Paljonko maksaa palvelut neidillä?

Naputtelin hermostuneena loungen pöydän puista pintaa sormenpäilläni. Olin etsinyt iltaisin eri ratsuttajia lähialueilla, mutta yksikään ei vaikuttanut sopivalta. Pitihän sitä saada omalle mussulle parasta mahdollista. Niimpä olin ottanut yhteyttä Jusuun ja sopinut tämän kanssa tapaamisen Auburnissa, jossa me molemmat vietimme aikaa työntekijöinä, emmekä niinkään vuokraajina taikka hoitajina.

Tuttu täysmusta kahvikuppi oli lähes piri pinnassa kahvia, jonka sekaan olin kaatanut tilkan maitoa. Pienet kuplat lilluivat edelleen nesteen pinnalla ja yritin laskea niitä tappaakseni aikaa. Kuitenkin yksitellen ne poksahtivat ja menin laskuissa sekaisin. Luovutin pian. Vilkuilin kelloa levottomana. Olin etuajassa, harvinaista.

Vedin tummansinisen hupparin huppua paremmin kiinni niskaani takana aukeavan oven viileän ilmavirran painautuessa kiinni ihooni. Vilkaisin pientä hennon näköistä tyttöä.
"Moro", sanoin, enkä ollut ihan varma olisiko mun pitänyt nousta ylös kohteliaisuudesta. Taikka kätellä toista? Ehkä se olisi ollut liikaa... "Pannussa on viel kahvii jos tekee mieli." Jusu näytti itsevarmemmalta kuin kuukausia aikaisemmin, jolloin tämä oli aloittanut työt tällä tontilla. Ehkä suhde Rasmuksen kanssa oli boostannut naisen kuvaa itsestään?

Jonathan Raynott – mies joka uneksi minusta makaamassa häntä väkisin – otti muhun yhteyttä ja kutsui tapaamaan itseään. Onneksi paikka oli niinkin neutraali kuin Auburnin lounge, sillä muuten multa olisi saattanut tipahtaa puhelin kädestä.

Mä olin kummissani, mutta vielä enemmän utelias. Mitä nyt?

”Heippa”, tervehdin niin reippaasti kuin pystyin. Viskasin pitkän villakangastakkini tuolinselkänojalle (no okei, ehkä se oli enemmän asettelua kuin viskailua) ja astelin tehokkain askelin ottamaan kahvia.

Sitten mä pyörähdin ympäri kahvikuppi käsissäni ja asetuin istumaan Jonnya vastapäätä. Se näytti erilaiselta ja samanlaiselta yhtä aikaa, eikä mikään sen ulkoisessa olemuksessa kielinyt mitä se musta halusi.

Mä olisin tietysti voinut kysyä, mutta sen sijaan mä katselin sitä pää vähän kallellaan.

Jusu tapitti mua räpäyttämättä silmiään. Sillä ei tainnut olla harmainta aavistusta siitä, miks mä olin pyytäny tapaamista. Voooi paska. Älä nyt vaan sano, että tää hento likka luuli tän jotenkin liittyvän siihen todella noloon kohtaamiseen Rosengårdien tiluksilla!? Pretty please!!!

"Sulla ei taida olla hajuakaan, miks mä halusin nähä sut?" kysyin hieman hämmentyneenoloisen hymyn kera. Odottamatta toisen vastausta, möläytin asiani kuin puheripunlin saaneena, ihanko se muka mitenkään nopeuttaisi tätä tapaamista. "Tarviin ratsuttajan."

Mä naurahdin kepeästi, kun Jonny veikkasi, etten mä tiennyt miksi me oikein tavattiin. Ei, enpä voinut sanoa tietäväni. Mä en tietääkseni ollut Jonathanin ystävä, en mikään läheinen ainakaan, ja kun mä muistelin meidän kohtaamisia aikojen saatossa niin enpä muistanut montaakaan, jossa tunnelma ei olisi ollut nolo ja kömpelö.

