Sallitun rajoissa.

Mä heräsin hiuksen hienon päänsäryn kanssa. En ees halunnu lähtee arvailee, mistä se johtu, sillä mun alkoholimäärät oli ollu aika olemattomia. Samoin humala. Joten krapulaa tää tuskin oli. Sekunneissa tajusin nukkuneeni Patrickin vieressä. Koko yön. Olikohan sillä krapula?

Varoen käännyin ympäri kattomaan mun vieressä peittoon kääriytynyttä miestä. Olin saada paskahalvauksen silmäparin kattoessa suoraan muhun.
"Tsiisus... Tai siis...", hieno alku tälle päivälle. "Luulin, et nukuit vielä", sanoin nolostuneena.

Mun teki mieli koskettaa kikkarapäätä, mut oliks mulla lupaa siihen? Illalla sanottujen lauseiden ja tekojen jälkeen, mä en ollut ihan satavarma. Patrick oli lähes myöntänyt jotain mistä mies ei itsekään ollut ihan selvillä. Enkä mä tiennyt yhtään, mitä mun olis pitäny nyt ajatella. Joten sekavien ajatusten ja tunteiden lyttäämänä, päätin pysyä omalla henkisellä alueellani.

Jonathan näytti olevan hyvin levollisin mielin unten mailla, mulla oli hyvin aikaa tutkia sen kasvoja. Miten sen nenä näytti hirvittävän sopivalta sen kasvoihin ja miten sen toinen kulma oli ihan aavistuksen vino. Sen verran, ettei sitä huomannut, kuin tuijottamalla pitkään.

Mitähän mä olin mennyt eilen tekemään?

Muisti pätki melko laadukkaasti joissain kohdissa, mutta lopputulos oli aika selkeä siskon lakanoiden koskettaessa ihoani joka kohdasta.
Jonathan säikähti vähän, kun se vihdoin heräsi ja mä virnistin vähän saatuani siltä sellaisen reaktion.

"Mä mietinkin jo, että koska mun tarvitsisi hakea jotain kättä pidempää, että heräisit", vastasin sille ja asettelin tyynyä niskani alle paremmin.

Kättä pidempää?

Meinasko se, et Patrick halus mun poistuvan? Vai olisko mun pitäny tajuu se ite ja olla sanomatta mitään, pitäny laittaa joku hiljanen herätyskello puhelimeen ja poistuu ennen ku mies ite olis heränny. Niinhän ne yhen illan jutut tais toimii, vai?

Mut oliko tää ees yhen illan juttu? Mä en tiennyt, enkä myöskään sitä tiesikö Patrick. Se ei ollu koskettanu mua vielä. Ehkä se ei ees koskettais. Huomasin mun mielialan laskevan hieman.
"Vaikka mulla on hyvät unenlahjat, niin ei mua yleensä tarvii ajaa sängystä pois. Osaan nousta ihan itekki." No se kuulosti TOSI aikuismaiselta.

Mut pitikö mun sit nousta ylös, kuten olin just äsken sanonu? Hitto, tää oli vaikeeta!

Siristin hieman silmiäni Jonathanin vastaukselle.
"Väität, että et olisi käynyt muhun käsiksi, jos olisin tuuppinut sut hereille?" kiusoittelin ja hipaisin miehen paljasta olkapäätä kevyesti, hymyilemättä tippaakaan, vaikka se vaikeaa olikin.

"Kuka tässä ketään pois on ajamassa?"
Kysymys leijui huoneessa odotuksenkatkuisena, mä en tiennyt halusinko Jonathanin katoavan vai jäävän siihen koko päiväksi. Kaduttikohan sitä, ajattelin ja tyrskähdin ajatuksissani. Ei ketään katunut, että ne oli päässyt mun kanssani sänkyyn.

