Hiiskumatta kuin hiiri

12.12.2018, aamupäivä, Kalla-Orijoki. Suljettu, @Matilda T.

Jos mä nyt en yleensäkään ollut Matilda Tammilehdon seurassa mikään maailman vapautuinein pulputtaja, niin nyt mä vasta varoinkin puheitani. Niin paljon, että ihan säpsähdin, kun Matilda esitti ihan neutraalin kuulumistenkyselyn. Se ei vaikuttanut edes hirveän kiinnostuneelta, joten ei ollut mitään syytä olettaa, että se edellyttäisi mitään hirvittävän syvää analyysia elämästäni ja muiden elämistä, joista mä, kiitos vain, tiesin ihan liikaa.

Mun katseeni vaelteli levottomana auton tuulilasin ja oman ikkunani välillä, ja mä mietin, mitä ihmettä mä nyt oikein voisin vastata siihen yksinkertaiseen kysymykseen.

"Hmm, ihan hyvää kuuluu", sanoin, ja sitten olin hetken vaiti, koska pähkäilin niin kovasti, voisinko nyt sanoa entäs sulle. Yleensä niin oli tapana tehdä, mutta:
a) Mä tiesin jo aika lailla paljon enemmän siitä, mitä Matildalle kuului kuin se olisi halunnut.
b) Matilda oli yleensäkin aika haluton vastailemaan sellaisiin kysymyksiin.

Jottei hiljaisuus pitkittyisi kohtuuttomasti, mä lisäsin neutraaliksi tietämäni asian, joka ei takuulla antaisi minkäänlaista mahdollisuutta tukalille lisäkysymyksille:
"Mun lapsuudenystävä tulee muutamaksi päiväksi käymään."

Tällä viikolla mun ainoa tavoite hevosrintamalla oli muistaa Jusun Trina. Onneksi bambi oli ollut lähtövalmiudessa tunnin sisään viestistäni, sillä kun inspiraatio ratsastukseen iski, sitä täytyi hyödyntää.

Koska mä yritin olla Jusulle kiltti noin niin kuin ylipäätään, kysyin sen kuulumisia ajomatkan aikana. Ruskeahiuksinen meni vaitonaiseksi, vastaten lopulta käytännössä ei mitään. Ei Jusukaan puheliaimmasta päästä ollut, mutta jopa mä olisin keksinyt jotain, joka olisi personoinut kuulumisiani edes jotenkin.

Sitten Jusu mainitsi lapsuudenystävästään. Nyökkäsin kääntyen risteyksestä, jonka muistelin johtavan meidät oikealle tallille.
"Yökyläilyhän on", aloitin yllättävän kepeästi ja aihetta yhtään pidemmälle miettimättä. "Kivaa."
Viimeinen sana töksähti oudosti ja se saattoi johtua esimerkiksi siitä, että olin herännyt aamulla Jessen vierestä. Mun teki mieli kääntää radiota kovemalle kääntääkseni Jusun huomion muualle, mutta se olisi ollut aika läpinäkyvää.

Onneksi määränpää näkyi jo.

Okei, yökyläily oli...

... kamala aihe.

Jonathan oli meillä yökylässä! mun ajatukset kirkaisivat. Purin huultani. Luojan kiitos mä en sanonut sitä ääneen.

Sen sijaan:
"Ai. Onko sulla paljonkin kokemusta?"

No voi hitto. Todella hyvä valinta sen keskustelun jatkoksi.

Siristin silmiäni: oliko Jusun kysymyksen sävy jotenkin.. Erilainen?

"No", puuskahdin parkkeeratessani samaan kohtaan, johon Jusu oli mut viimeksi opastanut. "Voihan sen niinkin sanoa."
En vilkaissut Jusuun päin noustessani autosta toivoen, ettei jo erikoisesti aiheeseen takertunut bambi halunnut lisää yksityiskohtia. Muiden tallilaisten silmissä mä todennäköisesti edelleen seurustelin Jonathanin kanssa, koska en uskonut, että ero näkyi kovin selkeästi. Ainakaan mun osaltani.

Lähdin valumaan kohti tallia vilkaisten Jusun suuntaan. Toivottavasti se keksisi jonkin muun kiinnostuksen kohteen kuin mun yökyläilyni.

