Hiiskumatta kuin hiiri

Jusu näytti siltä, ettei siitä ehkä ollutkaan tällaiseen leikkiin. Mä nyökkäsin sen vastaukselle, taputin Trinan kaulaa ja mietin hetken, tarvitsiko mun sanoa enää mitään. Mulla oli edelleen huono tunne siitä, että koska Jusu oli jo tiennyt meidän erostamme, se ei välttämättä ollut ainoa asia, jota samasta aihealueesta oli kuultu. Jonathanin itsensä suusta tai mutkan kautta, vaikken mä halunnut uskoa, että mies olisi ollut niin katkera.

"Selvä", hymähdin luoden Jusuun merkitsevän katseen. "Jonathan ei varmaan kertoisikaan aivan kaikkea."
Siihen mä sen sijaan uskoin.

Tallissa mä purin Trinan yhtä nopeasti kuin olin varustanutkin. Koska tallireissu ei näyttänyt venähtävän, mä ehtisin Kallassa ajaa vielä Zeliankin luo ja pyöräyttää tamman liinassa. Tai ratsastaa ilman satulaa, jos ruunikko vaikuttaisi olevan sen verran järjissään. Trina pukkasi mua vaativasti turvallaan, kun suoristuin pois tamman jaloista suojat käsissäni. Vilkaisin Jusua ennen kuin jätin voikon karsinaansa siksi aikaa, että ehtisin roudata loputkin varusteet satulahuoneeseen.

Mun käsityksiä Jonathanin ja Matildan erosta ja niihin johtaneista syistä ja syyllisyyksistä oli keikuteltu jo niin moneen suuntaan, että ei mitään rajaa.

Niinpä, kun Matildan lausahdus aivan selvästi antoi mun olettaa, että vikaa olikin (enemmän? myös? vain? ainakin?) Jonathanissa, mun pää vaan jotenkin tilttasi.

Mä lakkasin piittaamasta. Pitäkööt sotkunsa.

Mä huomasin Trinassa pieniä levottomuuden merkkejä, kun mä harjasin sitä Matildan kuljetellessa varusteita paikoilleen. Silloin mä hengitin syvään. Mulla ei ollut mitään todellista syytä olla pakovalmiudessa.

Mitä nyt yksi piinaava automatka takaisin Kallaan. En varsinaisesti odottanut, että siitä tulisi mikään hilpeä rupatteluretki.