"En mä... Tiedä...", mutisin ja vedin peiton korviin. Voisinko vain kadota, ennen kuin häpeä kasvaisi liian isoksi. Peiton alta valitettavasti löytyi lisää häpeämisen aihetta. Aamukanki oli iskenyt juuri pahimpaan mahdolliseen aikaan. Olisimpa nukkunu sen yli. Samoin Patrick. Ei tarviis kestää tällasta. Oli se naisilla helppoa.

Työnsin peiton alas naamaltani ja punnitsin vaihtoehtojani. Mä voisin nousta ylös, mut en ollu ihan varma missä mun vaatteet meni. Bokserit mukaan lukien. Joten en myöskään ollut into piukeana lähdössä sängyn ja peiton suojista alastomana hiipparoimaan Patrickin eteen täydessä sotavalmiudessa.

Enkä varmana pyytäisi sitä kat...!
"Tota... Voisiks sä kenties kattoo hetkeks johki muualle...", käänsin hitaasti ja todella pahoittelevasti katseeni mieheen. Please, älä ota ittees. Please, älä suutu...

Jonathan kiemurteli ja mä nautin joka sekunnista. Sitä hävetti, se luki miehen kasvoilla, kuin musteella kirjotettuna.
Pyyntö sai mut virnuilemaan leveästi.

"Kuten tahdot, mister", vastasin ja nostin sormeni Jonathanin leukaperälle. Katseeni pysyi tiukasti toisen silmissä ja kumarruin hieman lähemmäs, raotin inan suutani ja hengitin syvään.
Vain senttien päässä toisen kasvoista suljin silmäni ja käännyin toiselle kyljelleni, poispäin Jonathanista.

Mä olin valmiina ottamaan uudemman rundin illan jälkeen, mutta mun haaveet ja toiveet lyttäänty sillä samalla sekunnilla. Valitettavasti se yks mun jalkovälissä tais jäädä haaveilee. Nyt se ei ikinä laskis. Patrick selkeesti nautti tästä. Saatoin lyödä pääni pantiks!

"Thanks?", mutisin ja nousin hitaasti ylös, koko ajan tarkkaillen Patrickia. Kuitenaan en osannu kattoo kahteen paikkaan yhtä aikaa, joten jos mä halusin löytää mun housut (HETI), mun oli pakko irrottaa katse miehestä. Toinen käsi sukukalleuksien edessä (kuin se muka auttaisi jotenkin) silmäilin lattiaa ja olohuoneen suuntaan vievää vaatevanaa. Ei helvetti.

Pengoin vaatekasat olohuoneessa ja jokaisen matkalla sängylle. Ykskään ei ollu tutun näkönen, joten saatoin ilosena ilmottaa kadottaneeni jotain viime vuonna. Hah. Hah. Manasin maailman palatessa makuuhuoneeseen. Päästin irti haarovälistä ja hautasin kasvot kämmeniini.
"Shit."

Mä pysyin lupaukseni mukaisesti paikallani, silmät suljettuina. Kuuntelin mielenkiinnolla Jonathanin meluamista.

Toinen kiroili ja mun teki niin mieli kääntyä katsomaan, mutta sain pidetttyä kehoni paikoillaan.
"Hukkasitko jotain?" kysyin virnuillen, silmät edelleen suljettuina.

"Okei, oon nyt rehellinen. Mä en tiedä mitä mä teen." Ja sieltä saapui epätoivo nolostumisen ja aamustondiksen seuraksi. Pudotin kädet sivuilleni ja katsahdin Patrickiin, joka piti edelleen silmiään kiinni.

"En löydä mun boksereita." Olin varmaan ihan eksyneen koiranpennun näkönen.

Mua hymyilytti vielä lisää.

"No haluatko sä, että mä autan sua etsimisessä? Se saattaa olla hieman hidasta silmät kiinni, mutta lupaan yrittää parhaani", vastasin ja nousin istumaan sängyssä.
Silmäni pidin yllättäen edelleenkin suljettuina, vaikka mieleni tekikin edes hiukan kurkistaa. Jonathanin äänestä kuulsi epätoivo ja turhautuminen.

