Something to tell you

Minä ja Gabriella.

Gabriella ja minä.

Miten mä ikinä voisin kertoo Patulle? Toisaalta, tarviisko mun edes? Varmaan joo. Kuitenkin, olihan meillä ollu... Öööh... Jotain... Joten ehkä toinen ansaitsis tietää, mitä oikein oli meneillään lätäkön toisella puolen. Mut toisaalta Patrick ei välttämättä enää ikinä oo tulossa Suomeen. Ja mitä jos mä päätän lähtee takas Britteihin?

Hyörin ja pyörin kämpillä, yrittäen saaha taas vaihteeks jotain tolkkua mun mieleen. Kaikkea oli tapahtunu taas vähän liiankin pikaseen. Ja mä vielä olin luvannu itelleni ja Lyylille pitäväni pääni kylmänä varsinkin nyt, kun ratsukoulutuksen aika oli uhkaavasti tulossa lähemmäs ja lähemmäs.

Läppäri lepäs sohvalla ja pyöritti viimeisiä päivityksiä. Eli mulla olis vielä joitakin minuutteja armon aikaa. Huh. Lopulta istahdin koneen viereen (melkein sen päälle) ja huokaisin syvään. Pian mun pitäis puhuu suuni puhtaaks, mut en tiennyt miten? Sitä paitsi, ehkä Patrick oli myös löytänyt toisen Australiasta, ehkä se olis molemmille parempi? Olla siellä missä ollaan ja jatketaan omaa elämää miten se meneekään.

Silti huomasin ikävöiväni kikkarapäistä aussia. Latinoa? Suomalaista? Äh, en mä tiiä. Eikä sitäkään enää kehtaa varmistella keneltäkään. Latino jos miettii muuta perhettä... Kai...? Pystyin edelleen kelaamaan uuden vuoden yön mielessäni, kuin se olisi tapahtunut eilen. Kuten elokuvan, jonka olin nähnyt ihan liian monta kertaa.

Tuijotin lähes kauhuissani näytöltä omaa lärviäni ja sen alla sanaa 'Soittaa'. Kahden tuuttauksen jälkeen olin kuvitellut odottaneeni tarpeeksi ja hyvillä mielin voisin katkaista puhelun ja sulkea näytön, mutta pahaksi onnekseni Patrick ehti vastaamaan juuri silloin, kun olin saanut hiiren osoittimen punaisen luurin päälle.

"Hei..."

Gloria oli pitänyt huolen, että huomasin sen lähtevän aikaisin aamulla asunnosta. Se oli hikunut jotain promotilaisuudesta, enkä mä ollut jaksanut kuunnella ihan kamalan tarkasti, että mitä se oli sillä tarkoittanut. Oliko se itse töissä siellä vai ei.

Sisko oli kuitenkin halunnut juhlistaa aikaista aamuaan aamupalalla, johon se oli rahdannut kaikki maailman croissantit ja appelsiinituoremehut ja viimeistään pekonin tuoksu oli saanut mut raahautumaan puolikuolleena sängystä ylös.
Mahalaukku jokseenkin täynnä ajattelin käpertyä vielä hetkeksi sängyn pohjalle ja kokeilla uudestaan joskus tunnin päästä, kun avoimena oleva läppäri alkoi pitää ääntä.

Mulla oli päälläni pelkät lökärit, mutta nähtyäni soittajan istuin takaisin keittiön pöydän ääreen ja virnistäen avasin videoyhteyden.
"G'Day mate!"

Uhg... Miten Patrick saattoi olla noin pirteä? Eihän kello ollut paljon paskaakaan Australiassa? Sain kylmänväreet toisen vireystilan takia. Yrittäen hymyillä katsoin kuvaruudulla olevaa miestä.
"Mitäs sinne? Lämmin ainakin...", olin sysipaska small talkissa. Ja sen huomasi. Olen pahoillani...

Tuntui, kun Patrick olis ollu mun kanssa samassa huoneessa. Istunut mun edessä ja hengittänyt mun kanssa samaa ilmaa. Hytissyt ulkona samasta kylmyydestä ja huokaissut helpotuksesta päästessä takaisin lämpimään asuntoon. Tai peiton alle...

Katsahdin automaattisesti ulos, jossa aurinko pilkotti varovasti tummenevien pilvien välistä.

"Ei mitenkään erityisen, sadepäivä", vastasin pitäen hymyn yhä huulillani. Kuuntelin taustalla soivaa radiota, jonka Gloria oli taas vaihteeksi jättänyt lähdettyään päälle.