Mä en tiedä, mikä muhun oli mennyt. Yleensä mä olin todella harkitsevainen sen suhteen, mitä mä sanoin. En välttämättä onnistunut lopulta sanomaan mitään älykästä, mutta en nyt sentään tuhoisaa. Nyt mä kuitenkin kysyin, mahtoiko Matildalla olla yökyläilykokemusta, ja se oli lievästi itsetuhoista toimintaa.

Niinpä mun olisi pitänyt kaiken järjen mukaan jättää asia helpottuneena siihen, ettei Matilda ollut vielä tehnyt musta uutta nahkariimua Zelian päähän ripustettavaksi.

Mutta mun kieleni oli kuolettavan kerkeällä tuulella ja livautti sangen keveään sävyyn:
"Niin no tietysti."

Purin hermostuksissani kieltäni, ja olin vähän hämmentynyt, ettei se katkennut, niin kovasti hampaani sen ympärille napsahtivat. Olin kuitenkin myös melko varma, että se tuntuisi kohta ihan vain pieneltä fyysiseltä epämukavuudelta siihen nähden, millaisen (joko henkisen tai peräti fyysisen) rökityksen saattaisin pian saada.

Olin ehtinyt tallin ovelle, kun Jusun ääni kantautui takaani.

"Niin no tietysti."

Pysähdyin oviaukkoon ja käänsin katseeni hitaasti Jusuun. Niin no tietysti. Mikä kommentti se oli olevinaan? Vittuiliko Jusu "Bambi" Rosengård minulle? Mistä? Yökyläilystä??

Erikoisinta tilanteessa oli, että mä oletin Jusun elävän edelleen siinä uskossa, että mä seurustelin. Ellei sitten..

Jonathan. Se oli jo kuittaillut Jesselle, joten ehkä se oli löysännyt kielenkantojaan muidenkin kohdalla.
"Onko sulla jotain muutakin sanottavaa?" kysyin tyynesti poraten katseeni Jusuun. Mun silmät olivat siristyneet tottumuksesta, koska mua oli alkanut kiinnostaa ihan todella mitä Jusu luuli tietävänsä.

Koska mä seurasin Matildan liikkeitä niin tiiviisti katseellani, mä saatoin pysähtyä turvallisen välimatkan päähän siitä, enkä suinkaan törmännyt sen selkään sen stopatessa ovelle.

Mä järjestelin kasvoni mahdollisimman neutraaleiksi (no ei se ehkä hirveän onnistunut yritys kuitenkaan ollut) ja otin vastaan Matildan kysymyksen.

"Mulla? Ei", sanoin levottomana ja tartuin jo aiemmin muotoilemaani hätävalheeseen. "Mutta siis, kun, sä kuitenkin olet ollut Jonathanin kanssa. Kai yökyläily silloin vähän kuin kuuluu asiaan."

Niin. Sitä se mun niin no tietysti oli ihan hyvin voinut tarkoittaa. Missään tapauksessa mä en voisi sanoa mitään mistään kenenkään muun yökyläilystä. Korkeintaan...

"Tai kyllä mekin nukutaan milloin kumman luona", viittasin olankohautuksella omaan parisuhteeseeni rakentaakseni ajatukselle vahvemman perustelun.

Jususta oli vaikea päätellä, menikö se lukkoon siksi, ettei halunnut lipsauttaa mitään vai siksi, että mä olin ylipäätään esittänyt sille tiukemman kysymyksen. Bambin vastauksesta mä tartuin aikamuotoon: olet ollut Jonathanin kanssa. Mitä se tiesi??

Mua ei kiinnostanut missä Jusu ja Rasmus nukkuivat, vaikka bambi yrittikin johdatella mua pois sanavalinnoistaan.
"Olen ollut?" toistin silläkin uhalla, että se paljastaisi meidän eron Jusulle, mikäli olin tulkinnut naisen kiemurtelun väärin. Koska en halunnut päästää kylmänkosteaa ilmaa talliin liiaksi, pujahdin sisälle hakeakseni Trinan riimunnarun. Voisin aivan hyvin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: varustaa Trinan ja selvittää mitä tietoa Jusun sanavalintojen taakse kätkeytyi.