Oltiinko me noloja ja kömpelöitä? Vai olinkohan se vaan mä?

”Tarvitset ratsuttajaa?” mä toistin. ”Ketä pitää ratsastaa?”

Se oli musta ihan validi kysymys, koska mä en tosiaankaan hahmottanut ajan kulkua. Mä ajattelin Jonnyn omistavan yhä, no, varsan. Ei varsoilla ratsastettu.

Ketä? Jouduin totisesti painamaan takaisin jonnekkin pimeään mieleni nurkkaan sen pienen demonin, joka halusi välttämättä vastatata kysymykseen tietyn persoonapronominin partitiivilla.
"Lyylille pitäis ettii pikkuhiljaa ratsuttaja", tokaisin yrittäen kuulostaa kasuaalilta ja siltä, ettei tässä tilanteessa ollut mitään outoa. Ettei mussa olis mitään outoa.

Erythrina oli kasvanut pikavauhtia ja pian nuorikko olis taas uusien, isompien, oppien tarpeessa. Mulla ei todellakaan ollut mitään lähtökohtia siihen hommaan, joten mun olis pakko pyytää ammattilaisen apua.
"Ei se vielä todellakaan ole siinä kasvuvaiheessa, mutta hiljalleen... Ihan tälleen ajoissa oon aiheen kans liikentees..." Miksi oi miksi mä yritin jotenkin järkeillä mun päätöstä ottaa nää nyt puheeks. Tässä olis kyllä iiiiiiiiiihan sopivasti vielä aikaa.

Mä maistoin mietteliäänä kahvia. Sitten mä sinkautin Jonathaniin yllättyneen katseen. Tiedättehän, hieman kohoavat kulmat, vähäsen pyöristyvät silmät, pieni pään kallistus.

”Onko se ihan totta jo niin vanha?” mä kysyin ja päivittelin: ”Aika menee nopeasti. Hevosten kanssa varsinkin.”

No en mä sitä tarkoittanut, ettäkö se matelisi ihmisten seurassa, mutta toisaalta: katosivatko kokonaiset päivät missään muualla niin tehokkaasti kuin tallissa? Etenkin, jos ei ollut ryyppyputki-ihmisiä. Mä en ollut.

”Mm, mites MG? Tai onhan täällä taitavia tyyppejä. Verkultakin voi aina kysyä, vaikka en mä tiedä, ottaako se muita kuin omia”, ryhdyin pohdiskelemaan, keitä sisäänratsastuskykyisiä tunsin. Rasmusta en tarjoaisi; halusin säästää edes vähän sen aikaa itsellenikin.

Olin osannut odottaa Jusun tarjoavan kahta Auburnin alueen (varmasti) tunnetuimpia ratsuttajia. Tietenkin. Valitettavasti mulla oli vähän negatiivisempaa historiaa molempien kanssa. Sitä en kuitenkaan Jusulle kertoisi.
"Oon kuullu teistä tosi paljon hyvää ja Internetin ihmeellinen maailma on kans saanu tietää teijän taidoista. Sitä paitsi, näin teijän kädenjälkee siellä leirillä."

Tietenkin mä olin harkinnu kysyväni Verneriä taikka Mikaelia, mutta kumpikaan ei ollut mun TOP 10 ihmisissä, joista pidin tai joiden kanssa halusin olla tekemisissä. Jusun perhekin oli korkeammalla listalla, vaikken oikeestaan tuntenut-tuntenut yhtäkään Rosengårdin perheenjäsentä kunnolla. Silti uskoin heidän sopivan paremmin mulle ja tulevalle aikuiselleni.

”Meistä?” mä ynähdin vähän hämmentyneenä, ja sitten mä henkäisin terävästi. Mä oivalsin kaksi asiaa melkein yhtä aikaa: sen, että meinä mä ajattelin ensin Rasmusta ja mua (kai, koska oltiin sellaisessa ympäristössä) JA sen, ettei Jonny tietenkään tarkoittanut sitä...