"Mitäs sinne? Kylmää ja märkää?" virneeni taustalle oli vaihtunut tulkitsematon ilme, jonka kappaleen sanat olivat aiheuttaneet. Kyllä mä tiesin työntäväni Jonathanin tarkoituksella käden mitan päähän. Tai puolikkaan maapallon tässä tapauksessa.

Nyökyttelin muka surullisena Patrickin arvaukselle. Kylmää ja märkää, mitäs muutakaan. Kohta tulis loskakelit ja sitten kaikkia viimestään vituttais. Sitte kesä, syksy ja taas talvi. Valitettavasti.
"Kyllä tää Britannian vesikelit voittaa", hymähdin.

Laskin useamman minuutin jälkeen katseen syliini. Miten mun oli niin vaikee kattoo ruudulla olevan miehen kasvoja? Mua ärsytti se, miten käyttäydyin Patrickin seurassa. Kuinka en voinu olla yhtä itsevarma itestäni ku toinen. Kantaa itteeni paremmin ja olla ylpee omasta itestäni. Täysin.

"Tota... Mulla oli sulle iha asiaakin...", mä kuulin sen perkeleen masentavan ja surumielisen äänensävyn omassa puheessani. Voi perkeleen perkele. Tästä tulis vaikeempaa ku mitä olin kuvitellu. Hitaasti mä nostin katseen takas Patrickiin ja odotin toisen reaktiota. Ehkä Patu ottais sen kaiken ihan hyvin?

Tai sitten ei...

Mun virnistys syveni taas hiukan Jonathanin vitsaillessa Englannin sadekelille, tutkin miehen silmiä, jopa videoyhteyden takaa ne saivat mut syttymään. Mun ajatukset karkasi yöhön, josta tuntui olevan jo ikuisuus. Mä olin kiusannut itseäni ajatuksella, että ostaisin kesällä lentolipun Suomeen.

Jonathanin pää liikahti, sen ruskeat silmät katosivat mun saavuttamattomiin ja tajusin kuinka paljon mun teki mieli nostaa sitä kevyesti sormenpäillä leuasta. Kertoa sille miten söpöltä se näytti ja niin edespäin.

Musta tuntui, kuin joku olisi heittänyt saavillisen kylmää vettä päälleni, kun Jonathan puhui seuraavan kerran. Sen äänensävy oli niin surullinen, että aloin automaattisesti odottamaan pahinta.
Pikkuhiljaa mun lämmin hymy suli pois ja sen korvasi kivikasvoinen mallihymy, jonka käyttöä olin opetellut koko ikäni.
"Niin?"

Mun ääni kuulosti etäiseltä, mä elin taas siinä hetkessä, joka oli ajanut mut pois Suomesta ensimmäisellä kerralla.

Mulla on tyttöystävä.
- Ei.

Tapailen yhtä naista.
- Ei.

Mä kierrätin katsettani pitkin ja poikin asuntoa. Miten mä ikinä voisin sanoo ne sanat miehelle, josta todella pidin. Jota mulla oli ikävä. Mutta tuskin koskaan saisin. Kiusasin itteeni joka päivä. Tai no lähes. Sen jälkeen, kun oltiin Gabin kanssa päätetty ottaa yhteinen riski, kaikki oli ollut sikin sokin mun päässä, enkä ollu saanu itekään niistä selvää.

Pakotin itteni kattomaan Patrickia. Tunsin heti syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa. Miksi? No idea.
"Mul on tavallaa säätöö yhen naisen kans...", sain vihdoin sanottua. Mä tunsin mun kehon lamaantuvan puoliks. Just sen verran, etten sais liikutettuu itteeni sohvalta ihan hetkeen, saatika kääntämään katsetta pois videokuvasta.

Mietin miten Jonathan oli osannut valita juuri ne sanat. Melkein nauratti tilanteen koomisuus, miten mä olin kuullut täysin saman lauseen aikaisemminkin, ehkä sen takia kuulin itseni naurahtavan ääneen.

Mä olin silti päästänyt Jonathanin liian ihon alle.

"Kukas se onnekas neitokainen on?" kysyin kuitenkin ja näin yllättävän vakuuttavan virneen edelleen kasvoillani tietokoneen näytöllä.
Mun teki yhtäkkiä mieli käydä pukemassa paita päälleni, mutta pakotin kehoni pysymään mahdollisimman rennon näköisenä keittiön jakkaralla.

Oliko Patrick huvittunut? Mitävittuatäällätapahtuu?! Jos juuri äsken kertomani tieto ei hetkauttanut toista tuon enempää, olinko rakennellut omia kuvitelmiani meistä kahdesta turhaan...? Näköjään.

