei vastannut Powerin tasoja yksilökilpailuissa, siksi se oli kysyny mua, nyt kun Eela oli jääny kisaeläkkeelle.

Lyylin ensimmäiset kisat oli vielä jossain hämärässä tulevaisuudessa. Eikä niillä mikään kiire edes ollut. Sais likka ensin totutella ratsun elämään ja arkeen ja mä hevosen omistajan sekä nuoren opettajana. Siitä tulis erittäin mielenkiintosta.

Jaa. Ei ikinä.
Joko Vila oli ihmeellisen seesteisellä tuulella tai sitten Jonathan vain oli parempi ratsastaja kuin minä, koska musta tamma noin maltillisesti käyttäytyi hypätessä.
Vahva veikkaus jälkimmäiselle vaihtoehdolle.

Sitten Jonathan kysyi, miten meillä meni. Yhteistä taivalta ja niin edelleen. Tarkoittikohan se nyt mua ja Aliisaa vai mua ja Vilaa.
Vahva veikkaus jälkimmäiselle jälleen kerran. Tuskin mies nyt niin etevä oli, että olisi osannut lukea minun ajatuksia ja tajunneen minun miettineen Aliisaa hetkeä aikaisemmin.

"Hyvin kai", murahdin olkiani kohauttaen. "Ei tässä nyt ihan vielä maailmaa lähdetä valloittamaan, mutta kuitenkin..."
Lauantaina oltiin käyty Saviojilla kisaamassa eikä tullut kyllä yllätyksenä, ettei sieltä mitallit kaulassa kotiin tultu, muttei me ihan sysipaskoja kuitenkaan oltu.
Uusintakierroksella piti mennä tyrimään kaksi puomia alas...

"Pitikin kysyä, et miten sulla noi aikataulut menee Vilan kanssa, koska on ne jotku sukuruts.. khrm, kisat  ennen Power Jumppeja ja minun pitää kuulema kisata siellä Vilan kanssa Isabellan parina."

Laskeuduin satulasta ja Vila päätti ottaa asiakseen rapsuttaa toista etustaan ja yllättää mut vetämällä ohjia päinvastaiseen suuntaan kuin ite olin. Horjahin hieman päätyen ottaa tukee mustasta otuksesta.
"Huppppsista", hörähdin ja suoristin itteni jalkojeni päälle.
"Eihän meistä kukaa oo seppä syntyessää", totesin hymyillen.

Anton vaikutti juuri niin hiljaiselta suomalaiselta mieheltä kuin saattoi vain tekstikirjasta lukea. Ei juurikaan mitään ylimääräistä small talkia. Pakolliset asiat käytiin läpi sutjakkaan ja ehkä juuri ja juuri kehdattiin kysyä lisäinfoa.

"Ööh... Aikataulut... Helvetin hyvä kysymys", myönsin löysätessä satulavyötä parilla reiällä. "Oon lähössä reissuun kohtapuoliin muutamaks päiväks nii tää leidi is all yours. Ja ens viikolla mulla tais alkaakki taas tallivuorot. Pitää viel tarkistaa. Onks sulla mun numeroo?"

Tuskin oli. Miksi olis?

Hymähdin huvittuneena, kun Jonny oli lentää nurin, mutta sain jotenkin pidettyä naaman ihan pokerilla.

"Okei", nyökyttelin miehen selityksille menoistaan ja rapsuttelin Vilan otsaa.

"Eipä kyllä ole", naurahdin. Kyllähän tallimestarin numero ilmoitustaululla roikkui, mutten ollut kokenut tarpeelliseksi sitä itselleni tallentaa vaikka muutamaan otteeseen olin sitä siitä tavaillutkin, kun tylsyyksissäni olin ilmoitustaulua lueskellut.

Ei mulla tainnut olla kuin Isabellan ja Aliisan numero puhelimessa muistissa, mitä auburnilaisiin tuli.
Jessen ja Sasun myös, mutta ne nyt olivat purtsilaisia.

