Uusia naamoja, eikö ne ikinä lopu?

Olin viittä vaille valmis iltatallin kans. Viimeset varusteet omille paikoilleen, mössöt hevosille ja siitä vielä iltakaffeille loungeen. Tallilla oli rauhallista, onneks. Toisaalta ihmisten hälinä oli sillon tällön ihan jees. Ainakin näin sosiaalisen kaverin näkökulmasta. Amanda saattais olla eri mieltä. Mutta Amaltahan ei kysytä! HA! (plz don't fire me.)

Maneesista kuulu jonkun ratsukon ääniä ja uteliaisuuttani otin kahvikuppini mukaan ja astelin maneesin puolelle. Näkökenttään osui nuori, todella nuori ratsastaja kimoutuvan ponin selästä. Mä en yhtään tiennyt kuka tää likka oli, mut sen vilkastessa mun suuntaan tervehin kuitenki ystävällisesti. Ei se käden heilautusta suurempi ele ollu, mut edes jotain.

Blondi oli varmaan ensimmäisiä kertoja Auburnin maneesilla. Ikinä nähny tytön ratsua, saatika tyttöä itseään. Varmasti joku täysin ulkopuolinen. Olisin kyllä kuullu tai nähny kaksikon aikaisemmin jos parivaljakko oli Auburnin asukkeja.

"Tarviikko jeesii minkää kans?" Tässä ku oltiin nii sama se oli tarjota apuaan. Hörpin tulikuumaa kahvia siltä varalta, etten ehtisi juoda sitä ennen sen kylmettymistä mukiin.

Mua jännitti ensimmäinen kertani Auburnin maneesilla ihan mielettömästi. Kuten sanottu, Suomessa harvemmin törmäsi sen kaltaisiin talleihin, joilla oli suihkulähde pihassa. Tunsin oloni isojen hevosten valtaamassa ympäristössä pienisuuren ponini kanssa ihan todella ulkopuoliseksi, mutta onneksi maneesi oli ollut melkein tyhjillään mun saapuessa sinne vartin yli yhdeksän illalla. Vain yksi ratsukko käveli loppukäyntejä edes huomaamatta meitä, ja häipyi sitten vähin äänin jättäen meidät Tessan kanssa ylhäiseen yksinäisyyteemme. Se oli ollut mulle helpotus.

Tessa oli liikkunut tapojensa vastaisesti ihan mukavasti, vaikkei sen näköpiirissä ollut ollutkaan kuin maahan kaivettuja puomeja. Sille teki hyvää välillä opetella hallitsemaan jalkojaan ja kontrolloimaan omaa askellustaan. Tärkeitä ominaisuuksia estehevoselle, mä sanon.

Me käveltiin jo loppukäyntejä, Tessa ihan hikisenä päällään ihanan vaaleanpunainen (kiitos, isä) ratsastusloimi, kun kuulin ääntä tallin puolelta. Pieni pakokauhu valtasi mut: kuka nyt tähän aikaan enää ratsastaisi? Pysäytin ponin, joka oli selvästi jännittynyt mun jännittämisestä, ja huomasin ovella jonkun mieshahmon. Se heilautti kättään, ja mulla meni hetki sisäistää tervehdys ennen kuin moikkasin takaisin.

"Tarviitko apua?" se kysyi. Voi ei, nyt mä olisin sen mielestä joku vähintäänkin jälkeenjäänyt yksilö: siinä seistä pönötin ponini selässä näyttäen siltä, etten edes päässyt sieltä alas. Nopeasti heitin jalkani satulan takakaaren yli ja laskeuduin maahan vilkuillen paniikinomaisesti ympärilleni ja miettien jotain yhtään järkevää vastausta.

"Kiitos, öö, tota, puomit? Ne tarvitsisi saada paikalleen?" sopersin. Lähdin saman tien itsekin keräämään asetelmiani pois ponin viipottaessa perässä parhaansa mukaan.

Vilkaisin kulmieni alta vaaleanpunaista (for real?) ratsastusloimea. Erikoinen valinta. Olikohan likka perinteinen varusteharrastaja? Kaiken oli pakko olla pinkkiä tai jotain muuta, jos ei ollu niin mökötettiin useampi vuorokausi.

Jätin kahvin kentän laidalle pienen puujakkaran päälle ja asetin kurssini puomeja kohti. Likka vaikutti ujolta. Juuri sellaselta hiirulaiselta, joka piiloutuisi pimeimpään koloon kauas mahdollisilta katseilta. Saatoin olla väärässäkin.

