Hanin päiväkirja

Oli oikeasti viileä ilma, mutta aika kaunista, vaikka aurinko ei paistanutkaan. Lunta satoi hiljalleen ja tallipihalla vallitsi rauhallinen hiljaisuus, vaikka joku aina jossain kävelikin. Vedin hupun paremmin sinisten kiharoideni päälle ja nojasin tarhan lauta-aitaan huokaisten haaveilevasti. 

Hani pärskähti tyytymättömästi pikkuvarsan ottaessa ralliympyröitä pitkin tarhaa. Varsalla oli yllään pieni sininen loimi, ettei pikkuinen nyt ihan paleltuisi. Se ei ollut lainkaan Palleron mieleen (kyllä, kutsun varsaani Palleroksi, koska Amanda ja Isabella eivät ole ilmoittaneet minulle oikeaakaan nimeä), mutta kirjava orivarsa näytti sietävän sitä kuitenkin. 

Olin miettinyt Palleron tulevaisuutta jo pitkälle. Toivon kovin että se kasvaisi huomattavasti emäänsä korkeammaksi, eikä se nyt ihan mahdoton ajatus ole. Pallero on melko kookas orivarsa, joten jos siitä nyt edes 140cm korkea kasvaisi, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Palleron kanssa tavoitteemme olisi niin näyttelyissä kuin kilpailuissakin. Haluaisin Pallerosta kivan yleisponin lajiin kuin lajiin, isän puolelta ainakin luulisi hyppykapasiteettia löytyvän. 

"Moi Minka! Mitäs mietit?" kuulin samassa tutun äänen takaatani ja Julia liittyi seuraani. 
"Mitäs tässä, kattelen Hanii ja Palleroo", virnistin ja Julia alkoi nauramaan. 
"Sanotko sä sitä Palleroks? Älä vaan sano Amandalle, se järkyttyis", vaaleaverikkö naurahti ja hymyilin. 
"Epäilen kans", naurahdin ja ojensin käteni meitä uteliaasti katselemaan tulleelle Pallerolle. 
"Kuulin huhun että tämä... Pallero.. ois sun?" Julia kysyi ja näytti ehkä etäisesti pettyneeltä etten ollut tälle suoraan kertonut. En suoraan sanottuna ollut vielä kenellekkään joulukiireistä johtuen ehtinyt asiasta iloitsemaan. 
"Joo. Tai ei olla vielä sovittu hintaa tai mitään, mutta se on varattu mulle. En ees tiiä uskallanko kertoo äidilleni et ostin ponin, se saa viel jonkun paskahalvauksen", naurahdin ja rapsutin Palleron otsaa. 

Juliakin uteliaana liittyi seuraani rapsuttellemaan ruunikonkirjavaa varsaa, joka oli selvästi huomattavasti avoimempi ihmisiä kohtaan kuin emänsä. 
"Toivottavast on perinyt enemmän isänsä luonnetta ni pääsen helpommalla", virnistin ja rapsutin vuorostaan Hania, joka oli liittynyt seuraamme, vaikkakin vilkuili minua ja Juliaa jokseenkin epäilevästi. 
"Hieno poni siitä tulee", Julia rohkaisi ja hymyili minulle leveästi. 
"Varmasti! No, mennääks sisälle? Tänne jäätyy", naurahdin ja taputin Hanin kaulaa. 
"Mennään vaan. Mäki hoidin Valerien jo, niin on vähän hengailuaikaakin", Julia hymähti ja poistuimme tarhasta. Iloisesti jutellen lähdimme astelemaan kohti hulppeaa tallirakennusta. Olin todella iloinen että olin tutustunut Juliaan ja koin jo pystyväni olemaan tämän seurassa oma itseni. Uusiin ihmisiin tutustuminen on aina hieman haastavaa, mutta Julian kanssa se vaikein osuus on jo ohitettu. 

Nyt se oli vihdoin päätetty, Palleron virallinen nimi on nyt Kallan Nakamoa. Nimi on inkkarityylinen, niinkuin Haninkin oikea nimi Tepehkiiha. Itseäni nimessä hirvittää lähinnä se, että melko varmasti alan kutsua varsaa jossain vaiheessa Nakiksi, tai joksikin muuksi yhtä hirvittäväksi. 

Nakki... anteeksi, siis Nakamoa on oppinut kävelemään narussa aika nätisti. Olen myös onnistuneesti hakenut Hania ja Nakamoaa tarhasta yksinäni. Hani osaa hienosti odottaa vaikka pitäisin vain narun päästä kiinni, joten portin sulkeminenkin onnistuu. Nakamoa on hieman vauhdikkaampi, mutta onneksi Hani on pääsääntöisesti näyttänyt sille vain hyvää mallia. Tänään pikkuorilla oli todella vauhdikas päivä ja se selvästi yritti litistää minua Hanin kylkeen, mutta pieni ärähdys palautti kukkoilijan maan pinnalle ja loppumatka sujui oikein nätisti. 

Karsinakäytös Nakamoalla on ihan hyvää, tänään sen pöllöily hieman jatkui karsinan puolella ja kerran ori pukitti seinää päin. Nopeasti se kuitenkin lopetti hölmöilyt ja asettui tutkimaan kuivikkeita. Hain Hanin harjat karsinalle ja aloitin harjailemaan vuokraponiani tyytyväisenä. Hanin todellinen luonne on hieman alkanut palatumaan varsomisen jäljiltä ja siitä on tullut taas hieman herkkiksempi, mutta kyllä se tavallisesti karsinassakin malttaa melko rauhassa olla läpi kaikkien hoitotoimenpiteiden. 

Puhdistaessani Hanin kavioita, alkoi Nakamoa järsiä sinisiä hiuksiani. Huiskaisin pikkuvarsan kauemmas ja kun Hanin kaviot olivat puhtaat, otin harjapakista pehmeän vihreän harjan, jonka olin ostanut aika pian Nakamoan syntymän jälkeen. Aloin harjalla pikkuhiljaa harjailla läpi Nakamoan karvaa ja koskettelin orivarsan päätä, korvia ja jalkoja. Se on rohkeana varsana tottunut todella nopeasti ihmisen kosketukseen, eikä pahemmin väistele. Jalkojen nostelusta se ei lainkaan pidä, mutta sekin on alkanut sujua kerta kerralta paremmin. 

"Moi, mites teillä sujuu?" kuulin samassa Amandan, yllättävän ystävällisen, äänen karsinan ovelta. Nostin katseeni hymyillen. 
"Oikein hyvin", vastasin virnistäen ja Hani haisteli omistajansa kättä kalterien läpi. 
"Kiva. Pian varmaan vois alkaa miettiä, että Hani voisi palailla hommiin. Voitais joku kerta varata maneesi sen verran, että saisit vähän liikuttaa sitä kevyesti selästä käsin, niin Nakamoa vois juoksennella sielä sen aikaa", blondi ehdotti ja silmäili minua kädet lanteillaan. 
"Joo se ois ihan kiva", naurahdin ja taputin Hanin kaulaa tyytyväisenä. Pian pääsisin takaisin rakkaan vuokrahevoseni selkään. Nakamoa on sen verran itsenäinen, että uskon sen pärjäävän yllättävän nopeastikkin hetkiä ilman äiskää, niin pääsemme Hanin kanssa jatkamaan hommiamme. Tietenkin tilanteen mukaan. 

Lopulta palautin Hanin ja Nakamoan tarhaan ja suuntasin itse takaisin talliin, josta toivoin löytäväni jotain juttuseuraa. Tänään ei ole töitä, eikä minulla ole muutenkaan kiire minnekkään, niin pieni hengailuhetki tallilla ei ole ollenkaan huono idea. 

Mammaloma on selvästi tehnyt Hanin pääkopalle hyvää. Olen sillä nyt pari kertaa jo ehtinyt vähän enemmän tosissani ratsastaa, tietenkin heikentyneen kunnon sallimissa rajoissa. Nakamoa on kovin itsenäinen ja reipas varsa, eikä se ole järkyttynyt pahasti jäätyään karsinaan odottelemaan puoleksi tunniksi mamman liikkuessa. 

Olen ajoitellut Hanilla ratsastuksiani iltoihin, jolloin Nakki ei joudu jäämään yksin talliin, vaan sillä on kavereita ympärillä. Tänäänkin varsa jäi ihan tyytyväisenä karsinaan lepäämään suunnatessani Hanin kanssa maneesiin lyhyelle koulutreenille. Suoritin alkukäynnit maastakäsin, jonka jälkeen kiristin satulavyötä. Hanin koulusatula on varsamahasta johtuen jäänyt hieman kapeaksi, mutta tamman estesatula on aavistuksen leveämpi ja sopii sille tällä hetkellä täydellisesti ilman mitään karvaa tai padia. Uskon koulusatulankin sopivan taas tammalle, kunhan saadaan varsomisen jälkeiset läskikerrokset sulatettua pois. 

Aloitin jumppaamaan Hania käynnissä ja se eteni ihanan motivoituneesti. Ratsastustauon jälkeen tamma on ollut kovin hyväntuulinen ja yritteliäs ratsastaa, joten olen jo muutaman ratsastuskerran aikana uskaltautunut kokeilemaan muutamia uudempiakin juttuja Hanin jaksamisen mukaan. Kunhan Nakki vieroitetaan, alkaa Hanilla kunnonkohotus, jonka jälkeen pääsemme treenaamaan kunnolla ja toivottavasti kehitymme nopeasti. 

Ravissa ja laukassa päätin tänään vain jumpata Hania hieman pidemmässä muodossa ja hain vain hyvää eteenpäinpyrkivää liikettä, ilman että Hani muuttuu jännittyneeksi tai kiireiseksi. Tamma olisi aluksi halunnut vain rallitella, mutta tajusi jutun jujun nopeasti ja malttoi rauhoittua. Tamman tasapaino on säilynyt yllättävän hyvänä, eikä se ole pahemmin mennyt takapakkia ratsastustauon aikana. Se on ehdottomasti suuri plussa, sillä nyt Hania on huomattavasti helpompi alkaa taas viemään eteenpäin. 

Annoin Hanin laukata molempiin suuntiin muutamat kierrokset reipasta laukkaa kevyessä istunnassa. Laukannostoihin tamma yritti lähteä pienien pukkien kautta, mutta napakka pidäte ja pohje eteen, niin turhat sähellykset unohtuivat. Hani ei pahemmin ollut kyttäillyt mitään, mutta laukan aikana oli pakko pari säpsähdystä tehdä, edes muodon vuoksi! 

Laukkojen jälkeen ravasin muutamat kahdeksikot, jonka jälkeen hyppäsin ratsailta, löysäsin satulavyön ja kävelytin loppukäynnit maastakäsin. 

Palatessamme karsinalle Nakamoa hirnahti tyytyväisenä. Se ei vaikuttanut kovinkaan hätääntyneeltä, mikä on hyvä juttu. Helpompi jatkaa Hanin kanssa hommia, kun varsan voi välillä jättää hetkeksi yksinkin. Otin Hanilta varusteet pois ja vein ne siististi paikalleen. Palatessani karsinaan suin ensin Hanin läpi piikkisualla, jonka jälkeen otin käteeni pienen pehmeän harjan, jolla harjailin Nakamoan läpi. Se sietää ihmisen kosketusta kivasti ja on huomattavasti helpommin lähestyttävä kuin emänsä oli alkujaan. Nostelin vielä kaikki Nakin jalat, jonka jälkeen hetken rapsuttelin varsan harjan tyveä. Nakki nosti tyytyväisesti ylähuulensa pystyyn ja heilutti päätään kuin viimeistä päivää. Naurahdin itsekseni ja taputin varsan kaulaa. 

Kävin vielä hakemassa Hanille kaapistani porkkanan paloiksi pilkottuna. Annoin tammalle yhden paloista kädestä ja loput heitin sen ruokakuppiin. Nyt Hani saisi parin päivän vapaat ja tulisin seuraavaksi tallille vasta ensi viikon tiistaina, jolloin jatkaisimme hieman ratsastushommia. 

Meille oli Hanin kanssa alkanut kunnon kuntokuuri Nakamoan vieroituksen jälkeen ja nyt tähtäimessä olivat jo ensimmäiset kisat. Olimme ottaneet osaa Tie Tähtiin -kilpailusarjaan muutamien muiden Auburnilaisten kanssa ja nyt olisi vielä reilu viikko aikaa saada Hani kilpailukuntoon. 

Hanin kunto on pysynyt mammaloman läpi yllättävän hyvänä. Ennen varsomista kävimme vielä tekemässä pitkiä käyntilenkkejä ja nopeasti Nakamoan syntymänkin jälkeen aloin varailemaan maneesia illalla hetkeksi niin, että pääsin liikuttamaan Hanin Nakamoan juoksennellessa vierellämme. Nyt olemme jo reilun kuukauden jättäneet Nakamoaa yksinään karsinaan ratsastuksen ajaksi ja normiliikuntaan olemme kokoajan matkalla nyt kun varsa on vieroitettu. 