"Anna se kohta", mutisin vielä. Samalla vaivallahan sitä olisi tietty loungeen raahautunut ja katsonu sen numeron sieltä, mutta noh, yritetään nyt edes vähän tässä samalla tutustua jotenkin. Tultais olemaan tekemisissä tässä kuussa muutenkin...

"Missä Lyyli muuten on?" kysäisin silkkaa uteliaisuuttani ja tutkailin miehen kasvoja. Jep. Turpaan se oli saanut.

Mä olin hieman yllättyny Antonin muistaessa mun hevosen nimen. Tai ylipäätään sen, et omistin nuoren ja kokemattoman.
"Rosengårdeilla opettelemassa ratsuks", vastasin toisen uteluihin. "Elokuun alussa varmaan saa sen hakee pois. Vähä poden huonoo omatuntoo, ku en oo käyny ku kerran kattomas sitä." Tukahutin vaivaantuneen naurun heti alkuunsa.

Vila tuuppas mua käsivarteen kuin halutakseen jo vapaalle. Olinhan mä ryöstänyt siltä yhden kallisarvoisen laidunillan. Ehkä tamma selviäis siitä hengissä.

Anton edelleen seuraus mua ja Vilaa. Pelkäsköhän et teen sen rakkaalle hoidokille jotain? Ei noista suomalaisista ikinä tiiä.
"Tota..., sori jos ylitän jonku rajan, mutmut...", alotin ja keskeytin siks aikaa, et sain Vilan kiinni hoitopaikalle. "Isabella mainitsi jotain susta ja Aliisasta..., ootte pari, yes?"

Entistä huonompi omatunto kolkutteli mua rintaan. Jos Anton ja Aliisa olis jotain vähääkään enempää ku ystäviä, kavereita, what ever, mä olin ollu tekemisissä neiti Hurun kanssa todella, todella väärällä hetkellä. Ja tavalla.

No, mitäpä tuohonkaan sanomaan? Lyyli oli Rosengårdeilla. Selvä. Nyökyttelin vain.

Hivuttauduin Jonathanin ja Vilan perässä hoitopaikalle kengän kärkiä tuijotellen.
Joo, olin ottanut tavoitteeksi tutustua tallilaisiin eikä mulla noita miespuolisia kavereita ollut täällä oikein ollenkaan, mutta olisko se vähän outoa edes yrittää kaveerata Aliisan panojen kanssa?
Toki mennyt oli mennyttä, mut silti. Huru nyt varmaan olisi vain naureskellut...

Ja sitten Jonathan avasi suunsa ja mainitsi kyseisen Huruliisan vaivaantuneen oloisesti.
"Jaa niin, ollaan joo", vastasin nojaten seinää vasten.
Mistä Isabella sen tiesi? Liekkö vaan arvannut tai Aliisa kertonut, koska eihän me nyt mitään isoa numeroa meistä oltu tehty vaan oltiin oltu ihan kiltisti Auburnissa (ellei nyt lasketa sitä vessaan livahtamista cocktailjatkoilla).
Itsekään siitä maininnut kuin vain sille ihmeen Metille ja äidille.

Hymyillen kohotin kulmiani pitäen katseen kuitenkin Vilan suitsien soljissa. Vai että joku onnekas oli onnistunut taltuttamaan Aliisa Hurun spontaanin ja hetken huumasta toimivan mielen. Nostin hattua Antonille, vaikkei mies tätä nähnyt.
"Kauas ootte pitäny yhtä?" Toivottavasti eivät kovin kauaa, omaa nahkaani ajatellen.

Saatuani soljet auki, pujotin tamman riimun tämän kaulalle, vaihdoin suitset päitsiin ja pudotin nahkaisen varusteen seinustalla roikkuvaan koukkuun. Avasin kypärän klipsin ja riisuin varusteen itseltäni.
"Aliisa on kyl jotakin. Hyvällä tavalla, meinaan. Aina hirveen positiivinen ja sellane pirtsakka, tai jotain", jatkoin naurahtaen. Anton varmasti tiesi kaiken sen ja oli varmasti huomannut sen useaan otteeseen.