Nostin maasta kaksi puomia, tummansinivihreän ja punakeltaisen. Miten helvetissä Amanda oli suostunut näihin väreihin? Katsoin puomeja arvioiden kantaessani niitä omalle paikalleen. Nekin täytyisi maalata piakkoin. Keväällä viimeistään. Vilkaisin ponia ja sen ihmistä.
"Ette taida olla meijän tallilta?" kysyin uteliaana, kuitenkin malttaen pitää ääneni asiallisena.

Säpsähdin, kun mies jatkoi keskustelua. Olin olettanut, että se oli joku tallityöntekijä, joka silkasta velvollisuudentunnosta (ja siitä, että oli niin myöhä, että se ehkä halusi jo kotiin) auttoi mua kasaamaan kamppeeni mahdollisimman nopeasti ja lähtemään. Niin mä olisin tehnyt, jos olisin ollut sen asemassa.

"Täh, joo, ei, ei olla täältä, vaikka meidän kai aluksi pitikin olla", aloitin selittämään, kunnes tajusin, ettei varmaan kannattanut. "Kaajapuroilta tultiin. Muutettiin vähän aikaa sitten."

Näin läheltä katsottuna mies oli pitkä, pitempi kuin olin aiemmin olettanut. Sillä oli vaaleat hiukset ja raamikas kroppa, ainakin vaatteet päällä, ja oikeastaan se oli aika komeakin. Yritin olla vilkuilematta miehen suuntaan jatkuvasti, koska se nyt ei olisi ollut millään tavalla tahdikasta käytöstä tässä vaiheessa uutta ihmistuttavuutta. Keskityin pitämään katseen tiukasti kiinni keltasinisessä puomissa, kun nostin sen vaivalloisen näköisesti käsivarsilleni. Hyvä, ettei sen toinen pää kalahtanut mun ponin kalloon.

Sitten mun keskittymiseni herpaantui.

"Niin, kuka sä olet?" sain rykäistyksi.

Purtsilainen. Tietenkin. Nyt oli niiden maneesivuoro. Ei siis ihme ettei ratsukko ollut tutunnäköinen. Ja varsinkin jos parivaljakko on muuttanut talliin vasta vähän aikaa sitten.

Likka vaikutti vähän vaivaantuneelta ja siinä tilanteessa oli epäreilua hymyillä. Tungin leukani mustan talvitakin kaulukseen, jottei blondi huomais.  Tuskin, ku ei se ees kattonu mua kohti. Ja sitte se avas uuestaan suunsa.

"Tallimestati täällä Auburnissa, Jonathan." Nostin leukani pois piilostaan ja hymyilin ystävällisesti blondille. "Ja te kaks ootte...?"

Vai että oikein tallimestari, hymyilin, ja tunsin punan leviävän kasvoille, kun huomasin Jonathaninkin hymyilevän.

Yritin karistaa kuumotuksen naamasta ajatuksen voimalla, ja tipahtaa takaisin tähän hetkeen. Hetkeen, jossa Jonathan oli mua varmaan jotain kymmenen vuotta vanhempi, varattu ja juuri kysynyt mun nimeä.

"Emili Meier. Ja tää on Tessa, mun poni. Esteitä kisataan, tai kovasti yritetään", selitin vauhdilla yrittäen pitää äänensävyn mahdollisimman asiallisena ja neutraalina. Mun katse harhaili milloin Jonathanin naamassa, milloin käsivarsissa ja milloin hiuksissa, joista jokainen tuntui olevan mulle kuin pala taivasta. Voi ei, ajattelin. Olinhan mä nyt miehiä ennenkin nähnyt.

Mä en oikeasti ollut mitään helposti ihastuvaa tyyppiä, tai ainakin niin koetin uskotella itselleni. Mä vain NÄYTIN siltä, että ihastuin helposti: punaiset posket ja siniset silmät ja sillä tavalla. Ehkä olin vain unohtanut, miltä mahanpohjassa liitelevät perhoset tuntuivat, kun olin niin kovasti keskittynyt leikkimään motivoitunutta kilparatsastajaa. Nyt mua yritettiin selvästi muistuttaa siitä.

Jos likka oli jossain kohti vaikuttanut ujolta, ei ollu enää. Emiliksi esittäytynyt nuori tuntui päässeen vauhtiin.
"Ei taida iha hevosesta mennä tää sun nelijalkanen?" kysäisin ja kävin ponin, hevosen, mikälie läpi korvista vuohisiin. "Hienon värinen se ainakin on."