Mulla oli aika neuvoton olo. Mä en ollut hyvä tällaisessa. Mä en ollut hyvä tavallisessa ihmisten välisessä kanssakäymisessäkään, mutta nyt musta tuntui, kuin mua olisi suorastaan yritetty ajaa nurkkaan ja narauttaa jostakin, mitä mä olin tehnyt tai mitä mä tiesin.

No mähän tiesin. Se teki mun oloni hirveän epämukavaksi. Mä en myöskään voinut sanalla tai eleelläkään paljastaa tietäväni, koska se olisi herättänyt kysymyksen miten mä tiesin, ja siitä oltaisiin aika helposti lipsuttu siihen, että Jonathan oli pannut Aliisaa. Mä en ollut ihan varma, kuuluiko se enää Matildalle.

Olisi kamalaa, jos se kuuluisi vielä Matildalle. Jos ne ei olleetkaan eronneet. Jos Jonathan oli puhunut paskaa Aliisalle, jottei itse vaikuttaisi kamalalta ihmiseltä. Mistä mä tiesin? Mitään?

"Niin", mä ynähdin. "Olethan sä?" Jätin lisäämättä sanan ollut.

En kyllä tiedä, paransiko lopputulosta. Ei mun tarkoitus ollut varmistella, seurusteliko Matilda Jonathanin kanssa, vaan pyöräyttää vaan sen olen ollut? -kysymys takaisin ilman mitään vaarallista vastausta.

Se oli melkoista kysymysten kopittelua. Siristin silmiäni ja harkitsin itse jatkavani samalla linjalla: olenko? Jusu olisi todennäköisesti hermostunut vastaavassa tilanteessa ilman multa pimitettyä tietoakin, mutta nyt musta tuntui, että se levottomuus bambin kasvoilla ja koko olemuksessa johtui nimenomaan siitä, että se tiesi jotain.

Nappasin Trinan riimunnarun käteeni tamman karsinan edustalta ja käännyin vasta sitten takaisin Jusun puoleen. Mittailin naista katseellani toivoen, että se olisi lipsauttanut jotain lisää.

"En", totesin lopulta, vaikka aloin olla varma, ettei se ollut Jusulle mitenkään uutta tietoa.

Arvelinko mä jo etukäteen, että Matildan ja Jonathanin suhde oli mitä todennäköisimmin karilla? Luonnollisesti. Yllätyinkö mä silti, kun Matilda vastasi suoraan, että näin todella oli? Toden teolla.

Se yllättyneisyys näkyi aivan takuuvarmasti mun kasvoiltani. Mun silmät suurenivat hieman ja moni muukin pieni asia antoi mun häkeltyneisyyteni ilmi.

Siinähän Jonnyn kautta Aliisalle ja Aliisalta mulle kulkeutunut kertomus sai vahvistuksensa. Sitä mä en tietenkään tiennyt, miten asiat olivat siihen pisteeseen edenneet, mutta ei se kyllä mulle kuulunutkaan.

"Ai", sanoin laimeasti, koska kai sellaiseen erouutiseen (taikka sen vahvistumiseen) kuului reagoida jotenkin. "No hitsi. Toivottavasti... asiat on, hmm, olosuhteisiin nähden kuitenkin ihan... hyvin."

Sitten:
"Trina on samassa tarhassa kuin viimeksi."

Mä en tiennyt, kummalle meistä mä halusin antaa pakomahdollisuuden. Lähdin itse hakemaan Trinan varusteita valmiiksi karsinalle.

Jusu näytti yllättyneeltä ja sai mut entistä mietteliäämmäksi: oliko se tiennyt jotain erostamme vai ei? Toisaalta bambin yllättyneisyys tuntui aidolta, mutta se olikin ainoa jusumaisen aito reaktio, jonka olin ruskeaverikön kasvoilla tänään havainnut.

"Voihan sen niinkin sanoa", tuhahdin kolhosti ja olin jo aikeissa kysyä suoraan, mitä se ujopiimä oli tai ei ollut tiennyt, kun Jusu kiepautti Trinan mukaan keskusteluun. Nyökkäsin kaikkea muuta kuin yhteistyöhaluisesti, mutta liikahdin kohti ovea - saakoot vielä armonaikaa.