Hieroskelin takaraivoa. Mitenköhän kauan me nyt Aliisan kanssa oltiin ihan seurusteltu?
Ruotsin reissujen jälkeen se Esko oli meidät ABC:llä yllättynyt ja silloin se oli puheeksi tullut. Kaverilliset kuviot oli kyllä jo ystävänpäivänä muuttuneet toisenlaiseksi kaveruudeksi, mutta ei se silloin alkuun ollut muuta kuin peiton heiluttelua ilman mitään seurusteluhommia.

"Mitäs me nyt oltais... Huhtikuusta asti", mietiskelin ääneen. Se kai liippasi aika läheltä?

Oliskohan minun pitäny jotenkin soljahtaa Vilan hoitajan rooliin ja auttaa Jonathania tamman varusteiden kanssa? Vaikka tuskinpa mies olisi tallimestarin hommissa jos ei yhtä hevosta osaisi hoitaa ratsastuksen jälkeen... Eikä sillä näyttänyt mikään kiirekkään olevan.

Siksipä vain tyydyin silittelemään Vilan päätä.

Ihan spontaani nauru kuitenkin pääsi karkaamaan Jonathanin jatkaessa Aliisasta puhumista.
Olinkohan mä koskaan nähnyt naista huonolla tuulella? Siis oikeasti. Jos joku meni perseelleen niin Aliisa kuitenkin onnistui siitäkin löytämään vitsailun aihetta.
Hyvä vain, koska Auburnissa oli ihan tarpeeksi hapannaamoja.

"Joo, Aliisa on kyllä melkoinen persoona."
Sekin oli vähän vähättelevä ilmaisu.

Huhtikuusta...

Ei jumaliste.

Taoin päätäni henkiseen seinään. Mun olis pitäny ehkä selvittää Aliisalta tilanne, vaikka brunette oliki se alotteen tekijä. Mut toisaalt, ei mulla ollu edes pienintä aavistusta siitä, et kaksikko piti yhtä enemmänki ku ystävinä.
"Cool." Se oli ainoo mitä sain sanottuu, mitä tuli mieleen ja mitä kykenin miettimään. Yritin muodostaa ees kohteliaisuudesta jotain hymyntapaista.

"Noh, ei kai sitten muuta kuin onnea ja pitkää ikää", lisäsin pienen naurahduksen saattelemana. Olin salaa tyytyväinen siihen, ettei mun tarvis kertoo yhtään mistään Antonille. Enkä tarkota sillä ettenkö haluis. En vaan mielelläni asettanu itteeni uudestaan nyrkkeilysäkin sijaiseks. Aliisan homma olis tuoda esille tollaset kiusalliset asiat, sillä nainen oli kuin olikin se suhteen toinen osapuoli. Not me.

Ei jumaliste.

Kohauttelin vain harteitani ja pistin kyllä merkille Jonathanin jonkinsortin vaivaantuneisuuden.
Pitäiskö mun mainita, että tiesin sen kyllä vehdanneen Aliisan kanssa? Nääh, ei kai? Se joko tekis tilanteesta entistä kiusallisempaa tai sitten sais tallimestarin vähän rentoutumaan.

Ehkä olisi vain parempi vaihtaa aihetta?
"Khrm, onko tuo - " aloitin ja pyörittelin etusormellani johonkin miehen kasvojen suuntaan " - sellainen näkisitpä sen toisen osapuolen-juttu?"
Eipä se mulle kuulunut, mutta en voinut olla utelematta.

Vakavoiduin. Ehkä vähän liikaakin.
"Eeei... Valitettavasti mä joudun myöntää tappioni siinä matsissa", tuhahdin ja yritin rentoutua.
Auburnissa oikeastaan mikään asia ei pysynyt salaisuutena, mut kaikista henkilökohtasimmilla asioilla kesti välillä astetta pidempään tulla julki. Joten en voinu olla ihan varma siitä, oliko Jesse kuullu mun säätävän jotain suhteentapaista miehen kanssa ja samalla sen olevan syy mun turpasaunaan.
"Käväsin Helsingissä viikonloppuna. Ei taida mennä enää uudestaan", heitin ja kohautin olkiani, kuin asia olisi muka jotenkin samantekevää.