Olen pari kertaa viikossa ottanut Hanin kanssa kuntotreeniä reippaammin ravaillen ja laukkaillen, kerta viikossa olemme pyrkineet maastoon ja loput ratsastukset ollaan treenattu koulukiemuroita. Olen pääsääntöisesti vielä pitänyt ratsastuskerrat puolessa tunnissa, mutta tamma on osoittanut jaksavansa hyvin, joten olemme päässeet pidentämään ratsastustuokioitamme. Tänään edessämme olisi ensimmäinen ratsastus valvovan silmän alla ja kyseessä olisi Tie Tähtiin -valmennus, jonka pitää Isabella. 

Olin käynyt kävelyttämässä Hania jo pihalla ennen valmennuksen alkua ja kun edellisen valmennuksen ratsukot poistuivat maneesista, livahdimme sisään muiden ryhmäläisteni kanssa. Nousin nopeasti ratsaille ja Isbe komensi kaikki tekemään itsenäisiä alkuverkkoja. Aloitin käynnissä ratsastamalla Hania huolella erikokoisille ympyröille. Keskityin siihen, että tamma kantaa itsensä koko kuvion läpi, eikä käynnin tahti vaihtele pahasti. Olemme suoraan hypänneet Hanin mammaloman jäljiltä Helppo B tasolle, joten tottakai meiltä odotetaan jo sujuvampaa suoritusta. 

Hani oli yllättävän keskittynyt, mutta säpsyili silloin tällöin maneesin katolta tippuvia lumimassoja. Kerran alkuraviemme aikana tamma teki yhden syöksähdyksen eteen, jolloin Isbe mulkoili meitä selvästi pahalla silmällä, mutta korjasin nopeasti ja tein perään todella siistin ympyrän, jolla sain valmentajan ilmeen pehmenemään. Verkkasin Hanin säästeliäästi, jotta se jaksaisi koko valmennuksen läpi, eikä väsähtäisi heti alkuun. 

Alkuverkkojen jälkeen Isbe komensi kaikki hetkeksi käyntiin ja selosti valmennuksemme tavoitteet. Teemana olisi kuulemma taivutukset ja suoristukset, erityisesti 3- ja 4-kaarisilla kiemuraurilla, sekä volttikahdeksikoilla. Volttikahdeksikot jäivät hieman hirvittämään itseäni, sillä Hanin tasapaino ei ole tällä hetkellä ihan täydessä terässä, mutta minun pitäisi vain muistaa tukea sitä tarpeeksi, niin varmasti kaikki sujuisi oikein hienosti. Otimme ensin kertaalleen nelikaarisen kiemurauran käynnissä, kun Isabelle halusi hieman katsastaa kaikkien lähtötilannetta. Hani yritti helposti lähteä punkemaan kylkeään ulospäin kaarteissa, mutta napakalla ulkopohkeella sain tilannetta hyvin korjattua. Suoristukset nuori tamma teki siististi, vaikka aina kiihdyttikin ihan aavistuksen käyntiään. 

Siirryimme seuraavaksi raviin ja tuntui että samalla sekunnilla kaikilta levisi pakka. Isabella alkoi hieman tulistua kiemurteleviin ratsuihimme ja piti parin minuutin saarnan siitä, että näihin kisoihin on lähdetty voittamaan ja kaikkien on nyt näytettävä parastaan. Saarnan aikana minulle tuli naisesta pelottavan paljon mieleen tämän blondi sisko, mutta karistin Amandan jäisen katseen mielestäni ja jatkoin työsketelyä. Vähitellen meno parani ja Hani rehellisesti sanottuna kulki paremmin kuin kertaakaan varsomisen jälkeen. 

Volttikahdeksikotkin lähtivät sujumaan todella hyvin, mutta Hani alkoi nopeasti hieman väsähtämään, jolloin jouduin hieman hoputtamaan tammaa. Hani yritti kuitenkin hyvin parhaansa, vaikka sitä alkoi jo väsyttää. Ihan lopputunnista otimme vielä hieman perus laukkatyösketelyä, joka palautti Haniin vireyttä ja se tekikin taas hieman tutun tuntuisia säpsyilyitä, mutta napakalla pohkeella ja parilla pidätteellä turha tuijotelu jäi pois ja saimme ihan kivan laukan aikaiseksi. Laukkojen jälkein saimme vihdoin ottaa loppuravit ja alkaa lopettelemaan. Siinä vaiheessa kun siirsin Hanin käyntiin, tajusin että Amandakin oli jossain vaiheessa ilmestynyt katsomoon ja tämä tuijotti meitä hetken aikaa mietteliäästi, jonka jälkeen näytti että nainen nyökkäsi minulle, kuin hyväksyvästi. Kaipa tämä oli tyytyväinen valmennuksen kulkuun? 

Olin todella ylpeä Hanista valmennuksen jälkeen, se jaksoi uskomattoman hyvin ja on palautunut varsomisen jäljiltä nopeasti hyvään kuntoon. Tästä on helppo lähteä etenemään ja toivottavasti vuosi jatkuu näin hyvin!

Loppujen lopuksi meitä lähti Auburnista aika iso joukko kohti ensimmäistä Tie Tähtiin -osakilpailua. Tunnelma oli hyvä ja tottakai kaikki olivat lähteneet näihin kisoihin voittamaan. Rehellisesti sanottuna olin Hanin kanssa lähtenyt hakemaan vain hyviä ja siistejä ratoja, mutta eihän sitä voinut eteenkään Amandan kuullen sanoa. Hani matkusti kilpapaikalle mukavasti, eikä tuntunut kovinkaan paljon stressaavan turhia, tietty vähän huuteli, mutta ei mitään sen hurjempaa. Vähän se ehkä jännitti kaikkia vieraita hevosia joka paikassa ja eteenkin isommat puoliveriset se halusi kiertää hieman kauempaa, mutta muuten tamma oli yllättävän rauhallinen. 

Ennen kisojen alkua letitin Hanin harjan siisteille nykeröille, harjasin kirjavan kiiltäväksi ja silmäilin sitä yhteensä varmaan puoli tuntia ja mietin, näyttääkö se edelleen pulskalle vai ei. Jonkin verran ihmiset tuijottelivat Hania, mutta toivon että positiivisessa mielessä. Ehkä ihmiset ihmettelivät, mitä tällainen poniratsukko tekee Auburn Estatelaisten kanssa. Kauheat paineet siis pärjätä ja näyttää, mihin tämä poniratsukko pystyy! 

Verryttelyssä meitä olikin samaan aikaan monta Auburnilaista. Samassa luokassa kanssani kisasi Nita, Julia ja Ellen, jonka lisäksi Hard-taitotasolla kisaisi Inna. Helpossa C:ssä kisasi se joku Isabellan tuttu tyttö Rillan kanssa. Verryttelyssä keskityin Hanin kanssa vain rentouteen, otin askellajit läpi ja jumppasin huolella molempiin suuntiin. Pidin verryttelyn lyhyenä ja ytimekkäänä, ettei tamma väsähdä turhan paljon ennen rataa. Kertailin vielä mielessäni rataa, joka on oikeasti tosi simppeli, mutta minun ja Hanin ensimmäinen Helppo B -tason rata. Kun meillä oli vielä hieman verkka-aikaa, otin vielä käynnissä hieman temponvaihteluita ja muutamat nopeammat käynti-ravi siirtymiset, jotta sain pidettyä Hanin kuulolla ja hereillä. 

Aikataulusta oltiin hitusen jäljessä, joten jouduin hetken odottelemaan Hanin kanssa. Kävelimme muiden Auburnilaisten kanssa hetken ympäri pihaa, jonka jälkeen pääsimme Hanin kanssa odottelemaan maneesiin vuoroamme. Aluksi Hani jännittyi tosi pahasti vieraasta maneesista ja parvella olevista katsojista. Pyysin tammaa vain kävelemään eteen rauhassa, kävin näyttämässä sille pari kulmaa odotusalueella, jonka jälkeen edellisen ratsukon rata päättyi. Ohjasin Hanin kouluaitojen sisään ja taas Hani alkoi jännittyä kovin ja tuijotella kouluaitoja, vaikka olemme me ennenkin kisoissa olleet. 

Odotellessani pillin vihellystä, ravasin Hanin kanssa reipasta ravia läpi koko kisa-alueen, jotta Hani ei kesken radan alkaisi tuijotella mitään turhia. Kun pillin vihellys tuli, Hani säpsähti sitä, mutta palasi nopeasti rauhalliseen raviin. Istuin alas harjoitusraviin ja ohjasin tamman keskihalkaisijalle. Pysähdys alkutervehdykseen tuli hieman haparoiden ja turhan hitaasti, mutta Hani tuntui pysähtyneen tasajalan. Tervehdin tuomaria ja pääsimme jatkamaan eteenpäin. Liikkeelle Hani lähti todella hyvällä powerilla, ehkä hieman liiankin reippaasti, mutta sain käännöksessä tamman jarruttamaan. 

Alkutervehdyksen jälkeen koko rata meni vähän kuin sumussa. Lopputervehdykseen pysähtyessämme mieleni oli täysin tyhjä, ei suoraan sanottuna ollut mitään muistikuvaa koko radasta. Poistuimme radalta rauhallisesti kävellen ja Hanin rentoudesta päätellen rata ei voinut ainakaan hurjan huonosti mennä. Matkalla ulos maneesista alkoi rata pikkuhiljaa palautua mieleeni. Ainakin hienot laukannostot meillä oli, Hani ei kaahannut, mutta jos oikein muistan, laukka taisi tulla vähän huonossa tasapainossa. 

Tullessamme ulos maneesista, muut Auburnilaiset heti utelivat miten ratamme oli sujunut. Naurahdin ja sanoin yksinkertaisesti: "Ei oikeastaan mitään muistikuvaa, mutta kai ihan hyvin kun loppuun asti päästiin." Nyt pitäisi sitten vain jäädä odottamaan tuloksia. Luokassa on varsin paljon osallistujia, joten jos edes puolen välin tienoille oltaisiin selvitty, niin se olisi jo tosi kiva. Siitä parempi suoritus olisi sitten jo ihan huimasti plussaa! Hyviä prosentteja toivon erityisesti siksi, etten uskaltaisi huonoja papereita Amandalle näyttää.

Ai miten niin kuumotti kun äitini tuli tallille? No, ensinnäkin jouduin jättämään sen satuloimaan, suitsimaan ja kävelyttämään Hanin kun itse joudun johonkin Isben kuntorääkkiin. Toiseksi, se ei oikein arvosta poneja ratsuina, eikä todellakaan ole innostunut ajatuksesta, että olin vielä ostanutkin itselleni Nakin, joka myös on poni. Äitini on hieman tempperamenttinen, mutta jotenkin sain tälle saarnattua että Hanin kanssa sit ollaan ihan pirun rauhallisia, eikä edes ärähdetä. 

Harjasin itse Hanin karsinassa vapaana äitini katsellessa ulkopuolelta. Nainen kasvattaa itse valjakkohevosia, eikä muutenkaan oikein ole ratsuihmisiä, vaan arvostaa valjakkoajoa paljon enemmän. Jostain syystä se kuitenkin oli päättänyt että just tänään haluaa tulla katsomaan meidän estevalkkaa. Kun Hani oli harjattu, sillä oli suojat paikalla ja olin vielä letittänyt tamman harjankin, lähdin Julian kanssa samaa matkaa maneesiin. Hanin varusteet olin kantanut karsinan eteen ja toivoin todellakin, että äitini saa ne tammalle ilman ongelmia. Olin myös kehottanut tätä taluttamaan Hania juoksutusliinasta, koska en todellakaan halua että Hani päätyy pinkomaan pitkin pihaa. 

"Oliks toi sun äitis?" Julia naurahti kävellessämme maneesiin. 
"Jep. Katto Hania semi arvostelevasti. Nakkia en oo sil viel ees esitelly", naurahdin ja puistelin päätäni hieman epäuskoisesti. 
"Varmast se ihastuu Haniin kun näkee sen ratsastettuna", blondi lohdutti ja hymyili ystävällisesti. 
"Toivottavasti. Ei sillä että mua sen mielipide kiinnostais, mut kyl se ain hyvält tuntuu jos se ees jottain kivaa mun mussukoist sanois", naurahdin ja saavuimme lopulta maneesiin. 

Isbe pisti meidät maneesissa kunnolla hommiin. Aluksi tehtiin aivotyöskentelyä, eli käveltiin toisen osakilpailun esterataa läpi ja pohdittiin radan suoritusta. Hani on pieni ja kohtuu ketterä, mutta toivon hyviä ratoja, enkä usko että lähden sen kanssa tekemään kovin tiukkoja teitä. Tämä on vasta ensimmäinen estekilpailumme tällä korkeudella, joten en aijo ruveta uhkarohkeaksi. Jos uusintaan asti pääsemme, on se paljon haastavampi. Perusrata näyttää kohtalaisen simppelille, mutta uusinnassa pitäisi olla sitten ihan todella tarkkana. 