Trina tallusti mua vastaan portille ollen huomattavasti yhteistyöhaluisempi kuin Jusu. Kiinnitin riimunnarun riimuun hitaasti ja pyöräytin voikon pois tarhasta, lähtien sen kanssa kohti tallia. Mun ajatukset pyörivät Jonathanissa, kun yritin keksiä olisiko mies voinut sanoa Jusulle jotain. Mitä punapään dramaattisuuteen tuli, en voinut mennä takuuseen siitä, ettei se olisi laverrellut tapahtuneesta. Jos oli, mä toivoin, että Jonathan oli myös pitäytynyt faktoissa.

Mä kuskasin ensin harjakopan, jota Matilda kuitenkin tarvitsisi ensin. Sitten taiteilin suitset olalleni ja satulan terveelle käsivarrelle. Oikean käden sormia mä käytin jo riittävän näppärästi availlakseni ovenkahvojani ja kääntääkseni karsinan oven taitettavan satulatelineen käyttövalmiuteen. Välillä vihloi ja särki, mutta mä olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka rivakasti toipuminen tuntui edistyvän.

Rivakka sopi kuvaamaan myös talliin palaavan Matildan askellusta, ja sitä säesti Trinan klips klops, klips klops. Hymyilin vähäsen, kun näin hevosen. Ilahduin siitä aina, se oli niin kiva.

Pieni hengähdystauko ilman Matildan hiillostavaa läsnäoloa oli saanut mut rentoutumaan pykälän tai pari. Niinpä mun huomioni kiinnittyi jo muuhunkin kuin omien sanojeni varomiseen.

"Se pitäisi klipata", huokaisin, ja kiiruhdin sitten selventämään: "Siis ei tietenkään sun tarvitse, tai siis, miksi sä siihen käyttäisit aikaasi, ei se ole sun tehtäväsi."

Se siitä rentoudesta. Hermoilin taas.

Olisi ollut helpompaa, jos Trina olisi käyttäytynyt kusipäisemmin (kuten vaikka Zelia) tai Jusu olisi edustanut ihmistyyppiä, joka ei olisi takuuvarmasti juossut karkuun siinä vaiheessa, kun aloittaisin hiillostuksen toden teolla. Nyt mulla oli vain kiltti hevonen ja varmaan vielä kiltimpi ihminen, joihin oli vähän hankala purkaa turhautumista, joka johtui sen kiltimmän aiheuttamasta epätietoisuudesta. Jos Jusu tiesi jotain, mä halusin tietää mitä ainakin siltä osin, liittyikö se minuun.

Jusu puhui klippaamisesta, mä olin hiljaa. En suonut bambille edes katsetta harjatessani Trinaa reippain vedoin läpi, koska ei, mä en halunnut klipata voikkoa. Klippaaminen oli perseestä, ainakin Zelian kanssa, enkä mä sillä hetkellä halunnut olla Jusulle väkinäisen kiltti.

Trina sai varusteet päälleen ennätysvauhtia ja mä kiskoin kypärän päähän sekä saappaat jalkoihin. Mulla ei ollut käsitystä, halusiko Jusu mun hyppäävän tänäänkin, mutta en mä sillä hetkellä välittänyt kysyäkään. Hiljaisuus oli uusi taktiikka ja Jusun tuntien se voisi toimia.

Mä pysyin vaiti.

Hiiskumatta mä seurasin, kuinka Matilda varusti ripeästi mun hevoseni, ja ihan yhtä hiljaisena mä seurasin niitä maneesiin. Siellä mä turvasin itseni ryhtymällä rakentamaan muutamaa estettä.

Siihen kului aikaa, etenkin, kun mä olin käsipuoli. Sellaista aikaa, jolloin ei tarvinnut puhua. Se oli oikein hyvä juttu.

Hiljaisuuden peliä pelasi toinenkin osapuoli, enkä puhunut Trinasta, vaikka vaiti oli sekin.

Kun esteet olivat valmiit, mä nappasin selkäännousujakkaran ja istahdin siihen. Tässähän mä sitten nököttäisin ja katselisin kuinka Matilda ratsastasisi, enkä ainakaan puhuisi. Mitään. Ollenkaan. Vaikka se oli ehkä epäkohteliasta.