Vila mulkas mua ja Antonia. Kai se yritti viestittää halustaan päästä takasin heinän ja tuoreen ruohon pariin. Vilan satula oli odottanut hyvän tovin suitsien kanssa omassa telineessään ja mä olin siirtynyt harjojen kimppuun.

Rapsuttelin korvanlehteä ja kuuntelin Jonathania.
"Harmi", mutisin. En mä mitään tarkkaa selontekoa runnotusta naamasta odottanutkaan.

"Ei kuulu kyllä minunkaan lempipaikkoihin", sanoin tarkoittaen Helsinkiä. "Liian iso paikka."
Helsingissä oli ihan liikaa ihmisiä minun makuun. Murronmaa oli just eikä melkein sopiva. Ylisosiaalisen luonteeni kanssa sinne joukkoon sulautui helposti, mutta ihmisiä ei ollut liikaa.
Kallakin olisi varmasti ollut mukava paikka asua, mut sitten puolestaan täällä oli liian vähän asukkaita. Kaikki tuntui tuntevan toisensa ja niin edelleen...

"Mä voin viedä nää", totesin ja keräsin Vilan varusteet syliini. Eipähän tarvis siinä tumput suorana seisoskella.

"Thanks", huikkasin Antonille lattianrajasta putsatessa pää ylösalaisin Vilan kaivoita. Olisinhan mä tietenkin ratsuni kamat voinu viiä mennessäni, mut aina apu oli tervetullutta.

Antonin palattua rapsuttamaan Vilan otsaa, suoristin oman selkäni ja mietin kuluvaa viikkoa ja viikonloppua.
"Siitä mun reissusta vähän tarkemmi...", alotin ja hain miehen katseesta kiinni. "Näil näkymin lähetää mun miesyst... kaverin kans perjantaina iltaa vasten, et ainakin sillon tää naikkone on kokonaa sun." En tiiä miks korjasin sanan miesystävä niin hätäseen. Mut eihän me oltu patun kanssa yhtään mitään ystäviä/kavereita enempää.

Noukin Vilan harjapakista lehtiön ja kynän, rustasin numeroni ja nimen (varmuuden vuoksi) allekkain, repäisin palan irti ja ojensin Antonille.
"Jos nyt tulee jotain." Hymyilin pienesti. "Eikä tarvii koskee ees hevosjuttuja", hymähin.

Palatessani luulin Jonathanin puhuvan Helsingin turpakäräjäreissustaan, mutta nopeasti tajusin sen tarkoittavan tosiaan tulevaa reissuaan minnelie.

Hetkinen... Sanoiko se miesystävä? Tai siis oliko se sanomassa niin, mutta korjasi sen nopeasti kaveriksi.
Tarkoittiko se siis ihan miesmiesystävää, you know, ei niin kuin semmoista ystävyyttä kuten mulla ja Jessellä (jos meitä nyt miksikään ystäviksi pystyi kutsumaan).

Vaivoin sain pidettyä ilmeeni neutraalina vaikka oikeasti oli kulmat  lennähtämässä yläilmoihin tämän tiedon myötä.
Ei mulle toisten seksuaaliset suuntautumiset kuuluneet, mutta tää tuli yllätyksenä. Ellen sitten käsittänyt jotain väärin... Jonathanhan oli seurustellut tietääkseni vain naisten kanssa (ja paneskellut Aliisan kanssa), joten kai mä olin vain olettanut sen olevan ihan hetero.
Eli Aleksanteri oli parisuhteessa sen Robertin kanssa  - olleet jo pidemmän aikaan - ja Jonathan tykkäsi molemmista sukupuolista.

"Joo, selvä. Viikonloppuna mulla onkin enemmän aikaa kun ei tarvi käydä sitä Salliakaan liikuttelemassa", mutisin.