Entistäkin turhautuneempana laskin katseen suoraan kämmeniini.
"Yks täältä tallilta", totesin kuivasti. Patrickin oli täytynyt nähdä miten mies oli vaikuttanut muhun. Kuinka paljon ja varmasti toinen oli edellisen puhelun aikana täytynyt nähdä se ikävä, mitä tunsin. Tunnen edelleen.

Mä halusin kertoa Patrickille kaiken, mitä olin ajatellut. Mitä olin haaveillut ja toivonut meidän välille. Yht äkkiä niillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Nothing. Nada. The end.

Mä näin miten Jonathanin ilme oli hieman ehkä tyrmistynyt ja taas sen silmät hävisivät vaaleiden hiusten taakse. Kivi mun mahanpohjassa hakkasi sisäelimiäni ja kirosin sen tunteen, mihin mulla ei ollut oikeuksia. Jonathan oli ollut yhden yön juttu ja siihen se nähtävästi jäisi lopultakin.
Mun teki mieli sanoa sille tukkapehkolle, joka istui pimeydessä jonkun kattovalon alla, että muhun sattui.

Ainakin se virne häipyi kasvoiltani ja neutraalit kasvot eivät näyttäneet mitään tunnetta ulospäin. Parempihan se näin oli, vaikka mun sisällä risteili pelkkiä ikäviä tunteita. En tiennyt miten olisi pystynyt jatkamaan keskustelua, joten istuin vain hiljaa ja tuijotin näyttöä.

Kai siinä kului useampi minuutti. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Mä välttelin Patrickin katsetta ja musta tuntu et seki vältteli mun. Menipä tää taas hienosti. Toisaalta, en uskonu miehen hyppivän innosta kerrottuani Gabista, vaikka mies selkeesti yllätty siitä. Vieläpä hyväntuulisesti. Tai jotain.

Mä halusin sanoo jotain. Oikeestaan kaiken. Vuodattaa sydämeni ja ajatukseni tuolle kaukana olevalle miehelle, mut mulla ei ollu sitä mahollisuutta. Ainakaan enää. Mä tiesin, et olisin voinu kertoo Patrickille kaiken. Uskoutuu vaikeimmistaki asioista luottaen, ettei toinen tuomitsis mua. Mut yhen illan juttu jäi kahen illan jutuks. Ainakin siltä se nyt tuntu.

"Mä pidin susta. Pidän oikeestaan edelleen...", myönsin lopulta pidättäen hengitystäni. Pelkäsin Patrickin nauravan mulle. Me molemmat tiiettiin ettei kikkarapäisestä lationosta ollut suhteeseen. Niinhän se ite oli sanonut.

Mun sydän teki jotain sivuliikkeitä, kun Jonathan vihdoin puhui taas. Se kertoi asioita, joita ei varmasti ollut helppo sanoa ääneen ja mä tiesin, että jos mä olisin ollut rohkea, olisi vastannut sille samoin. Mä olisin sanonut sille, että se oli tuonut mun tunnottomaan elämään värejä, joiden olemassaolon olin unohtanut. Miten se oli saanut mut tuntemaan itseni ihan pikku pojaksi uudessa maailmassa.

Purin alahuultani hieman, Jonathanin silmät pysyivät tiiviisti ruudussa ja mun keuhkoja puristi jokin näkymätön nyrkki.

"Kyllähän me molemmat tiedettiin mihin lähdettiin. Se sun uusi tyttösi saa susta kyllä hyvän miehen", sanoin ja nielaisin. Mun kasvot halusivat vääntää hämäykseksi muhun ei satu mikään-hymynsä, mutta en antanut ihan niin helposti periksi.

Halusin koskettaa Patrickia. Tuntea toisen ihmisen lämmön. Vakavat kasvot katto muhun takasin. Mies oli oikeessa. Me oltiin tasan tarkkaan samalla sivulla kaiken kanssa. Muttei välttämättä kuitenkaan. Liian usein olin antanu itteni haaveilla yhteisestä elosta.

Se sun uusi tyttösi saa susta kyllä hyvän miehen.
Siitä voidaan olla montaa mieltä. Todella montaa. Mä pidän Gabriellasta ja toivon että se riittää, mut silti yks tietty mies poukkoilee mun mielessä ihan liian usein.