Kävelyn jälkeen otettiin vielä vartin verran lihastreeniä, joka onneksi sujui kohtalaisen kevyesti. Tämän jälkeen hevosemme saapuivat maneesiin ja sekä äitini, että Hani näyttivät molemmat olevan hengissä. Äitini vain tyrkkäsi kirjavan tamman minulle ja jatkoi matkaansa maneesiin. Tämä ei selvästikkään näyttänyt vielä vakuuttuneelta. Nousin ratsaille ja kiristin vielä satulavyötä. Jalustimet olivat valmiiksi omilla mitoillani, ei Hanilla pahemmin kukaan muu ratsastanutkaan. Aloimme kävellä alkukäyntejä ja Isbe laittoi kaikki ratsastajat pyörittelemään suunnilleen kaikkia ruumiinosia. Tätä olen tehnyt Hanin kanssa paljon totuttaessani sitä siihen, että ratsastajan heiluminen ei tarkoita kuolemaa. Edelleen tamma vähän mulkoili minua yläkautta, mutta ei lähtenyt minnekkään. 

Isabellan mukaan valmennuksessa keskitymme enemmän verryttelyyn ja siihen, miten kilpailutilanteessakin verryttely kannattaa suorittaa. Aluksi suoritimme paljon verryttelyä ja jumppaa käynnissä, jotta saimme hevoset rennoiksi. Hani oli pitkään melko jännittynyt ja jonkin verran säpsähteli ulkoa kuuluvia ääniä. Maneesin ulkopuolella oli ollut aika paljon vieraita hevosia, jotka olivat selvästi järkyttäneet pienen hevosen herkkää mieltä. Ravissa ja laukassa Hani alkoi vertyä ja rentoutua paremmin, eikä ollut enää jännittynyt kuin viulunkieli, vaan meni paikoitellen ihan oikeasti hyvinkin. 

Hyppyjä valmennuksen aikana otettiin vain muutamia ja kaikki sujuivat aika hyvin. Tulimme hyviin paikkoihin ja Hani ponnisti todella hyvällä voimalla siihen nähden, että se on juuri vasta palannut hommiin mammalomalta. Loppuverryttelyitä suorittaessa Isabella kävi läpi meidän kaikkien kanssa ajatuksiaan hevoskohtaisesti. Meidän kohdalla hän suositteli ottamaan verryttelyssä vain parit hyvät hypyt, koska Hani väsähtää nopeasti. Lisäksi Isbe neuvoi pitämään muunkin verryttelyn lyhykäisenä, jotta Hanin vain saisi rennoksi ja hereille, mutta se ei ehdi väsyä. 

Valmennuksen jälkeen lähdin Hanin kanssa pihalle kävelemään, kun seuraava ryhmä oli aloittelemassa valmennusta. Äitini lähti kävelemään pihalle kanssani ja päätin kävelyttää tämän Nakin tarhan kautta. Karvainen orivarsa rallitteli tarhassa ja äitini pysähtyi hetkeksi katselemaan sen menoa. 
"Kyllä siitä hyvä tulee, liikettä ainakin löytyy", äitini sanoi ja taputti Hanin kaulaa. Itse en sanonut mitään, mutta kasvoilleni levisi pieni hymy. Vihdoinkin se alkaa tajuta, että oli elämäni paras tilaisuus päästä Auburniin vuokraamaan hevosta.

Kisapäivän aamuna tunnelma oli odottava, mutta jännittynyt. Minua ei ollut vielä kertaakaan ennen kisoja jännittänyt näin paljon, sillä edessä olisi ensimmäinen ratani Hanin kanssa 80cm korkuisilla esteillä. Tietenkin olemme kotona jo muutaman sen korkuista rataa hypänneet, mutta vieraassa paikassa kaikki toimii täysin eri tavalla. Hani vielä kun on erityisen herkkä ja arka, saattaa reagoida vieraaseen ympäristöön todella voimakkaastikkin.

Meitä lähti taas Auburnista aika iso joukko kisoihin. Hani haki turvaa selvästi eniten Armista ja jos punainen tamma katosi liian kauas, alkoi pikkukirjava hätääntyä. Siinä vaiheessa kun sain ratsulleni vermeet niskaan ja pääsin itse ratsaille, alkoi Hani hieman rauhoittua ja keskittyä minuun. Kävelimme hieman alkukäyntejä piha-alueella, jonka jälkeen suuntaisimme kentälle verryttelemään.

Verryttelyssä Hani oli aluksi suoraan sanottuna tuli persiissä ja se heitti useamman suuremmankin kevätjuhlaliikkeen. Pysyin kuitenkin kyydissä ja lopulta päätin vain ratsastaa tammaa reippaassa laukassa muutamat isot ympyrät. Kun Hani oli saanut hieman purettua paineitaan, otin taas sen paremmin kuulolle, jumppasin hieman ravissa ja rauhallisessa laukassa, jonka jälkeen päätin ottaa parit verkkahypyt.

Verkkahypyt sujuivat ihan ok, kerran otimme puomin alas, mutta siitä havahtuneena Hani ottikin loput hypyt kunnon ilmavaralla. En halunnut väsyttää tammaa, joten otin yhteensä vain viitisen hyppyä, jonka jälkeen hetken hölkkäilin ja jäin sitten odottamaan vuoroamme. Ympärillämme näkyi jo hieman tuttuja kasvoja, joita aloin tunnistaa niin valmennuksista, kuin viime osakilpailustakin. Lopulta meidät kuulutettiin sisälle maneesiin, jossa Hani alkoi taas jännittyä ja tuijottaa yleisöä. Saa nähdä mitä tästäkin nyt sitten tulee.

Tästä viikosta tulisi Hanille todella rankka, ehkä hieman liiankin rankka kun miettii vasta päättynyttä mammalomaa. Tänään valmentautuisimme Isben valvovan silmän alla Auburnin maneesissa Tie tähtiin! osakilpailua varten, sitten lauantaina olisi Kalla CUP:in ensimmäinen osakilpailu, jossa hyppäisimme 80cm. Sitten vielä heti perään sunnuntaina olisi Tie Tähtiin 3. osakilpailu, jossa olisi taas kouluratsastusta. 

Viikosta tulee rankka, joten suunnitelmana on antaa Hanin olla täysin vapaalla keskiviikkona ja pari päivää kävellään tai maastoillaan ja otetaan väliin sit yksi itsenäinen koulutreeni, niin arkipäivät tamma saa vähän lepäillä ja kerätä voimia viikonloppuun. Hani on kuitenkin tuntunut jaksavan kisoja ja treeniä tosi hyvin ja sen kunto on kokoajan kasvanut, joten eiköhän me selvitä kun jätetään itsenäiset treenailut vähemmälle ja panostetaan käppäilyyn ja rentoon maastoiluun. 

Tän päivän kouluvalmennus lähti hienosti käyntiin. Hani oli pirteän tuntuinen, vähän säpsyili, mutta alkoi rentoutua kivasti heti alkuverkoissa. Meidän valmennuksessa oli vain Auburnilaisia, mutta yleisössä näkyi muutamia vieraampia kasvoja. Isbe oli kuulemmat tullut ensimmäiselle valmennukselle myöhässä ja nyt nainen näyttikin todella päättäväiselle ja laittoi meidät heti hommiin. Nainen huomautti jokaisesta pienestäkin virheestä ja suoraan sanottuna nipotti melkein liikaa. Kun alkuverryttelyt oli suoritettu, meidän kaikkien oli tarkoitus ottaa pari kertaa omat ratamme. 

Juuri kun ensimmäinen meistä, Julia ja Valerie, olivat aloittamassa, maneesiin asteli rauhallisesti kaksi poliisia. Säikähdin hieman, Hani tuijotti miehiä silmät lautasina ja oli vähällä nousta kahdelle jalalle, kun pyysin tamman hetkeksi raviin, jotta saisin sen huomion muualle. Isabella pyysi Juliaa odottamaan ja lähti kävelemään rauhallisen, mutta kalpean näköisenä poliisien luokse. Vilkaisin Juliaa hieman kysyvästi, mutta nainen näytti olevan ihan yhtä pihalla kuin minä ja kohautti vain hämmentyneenä hartioitaan. 

Jännittynyt ilmapiiri maneesissa oli käsinkosketeltavissa ja kaikki tuijottivat Isbeä ja poliiseja. Nainen näytti komentavan katsomossa istuvan miehen, Juuso taisin kuulla nimeksi, hommiin ja valmentamaan meitä. Isbe itse poistui maneesista poliisien kanssa jättäen kaikki ihmettelemään. No, ehkä saamme joskus kuulla mistä tässä oli kyse.. tai sitten emme. 

Valmentajan hommiin loikanneen Juuson muistin nähneeni ennenkin, mutten osaa yhdistää miestä mihinkään tiettyyn hetkeen tai ihmiseen. Tämä kuitenkin vaikutti pätevältä ja laittoi meidät yksi kerrallaan ratsastamaan kisarataamme. Tarkkailin muiden suorituksia, yritin pitää hieman hermostuneen Hanin rauhallisena ja odotin omaa vuoroani hieman jännittyneenä. Olin valmistautunut ratsastamaan Isben tutun tuijotuksen alla, mutta nyt kun jouduinkin aivan vieraan miehen valmennukseen, alkoi todellakin jännittää. 

Aloitin ratamme hieman epävarmasti, minkä Hanikin selvästi huomasi. Sain heti palautetta kiemurtelevasta ratsustani ja hätäisestä alkutervehdyksestä. Päätin ottaa sitten itseäni niskasta kiinni, tsemppasin kunnolla ja aloin ratsastamaan. Volttikahdeksikolla Hani pääsi hieman valahtamaan kummalliseksi banaaniksi, mutta seuraavaksi tulimme kiemurauralle, jossa keskityin erityisen tarkkaan siihen, että Hani taipuu asiallisesti ja saa itsensä kannettua koko kuvion läpi. 

Laukka nousi oikeasti yllättävän hyvin ja saimmekin ensimmäistä kertaa oikeasti hyvää palautetta, laukka jatkui hyvänä ja tasaisena. Laukkavoltti hieman valahti suureksi, mutta joko Juuso ei sitä huomannut, tai sitten mies ei vain jaksanut asiasta huomauttaa. Sain toiseen suuntaan tehtyä huomattavasti paremman laukkavoltin, mutta sitten Hani alkoi jo selvästi väsähtää. Saimme vielä viimeisen raviosuuden kunnialla loppuun, jonka jälkeen Juuso antoi meille luvan lopettaa. Kokonaisuutena ratamme oli kuulemma perussiisti, mutta minun tulisi keskittyä paljon tarkemmin volttien kokoon ja valmistelemaan siirtymiset paremmin. 

Valmennuksen loputtua lähdimme muiden valmennuksessa olleiden kanssa pihalle kävelemään. Kävelytin Hania maastakäsin, jotta tamma saisi rauhassa palautua valmennuksesta. Huomenna varmaan yrittäisimme mennä maastoon hölkkäilemään, jos saamme kaverin mukaan, muuten tyydymme kevyeen jumppaan kentällä tai maneesissa kelistä riippuen. 

Kun kirjava ratsuni oli vihdoin varusteissaan, ja hukassa ollut kilpailunumeronikin paikallaan, lähdin taluttamaan tammaa ulos. Oli hienoa, että Hani vaikutti tänään hurjan rennolta verrattuna edelliseen osakilpailuun Yläkokossa. Siellä pieni tamma oli huudellut hurjan paljon kavereiden perään ja ollut kovin hermostunut, vaikka ite kilpailusuoritus olikin mennyt hienosti. Tänään kyllä tammalla saattaa jo vähän väsymys painaa, kun alkuviikosta oli valmennus, eilen Auburnin oman Kalla CUP:in ensimmäinen osakilpailu ja tänään Tie Tähtiin 3. osakilpailu. Kyllä siinä on nuorella ponilla jaksamista. 

Nousin tallirakennuksen edustalta jo selkään, Hani kun on helpompi käsitellä isommassa hevosjoukossa selästä käsin. Katselin hetken hieman eksyneen oloisesti ympärilleni, jonka jälkeen pongasin muita Auburnilaisia ja ohjasin ratsuni siihen suuntaan. Hivuttauduin Julian ja Valerien lähettyville ja Hani näytti tyytyväiseltä kookkaamman voikon tamman läheisyydessä. 
"Hei Julia, kun kysyit kahville, niin en ehtinyt vastaamaan, mutta mennään ehdottomasti", naurahdin hieman ehkä ujosti. Hani alkoi selvästi heräillä ja tamma hieman steppaili allani. 
"Kiva, ois tosiaan kiva tutustuu tallin ulkopuolellakin paremmin, niinkun jo aikasemmin sanoinkin", Julia sanoi selvästi iloiseen sävyyn. 
"Niin ois", hymähdin ja silittelin Hanin kaulaa. 

Viime aikoina ei kyllä ole pahemmin ollut aikaa nähdä kavereita muuta kuin tallilla. Teen Auburnissa paria tallivuoroa viikossa, sitten on Hani ja Nakki, satulansovitushommat, äidin hevosten kengitykset ja välillä pitää nukkuakin. Nakkiin ei onneksi vielä pahemmin aikani kulu, kun orivarsa vain viilettää tarhaa ympäri ja elää onnellista varsan elämää. Hanin kanssa pääsemme ottamaan taas hieman rauhallisemmin, kunhan ensin saadaan Tie Tähtiin -kisat hoidettua pois alta kunnialla. Ja ihan oikeasti vasta nyt tajusin, etten ole ehtinyt missään välissä tutustua Juliaan kunnolla, vaikka olemme Auburnissa kaveeranneet vaikka kuinka kauan. Emme ole pahemmin nähneet tallin ulkopuolella, enkä tiedä hänestä oikeastaan muuta, kuin mitä talliympäristössä on selvinnyt. No, toivon todellakin että tilanteeseen tulee nyt muutos ja saamme aikaiseksi tutustua paremmin. 