Mä inhosin olla epäkohtelias, mutta nytpähän yrittäisin.

Jusu oli hiljaa, kun me käveltiin maneesiin. Jusu oli hiljaa, kun nousin Trinan selkään. Jusu oli hiljaa vielä silloinkin, kun mä jo verryttelin voikkoa ravissa ja valmistelin ensimmäistä laukannostoa.

Me siis oltaisiin hiljaa. Se oli mulle täysin fine, koska mä sentään yritin keskittyä olennaiseen - ratsastamiseen - sen sijaan, että olisin livautellut epämääräisiä kommentteja. Trina tuntui ihan yhteistyöhaluiselta, vaikkei tamma vieläkään tarjonnut minkäänlaista elämystä ensimmäisissä hypyissä.

Koska Jusu oli hiljaa, sain aivan vapaasti jatkaa niiden parin verryttelyhypyn jälkeen Trinan työstämistä sileällä. Keskityin hetken laukkatyöskentelyyn ja yritin kuumuttaa tammaa vaihdoilla, joiden jälkeen taivuttelin sitä molempiin suuntiin ja ratsastin pari temponvaihtelua pitkillä sivuilla. Kun Trinan moottori heräsi, käänsin tamman uudestaan Jusun pystyttämälle pystylle ja totesin, että hyppyyn oli tullut jo vähän terävyyttä.

Eikä Trina ollut vielä kieltänyt kertaakaan.

Siitä ratsastuskerrasta nyt ei ollut mitenkään kauhean paljon kerrottavaa. Tärkein asia oli se, että me oltiin hiljaa. Ihan täydellisen sanattomasti me vaan oleiltiin samaan aikaan samassa tilassa, ja mulla ei edes ollut mitään tekemistä, ellei satunnaista puomien korottamista laskettu, joten se oli nimenomaan oleilua.

Matilda ratsasti Trinaa ja tamma eteni aika sujuvan näköisesti. Se ei kyllä yllättänyt. Hevonen oli niin miellyttämisenhaluinen, että satulassa olisi saanut olla aikamoinen tampio, jotta meno olisi näyttänyt katastrofaaliselta. Matilda ei tosissaan ollut tampio.

Kun mä nyt kerta olin epäkohteliaaksi ruvennut, niin rupesinpa ihan totisesti. Viestittelin lähinnä Hannan kanssa siinä jakkaralla kökötellessäni. Kai Matilda kysyisi, jos se haluaisi mun tekevän tai kommentoivan jotakin.

No, en kyllä toivonut Matildan kysyvän ihan mitä vaan. Ne asiat, mitä mä en saanut sanoa, tietenkin pyörivät koko ajan mielessä, mutta niin kauan ku me oltiin vaan tällä tavalla hissuksiin, ei ollut vaaraa, että ne livahtaisivat keskusteluun tuosta noin vaan.

Oli yllättävää, että Jusu osasi olla niin hiljaa. Yleensä sille iski jossain vaiheessa paniikki jopa hiljaisuudesta, mutta nyt bambi kökötti jakkaralla nenä kiinni puhelimessa ja havahtui siitä vain silloin tällöin nostamaan puomeja ilman, että mä edes pyysin.

Trinan kavioiden rummutus kaikui muutoin täysin hiljaisessa maneesissa. Toin tamman esteelle viimeistä kertaa, ratsastaen sen loppuun asti huolella jo ihan hyvän kokoiselle pystylle. Trina hyppäsi hyvin ja vaikken mä saanut ihan yhtä mullistavaa tunnetta kuin viimeksi, se sai riittää tälle päivälle hyppyjen osalta.

Koska olin hypännyt määrällisesti vähemmän kuin viimeksi, työstin Trinaa vielä hetken sileällä. Tamman ravi oli jäänyt aika vähälle työstämiselle, joten istutin perseeni penkkiin ja aloin vaatia voikolta asioita sopivan etenevästä muttei kiireisestä ravista pohkeenväistöihin. Trina suoritti kaiken mitä pyysin, mutta vaati jatkuvasti aktivointia ottaakseen kunnon ristiaskeleita tai pysyäkseen rehellisesti ohjan ja pohkeen välissä.