Tartuin Jonathanin ojentamaan paperilappuun ja kaivoin oman puhelimen taskusta, jotta pystyisin tallentamaan sen numeron samantien itselleni. Muuten unohtaisin ja varmaan hukkaisin koko lippulappusen.
Kohottelin vähän kulmiani miehen loppukommentille.

"Voitais vaikka lähteä kaljalle joskus", ehdotin. Jos Aliisaa ei laskettu, niin ei ollut meikäläisellä kaljaseuraa tässä pitäjässä. Ja tiesin, että tallimestarille kyllä ohrajuomat maistui.
Jos ei kaljatuopin ääressä tutustuisi nii jo oli kumma.

Blondi jääty hetkeks. Oikeestaan vähän pidemmäks aikaa kuin vaan hetkeks. Nyt se varmaan luulis, et haluisin painaa sitäkin takaapäin ja juoksis karkuun. Ei kaikki oo sellasia!

Se sai kuitenkin kerättyä ittensä ja mainitsi maailman ihanimman asian; Kalja. Bingo. Anton ties, mistä toiset miehet tykkäs. Ainakin suurin osa. Oli niitä siiderilissuja miestenkin leirissä.
"Sure", vastasin naurahtaen. "Kaljaseura kelpaa aina."

Anton soitti mulle hälärin, jotta sain tallennettua miehen numeron omaan puhelimeeni. En vaan viittiny myöntää, et mulla oli jo herra Seljavaaran numero tallennettuna. Hiljalleen olin keränny jokasen hoitajan ja vuokraajan numeron puhelimeeni. Ja Helsingin reissun jälkeen, kun edellinen OnePlussa meni uusien kavereiden matkaan, olin suoraan hakenu ilmotustaululta ja vuokraajien listoilta numerot taas talteen.

"Seljavaarako se oli?" Kyllä mä tiesin sukunimeä myöten kaverin nimen, mutta sekin olis voinu olla liia outoo myöntää. Ehkä sitte joskus tarpeeks tuiterissa.

"Niin, eipä tuota oo hirveästi noita kaljoittelukavereita näillä seuduilla", myönsin hymyillen.

Ehdin hetken miettimään et luulikohan Jonathan mun kaljotteluehdotusta treffipyynnöksi koska sitä se ei todellakaan ollut. Jos me joskus kaljalle saakka päästäis niin tuliskohan siitä kiusallista?
Tosin kyllähän se tiesi mun seurustelevan Aliisan kanssa, joten eiköhän senkin päässä liikkunut sen verran aivosoluja, että tajus sen olevan ihan vaan semmonen kaverillinen kaljalle lähtö.

"Joo, sama mies", totesin tunkiessani puhelimen takaisin taskuun sen jälkeen, kun olin saanut soitettua hälärin tallimestarille.
Kädet puuskassa seisoskelin siinä hetken katse Vilassa.

Taas se mies meni vähän vaikeenoloseks. Pitiki mennä möläyttää et Patrick on muka joku mun miesystävä. Kunnon freudilainen. Pitääpä varoo jatkossa.
"Vähän joo alkaa tunnistaa liikaa samoja naamoja Krouvissakin", tuhahdin huvittuneena.

Tungin myös oman uutuuttaan hohtavan luurin taskuun ja taputin Vilaa pari kertaa lautaselle. Se mulkas mua uudemman kerran. Nyt ehkä vähän neutraalimmin.
"Mä vien tän vielä laiduntaa...", tokaisin kuin muina miehinä ja vilkaisin Antonia.

Kaveri oli jotenkin tosi symppis. Sellanen vähän hönön oloinen, mut varmasti jollain osa-alueella hemmetin fiksu! Ja ei se mies oo, jos ei autoista tiiä, et ehkä siltä saralta vois löytyy jotain juteltavaa.

Napsautin pikalukon kiinni Vilan riimuun ja huikkasin loungen suuntaan lähtevälle Antonille moikat. Kaipa me vielä jossain joskus törmätään. Krouvissa varmaan viimeistään.