Ohjasin Hanin lopulta verryttelyalueelle samoihin aikoihin muiden kanssani samassa luokassa ratsastavien Auburnilaisten kanssa. Hanin väsymys alkoi selvästi kaikota kun päästiin tositoimiin, joten päätin ottaa ihan lyhyen verryttelyn ja säästää energiaa kisaradalle. Hani heitti muutamat pikkupukit, kyttäsi kukkapuskaa ja säpsyili isojen vieraiden hevosten mennessä ohitsemme. Hanille oli selvästi jäänyt eilisen esteradan fiilis päälle ja tamma tuntui siltä, että olisi hetkenä minä hyvänsä hyppäämässä kentän aidan ylitse. Kunhan sain Hanin ensin ravissa rennoksi, alkoi meno näyttää paremmalle. 

Laukkaa otin Hanilla vain sen verran, että näin nouseeko laukka ja miten jarrut pelittää. Laukka nousi hienosti, mutta jarruissa oli suoraan sanottuna paljon parannettavaa, joten otin muutamat lyhyet laukkapätkät ja panostin kunnolla siihen, että laukka tulee alaskin helposti. Hieman Hanista huomasi että sen kroppa alkaa olla väsynyt isompaan kisarupeamaan, mutta pääkoppa tuntuu jaksavan vaikka mitä. Pitäisi ottaa tammalle hieroja näiden osakilpailuiden läpi ja muutenkin vähän hemmotella tammaa, kun se on upeasti jaksanut tätä rankkaa kisarupeamaa mammalomansa jälkeen. 

Kun verryttely oli valmis, ohjasin Hanin kävelemään pihalle. Tällä kertaa kävelimme aluetta yksin ja Hani pysyi yllättävän rentona, eikä alkanut huudella kavereidensa perään. Vaikka tammassa on edelleen paljon samoja arkoja ja säikkyjä piirteitä havaittavissa, mihin tutustuin heti ensimmäisinä päivinäni Hanin kanssa, on se silti mennyt hurjasti eteenpäin. Hani ei enää kovinkaan paljon arista minua, antaa kenen tahansa taluttaa itseään, ei ole saamassa sydäriä jokaisesta pienestä asiasta ja tamma toimii kisapaikallakin hienosti. 

Lopulta vuoromme lähestyi ja pääsimme sisälle maneesiin. En jaksanut oikeastaan pahemmin stressata suoritustamme, toivoin vain hyvää, siisitiä ja rentoa rataa, enkä pystyisikään siihen jos stressaisin ihan hirveästi. Kun sain lähtömerkin, ohjasin Hanin hymyssäsuin alkutervehdykseen ja olin täysin valmis aloittamaan ratamme.

Kokosin vähitellen ohjat käsiini ja aloin pyytää Hania tuntumalle. Tein kentän halki loivia pohkeenväistöjä keskittyen erityisesti siihen, että tamman lapa ei lähde liiraamaan ja kroppa pysyy suorassa, sekä tietenkin itse siihen, etten kippaa. Hani sai olla toukokuun lopun ja kesäkuun alun kevyemmällä rankan kilpakevään jälkeen, mutta kesäkuun loppuun oli ollut pakko palata treeniin kun oli Kalla CUP:n 2. osakilpailu, jossa olimme startanneet esteillä 80cm ja koulua Helppo B. 

Kevyesti pohkeita puristamalla hoputan Hanin raviin ja alan keventää hyvässä tahdissa. Hani on hieman kiireinen ja tuijottelee kentän ulkopuolisita maailmaa, mutta vähitellen tamma alkaa keskittyä minuun, kun sinnikkäästi kääntelen sitä erikokoisille ympyröille. Olen työskennellyt Hanin kanssa jo yli vuoden, mikä tuntuu oikeasti ihan uskomattomalta. Olemme kehittyneet yhdessä hurjasti, enkä meinaa edes muistaa kuinka lihakseton ja arka Hani oli vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran tamman tapasin. 

Hieman minua on alkanut surettaa se, että Hani on näin pieni. Onhan se minulle ihan sopivan kokoinen, kun olen näin lyhyt, mutta ei ponilla ole sellaista kapasiteettia, että pääsisin sen kanssa pitkälle kehittymään. Sen lisäksi menin vielä ostamaan itselleni ponin, Nakin, jonka kapasiteetista en vielä ole lainkaan perillä. En siis missään nimessä kadu Nakin ostamista, mutta toivoisin voivani kehittyä pidemmälle. Ehkä joku päivä rahatilanteeni olisi sillä tasolla, että pystyisin ostamaan itselleni puoliverisenkin, jonka kanssa viedä omia taitoja pidemmälle. 

Istuin Hanin hieman pomputtavaan harjoitusraviin ja otin pohkeenväistöjä molempiin suuntiin. Hani on kehittynyt väistöissä viime aikoina paljon ja sen tasapaino on parantunut. Olen myös toki aina treenatessa hionut väistöjä ja tamman tasapainoa paljon, joten ihan hyvä että treeni alkaa näkyä. Päästyäni väistön loppuun, nostan laukan, jossa Hani hieman epäröi, mutta nostaa laukan lopulta suurella loikalla ja viskoo hieman päätään perään. Kun laukka lähtee pyörimään, otan tamman takaisin raville ja suoritan noston uudelleen, jolloin meno alkaakin taas hieman muistuttaa kouluratsastusta. 

Tavoitteeni vuoden lopulle olisi nousta Hanin kanssa Helppo A -tasolle. Tammasta on varmasti sille tasolle, mutta paljon me joudumme töitä tekemään, jos haluan tavoitteeni saavuttaa. Kesä on mennyt aika vähällä valmentautumisella ja vuoden alussa tein päätöksen valmentautua Hanilla nuorissa estelupauksissa, se taisi olla Amandalle vähän kova paikka, onhan Hani kuitenkin hänen poninsa. No, on nainen tainnut jo siihen tottua, kun kuitenkin käymme kouluvalmennuksissakin. 

Laukassa otan muutamat laukkaväistöt, jotka ovat tammalle uudempi juttu, mutta ne ovat parantaneet Hanin tasapainoa laukassa hurjasti. Olen joskus vaihtanut laukkaa aina väistön jälkeen, joten taas Hani alkaa sitä minulle tarjoamaan, mutta jatkankin kaarteen vastalaukassa. Vastalaukka ei ole Hanille helppoa, mutta se on tehtävän idean tajunnut. Reippaalla rohkaisulla ja tukemisella kaarre vastalaukkaa onnistuu, mutta heti jos oma huomioni herpaantuu, Hani rikkoo raville. 

Lopulta siirrän Hanin raviin ja alan ottaa loppuraveja. Annan Hanin hieman venyttää pidempään muotoon, mutta pidän huolen siitä ettei tamma valahda etupainoiseksi. Siinä loppuverkkoja tehdessäni kentälle saapuu useampi muukin ratsukko, seassa on myös pari sellaista, joiden nimeäkään en taida muistaa. Kyllähän minä hevoset tiedän, mutta ihmisten naamat näyttävät ihan vieraille. Toinen vieraista taluttaa Amandan Effi-tammaa, joka mielestäni muistuttaa jokseenkin luonteeltaan Hania. Toinen vieraampi taitaa olla nimeltään Matilda, tämä on tallissa jo vähän pidempään ollut, kai, ja hän taluttaa omaa tammaansa Zeliaa. Moikkaan näille hieman ujosti ja annan lopulta Hanin siirtyä käyntiin. 

Tallissa jämähdän Hanin karsinaan rapsuttelemaan pikkukirjavaa. Hani on minulle uskomattoman tärkeä ja kai minäkin tammalle jotain merkitsen, kun se on hyväksynyt läsnäoloni vuodessa todella kivasti. Tietenkin välillä tulee hieman epäluuloisia hetkiä, mutta uskon että pientä arvaamattomuutta Hanista ei koskaan saa poistettua. Käytäviä pitkin kulkee tuttuja ja vieraampia kasvoja. Vaikka työskentelen Auburnissa, viimeaikoina ihmisten kanssa kommunikointi on jäänyt liiankin vähälle, mutta kun kerran jättäytyy hiljaiseksi ja omissa oloissaan viihtyväksi, on sieltä vaikeaa yhtäkkiä lähteä tekemään tuttavuutta uudempienkin ihmisten kanssa. 

Lopulta huokaisen syvään, pujotan riimun Hanin päähän ja taputan tamman kaulaa. Avaan karsinan oven ja lähden taluttamaan Hania ulos, josta matkamme jatkuu laitumelle. Olen tänään iltatallivuorossa, joten kotiin ei ole vielä mitään asiaa, mutta eipä sielläkään ole ketään tai mitään minua odottamassa ja talli on kuitenkin se paikka missä parhaiten viihdyn. 

05.10.2018 Tallihommia ja valmistelua

Takana oli pitkä päivä tallilla. Olin mennyt Auburn Estateen heti aamulla, kun ohjelmassa oli ollut parin hevosen kengitys. Kengitykset oli mennyt joustavasti ja ongelmitta, mitä nyt pieni viivästys tuli yhden irtokengän ansiosta. Kun kengitykset oli hoidettu, oli pakko ehtiä läpiratsastmaan Hani, sillä huomenna alkaisi meidän osalta Kalla CUP:in 3.osakilpailu esteratsastuksella. Tänään edessä olisi jo kenttäratsastuksen koulukoe, jonka menisin katsastamaan myöhemmin, jos aikaa vain jää. 

Hanin kanssa kävimme pyörähtämässä kentällä, jossa vain ratsastin tamman läpi kaikissa askellajeissa. Hani oli melko säpäkkä ja kyttäili kaikkea. Ilma oli melko tuulinen ja tuuli pyörittikin ilmassa puista irtoavia syksyn värisiä lehtiä. Vaikka Hani oli turhankin virittynyt, sain siitä irti ihan kivan tuntuisia pätkiä ja toivon todellakin, että edes osa tästä energisyydestä tulisi esille huomenna esteillä.

Tallihommien välissä ehdin kuin ehdinkin hetkeksi seuraamaan koulukoetta. En viitsinyt kauaa kentän vieressä palella, mutta katsoin ensimmäisen luokan, jossa olikin vain neljä ratsukkoa. Julia ja Valerie starttasivat ensimmäisinä ja heidän suorituksestaan olinkin eniten kiinnostunut. Kun luokka loppui, lähdin reippaana hakemaan sisälle niitä hevosia, jotka vielä tarhoissaan seisoivat. 

Hevosten sisälle oton jälkeen olin harjannut nopeasti Nakin läpi ja nuori ori käyttäytyi kerrankin alusta loppuun rauhallisesti. Sillä tuntuu olevan kunnon kestomurkkuikä, mutta jos se nyt alkaisi jo helpottaa ja oripoika oppisi ainakin väliaikaisesti käyttäytymään hevosiksi. Kun olin nuoren orini harjannut, aloin valmistella iltaruokintaa. 

Saavuin lopulta kotiin vasta yhdeksän jälkeen, kun oli pitänyt laittaa vielä viimeisimmät Hanin kamat valmiiksi huomista ajatellen. Saapuessani kotiin heitin valmisruuan mikroon ja sen syötyäni suuntasin suihkuun. Minun oli pakko vielä kuivattaa paksut siniset hiukseni, koska muuten ne olisivat vielä aamullakin märät. Lopulta pääsin sänkyyn asti, mutta siinä maatessani ajatukset lähtivät harhailemaan, eikä uni tuntunut tulevan lainkaan. 

Pyörin sängyssäni todella pitkään ja aloin jo turhautua. Aamulla olisi aikainen herätys, enkä ole nukkunut vielä hetkeäkään. Vilkaisin kelloa puhelimestani ja se näytti 03.17. Lopulta sain unen päästä kiinni ehkä neljän aikoihin, joten nukkumisaikaa ei pahemmin jäänyt. 

06.10.2018 Esteratsastus

Heräsin herätyskelloni ärsyttävään pirinään ja mieleni teki vain paiskata puhelimeni seinään, mutta hillitsin itseni. Heti noustuani istumaan, tunsin viiltävän päänsäryn ja hieroin sormenpäilläni ohimoitani. Huokaisin syvään ja nousin ylös lämpimän peittoni alta ja suuntasin keittiöön aamupalalle.

Tallille pääsin ajallani ja vielä autossa nielin buranan kurkustani alas, jos se vaikka hieman auttaisi päänsärkyyni. Lopulta viiletin talliin, jossa Hani möllötti karsinassaan. Käytävillä oli vilskettä ja vilinää kaikkien laittaessa ratsujaan kuntoon. Hain Hanin varusteet karsinan eteen valmiiksi ja aloitin harjausoperaation. 