... vaan mun vanhempia ja niiden leivissä työskenteleviä ihmisiä.

”Kiva kuulla”, sanoin lyhyesti ja tasoittelin mieltäni. Tämä oli nyt jollakin tapaa bisneshenkinen tapaaminen, ja mun piti olla asiallinen eikä kanailla poikkikseni takia. ”Jessi ja Henrik on kyllä molemmat välillä ottaneet ulkopuolisia asiakkaita, kun tallissa on tilaa.”

Ja olihan siellä. Meillä ei ollut likipitäenkään yhtä paljon hevosia kuin oli ollut joskus mun syntymää edeltävinä aikoina.

”Jessi ja Henrik on kyllä molemmat välillä ottaneet ulkopuolisia asiakkaita, kun tallissa on tilaa.”

Huomasin innostuvani, vaikken ollut saanut minkäänlaista vihjausta siihen suuntaan, että Lyylillä voisi olla paikka Rosengårdien tallissa ja opetuksen alla.
"Voisko teillä mahdollisesti jopa olla paikka yhdelle ulkopuoliselle nuorelle tossa loppukevään-alkukesän aikoihin?" kysyin niin varovasti kuin osasin. Oli ollut yksi voitto saada tämä ajovaloissa liian usein oleva peura toiselle puolelle pöytää istumaan, mutta oman hevosen saaminen likan perheen tallille oli ihan oma juttunsa. Mä olin levelillä yksi, kun Jusun perhe oli levelillä 50. Vähintään.

Yhtäkkiä mä tunsin oloni vähän epämukavaksi. Jonathan kyseli multa asioita, joihin mä periaatteessa osasin arvailla vastauksia, mutta joihin mulla ei ollut sinänsä valtaa sanoa juuta eikä jaata. Meidän perheessä mä olin harmiton mutta hyödytön mitättömyys. En siis tosiaankaan se, joka markkinoi ratsutuspaikkoja.

”Hmm, on siellä varmasti tilaa. Sitä mä en tiedä, miten kädet täynnä Jessillä ja Henrikillä on”, sanoin varovasti. ”Mä voin välittää sulle niiden yhteystiedot. Molempien tai vaan toisen, miten vain.”

"Kiitos!" Se sana tuli kaiken kansan kuultaville kovempaa kuin mitä mä olin tarkoittanut. Toivottavasti en säikäyttänyt Jusua kovin pahasti... Gulp... "Tai siis se olis mahtavaa", lisäsin paljon hiljaisemmalla äänellä.

Koko "pisnestapaaminen" oli mennyt kivuttomammin kuin olin kuvitellut ja saanut aikaan positiivisia tuloksia. Nyt enää pitäisi ottaa yhteyttä Jessiin tai Henrikiin. Miehestä mulle oli jäänyt leiriltä hieman parempi kuva kuin Jessistä, vaikka molemmat olivatkin mukavia. Kuten näköjään kaikki Rosengårdien tontilla olivat.

Mun suupielet nytkähtivät ja hiipivät sitten hitaasti hymyyn. Olinko mä todella ollut hyödyllinen? Enpä olisi uskonut olevani ihmisten elämässä verkostoitumisen kannalta tarpeellinen linkki. Sitähän tämä kai oli, verkkojuttuja. Yhdistin tässä tarvitsijan ja... tarpeenhoitajan.

”Itse asiassa mä nään Henrikiä huomenna”, muistin kertoa juotuani noin neljäsosakupillisen kahvia kerralla. ”Jos haluat, välitän terveisiä. Ja pistän whatsappiin niiden numerot.”

Noin. Mä olin kuin sulavampikin persoona. Aikaansaava. En edes ujostellut itseäni täysin puihin.