Kun mä olin omasta mielestäni saanut tamman ihan hyväksi, kevensin hetken ja siirsin sen käyntiin. Jususta ei ollut hiiskunut sanaakaan, joten mun taktiikkani ei ollut toiminut. Annoin Trinan kävellä vapain ohjin ja kun tamma koukkasi lähempää Jusua, avasin vihdoin suuni:
"Sä tiesit etten mä enää seurustele."

Se oli oletus, jonka olin rakentanut puhtaasti intuition varaan. Jos Jusu vahvistaisi sen, mä saisin varmistuksen sille, että Jonathan oli sanonut jotain. Tai tehnyt.

Olin korjailemassa esteitä pois ja yritin juuri saada yhtä puomia hyvään otteeseen, kun Matilda avasi sanaisen arkkunsa. Tietenkin mä hätkähdin, ja sitten puomi mätkähti maahan. Äh. Kumarruin kaivelemaan sen sieltä maantasosta ja laskin sekunteja. Montako sekuntia tuollaisen jälkeen sai olla hiljaa ennen kuin alkoi vaikuttaa epäilyttävältä?

Vastaus oli yksinkertainen: mä olin vaikuttanut epäilyttävältä jo ennen toteamusta, koska muuten sitä ei olisi koskaan tullut.

"En mä voinut tietää", mä sanoin ahdistuneena.

Miten mä ikinä selviäisin tästä tilanteesta valehtelematta?

Mä olin joskus sanonut Rasmukselle, etten mä voinut huijata ihmisiä. Siinä suhteessa mä en ollut kyllä muuttunut. Epätosien sanojen lausuminen tuotti mulle hirveät omantunnontuskat, ja niinpä mun piti tällaisissa tilanteissa turvautua totuuteen ja esittää se siten, ettei se paljastanut liikaa.

(Puistattavaa, kuinka paljon tuollainen kuulosti mun äidiltä. Se vaan ei varmaan kokisi niitä omantunnontuskia.)

"Mutta... epäilin." Tarkalleen ottaen se oli totta, koska olinhan mä nyt vähän kuitenkin epäröinyt luottaa Aliisalta kuulemiini Jonnyn sanoihin.

"Kun meni joitakin viikkoja niin ettei susta kuulunut mitään sen jälkeen kun sovittiin, että ilmoittelet, koska ehdit ratsastaa Trinaa, ja sitten sulla oli ollut sitä kaikkea muuta ja mä nyt vaan ajattelin, että jotakin isoa, ei ehkä toivottua, mä olin vähän ehkä huolissani, mutta enhän mä varmaksi ole tiennyt mitään ennen kuin sitten kun... sä vahvistit niin."

Hermostunutta Jusua tyypillisimmillään.

Jos Jusu olisi ollut läheisempikin ystävä - ja jos mulla olisi ollut sellaisia - olisin voinut uskoa, että mun käytöksestä ja sanoista olisi voinut päätellä jotain. Jusun epäilys ei kuitenkaan vakuuttanut mua täysin, sillä bambin puhe oli alkanut taas pulputa eikä se rentoutunut kuten sen olisi pitänyt tehdä siinä vaiheessa, kun totuus tuli julki.

"Aika nokkelaa päättelyä", totesin kuivasti. "Ottaen huomioon miten vähän sä tiedät mun elämästä."
Naulitsin katseeni Jusuun, joka oli saanut nostettua pudonneen puomin takaisin syliinsä, vaikkei sen olisi varmaan pitänyt kantaa mitään kädellään.

Liu'uin alas Trinan satulasta auttaakseni esteiden kanssa. Pujotin käsivarren läpi ohjista ja nappasin lähimmän tolpan kantoon Jusun vastausta odottaen.

Mä olin viimeisimpinä viikkoina välillä huomannut toimivani ja tuntevani ihan uudella tavalla. Oli ollut hetkiä, kun mä olin hämmentynyt tunnekokemuksistani, niin kuin ne kerrat, joina mua oli häirinnyt ajatus siitä, että mun ollessa sivussa kilpakentiltä muut voisivat tulla ja mennä ja menestyä miten mielisivät.