Lähtiessäni lopulta taluttamaan Hania tallista ulos, olin vähällä törmätä Juliaan, joka oli tullut tallille ilmeisesti ajoissa seuraamaan jo esteratsastusta. Kenttäratsastajien esteosuus olisi vasta myöhemmin. 
"Onks sulla Minka kaikki ok? Oot kovin kalpea", blondi kysyi huolissaan ja silmäili minua tarkkaavaisesti. 
"Joo, ei tässä mitään. En vaan pahemmin nukkunut viime yönä, niin tää päänsärky yrittää tappaa mut", naurahdin väsyneesti ja hymyilin pienesti ystävälleni. 
"Hitsit, kurjaa.. Nomut tsemppiä teille!" Julia hymyili rohkaisevasti. 
"Kiitti", nyökkäsin tälle ja jatkoimme Hanin kanssa matkaa ulos tallista. 

Verryttely oli yhtä katastrofia. Hani heitti peräänsä, säpsyili liian läheltä meneviä hevosia ja pudotteli puomeja hyvää tahtia. Itse olin sen selässä kuin perunasäkki ja tuntui kuin viimeisetkin voimat olisivat kadonneet kropastani. 

Selvisimme ihmeen kaupalla radalle asti hengissä. Saatuamme lähtömerkin, lähdin radalle itseäni ja Hania tsempaten. Ensimmäiselle esteelle hyppy tuli ihan hyvin ja toinenkin este ylittyi kevyesti. Matka jatkui kolmoselle, josta vielä selvisimme ihan kivasti, mutta sarjalle tullessa Hani hieman kompastui, hyppäsi pystyn puhtaasti, mutta okserilta nappasimme puomin mukaamme. Vitonen ja kutonen taas sujuivat, mutta seiskalle oli tiukempi tie, joten nappasimme mukaamme jo toisen puomin. Kirosin hiljaa mielessäni, miksi ratsastan niin hiton huonosti? 

Loppujen lopuksi tulimme maaliin mukanamme 14vp, kunnon riman alitus ja surkein ratamme ikinä. En pystynyt nostamaan katsettanu Hanin niskasta poistuessamme radalta. En uskaltanut kohdata kenenkään katsetta ja päästyämme ylös aitojen sisäpuolelta, ohjasin Hanin suoraan verkka-alueelle, jossa kävin keventämässä pari kierrosta, hyppäsin ratsailta ja suuntasin tallin turviin. 

Hanin karsinassa poskelleni vierähti kyynel, mutta kiukkuisesti pyyhin sen pois. Viime aikoina treenit ovat kärsineet, olen itse ollut väsynyt, eikä edistystä ole tapahtunut. Otin turhautuneena Hanilta varusteet pois ja palatessani karsinalle huomasin Hanin katsovan minua epäilevästi. 
"Sori Hani, en mä tarkottanut pelästyttää sua. Mulla on vaan vähän huono päivä", mutisin ponille ja aloin rauhassa rapsutella sen ryntäitä, jossa tiesin olevan kutiava paikka. Hani vähitellen rentoutui ja alkoi venyttää ylähuultaan eteenpäin. Naurahdin pienesti ja halasin kirjavan ponin kaulaa, Hani oli kuitenkin yrittänyt parhaansa, minun olisi pitänyt olla parempi. 

07.10.2018 Kouluratsastus 

Tällä kertaa olin varautunut hieman paremmin. Olin mennyt nukkumaan jo ennen kymmentä, jotta varmasti saisin nukuttua edes muutaman tunnin enemmän. Aamulla heräsin silti väsyneenä ja silmieni alla oli hyvin kauniit tummat rinkulat. Tuijotin väsyneenä peilikuvaani ja mietin jo, esittäisinkö kipeää ja jättäisin kouluratsastuksen väliin. Tiesin kuitenkin, että Amanda murhaisi minut jos saisi tietää, että edes mietin tällaista. Siispä nappasin meikkipussini pöydältä ja lähdin keittiön pöydän ääreen ehostamaan naamaani, että muistuttaisin edes enemmän ihmistä kuin zombia. 

Varustin Hanin reippaasti tallille päästyäni ja lähdin verkkaamaan sen kanssa. Jätin verryttelyn todella lyhyeksi, kävin vain askellajit läpi, tein parit pysähdykset ja lähdin kävelemään pihaa ympäri odottaen vuoroamme. 

Lähdin radalle rauhallisella mielellä. Tehdään vain parhaamme, niin kyllä me tästä selvitään! Alku lähtikin todella sujuvasti ja hyvän tuntuisesti, vaikka Hani ei todellakaan liikkunut superhyvin. Tamma oli hieman jähmeän tuntuinen ja se jännitti niskaansa, selvästi mulkoillen kentän laidalla olevia mörköjä. Meidän eka epäonnistuminen tuli toisen kiemurauran alkaessa, kun Hani säikähti jotain ja teki valtaisan sivuloikan. Pysyin ongelmitta kyydissä ja jatkoin eteenpäin, mutta Hani jatkoi säpsymistä ja kyttäilyä, joten pystyin oikein kuulla päässäni, kuinka pisteemme tippuivat. 

Sain välissä taas hieman tsempattua, mutta laukkaohjelman alku meni täysin perseelleen. Hani nosti ensin väärää laukkaa, säpsähti ja lopulta heitti pikkupukin. Tässä kohtaa otin itseäni niskasta kiinni, upotin ahterini satulaan ja päätin ratsastaa edes toisen laukan sinne päin. Loppujen lopuksi toisen laukan kohdalla meno alkoi jo hieman tuntua kouluratsastukselta ja jos yhtä rikkoa ei lasketa, suoriuduin radasta kunnialla loppuun, sillä meidän lopun käyntipätkä ja lopputervehdys menivät todellakin nappiin. Tällä kertaa pystyin radan jälkeen edes hieman hymyilemään, vaikka oli tämä edelleen meidän surkein rata tähän mennessä. 

Hoidettuani Hanin pois, palasin katsomaan kouluratsastusta ja ehdin näkemään luokkamme lopun. Kun luokka loppui, kipaisin hakemaan arvostelumme, jota uteliaana lueskelinkin. Pisteitä oli laidasta laitaan, mutta todellakin yllätyin nähdessäni prosentit: 61,364 %! Olin ollut aivan varma, että prosenttimme lähentelisivät 50%. Lopputuloksissa olimme toiseksi viimeisiä, mutta emme sentään taas viimeisiä. 

Tämä ei nyt ollut meidän viikonloppumme millään tavalla, aikalailla kaikki meni pieleen mitä voi mennä. Oma mieleni oli maassa ja kisausmotivaatio tippui entisestään. Nyt on kuitenkin vielä aikaa ennen viimeistä osakilpailua, joten toivottavasti ehdin löytämään motivaationi ja palaamme Hanin kanssa seuraavaksi radoille hieman kunniakkaammin. Jos siis Amanda ei aja minua ulos tallista näin ala-arvoisten suoritusten jälkeen. 

Mun päässä pyöri miljoona ajatusta, mutta samaan aikaan koko olo oli ihan sumuinen. Viimeisimmät päivät tallilla on tullut mentyä harmauden keskellä, enkä oikein enää tiedä mitä tästä koko touhusta pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi mulla oli tänään ollut Amandan kanssa palaveri vuoden 2018 tavoitteiden toteutumisesta ja muusta. Voin sanoa, että se ei ollut mikään iloinen palaveri. Mulla ja Hanilla on mennyt koko vuosi aika tasaisesti, kisoissa on jonkun verran käyty, mutta valmentautuminen on jäänyt vähemmälle omien kiireiden vuoksi. 

Isoimmaksi ajatukseksi palaverista jäi Kalla Cup:n kolmas osakilpailu, jossa olimme olleet sekä esteillä, että koulussa ihan häntäpäässä. Lisäksi sain kuulla, että Hani astutettaisiin joulukuussa, joten treenit menisivät tauolle. Amandalla oli tietysti paljon valitettavaa viimeisimmistä kisoista, enkä oikeasti voinut kuin vain nyökytellä katse pöytää tuijottaen. Siihen perään sitten menin vielä sönköttämään, että en meinaa osallistua viimeiseen Kalla Cup:in osakilpailuun. Näin, että Amandan silmissä roihahti ja tämä katsoi minua hetken hyvin kiukkuisesti, mutta ei lopulta sanonut mitään.

Palaverin jälkeen hoidin Hanin ripeästi valmiiksi ja lähdimme yksinämme kävelylle. Moneen kertaan mieleeni on pälkähtänyt ajatus siitä, että nappaisin Nakin mukaani ja lähtisin Auburnista, mutta aina olen tullut siihen tulokseen, etten voi niin vain lähteä. Teen täällä töitäkin ja kaikkein tärkeimpänä... Hani asuu täällä. Hanilla on valtavan suuri rooli elämässäni, enkä tahdo missään nimessä luopua siitä. Uskottelen kokoajan vain itselleni, että tää on nyt vaan tämmöinen kausi kun ei suju. Välillä tuntuu siltä, etten sovi koko Auburn Estateen, mutta aina saan vakuutettua itselleni, että kyllä se kohta helpottaa. 

Uskon, että Hanin astutus tulee juuri oikeaan paikkaan. Meillä on itsenäiset ratsastukset kokoajan sujuneet kivasti, mutta valmennuksista ja kisoista ei ole tullut mitään. Nyt saamme vähän lomaa treenistä ja pääsemme vain elelemään rauhassa ilman turhaa stressiä. Jos sitten taas mammaloman jälkeen lähtisi sujumaan. Toki vielä Hanin mammalomaan on aikaa ja siihen asti minun pitääkin yrittää näyttää Amandalle parastamme, mutta jotenkin mystisesti lakata stressaamasta.

Olen päättänyt jo hieman vähentää töitäni Auburnin ulkopuolella, jotta minulle jäisi paremmin aikaa levätä ja olla Hanin ja Nakin kanssa. Jos saan oman mielialani ja jaksamiseni paremmaksi, se varmasti parantaa koko kokonaisuutta. Otan tavoitteeksi käydä nyt ainakin parissa valmennuksessa Hanin kanssa ennen mammalomaa ja vain yritän saada taas valmentautumiseen hyvää fiilistä. Jätän suosiolla Kalla Cup:in viimeisen osakilpailun meidän osalta kilpailematta, koska en jaksa enää stressata sitä varten. Nautimme nyt loppuvuoden vain hyvällä fiiliksellä tekemisestä, emmekä murehdi kisamenestystä. 

Kävelimme loppujen lopuksi Hanin kanssa ympäriinsä melkein tunnin. Tamma oli kokoajan aika leppoisalla tuulella, mitä nyt pari mörköä kurkki jostain puskista. Palatessamme talliin pihassa oli ihanan rauhallista. Maneesissa näytti olevan valot, joten siellä varmaan oli porukkaa, mutta tallissa ei näkynyt juuri sillä hetkellä ketään, joten saimme hetken nauttia ihan vain omasta seurastamme. 

Kun vihdoin kaikki hevoset oli saatu roudattua tarhoihin, alkoi karsinan siivous. Virallisesti vuoroni tänään kestää vain klo 11 saakka, joten siivoilen Gabriellan kanssa karsinoita siihen saakka. Nyt kun tallihommia on tullut tehtyä jo pidempään ja tekemiseen on alkanut löytyä rutiini, sujuu karsinoidenkin heittely aika vauhdilla. Höpötimme Gabriellan kanssa niitä näitä siivoamisen ohella. 
"Tuntuu että viimeaikoina on tullut kauheasti uusia hevosia ja uusia naamoja, en mä niistä oikein perillä enää pysy. Hevoset nyt on pakko muistaa edes jotenkin, että osaa viedä ne oikeisiin tarhoihin ja karsinoihin ja ruokkia, mutta ihmisiä en muista millään", naurahdin hieman väsyneesti. Aamuherätyksiin ei ikinä totu, vaikka niitä olisi kuinka paljon. 
"Joo, onhan täällä aika paljon porukkaa. Ja onhan tilat vähän laajentunutkin vuodessa", Gabi totesi. Se on kyllä totta, karsinoita on enemmän, hevosia on enemmän ja siitä johtuen ihmisiäkin on enemmän. Parhaani yritän, mutta edelleen monien nimet ovat itseltäni ihan pimennossa. 

11.30 pääsin lopettelmaan hommat, joten pyörähdin loungessa juomassa kupin kahvia ja syömässä evääksi tekemäni leivän. Aamupäiväksi tallilla oli melko hiljaista, vaikka toki jossain aina joku näkyi. Hetken vaihdoin kuulumisia Julian kanssa, joka oli väsyneen oloinen. Kyllä vaalea nainen pari hymyä väläytti, mutta ei tämä yhtä pirteä ollut, kuin vaikka viime kesänä. Ymmärrän kyllä tunteen, itsellänikin on ollut paljon väsymystä, eteenkin kun treenit eivät ole sujuneet. 

Hetken hengähdystauon jälkeen hain Hanin tarhasta ja vein kirjavan tamman suoraan sen karsinalle tammatalliin. Nappasin siltä loimen pois ja hain varusteet valmiiksi karsinalle. Hani on taas kantavana ja sen huomaa tamman käytöksestä. Se on taas hieman rauhoittunut ja vaikuttaa kaiken kaikkiaan tyytyväiseltä tilanteeseen. Tamman maha on alkanut paisua uskomatonta vauhtia, joten liikutukset ovat jo huomattavasti kevyempiä. 