"Tai voithan sä leikkiä roomalaista ja kääriytyä toogaan", naurahdin. Tämä vuosi alkoi näyttää paremmalta joka minuutilla.

Naurahin. Patrick oli söpö ja hellyyttävä. Mun ilme pehmeni ja mun kasvoille levis levee hymy.
"Avaa vaa silmäs...", tunsin miten puna levis mun kasvoille. Vaikka mä halusin olla sujut oman kroppani kanssa, olin edelleen epävarma itestäni.

Laskin katseen maahan, sillä mä en halunnu nähä Patrickin silmissä mitään siihen viittaavaa, ettei mies pitänyt siitä mitä näki.

Mä avasin silmäni, Jonathan seisoi pienen matkan päässä alasti ja katse lattiassa. Mun teki vähän mieli rohkaista toista, mutta keskityin sen sijaan olennaiseen.
Niihin boksereihin.

"Huolimatta siitä, että sua on kiva katsella, niin sun boksereiden väriä en tullut laittaneen merkille. Mitä mä etsin?" kysyin naurahtaen ja nousin ylös sängystä. Mä en häpeillyt itseäni lainkaan, kai se oli pieni osa suomalaista perintöä, että pystyi vaikka käydä saunassa vieraiden miesten ympäröimänä ilman ongelmia.

Mun katse kiersi lattiassa, omat mustat bokserit lojuivat siskon lattialampun päässä, virnistellen jätin ne siihen. Nyt etsittiin Jonathanin omaisuutta ja ei kai se olisi reilua pukeutua ennen toista..

Mä välttelin katsekontaktia mahollisimman pitkään, mut lopulta mun oli pakko kohtaa miehen katse.
"Ööh...", mun ajatus katkes huomatessa Patrickin nousevan sängystä. Pudistelin tuhmanpuoleiset ajatukset päästäni ja keskityin olennaiseen. Tai siis siihen toiseen, mun vaatteisiin. "Sähkönsiniset... Kai", mutisin puolittainen hymy huulillani.

Patrick oli niin lähellä, et olisin voinu koskettaa toista. Selkää, vatsaa, kasvoja. Mitä tahansa. Mut en tehny niin.

Naurahdin ääneen Jonathanin vastausta.
Hetken etsimisen jälkeen huomasin sängyn alta pilkottavan sinistä.
"Löytyi", kerroin, vaikka mielessäni kävi pitkittää tilannetta. En mä ollut kuitenkaan ihan niin ilkeä. Joka hetki ainakaan.

Heitettyäni ponipojan bokserit sille puin omani päälleni. Mieli teki kahvia, joten suuntasin keittiöön vilkaistuani ensin yöseuralaiseni takapuolta vielä viimeisen kerran.
Hyvistä maisemista piti muistaa nauttia.

Vedin bokserit jalkaan ja seurasin Patrickia keittiön puolelle. Mies oli keittämässä kahvia tasan yksi vaatekappale päällä. Yksi vaatekappale liikaa. Mä halusin sanoo jotain, mutten tiennyt mitä.

Katsoin siis hiljaa miehen touhuja nojaten keittiön pöytään. Halusin edelleen kosketaa Patrickia, mutta olisiko se ollut liikaa? Kuuluiko hempeily tähän vai ei? Aliisan kanssa oli selvät sävelet. Olin nähnyt naisen muutamia kertoja sen yön jälkeen, mutten todellakaan samalla tavalla kuin Patrickia.
"Mitä me tehään?"

Kahvinkeitin oli onneksi tuttu ja sen tykötarpeetkin löytyivät ihan keittimen yläpuolella olevasta kaapista. Jonathanin kysymys sai mut värähtämään, sillä aavistelin sen tarkoittavan tätä meidän välistä kuviota, eikä itse sitä, mitä juuri nyt tein.
"Keitetään kahvia näin alkajaisiksi", vastasin silti ja kehittelin kasvoilleni pienen ilkikurisen virnistyksen ennen, kun käännyin katsomaan miestä.