Pudotettuani kaksi puomia muiden sekaan, käännyin hakemaan viimeiset kolme kentältä. Mustavalkoinen sekä violetti olivat maneesin toisessa päässä ja sinimusta keskikohdilla.
"Mä voin hakee noi loput, vähä helpompaa ilma hevosta käsipuolessa", sanoin ollessani jo matkalla kohti viimeisiä puupalikoita.

"Joo ei, ratsuponi se on. Suoraan Sveitsistä", vilkaisin kimoa vierelläni ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin jonkinlaista ylpeyttä puhuessani jostain mun omistamastani eläimestä. Yleensä mulla ei syntynyt hevosiin minkäänlaista tunnesidettä; ne olivat vain välineitä, joilla kilpailin ja pidin vanhemmat tyytyväisenä. Jonathanin kehuessa Tessan väriä huomasin, että kyllä, mun poni oli ihan kauniskin, noin niin kuin hevoseksi.

Olin kai näyttänyt vähän liian säälittävältä raahatessani tottumattomana puomeja ponin ohjat käsipuolessani, sillä Jonathan tarjoutui urheasti hakemaan loput, vähän kauempana olleet puomit. Mä nyökkäsin vain, ja mietin, kuinka kauan olisi sopiva aika odotella paikallaan tekemättä mitään. Tessa lerputti korviaan sivuilla ja näytti siltä, ettei todellakaan olisi kävelemässä takaisin Kaajapuroille. Muakin vähän inhotti, kun vilkaisin ulos maneesin ikkunoista: siellä oli kamalan pimeää. Sitten vilkaisin puomien parissa hääräävää miestä, ja halusin lähteä pois vielä vähemmän, vaikka järki koetti huutaa, että juoksisit jo.

"Onko sulla ponia, siis, hevosta? Ootko kilpaillut paljon? Et hirveemmin näytä hevosihmiseltä", jännityksen aiheuttama puhetulva karkasi. Voi Emili, eihän sen ulkonäöstä nyt mitään saisi olettaa, tyhmästi sanottu.

Kantaessa kolmea puomia takaisin Emilin ja Tessan luo, nuoren naisen sanainen arkku avautui. Paljon. Naureskellen pudotin puomit muiden päälle ja käännyin Emiliä kohden.
"Joo, mulla on puoliverinen, oon kilpaillut jonkun verran ja mitä tulee ulkonäköön...", naurahin ja ojensin käteni tammalle haisteltavaksi. "Tällanen mä oon."

Kuulostipa se tyhmältä. Idiootti.
"Mut eipä siinä, et säkään kovin esteratsastajalta näytä", tokaisin takaisin blondille. Napakan oloinen pikkuneiti tapitti mua hetken, kunnes katse silmissä pehmeni.

"En vai?" mä ihmettelin kulmat vähän kurtussa.

Olin aina luullut, että mä nimenomaan näytin hevostytöltä. Tällainen pieni ja vaalea, en mikään kovin räväkästi joukosta erottuva ja aika maanläheisesti pukeutuvakin. Mutta olin aika varma, että Jonathan jos joku tiesi, miltä esteratsastajan kuului näyttää, olihan se Auburnissa töissä. Täällä niitä ratsastajia riitti.

Ehkä mä näytinkin sitten tavalliselta ratsastuskouluoppilaalta.

No nyt se hiljeni koko likka. Voi paska. Loukkasinkoha sitä kumminki?
"Äh, siis meinaan sitä, et ei oo oikeeta tapaa näyttää joltain...", sanoin nopeesti ja toivoin likan ymmärtävän, ettei mun ollu tarkotus vaikuttaa kettumaiselta tai töykeeltä.

Vilkasin maneesin ikkunoista ulos. Ilta todella oli pitkällä ja ulkona oli pimeetä. Oliko likka ratsastanu ponillaan tänne? Hullu lähtis tähän vuodenaikaan ratsain purtseilta.
"Please, sano et tulit tän kans traikul tänne...", kysyin varoen samalla silittäen tammaa otsasta ja korvista hellästi nykien. Lungi kaveri, selkeesti.

"Kyllähän mä nyt tajusin", mutisin hiljaa kaulukseeni. Nyt mies piti mua jonain säälittävänä, itsetunto-ongelmien kanssa painivana teininä, joka otti itseensä jokaisesta lausahduksesta. Tosi kiva.