Sitten oli tämä hetki. Mä kuulin Matildan sanat ja mä kuulin sävyn, jolla ne lausuttiin. Mun silmät siristyivät vähän, koska mulla oli yhtäkkiä sellainen olo, että siinä virkahduksessa oli aika paljon ivaa. Hämmästyttävää kyllä: mä en ollut mielestäni ansainnut sitä. Olinko mä koskaan edes ajatuksissani noussut sellaiseen vastarintaan, että olisin todennut, ettei toisen ilkeys tai kaltoinkohtelu ollut oikeutettua?

"Niin", mä sanoin jotenkin mekaanisesti kolautettuani puomin telineeseensä. Osa musta itsestäni ei uskaltanut seistä lainkaan niiden sanojen takana, jotka se toinen, uudempi, vieraampi puolikas ilmoille puski: "Eipä sun elämästä kai kukaan paljon tiedä, kun et sä mitään kerrokaan. Silloin ollaan päätelmien varassa."

En mä kyllä tiedä, mikä mut sai sanomaan niin. Se ei välttämättä ollut ihan viisasta. Jokin raja oli kuitenkin tullut vastaan, enkä mä vielä suostunut panikoimaan, vaikka kyllä se varmaan kotona sitten iskisi.

Onneksi Hanna tulisi tänään. Silloin mun ei tarvitsisi ajatella tätä.

Mun suupieli nykäisi ihan arvaamatta, kun pikku-Jusun uhmakkuus tuntui nostavan päätään. Mä en tiennyt missä vaiheessa bambi oli alkanut kaivata ystävyysnauhoja, jaettuja salaisuuksia tai jotain muuta kliseistä, mutta jokin sitä selvästi kaihersi.

Mutta eipä se tiennyt. Ei Jusu tai moni muukaan tiennyt, etten mä jakanut elämääni siksi, ettei siinä a) ollut kovin paljoa jaettavaa, b) ollut mitään mitä olisin halunnut jakaa tai c) ollut mitään muille kuuluvaa. Kun sulla ei käytännössä ollut perhettä, sun koko kaveripiiri oli jäänyt paikkakunnalle jossa sun elämä oli jo kerran tongittu kaiken kansan tietoisuuteen ja kun sä olit edelleen ilmeisen tuhoontuomittu mitä ihmissuhteisiin tuli, sä halusit pitää kaiken itselläsi. Mutta mitäs Jusu Rosengårdit olisivat sellaisesta tienneet. Niillä oli perhe kartanossa, hevosia ja varmaan ihan terveellisiä ihmissuhteita. Siinä vaiheessa mä tosin myös muistin, että Jusun perheessä oli omat ongelmansa, joista mä olin sattumalta kuullut esteleirin aikaan. Mulla oli kuitenkin myös päätelmäni, ja sen mukaan Jusu ei tiennyt isänsä hairahduksista.

"Miksi mä edes vaivautuisin", virkoin puoliääneen, jättäen lauseen tahallisen vajaaksi. Trina pärskähti ja mä annoin Jusulle vielä viimeisen mahdollisuuden puhua suunsa puhtaaksi:
"Sullako ei ollut mitään muuta kuin päätelmät, joiden pohjalta sä maagisesti tiesit mun eronneen?"

Jusun täytyisi ymmärtää, etten mä ollut kiinnostunut sen järjenjuoksusta. Sen sijaan mä olin kiinnostunut siitä mahdollisuudesta, että joku puhui mun kariutuneesta suhde-elämästäni.

Mä olin sen verran kiihdyksissäni (hyssykät sentään, sellaista ei kyllä tapahtunut juuri koskaan), että sain tosissani hillitä kielenkantojani, jotten olisi sanonut mitään nenäkästä vastaukseksi Matildan vaivautumismöläytykseen.

Ei sun kyllä varmaan kannatakaan. Tilannehan taitaa olla sulle epäedullinen ja saattaa sut kummaan valoon, niin että miksipä sä nyt vaikka tästä erosta olisit puhunut.