Harjasin Hanin rauhallisin ottein ja käytin kunnolla aikaa tamman kanssa seurusteluun. Se on ihana huomata, miten paljon luottamus minun ja Hanin välillä on parantunut yhteisen taipaleemme aikana. Onhan Hani edelleen omalla tavallaan arka ja se alkaa katsella epäilevästi, jos olen vaikka kiireinen tai jotenkin hätäinen. Hanin kanssa toimiessa minun on siis itse aina muistettava olla rauhallinen ja maltillinen. Tarhassa loimitettu Hani oli onnekseni aika puhdas, mitä nyt jaloissa oli hieman mutaa. Kunhan olin tamman kokonaan harjannut, suitsin sen, vedin itselleni kypärän päähän ja talutin tamman pihalle. Ilma oli hieman sateinen, eikä tallilla ollut ruuhkaa, joten suuntasimme suosiolla maneesiin. 

Maneesissa kiipesin jakkaralta tamman paljaaseen selkään ja aloitin jo heti käynnissä hieman taivuttelemaan tammaa pitkässä muodossa. Maneesissa oli lisäksemme vain Isbe ja Ankka, sekä Julia ja Valerie, joten tilaa oli hyvin, vaikka toiset ratsukot liikkuivatkin ihan reippaasti eteen. Hani hieman vilkuili Ankkaa ja Valerieta, sekä kuunteli ulkoa kuuluvia tuulen ääniä, mutta meni pätkittäin todella kivasti ja rennosti. Ravissa otimme kevyesti taivuttelua suurilla ympyröillä, sekä muutamat pohkeenväistöt. Hanista huomasi jo, että maha alkoi hieman painaa, eikä se ollut niin vetreä kuin parhaimmillaan, mutta aika kivasti tamma kulki. Laukkaa otimme vain parit hieman iloittelupätkät molempiin suuntiin, joiden alkuun Hani heitti somat pikkupukit, jotka lähinnä naurattivat. Kivaa että tammalla on virtaa. 

Loppukäynnit lähdin kävelemään pihalle Isben ja Ankan kanssa. Hani seurasi suurempaa valkeaa tammaa tyytyväisenä ja reippaana. 
"Ei olla kauheesti ehditty viime aikoina juttelemaan. Mitäs sulle kuuluu?" Isbe kysyi kohteliaasti ja vilkaisi minua olkansa yli. 
"Ihan hyvää, tai alkaa nyt kuulua parempaa. Ollut vähän motivaatio hukassa kun ei oo kisoissa yhtään sujunut, vaikka tuntuukin että itsenäiset treenit meni ihan kivasti. Tää Hanin mammaloma tuli aika täydelliseen kohtaan, saan vähän itsekin aikaa ajatella", selitin hymähtäen. Silittelin Hanin kaulaa sen kävellessä reipasta tahtia eteenpäin. 
"Näin mä vähän ymmärsinkin. No, Hanin mammaloman jälkeen sitten taas rupeatte kunnolla treenaamaan, niin hyvä siitä tulee", Isbe sanoi rohkaisevaan sävyyn. Nyökkäsin ja hymyilin pienesti itsekseni. Mielialani on taas pikkuhiljaa alkanut parantua, joten eiköhän seuraavalla kaudela treenaaminenkin ala taas sujua. 

Palasimme Hanin kanssa talliin, jossa hoidin tamman pois ja heitin sille ulkoloimen takaisin niskaan. Annoin Hanille yhden porkkanan, jonka jälkeen palautin tamman tarhaan kavereidensa luokse. Itse palasin siivoamaan Hanin tavarat paikoilleen, jonka jälkeen suuntasin yksityistallin puolelle, kun pitäisi vielä riiviöponi Nakin kanssa jotain tehdä. 

Hania kuntoon hoitaessani musta tuntui oikeasti siltä, että tuun pyörtymään ponin selkään heti valmennuksen alkaessa. Olin tässä viikon aikana alkanut huomata, että oon selvästi viime kauden epäonnistuneen lopetuksen seurauksena menettänyt mun rautaiset kisahermot ja alkanut stressata ensimmäistä osakilpailua ihan järjettömästi. Eilen olin ottanut iltamyöhäällä Hanin kanssa omatoimisen pienen estetreenin, koska ei me yhdellä hyppykerralla selvittäisi viikonlopun esteluokasta. Itse hypyt oli mennyt ihan kivasti ja se oli hetkeksi rauhoittanut mieltäni viikonlopun kisoja ajatellen. 

Tänään tilanne on kuitenkin toinen, kun edessä on Amandan kouluvalmennus. Amanda ei ikinä päästä valmennettavia helpolla, mutta uskallan odottaa oikein erikoistiukkaa valmennusta, juurikin lähestyvän osakilpailun vuoksi. Lopulta sain käsieni tärinän hillintään ja hoidin ripein ottein kirjavan ponitamman loppuun. Hani vaistosi hermostumiseni, mikä ei todellakaan tilannetta auttanut, sillä tamma säpsyili jo hoitaessa. 

Alkukäyntien jälkeen hyppäsin ratsaille ja käytin ensimmäiset kierrokset vain siihen, että hengittelin rauhassa ja kun koin hermojeni olevan taas kasassa, siirsin Hanin pidemmässä muodossa raviin ja aloin keventämään. Ehdin hetken verkata tammaa itsenäisesti, ennenkuin hyytävän ilmavirran saattelemana asteli maneesiin itse jääkuningatar Amanda Sokka. Vedin vielä kerran oikein syvään henkeä ja valmistelin itseni tulevaan käskytykseen. 

Amanda pisti meidät heti vääntämään niin avoja, kuin sulkujakin, välissä piti sitten tehdä joko tarkalleen kymmenen metrin voltteja tai täsmällisiä siirtymisiä. Amandalta tuli tauotta palautetta jokaisen ratsastuksesta, milloin oli kädet liian leveät, liian alhaalla tai liian ylhäällä. Itse erityisesti sain palautetta jähmeästä ylävartalostani, joka muistutti Amandan mielestä rautakankea. Hani oli edelleen hieman turhan jännittynyt ja muistutti enemmän tikittävää shetlanninponia, kuin kouluratsua. 

Ensimmäisten laukkojen kautta aloin löytää ratsastukseen taas uusia vaihteita. Sain ylävartaloni rentoutumaan ja pääsin paremmin mukaan Hanin liikkeisiin. Amandakin huomasi tämän ja totesi vain, että muistutan vähemmän rautakankea. Amandan suusta kuultuna otan sen jo melkein kehuna. Heti kun sain itseäni rennommaksi, ensimmäisen osakilpailun pois mielestäni ja keskityin vain ratsastmaaan, alkoi Hanikin rentoutua ja laukassa tamma pärskähtelikin tyytyväisenä. 

Otimme paljon siirtymisiä, joissa piti keskittyä erityisen paljon täsmällisyyteen. Hani kyllä siirtyy askellajista ylöspäin kohtuu terävästi, mutta jarrut vaativat huoltoa. 
"Minka sun pitää pitää se kokoajan kuulolla! Nyt se juoksee kuin mikäkin katujyrä sun säälittävien jarrujes läpi", Amanda tokaisi kipakkaan sävyyn meidän laukan mentyä tooosi pitkäksi. Purin hammasta, ratsastin ravin hyväksi ja nostin uuden laukan. Tällä kertaa melkein liioitellusti ratsastin Hania kuulolle. Tällä kertaa tamma siirtyi laukasta raviin lähes täydellisesti, mutta Amandan suuntaan vilkaistessani tämä totesi vain: "Ratsasta eleettömämmin.". 

Loppuvalmennus meni aika samalla tunnelmalla. Vaikka Amanda löysi kokoajan jotain pientä tai suurempaa huomautettavaa, olin kuitenkin tyytyväinen valmennukseen kokonaisuutena. Sain koottua itseni alun hermostuksesta ja ratsastettua koko valmennuksen kunnialla loppuun. Hani ei ollut ihan parhaimmillaan ja se oli aika kuuma, mutta siitä huolimatta saimme kaikki tehtävät suoritettua. Olin huomannut, että niin kauan kuin pidän omat ajatukseni positiivisina ja mietin kehityskohtia rakentavasti, enkä ala syytellä itseäni huonosti ratsastamisesta, kaikki sujuu kivuttomammin. Pysyn tällä ajattelutavalla itse tyytyväisempänä ja kun itse olen paremmalla tuulella, toimii Hanikin huomattavasti paremmin.

16.02.2019, Esteratsastus, 80cm
Neljän tunnin yöunien jälkeen suuntasin kohti Auburn Estatea. Tänään se sitten alkaisi, nimittäin vuoden 2019 Kalla CUP. Valmistautuminen tähän päivään oli toki alkanut jo heti Hanin palattua mammalomalta, mutta jännitys oli iskenyt vasta tällä viikolla. Kun viime vuoden viimeiset kisat menivät täysin penkin alle, olen ottanut itselleni hirveän stressin menestymisestä, sillä en tahdo tuottaa valmentajilleni pettymystä. Lyhyistä yöunista huolimatta olin tallille saapuessa turhankin pirteä, johtuu takuulla jännityksestä. 

Varustin Hanin kaikessa hiljaisuudessani. En yrittänytkään ottaa kontaktia muihin käytävillä häärääviin tallilaisiin, sillä tarvitsin oman rauhani pitääkseni pääni kasassa. Hanille olin hankkinut uudet kisahuovat molempiin satuloihin. Molemmat huovat on koristeltu vaaleanpunaisilla helmillä, joita kulkee kahtena rivinä huopien reunoilla. Huopien lisäksi Hani sai helmiotsapannan molempiin suitsiinsa. Omaan varustukseenikin olen liittänyt helmiä, nimittäin helmikoristeisen nutturaverkon muodossa. Paksut ja pitkät siniset kiharani oli haasteellista saada riittävän piukalle nutturalle, mutta parin yrityksen jälkeen olin onnistunut. Olin ommellut myös kisatakkeihini helmisomisteet hihansuihin ja kaulukseen. 

Verryttelyyn suunnatessa käteni alkoivat tärisemään, joten jouduin hetkeksi pysähtymään ja vain hengittämään rauhassa. Hani haisteli käsiäni huolestuneesti ja silitin kirjavan tamman kaulaa. Hani pysyi yllättävän rauhallisena omasta hermostuksestani huolimatta ja tamma rauhoitti minuakin olemuksellaan. Lopulta sain hermoni taas kasaan, nousin ratsaille ja suuntasin verryttelemään. Starttaisimme puolessa välissä luokkaa, joten vielä olisi hyvin aikaa verrytellä. 

Verryttelyssä Hani oli todella hyvä. Se kyttäsi alkuun hetken yleisöä ja kaikkea, mutta lopulta onnistuin itse keskittymään vain ratsastamiseen, jonka jälkeen Hanikin rauhoittui ja alkoi pelittää todella hyvin. Meidän vuoromme osui kohdalle yllättävän nopeasti. Radalle tullessani huomasin olevani yllättävän rauhallinen. Kaikki jännitys oli kateissa ja rataakin katsellessani tiesin, että kyllä me pystytään tähän. Saadessani lähtöluvan, nostin laukan ja ohjasin Hanin ensimmäiselle esteelle varmoin ottein. 

17.02.2019 Kouluratsastus, KN Special
Eilisen esteluokan voiton jälkeen mulla oli itsevarma olo. Ehkä turhankin itsevarma.. Saavuin tallille hyvissä ajoin ja tällä kertaa olin saanut nukuttuakin yöllä. Olin taas vääntänyt hiukseni tiukalle nutturalle helminutturaverkon kera. Helmikoristeiset kilpavaatteeni vaihdoin päälle vasta tallilla. Starttaisimme Hanin kanssa tällä kertaa jo hieman luokan alkupuolella, joten minulla ei ollut ylimääräistä aikaa käytettäväksi yhtä paljon kuin eilen. Hoidin Hanin kuntoon reippaasti ja suuntasimme verryttelemään. 

Verkassa jo huomasin, että tänään ei suju. Hani oli jännittynyt ja säpsyili todella herkästi kaikenlaisia ääniä. Aloin itse hermostua, jolloin unohdin tosissani ratsastaa ja Hani tepsutti menemään ihan miten sattui. Asiaa ei yhtään auttanut hetkeksi verryttelyä seuraamaan saapunut Amanda Sokka, jonka jäätävä katse seurasi meitä. Pystyin näkemään pettymyksen naisen kasvoilta, jolloin viimeisetkin itsevarmuuteni rippeet ropisivat pois. Samalla sekunnilla meitä kutsuttiin jo maneesiin valmistautumaan, vaikka en todellakaan ollut lähelläkään valmis edes valmistautumaan. 