Tessa näytti siltä, että se voisi nukahtaa, kun Jonathan silitteli sitä. Mä kai harrastin moista turhan harvoin, tai sitten miehellä oli joku meditatiivinen vaikutus poniin.

"Kyllä me kävellen tultiin", kohautin olkiani. Isä oli kyllä tarjoutunut kuljettajaksi, mutta mä olin kieltäytynyt kohteliaasti. Mitä vähemmän mun tarvitsi olla sen kanssa tekemisissä, sen parempi. Jonathanin ilme näytti vähän säikähtäneeltä, joten kiirehdin lisäämään: "mutta kyllä mä varmaan kuljettajankin saan! Ei tässä hätää."

Naurahdin vähän vaivaantuneena. Ensin itsetunnoton teinityttö ja nyt vielä prinsessa hädässä. Hienosti meni.

Nopealla mietinnällä en saanu päähäni ainuttakaan kertaa, et olisin käyny Kaajapurojen tallilla. Sitä paitsi olis ehkä viisaampaa vaan pysyy poissa sieltä, tietäen mun ja Vernerin mielipiteet toisistamme.
"Toivottavasti saat, sillä en ihan mielelläni olis päästämässä sua yksin ponis kans tohon pimeyteen."

Samalla mä muistin kahvini ja käännähdin maneesin laidan suuntaan. Siellähän se kuppi lepäs, mutta höyryä kupista ei enää noussut. Hittolaine... Pitäis (taas) kaataa hyvä kupillinen viemäriin. Pannuunkaan ei jäänyt lämmikettä nimeksikään.

"Pitäiskö mun päästää sut vaikka keittämään lisää? Enhän mä nyt täällä voi tälleen.. hengata pitkittämässä sun työpäivää ja niin", nyökkäsin kuppia kohti ja yritin kuulostaa taas ystävälliseltä ja neutraalilta, sain hymyiltyäkin vähän. Todellisuudessahan olisin kai voinut jäädä katselemaan tallimestarin ruskeita silmiä vaikka koko yöksi, mutta järki tuli taas vastaan. Sitä paitsi jos en pian lähtisi, mut tultaisiin varmaan hakemaan kuuden poliisipartion, armeijan ja puolen Kallan kanssa, etunenässä huolesta soikeat vanhemmat.

"Tessakin varmaan haluaa jo nukkumaan", naurahdin hieman silmät kiinni seisoneelle ponilleni. Miten mä ikinä saisin sen raahattua Kaajapuroille?? Isää en todellakaan soittaisi avuksi, se oli varma.

Käännyin takaisin Emiliä kohti. Pieni pelkäs pitkittävänsä mun duunivuoroa, aww...
"Älä huoli", naurahin. "On sitä pidemmäksiki ilta venyny." Milloin ollut Amandan tultua maneesista lakaissut vielä käytäviä tai unohtunut satulahuoneeseen putsaamaan Eelan varusteita. Olihan näitä.

"Kyllä mä täällä yhen yönki vintillä vietin", sanoin ajatukseni ääneen. Sekin oli ollu mielenkiintonen kohtaaminen Amandan kanssa. Eikä se blondi niin kamalalta vaikuttanutkaan. Suorapuheinen kuin Saatana, mut ihan varmasti silläkin jääkalikalla oli jossain edes yksi lämmin solu. Edes sitten vaikka Fellua kohtaan. Sekin riittäisi.

"Mut mä en haluu pitää sua tääl jumis liian myöhää."

"Ihailtavaa omistautumista", virnistin ja ajattelin, kuinka isä saisi haudata haaveensa musta hevosalalla saman tien. Ainakin teoriassa. Mä en varmasti viettäisi tallilla yhtään kauempaa kuin oli pakko, en juttelisi tyhmille, pienille heppatytöille enkä varmasti kantaisi niiden puomeja, mistä olin kyllä Jonathanille tosi kiitollinen. Ilman sen apua mulla olisi todennäköisesti mennyt aamuun asti.

"Mutta kiitos avusta, en varmaan sanonut sitä vielä?" tajusin sitten ja katsoin äkkiä ympärilleni. "Tota, jos sen verran vielä, jos siis ei oo liikaa vaivaa, niin mä en varmaan enää osaa ulos täältä..."

Sisäkautta olin tullut, ja melkein eksynyt silläkin matkalla. Ei puhettakaan, että olisin osannut Auburnin käytävät jo ulkoa.