Mä katselin Matildaa, enkä ollut varma, pidinkö tyypistä, jonka edessäni näin. Ei mun minkään järjen mukaan kai olisi enää kuulunut edes yrittää pitää siitä. Mulle oli vain ominaista etsiä hyvää ja hyväksyä nuiva kohtelu tai edes keksiä sille selitys, joka tekisi siitä ymmärrettävää. Matilda ei auttanut keksimisessä.

Siitä huolimatta, että mä olin sanonut, etten tiennyt vaan epäilin, Matilda penäsi mun tiedon lähdettä. Siihen mä en voinut vaikuttaa, että mun kasvot kalpenivat vähän. Siihen mä OLISIN voinut vaikuttaa, mitä mun suustani pääsi, mutta jotenkin se virke vain sinkosi tunnereaktion vauhdittamana ilmoille ilman harkinta-aikaa:

"Se, että Jonathan päätyi viikonloppuna mun sohvalle, jotenkin vähän vahvisti niitä aiempia epäilyksiä."

Olisi tietysti ollut hyvä sanoa mun sijasta meidän. Olisi myös ollut hyvä muutenkin ajatella mitä sanoi. Oikeastaan olisi ollut paras olla sanomatta mitään.

Yhtäkkiä mä olin enemmän pelokas kuin ärtynyt, ja se oli aika tympeää, koska pelkääminen vei kamalasti energiaa eikä silloin saanut mitään järkevää puolustusta aikaiseksi.

Jonathan Jusun sohvalla.

Se ei herättänyt mussa mitään tunteita - miksi olisikaan, kun niiden puuttumattomuuden vuoksi meidän suhde oli ajautunut eroon? Se antoi kuitenkin vastauksen, jota Jusu oli siihen asti uhmakkaasti piilotellut ja mun oli helpompaa yhdistää palaset.

"Vähän", naurahdin hymyttömänä. "Hyvä ettet ajatellut mun ajaneen poikaystävääni sun tai kenenkään muun sohvalle."
Sen sanottuani mä jatkoin loppujen estetolppien hinaamista pois ja jatkoin Trinan kanssa kävelyä vielä hetken varmistaakseni, että tamma saisi varmasti riittävän pitkät loppukäynnit.

Mulla ei ollut mitään käsitystä, miksi Jonathan oli päätynyt juuri Jusun sohvalle, eikä se kiinnostanutkaan. Mun kiinnostus oli edelleen siinä, oliko se valinta kertoa mun ja Jessen suudelmasta Jonathanin kaipuuta karsiakseni kääntynyt lopulta mua vastaan. Sen siitä siis saattoi saada, kun oli brutaalin rehellinen ja yritti (suurimmaksi osin) epäitsekkäästi kääntää toisen surun vihaksi, jotta elämä (toivottavasti) jatkuisi nopeammin.

"Yks juttu vielä", virkoin kääntyen katsomaan Jusua Trinan kävelytyksen päätteeksi. "Kuulitko myös meidän eron syyn?"
Tässä vaiheessa, kun salapoliisi-Jusu olikin paljastunut Jonathanin version erotarinasta kuulleeksi päättelijäksi, oli varmaan sama tarkistaa kaikki faktat ja kertoa jotain mun elämästäni, joka tuntui yhtäkkiä kuuluvan kaikille muille paitsi minulle.

Hanna tulee Kallaan. Hanna tulee Kallaan.

Sitä mä muistuttelin itselleni, ihan kuin sen ajatteleminen olisi jotenkin rauhoittanut mun mieltäni. Ei kyllä rauhoittanut, koska keskustelu, jota mä kävin, oli epämiellyttävä. Mä en pitänyt epämiellyttävistä tilanteista.

No, siksi kai niitä kutsuttiinkin epämiellyttäviksi.

Tunsin oloni jotenkin tosi uupuneeksi, ja kun Matilda keksi esittää mulle vielä yhden kysymyksen, mä vaan katsoin sitä väsyneen ilmeettömänä.

"Jonathanilta? En. En kuullut", mä vastasin valjusti, eikä se ollut mikään vale, joten mun oli helppo näyttää ja kuulostaa vilpittömältä.

En mä ollut kuullut Jonathanilta itseltään yhtään mitään. Sitä en kuitenkaan sanonut. Ajatelkoon Matilda vaikka että me ei vaan sattumalta oltu tultu keskustelleeksi syystä.