Olin taas palannut siihen viime vuoden 3. osakilpailun aikaiseen tunnelmaan. Musta tuntui etten hengittänyt koko radan aikana yhtään ja Hani juoksi alta pois. Rata tuntui samaan aikaan kestävän ikuisuuden, mutta toisaalta se meni ohi silmänräpäyksessä. En muistanut radasta paljoa, mutta ainakaan en ollut vääriä teitä ratsastanut. Hani oli muutamien pätkien ajan tuntunut kouluponilta, mutta muu rata oli tainnut olla aika katastrofia. Kauhunsekaisin tuntein jäin odottamaan tuloksia. 

Kun meidän sijoitukseksi lätkähti 18/22, olin todella pettynyt. Tuntui kuin meidän kova työ olisi mennyt täysin hukkaan silmänräpäyksessä. Eilisen esteluokan voitto ei tuntunut enää miltään ja olin jo vaipua masennukseen. Hania pois hoitaessani sain kuitenkin taottua päähäni, että tämä oli vain pieni takapakki ja nyt tekisimme entistä enemmän hommia, niin varmasti saisimme seuraavassa osakilpailussa menestystä. Pitää varmaan alkaa kinuamaan Amandalta yksityisvalmennuksia, että jääkuningatar ymmärtäisi minun olevan tosissaan, eikä potkisi minua pois Auburnista.

Tänään edessä oli estevalmennus, johon varustin Hanin leppoisalla fiiliksellä. Esteiden osalta eka osakilpailu oli mennyt superhyvin ja oltiin voitettu meidän luokka, joten en voinut olla Haniin ylpeämpi. Kouluratsastuksen osalta olin kyllä taas mennyt ja hakannut päätäni seinään, en tajua miksi kisoissa ne pirun koulukiemurat ei voi onnistua. Sileän treenit meillä on mennyt kokoajan kivasti, valmennuksissa ei ole ollut valittamista ja fiilis on muutenkin ollut hyvä, mutta jotenkin tuomarin kyttäys ja kisailmapiiri kouluratsastuksen osalta ei onnistu. 

Ekan osakilpailun jälkeen olin pelännyt Amandaan törmäämistä, mutta ihme ja kumma jääkuningatar ei ollut sanonut minulle meidän kisaradasta mitään. Toki se oli katsellut mua kyllästyneesti ja varmaan miettinyt pääkopassaan, että olisi vain helpompaa karkottaa mut Auburnista pois, kuin saada mut menestymään kouluratsastuksessa. Olin nyt itsekseni alkanut pohtia, että ehkä toisessa osakilpailussa me kisattaisiin Hanin kanssa vain koulua, niin alettaisiin pärjäämään. 

Tämän päivän estevalmennuksen alkaessa mun ajatukset oli edelleen kouluratsastuksessa ja ikuisuuden päässä olevassa toisessa osakilpailussa. Meitä oli valmennuksessa vain minä ja Anton, joten Isabella tarkkaili meidän menoa oikein ekstratarkkaan. Hortoilimme alkuverryttelyn Hanin kanssa ympäriinsä kuin eksyneet lampaat, mutta lopulta Isben kipakka komento keskittyä sai minut hereille. 

"Minka, onnittelut vielä kerran tosi hienosti mennestä esteluokasta ensimmäisessä osakilpailussa. Nyt ollaan kuitenkin taas valmennuksessa, joten keskitytään täysillä tähän tekemiseen, eikä haahuilla minne sattuu", Isbe kehui ja palautti sitten minut maan tasalle. Nyökkäsin tälle kiitoksen ja ymmärryksen merkiksi, otin ohjat paremmin käsiini ja otin Hanin kanssa muutamat terävämmät siirtymiset askellajien välillä saadakseni pikkukirjavan takaisin kuulolle. 

Maneesiin oli koottu ensimmäisen osakilpailun esterata, mutta alkuun hypimme muutamaan otteeseen vain yksittäisiä esteitä, tai paria estettä peräkkäin. Hani teki hyviä hyppyjä, mutta itselläni edelleen meinasi keskittyminen lähteä harhailemaan. Tsemppasin kuitenkin parhaani mukaan ja saimme kaikki tehtävät kunnialla loppuun, vaikka pari kertaa Hani säpsyilikin turhia ja oli vähällä juosta estettä päin. 

Lopulta ratsastimme vielä radan pariin otteeseen läpi, eikä se meille oikeastaan haasteita tuottanut. Parit lähestymiset menivät ekalla yrityksellä hieman pitkiksi ja hypyt lähtivät todella läheltä, joten saimme pari puomia mukaamme, mutta seuraavalla yrityksellä ratsastin itse paremmin ja Hani oli erityistarkka jalkojensa kanssa. 

Valmennuksen loputtua mulla oli tosi väsynyt olo, mutta olin kuitenkin tyytyväinen siihen, kuinka hienosti Hani toimi, vaikken itse ollut jaksanut ratsastaa niin hyvin, kuin yleensä. Hani on kasvanut ja kehittynyt uskomattoman paljon ja se on nykyään jo paikoitellen aika simppelikin ratsastaa, kun sen tuntee niin hyvin. Vaikka Hani on aika pikkuinen, sillä on todella hyvä ponnu ja miettien tamman koko historiaa, on se todella laadukas kilpaponi, nyt kun olemme päässeet kunnolla kehittymään. Vielä kun saataisiin ne pirun kouluradat kisoissakin sujumaan, niin olisi pikkukirjava jo aika hyvällä mallilla. 

"Minka, nyt vähän keskittymistä! Vaikka aikoisitkin kenttäratsastajaksi, kouluvalmennuksissa EI laiskotella!" kajahti ilmoille Amanda Sokan tuohtunut ääni. Ja kyllä, kuulitte oikein, olin suunnitellut starttaavani Hanin kanssa Kalla CUP:n toisessa osakilpailussa kenttäratsastuksen parissa. En ollut pahemmin suunnitelmistani kenellekään puhunut, paitsi tietenkin Amandalle ja Isabellalle, joten voitte kuvitella kuinka valmennuskaverini vilkaisivat minua ja kirjavaa poniani ihmeissään kuullessaan Amandan mainitsevan kenttäratsastuksen. Kun olin tuonut ajatuksen esille Amandan kanssa keskustellessani, olin ollut todella ihmeissäni siitä, ettei jääkuningatar ollut tyrmännyt ajatusta ja heittänyt minua ulos tallistaan. Amanda oli vain todennut, että Hani on monipuolinen poni, jonka kanssa voi kokeilla kaikenlaista. Ei nainen mitenkään tyytyväiseltä näyttänyt, mutta ei ainakaan tyrmännyt ajatusta suoraan. Isabella sen sijaan oli innostunut ajatuksesta ja kehottanut minua testaamaan Hanilla maastoesteitä itsekseni, kunhan vain ottaisin jonkun mukaan kaveriksi (soittamaan ambulanssin). Olin kysynyt naiselta mahdollista yksityisvalmennusta maastoesteille, mutta ajatus jäi silloin vielä avoimeksi. 

"Minka Aavikko!" kuului taas Amandan varoittava ääni. Havahduin ajatuksistani, purin vahingossa huuleeni ja kurtistin kulmakarvojani. Nyökkäsin pahoittelevasti Amandan suuntaan ja tein pari puolipidätettä saadakseni Hanin takaisin kuulolle. Tamma viskaisi kertaalleen päätään, mutta asettui pian aloilleen ja hakeutui ryhdikkäämpään muotoon. Teimme ravissa muutamia väistöjä, jotka Hani suoritti keskinkertaisesti, ei mitenkään loisteliaan hyvin, muttei huonostikkaan. Keskinkertainen vain ei riitä Amandalle, joten jouduimme ottamaan muutaman väistöä ihan peräjälkeen, ennenkuin vaaleaverikkö nyökkäsi jokseenkin hyväksyvästi. Saimme pienen hetken hengähdystauon, jonka aikana Amandan jäätävä katse kiersi jokaisen ratsukon läpi. Tällä kertaa pidin keskittymiseni täysin valmennuksessa ja tein Hanin kanssa kokoajan jotain pientä käyntitehtävää, jotta ajatukseni eivät lähteneet harhailemaan tuleviin osakilpailuihin. 

Valmennus jatkui ja tällä kertaa oli vuorossa laukan työstö. Tavoitteena olisi ihan vain simppeli ympyrä (ei epämääräinen soikio), jossa leikiteltäisiin hieman tempon kanssa. Ensin otimme ihan vain parit hyvät nostot suoraan käynnistä, jonka jälkeen alettiin panostaa itse laukkaan. Hani laukkasi alkuun hieman turhan vallattomasti ja otinkin sen kanssa muutaman askeleen mittaisia kokoamisia, joilla sain tammaa lyhyempään muotoon ja paremmin avuille. 
"Hanin kanssa ihan kiva peruslaukka, mutta temponvaihtelut tulisi näkyä paljon selvemmin", Amanda totesi kuivasti ja tein työtä käskettyä. Yritin kokoamisissa koota Hania niin paljon kuin poni vain pystyi rutistamaan kroppaansa kasaan, kun taas lisäyksissä patistin tammaa muutamaan askeleen verran oikein isoon, mutta ylöspäin suuntautuvaan laukkaan. Hani on taas treeniin paluun jälkeen saanut todella kivasti itselleen lihasvoimaa ja kestävyyskuntoa, joka tulee tarpeeseen, jos vielä maastoesteitäkin aletaan lisäämään meidän treeneihin. 

Laukkojen jälkeen suoritimme loppuverryttelyt ja valmennus saapui loppuunsa. Hyppäsin aika heti alas Hanin selästä ja löysäsin tamman satulavyötä. 
"Siedettävää ratsastusta kaikilta, paikoitellen. Seuraava kouluvalmennus tällä kokoonpanolla sitten taas toisen osakilpailun jälkeen. Muistakaa treenata ahkerasti, treeniä te kaipaatte", Amanda totesi ja poistui paikalta. Hani oli ollut koko valmennuksen ajan perushyvä itsensä, toki edelleen meidän meno kaipasi paljon enemmän tasaisuutta ja haastavampien liikkeiden hienosäätöä. Perusjutut alkavat sujua aika vaivatta, kunhan en ala itse ratsastaa huolimattomasti. Hanin hermot ovat kokoajan parantuneet, eikä se pahemmin sileällä ratsastaessa enää kyttäile mitään. Esteillä tamma käy aina hieman ylikierroksilla, joten säpsyilyä esiintyy enemmän aina, kun ei olla tekemässä tehtävää. Hieman hirvittää, miten meidän käy kun suuntaamme maastoesteille, joko kaikki sujuu hienosti, tai pääsen itse ambulanssin kyytiin. 

Ravasin Hanin kanssa derbyllä jännittyneesti. Kirjava pikkutamma vaistosi hermostukseni, puri kiinni kuolaimeen ja heitti kertaalleen takapäätäänkin. Se kyttäsi aikalailla kaikkea mahdollista ja tämän päivän suunnitelma alkoi tuntua kokoajan enemmän ja enemmän itsemurhalta. Turvaliivi tuntui epämukavalta päälläni, en ollut sellaista pahemmin muutamaan vuoteen käyttänyt. Otin Hanin kanssa hetken kevyessä istunnassa laukkaa, jotta tamma sai vähän purkaa energiaansa ja laukkapätkä selvästi rentoutti meitä molempia. Edelleen Hani kävi kierroksilla, mutta se alkoi palata normaaliksi. 

”Ootteko valmiit?” kuului sitten Isabella Sokan ääni derbyn portilta. Ravasin Hanin kanssa naisen luokse ja nyökkäsin. Annoin Hanille vähän ohjaa ja lähdimme kävelemään tallipihan hiekkatietä pitkin kohti maastoesterataa. Olin todella kiitollinen Isbelle, kun tämä oli suostunut pitämään minulle aika lyhyellä varoitusajalla maastoestevalmennuksen. Olin nuorempana parit kisatkin mennyt kenttää, mutta siitä on jo aikaa ja maastoesteitä on tullut hypättyä ihan laittoman vähän. Eteenkin Hanin kanssa, jonka kanssa pelkkä maastoon lähteminen oli pitkään ollut ongelma. Viime kesänä kuitenkin maastoilimme niin paljon, että siitä kammosta ollaan selvitty. 
”Olitte siis Hanin kanssa jo kerran itsenäisesti kokeilemassa jotain pieniä maastoesteitä. Miten sujui?” Isabella kysyi ja silmäili minua astellessamme hiekkatietä pitkin.
”Joo olin viikonloppuna, sain Pennan mukaan vahtimaan. Se oli hyvin innoissaan jakamassa tietojaan”, naurahdin pyöräyttäen hieman silmiäni, jonka jälkeen vilkaisin Isbeä hieman säikähtäneenä sanoistani, mutta nainen vain naurahti. Vanhempi perijätär selvästikkin ymmärsi mitä tarkoitin.
”Mutta joo, hypyt meni kyllä paljon paremmin mitä ajattelin. Yksi kielto tuli, mutta muuten Hani oli ihan uskomattoman rohkea. Ihan eri poni mitä oli silloin kun alotin sen kanssa”, sanoin hieman innostuneeseen sävyyn. En pysty vieläkään käsittämään, kuinka pitkälle olen päässyt Hanin kanssa, joka oli tavatessamme uskomattoman pelokas ruipelo. 