Mun katse tutkaili Jonathanin kasvoja, tiesin, ettei toiselle rittäisi se, mitä itse halusin. Siinä oli syy sille miksi me oltiin jarruteltu. Tai ainakin minä. Humalatila oli auttanut astumaan sen kynnyksen yli tehokkaasti viime yönä.
Mä en liikkunut mihinkään, sillä en tiennyt mihin liikkuminen johtaisi. Halusinko mä uusintakierroksen, vai työntää Jonathanin ulos asunnosta mahdollisimman nopeasti? Vai jotakin siltä väliltä?

Patrick tutkaili mua ja tunsin itteni paljaaks, ihan ku mies olis nähny kaiken, eikä yhtään vähempää. Huokasin. Olin uumoillut tämänkin menevän penkin alle, tavalla tai toisella, mutta se miten pahalta ajatus miehen päästämisestä menemään tuntui, tuli yllätyksenä.

Kikkarapää ei todellakaan ollut missään vaiheessa sanonut olevansa vain ja ainoastaan mun, eikä yhden illan panot olleet mun juttu.

Patrick otti kaksi kuppia kaapista ja asetti toisen mun eteen. Tuijotin mukin pohjaa ja mietin, miten olin saanut itseni tällaiseen tilanteeseen. Tätä ei oltu suunniteltu etukäteen, enkä ollu varma osaisinko korjata kaiken jälkeen jäävät palaset.

Kahvinjuonnin aikana istuimme hiljaisuudessa. Mun kielenpäällä kareili lauseita, joita en tiennyt halusinko oikeasti sanoa ääneen.
Tiedäthän, että tää oli vain seksiä?
Mä en etsi mitään vakavaa.
Kiitos hyvästä panosta, nähdään.

Mun ajatukset seikkailivat kaukana, tarkemmin sanottuna toisella puolella maapalloa. Mulla ei ollut siskon lisäksi ketään siellä. Kavereita, panokavereita, pari työkeikkaa ja helvetin hyvä baarielämä.
Mitä mulla oli Suomessa? Sisko, isoäiti ja niin.. Jonathan, jota mä en vieläkään halunnut päästää iholle. Sen oli vain parempi pysytellä käsivarren mitan päässä, kuin nähdä mun pään sisälle.

Patrick kaato kahvin kuppeihin ja toi ne keittiön pöydälle. Asettauduin istumaan pöydän ääreen ja vedin toisen kupeista kämmenieni suojaan. Kuuma kahvi lähes poltti mun ihoa posliinin läpi. Samalla tavalla kuin Patrickin kosketus.
"Me tuskin nähdään sen jälkeen, ku lähet takas Australiaan." Mä en odottanut miehen vastaavan ilmiselvään asiaan.

Tuskin nään sua ennen lähtööskään... ajattelin.

Jos kukaan koskaan tiesi yhden asian Patrick Mateo Reyesistä, se oli se, että mä en välittänyt monimutkaisuudesta.
Mun mielestä elämän pystyi viettämään ilman sitä ja sen nostaessa päätään mä aina nostin kytkintä. Hitto, mä olin muuttanut sen takia toiselle puolelle palloa, koska elämästä Suomessa oli tullut monimutkaista.

Kohautin olkiani ja tuijotin kahvikuppia.
Mä olin ihan itse taas vienyt itseni tähän tilanteeseen. Kännissä ja vähemmän kännissä.
"Oli se ainakin musta sen arvoista", kuulin itseni sanovan ja vasta sitten mietin, että toisen korviin se saattaisi kuulostaa melko välinpitämättömältä asenteelta pois lähtöä kohtaan. Ihan kun mä olisin suunnitellut, että tulen käymään Suomessa ja ahdistan jonkun kundin nurkkaan, että se miettii missä mä menen, kun lähden takaisin kotiin.

Oli sen arvoista.