"Mut sä olit se, jonka mä halusin." Omatunto kolkutteli taas, kuitenkin pienen napautuksen sijaan lekalla mun henkisestä ovesta läpi. Mun ääneen sanomat sanat ei ollu reiluja Gabii kohtaan. Annoin vihdoin mun pään pudota alas ja painoin silmät kiinni. Jospa tää kaikki olis vaan unta?

"Mut sä olit se, jonka mä halusin."

Mä en enää tiennyt olisinko halunnut oksentaa, juosta vai itkeä. Jos me oltaisiin oltu oikeasti kasvokkain, mä olisin juossut, sen mä tiesin.

Miten mä pystyisin vastaamaan Jonathanille mitään? Mitä se oletti saavuttavansa sillä kaikella? Se oli ensin kertonut mulle löytäneensä jonkun uuden ja sitten, että se sittenkin halusi mut ennemmin.
Mitä pelejä Jonathan pelasi?


"Mä en tiedä mitä sä musta haluat", outo ääni sanoi ja näin suuni liikkuvan sanojen tahdissa.

Mun teki mieli huutaa, raivota ja paeta. Kuten olin aikaisemminkin elämässäni tehnyt. Patrick ei ymmärtänyt. Olikohan suomi kuitenkaan miehelle täysin ymmärrettävää kieltä?
"Halusin", toistin. "Koska selkeesti mä en voi saada sua enää."

Vihdoin nostin katseen takaisin ruudulla näkyvään mieheen. Mun sisälmykset heitti voltteja, potki toisiaan ja riehuvat keskenään. Sotivat toisiaan vastaan. Mä halusin lopettaa videopuhelun, mut samalla myös pitää Patrickin siinä mahollisimman kauan ja saada toinen ymmärtämään.

Mitä?

Että ehkä mä edelleen halusin Patrickin? Mut mitä mä voisin sanoo Gabille? Sori, haluunkin sen jonka halusin ensin tai En mä pidäkkään susta silleen, ystävänä vaan. Joko mä murtaisin naisen sydämen, hajottaisin meijän ystävyyden kokonaan tai molemmat. Ja pahin mun mielestä oli se, et mä halusin nähä mihin mun ja Gabin suhde etenis, mut samalla en voinu päästää irti tosta ihanasta aussista, jonka komeet kasvot vielä toistaseks näky mun tietokoneen ruudulla.

Mun tunteiden peittely rakoili ja huomasin näyttäväni tietokoneen näytöllä tyrmistyneeltä. Mitä helvettiä Jonathan halusi musta? Miksei se vaan kertonut, että oli ollut kivaa ja nyt piti siirtyä seuraavaan, kiitti ja moikka. Sen mä olisin kestänyt, tottakai mua olis harmittanut, mutta elämä jatkuu ja ajan kanssa olisin jatkanut mäkin.

Mutta ei.

Sen piti vääntää veistä haavassa, kertoa päin naamaa - tai näyttöä, että se halusi mut vieläkin, vaikka se oli löytänyt uuden.
Jos mies olisi ollut mun edessä, mä olisin ensin löynyt sitä avarilla ja sitten näyttänyt sille mitä se saisi jäädä kaipaamaan.

"Piss off, thanks for calling, babe", sihahdin hampaideni välistä ja paiskasin läppärin näytön väkivalloin alas.
Mun sydän tuntui halkeavan ja mun teki mieli huutaa raivosta. Mitä helvetin peliä elämä sille ruskeasilmäiselle viettelijättärelle oikein oli?

Piss off, thanks for calling, babe...

Sen jälkeen näyttö pimeni. Tuijotin Skypen osoitekirjaa varmaan puoli tuntia. Olinko mä shokissa? Tuskin. Murtunut ja voimaton ainakin. Mut siltä myös Patrick oli vaikuttanu. Viisaampana olisin kuunellu Sarahin varotuksia aikoja sitte, jotka kyllä nekin olivat niin rivien välistä luettuja. No ainakaan naisen ei nyt tarvinnut pelätä et bongais mua ja veljeään enää missään. Ajatus siitä, etten enää varmaan koskaan näkisi miestä puristi mun rintaa entisestään.

"Fuck this shit...", mutisin jo sammuneelle koneen näytölle.

Mut tehty mikä tehty. Kaiken tän lisäks mulla oli paska olo Gabin puolesta. Kusetinko mä itteeni ja naista 6-0 silmään, vai olinko mä ihan tosissani valmis riskeeraa ihan kaiken mun ja naisen väliltä?

Naputtelin hetken mielijohteesta kuitenkin Sarahille viestin.
"Voitko sanoo Patrickille et oon pahoillani kaikesta... -J"