Saavuimme maastoesteille ja kävelimme hetken esteitä läpi ja Isabella piti minulle pienen selvityksen maastoesteosuuden säännöistä ja eri estetyypeistä. Kun hän lopetti selostuksensa, nainen pysähtyi ja kääntyi katsomaan mua.
”Hanin kanssa sun tärkein tehtävä siellä selässä on kokoajan rohkaista sitä ja olla itse täysin peloton. Kunhan itse keskitytte vain siihen, että menette joka esteen ylitse, Hani huomaa kyllä sun asenteen, eikä ala kyttäillä turhia. Jos sun ajatukset harhailee tai alat huolestua, se varmasti kieltäytyy yhteistyöstä”, Isabella sanoi vakavaan sävyyn.
”Oon samaa mieltä”, vastasin ja hymyilin naiselle pienesti. Isabella nyökkäsi hyväksyvästi ja komensi meidät hyppäämään alkuun paria hieman pienempää tukkia. Hani ylitti tukit valtavalla ilmavaralla ja pienen kyttäyksen saattelemana, mutta kunhan itse vain tuijotin yli esteiden ja keskityin vain siihen, että me ylitämme tukit, tamman itsevarmuus alkoi kasvaa ja se hyppäsi kyselemättä. Kehuin Hania äänellä melkein joka välissä, jotta kirjava reipastuisi. 

Hyppäsimme erilaisia ja erikokoisia esteitä. Ajatuksenamme oli hieman tutustua kaikkiin esteisiin, mitä kenttäratsastuskilpailuiden maastoestekokeessa voisi tulla vastaan. Onhan se vähän hullua osallistua kenttäkilpailuihin näin vähällä valmistautumisella, mutta koska Isabella antaa meidän osallistua, ei tehtävä voi olla mahdoton. Eniten Hani jännitti melkein alaspäin menevää porrasta, mutta kun annoin sen pari kertaa tutustua siihen rauhassa, suoritti tamma senkin ongelmitta. Vesiesteet eivät tuottaneet meille mitään ongelmaa, sillä viime kesänä tuli kahlailtua järvessä todella paljon, jolloin leikkimielisesti olin treenannut Hanin kanssa rantavedessä pieniä pätkiä ravia ja laukkaakin. Eniten Hania jännitti leveämmät esteet, joissa tamma näytti siltä, että usko loppuu. Kunhan sitä rohkaisi oikein reippaasti eteen samalla kehuen, keräsi Hani rohkeutensa ja väläytteli todella hienoja hyppyjä. 

Valmennuksen lopuksi ravailin vielä maastossa esteiden seassa loppuravit, jonka jälkeen hyppäsin alas ratsailta ja lähdimme palaamaan takaisin tallille Isabellan kanssa.
”Teille tulee nyt esteillä korkeuden nosto edellisiin kisoihin, kun rataesteet saattavat olla jopa 95cm korkeudella ja korkeimmat maastoesteet 90cm tienoilla, mutta mä en ole siitä huolissani. Hanilla on kokoonsa nähden hyvä ponnu ja te ootte treeneissä hypännyt varmaan vähän isompaakin. Maastoesteillä sun pitää vaan olla tosi tarkka siitä, että ajattelet menoa vain eteenpäin ja rohkaiset Hania kokoajan. Jos saatte nyt kisoissa hyvän kokemuksen, teidän on siitä helppoa jatkaa maastoestetreenejä, jos innostut lajista oikein kunnolla”, Isabellan puhe oli rohkaiseva ja olin tyytyväinen, että olin uskaltanut lähteä kokeilemaan maastoesteitä. Tottakai tulevat kisat jännittävät, mutta kunhan selviämme maastoesteiltä hengissä kotiin, olen enemmän kuin tyytyväinen.
”Sulla on maastoestekokeeseen aikaa vielä puoltoista viikkoa, niin sun kannattaa pari kertaa lähteä vähän testaamaan Hanin kestävyyskuntoa maastoon. Katot kellosta aikaa ja mietit kauanko se jaksaa pitää samaa tahtia yllä. Hani kyllä ihan varmasti jaksaa helpon kenttäluokan maastoestekokeen suorittaa, mutta treeni on aina vain hyvästä”, Isabella sanoi vielä saapuessamme Auburnin pihaan. Nyökkäsin ja kiitin naista vielä valmennuksesta, jonka jälkeen tiemme erkanivat. Itse suuntasin vielä Hanin kanssa kävelemään loppukäyntejä derbylle, jonka jälkeen tamma pääsisi pesariin suihkuun ja saisi kylmät jalkoihinsa. 


Maastoesteiden lisäksi starttaamme Hanin kanssa tulevana viikonloppuna koulukilpailuissa tutun ja turvallisen KN Specialin, sekä uutena luokkana helppo A:n. Kalla CUP:n toinen osakilpailu on siis minulle täynnä haastetta, kun nostamme koulussa tasoa ja ainakin yritämme suorittaa aluevaltauksen kenttäratsastuksen maailmaan. Olemme treenanneet koko kevään todella kovin, joten toivon todellakin että kisaviikonloput tulevat sujumaan osaltamme hyvin. 

Syksy on todellakin saapunut. Ilmat on viilentyneet ja kaunis ruska on alkanut valloittaa maisemaa. Hani käveli allani reippain askelin ja kuunteli tarkkaavaisesti jokaista pientäkin rasahdusta. Olimme lähteneet kahdestaan maastoilemaan kauniin syyspäivän kunniaksi. Hanilla tuntui olevan virtaa, joten luultavasti lenkkimme tulisi pitämään sisällään vauhdikkaampaakin menoa ylimääräisten virtojen purkamiseksi. 

Hani on kuluneen kesän aikana kehittynyt todella paljon ja olemme vihdoin löytäneet omaa juttuamme, kun aloimme painoittua kenttäratsastukseen. 2. ja 3. Kalla-Cupin osakilpailussa starttasimmekin jo uudessa lajissamme loistavalla menestyksellä. Ensimmäisellä kokeilulla taisi olla aloittelijan tuuria, kun voitimme oman luokkamme, mutta menestys jatkui myös kolmannessa osakilpailussa, kun olimme kokonaiskilpailussa kolmansia. Oma motivaatio sai näiden kisojen ansiosta mahtavaa lisäboostia ja energia on taas riittänyt treenaamiseen ja työskentelyyn paljon paremmin. 

Saapuessamme hyväpohjaiselle metsätielle, siirsin Hanin raviin ja kokosin ohjia hieman paremmin käsiini. Tamma lähti ravaamaan hieman jännittyneesti, mutta kun mikään mörkö ei hypännyt pusikosta kimppuumme, alkoi kirjava vähitellen rentoutua ja pärskähdellä tyytyväisenä. 

Hanin menestyksen lisäksi olin kolmannessa osakilpailussa startannut Nakilla ensimmäiset kilpailumme. Luokkana oli ollut KN Special, joka ei ollut mikään varsinainen menestys sijoituksemme ollessa 10/12 ja prosenttien hilluessa vain hieman 50% yläpuolella. Kokemuksena kilpailut oli kuitenkin ollut hyvä juttu ja sieltä oli taas saanut hyvää lisäinfoa siihen, mihin erityisesti tulisi panostaa. 

Siirsin Hanin aina jyrkemmissä alamäissä käyntiin ja kun lopulta kodallemme osui tutuksi tullut pidempi ylämäki, nostin tammalla laukan ja nousin kevyeeseen istuntaan. Hani laukkasi mäen vauhdilla ylös ja saavutettuamme taas tasaisen maaston, yritti tamma pukin kautta lähteä kiihdyttämään entisestään, mutta osasin reagoida tamman yritykseen riittävän nopeasti. Hani itseasiassa yritti temppua joka ikinen kerta, kun laukkaamme kyseisen mäen, eikä se ole vielä kertaakaan onnistunut. Laukkaamme hetken suoralla, jonka jälkeen siirrymme hetkeksi raviin ja sitten taas käyntiin. 

Saavuimme metsätieltä takaisin leveämmälle hiekkatielle, missä vielä ravailin jonkin verran, ennenkuin aloimme olla jo lähellä Auburnia. Siirsin Hanin käyntiin ja annoin sille pidempää ohjaa. Näin lämpimänä päivänä Hani oli jo hieman hikoillutkin ja sen pörhistynyt karva oli vetäytynyt kaulalta kiharalle. Taputin tyytyväisenä kirjavan kaulaa ja mietin mielessäni, että tamma olisi pakko klipata lähiaikoina. 

Saavuttuamme tallin pihaan, hyppäsin alas ratsailta ja taulutin Hanin suoraan talliin, jossa riisuin siltä varusteet. Vetelin piikkisualla tamman hionneen karvan suoraksi ja heitin sille kuivatusloimen niskaan. Tamma pääsisi tällä varustuksella tarhaan ja kävisin välissä liikuttamassa Nakin. Nakin jälkeen ehtisin hyvin vaihtamaan Hanille niskaan kuivan loimen, kunhan se on kuivunut. Vein kirjavan tarhaan kavereidensa luokse ja palasin vielä tammatallin puolelle siivoamaan jälkeni, ennenkuin suuntasin hakemaan Nakkia tarhasta. 

Tuijotin tietokoneeni ruutua mietteliäästi. Olin juuri lähettänyt menemään ilmoittautumiseni tämän vuoden Kalla-Cupin ensimmäiseen osakilpailuun. Hani ja Nakki kisaisivat molemmat sekä kenttää, että koulua. Hanin kanssa luokat ovat jo viime vuodelta tuttuja, paitsi tietenkin koululuokkana Helppo A on uusi, mutta toivon todellakin meidän olevan valmiit siihen, muuten Amanda suuttuu. Nakin ja Hanin kanssa viime vuoden Kalla Cupista jäi todella hyvä fiilis. Nakin kanssa voitimme kouluratsastuksessa juniorimestaruuden, se tuntui varmaan sillä hetkellä elämäni suurimmalta saavutukselta. Hanin kanssa sijoituimme toiseksi kenttäratsastuksessa, joka myös oli upeaa. Viime vuosi oli paras kisavuoteni pitkiin aikoihin ja tuntui vihdoin siltä, että olen löytänyt todellisen kutsumukseni kenttäratsastajana. 

Saavuin tänään tallille vasta illalla, kun minulla oli pitkästä aikaa täysin vapaapäivä. Tottakai olisin voinut olla kokonaan tulematta tallille, mutta eihän sellainen sovi. Saapuessani parkkipaikalle, oli pihassa enää muutama auto. Iltatallin tekijän, sekä pari muuta. Kävelin hyvin valaistun pihan läpi suoraan yksityistalliin moikkaamaan Nakkia. Ori hörisi minulle tuttavallisesti jo tunnistettuaan askeleeni tallin käytävällä. Kävin hetken rapsuttelemassa nuorukaista karsinassa, jonka jälkeen suuntasin tammatalliin. 

Saapuessani Hanin karsinan eteen, olin yllättynyt kun en nähnyt tammaa. Otin hiljalleen askeleen lähemmäs ja huomasin, että pikkukirjava makasi kaikessa rauhassa karsinassaan. Se vaikutti huomanneen minut, muttei tuntunut häiriityneen. Aloin jutella tammalle hiljaisella ja lempeällä äänellä samalla, kun avasin sen karsinan oven. Hani pysyi makuullaan ja antoi minun kyykistyä päänsä viereen. Ensimmäinen ajatukseni tästä rauhallisuudesta oli tietenkin huolestuminen, eikai Hani vain ole kipeä? Hetken tamman otsaa siliteltyäni kuitenkin tulin vain siihen tulokseen, että näin myöhään illalla alkaa olla jo tamman nukkumaanmeno aika. 

Vietän kaikessa rauhassa aikaa Hanin kanssa, rapsuttelen sitä ja vain nautin rauhallisesta hetkestä. Hetkemme kuitenkin saapuu päätökseen, kun kuulen tallin oven käyvän ja karsinoista alkaa kuulua matalaa hörinää. Iltatallin tekijä on saapunut. Näen pitkän hahmon kävelevän karsinan ohitse ja nousen seisomaan samaan aikaan Hanin kanssa. Penna kääntää hieman hölmistyneenä katseensa minua kohti. 
"Luulin että täällä ei oo ketään.. hetkonen, oliks sä istumassa sen karsinassa?" mies kysyy mietteliäänä. 
"Juu, Hani oli leppoisalla tuulella", naurahdan ja silitän tamman kaulaa. 
"Kai sä tiedät miten vaarallista se on vain istuskella siellä. Mitä jos se hevonen vaikka..." Penna on jo aloittamassa, kun keskeytän sen. 
"Shh nyt, tiedän kyllä. Mutta oli riskin arvoista", hymähdän ja taputan vielä viimeisen kerran Hanin kaulaa, jonka jälkeen poistun karsinasta. 
"Turhia riskejä.." kuulen Pennan mutisevan, kun tämä suuntaa hakemaan hevosten ruokia. 
"Meen nyt, öitä!" huikkaan osittain Pennalle ja osittain Hanille. Kuulin Pennan huikkaavan jotain perääni, joten oletin tämän vain vastanneen. Astelen tallin ovesta viileään iltaan ja työnnän paljaat käteni takkini taskuihin lähtiessäni harppomaan pihan poikki autolleni.