”Tarvitsetko sä muuta?” kysäisin avuliaisuudenpuuskassani ja hymähdin vähäsen. Tuskin nyt sentään. Enhän mä ollut mikään lampun henki, jolta Jonny oli tilannut kolme toivomusta. Tyhjensin kahvikupilliseni ja valmistauduin vähän kiusallisiin heinytsitten-puheenvuoroihin.

JES!

Mulla oli tähtäimessä potentiaalinen ratsuttaja sekä opettaja mun nuorelle. Olisko päivä voinut mennä yhtäön paremmin? Tiesin kuitenkin Mister Murphyn piileskelevän jossain nurkan takana, joten maltoin mieleni ja yritin pitää innostuneisuuteni vähintään hillittynä.
"Kiitos, Jusu, oikeesti. Täst on iso apu", sanoin hymyillen koko olemuksellani.

En olis vuos sitten uskonu kysyväni itse Peuralta apua ratsuttajan etsimiseen, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olin tehny hyvän taustatyön netissä sekä ottanut asian puheeksi itse asianomaisen kanssa.

Jusun seuraava kysymys tuntui hassulta. Odottiko nainen tosiaan mun pyytävän vielä jotain? Johan toinen oli lähes ratkaissut mun suurimman kysymysmerkin tällä hetkellä. Ainakin auttanut ajamaan asiaa eteenpäin!
"Jusufina, autoit mua just lähes ratkasee seuraavan niin sanotun ongelman Erythrinan kanssa. Munhan tässä pitäis tarjoo omaa apuuni sulle vastapalveluksena." En voinu olla naurahtamatta. Musta vähän tuntu, ettei neiti Rosengårdilla ollu tietookaan, miten paljon likka oli mua just auttanu eteenpäin.

Ensin mä olin oikein hyvällä mielellä, kun nyt kerta olin ollut näin reipas.

Sitten Jonny kutsui mua Jusufinaksi. En mä sano että säpsähdin kuin lyötynä, mutta kyllä mun vatsanpohjassa muljahti ja sydäntä vähän kiristi. Mä muistin sen yhden kerran, kun mä oli soperrellut esittäytymiseni osaamatta päättää, sanonko rennosti Jusu vai virallisesti Josefina. Tietysti muistin: mähän muistin jokaikisen häpeällisen hetken elämässäni kirkkaasti kuin eläisin niitä juuri nyt.

”Niin, no, eihän tää ollut mikään vaiva, tai siis että eipä kestä, en mä oikeastaan tarvitse apua – mitään vastapalveluksia siis, tällaisesta”, juputin käytännössä yhteen hengenvetoon.

Autopilotti otti vallan. Nykäisevällä liikkeellä ja hartiat ja jopa sormenpäät jännittyneinä mä nousin ylös ja tartuin tuolin selkämykselle laittamaani takkiin.

”Jos ei sulla ollut muuta”, mä vähän niin kuin huokaisin, ja jouduin umpikujaan enkä osannut sanoa mitään jouhevaa siihen jatkoksi. Siispä: ”Niin – kiitos.”

??? mistä ??? Kiusaantuneena tartuin kuppiini ja laputin sen kanssa tiskialtaalle. Samperin kuppi hidasti pakoreaktion mukaista toimintaa, mutta ei sitä voinut lojumaankaan jättää.

Jusun kiitos sai mut hetkeks hämilleni. Kiitos mistä? Jäin tolpilleni toisen noustessa pöydästä.
"Ole hyvä...?" mumahdin ja yritin olla hymyilemättä perään.

Jusu pakeni paikalta yhtä nopeasti kuin oli loungeen saapunut. Mä jäin kelaamaan keskustelua uudestaan ja uudestaan ja päätyen siihen tulokseen, et mä olin saanu jotain ajoissa aikaseks ja positiivisin tuloksin. Nyt oottasin Jusulta yhteystietoja ja sitten vain sopimaan ja sumplimaan. Onneks aikaa vielä oli.

Paljonkin.