Hymähin. Kaipa se oli. Miehen sanat oli kuulostaneet todella kevyiltä ja sellaisilta, jotka tämä sanoi muillekin panoilleen. Joten jos mä olin jossain vaiheessa tuntenut itteni erityiseks Patrickin seurassa, viimeistään nyt se tunne oli kadonnut. Join mukin tyhjäksi, kiitin vaisusti ja nousin ylös palatakseni keräämään loputkin vaatteeni lattialta.

Noukkiessani tekstiilejä puupinnalta, en voinu olla miettimättä, missä vaiheessa musta oli tullut tällainen. Kevytkenkäinen? Aikasemmin en ollu edes ajatellu sitä. En ennen Aliisan kohtaamista. Mut en mä brunettee voinu tästä syyttää. Tää oli ihan mun omaan piikkiin menevä juttu.

Sen sijaan, että olisin tehnyt kuten normaalit ihmiset siinä vaiheessa, kun ne huomasivat, että toisen tunteet olivat loukattu, mä pysyin vaiti. Joku muu olisi puhunut, selittänyt tarkemmin itsensä. Mä tiesin vain kosketuksen, sen mitä mä pystyin kehollani tekemään. Mun sanojen oli aina ollut tarkoitus saada toinen luokseni, mutta ei pysymään siellä. Sitä mä en osannut.

Niinpä katsoin vain vierestä, kuinka Jonathan pukeutui ja vaikka mun sisällä joku pieni kolo yritti tökkiä mun suutani auki, pidin sen yhä kiinni.
Kiitos ja näkemiin.

Mä odotin Patrickin sanovan edes jotain, vaikka tunsin toista jo sen verran tietääkseni, ettei se ollut Patrickin tyyli. Viime kerralla mies kuitenkin oli saanut mut jäämään vielä hetkeksi, muttei sanojen avulla. Olinko mä oikeasti niin kiinni jo nyt toisessa ihmisessä, etten huomannut tilanteen vaarallisuutta itseäni kohtaan. Oliko musta tullut se heikko tyyppi, joka sormia napsauttamalla tuli takaisin aina kun pyydettiin.

Ei. Mä en siihen rooliin halunnut. Mä näyttäisin Patrickille olevani muutaki ku joku rattopoika, jonka saatto kutsua luokseen aina kun mieli teki. Päättäväisenä puin loputkin vaatteet ylleni ja vilkaisin vielä peilistä, olinko kuinka ilmiselvästi lähdössä walk of shamelle. Ei paha. Vedin vielä syvään henkeä ja kävin mielessäni läpi suunnitelman.

Astelin takaisin keittiön puolelle, jossa Patrick edelleen istui pöydän äärellä. Annoin mun suupielen kääntyä viettelevään hymyntapaiseen kun lähestyin toista. Kumarruin suutelemaan Patrickia huulille ja vaikka kuinka olisin halunnut jäädä siihen, pakotin itseni kauemmas toisesta. Jäin katsomaan Patrickia silmiin vain senttien päästä.
"Laters, babe", sanoin, pyyhkäisin peukalolla toisen alahuulta ja käännyin kannoillani kohti ulko-ovea.

Jonathan yllätti mut, koska sen käytös oli johdatellut tilanteen mielessäni hyvin hiljaiseen poistumiseen. Sen suudelma viipyi huulillani, vaikka mies oli vetäytynyt jo vähän kauemmas. Mä vastasin sen katseeseen, se oli kuin haaste.
Voi pojat.

Jonathanin sanat ja peukalon liike saivat mut melkein vastaamaan siihen haasteeseen. Mun piti keskittyä täysillä, jotta pidin takapuoleni visusti penkillä, kun yövieraani lähti astelemaan ulko-ovea kohti. Revin siltä vaatteet päältä raivolla vain mieleni sopukoissa.
"Hyvää Uutta Vuotta", mä huikkasin vielä ennen, kun Jonathan oli ehtinyt ihan ulos saakka asunnosta. Vaikka lauseen piti olla kevyt tuulahdus, siitä vuosi läpi taistelu, jota kävin mielessäni sillä hetkellä.