Iskuja

Matilda irvisteli jalkansa kanssa ja kertoi, että pystyisi hoitamaan nilkkansa ihan kotikonstein. Kunhan nyt vain pääsisi sinne saakka.

"Mä saatan sut", ilmoitin päättäväisesti lilapään kertoessa, ettei asuisi kaukana.
Mielessäni välähti viimeisin kotiin saattelu Heidin kanssa, mikä oli johtanut mihin olikaan, mutta tällä kertaa kyse ei ollut mistään sellaisesta saattelusta. Ei todellakaan.

"Ja ei. En nyt kuuntele minkäänlaisia vastaväitteitä. Turha edes yrittää", lisäsin loppuun sillä tiesin Matildan kuitenkin hangoittelevan vastaan.
Kiersin käteni Matildan selän taa ja ohjasin hänet hellästi ulos: "Mihin suuntaan?"

"No sen kun saatat", puuskahdin nyökäten päälläni oikeaan suuntaan. "Tonne ja seuraavasta risteyksestä vasemmalle."

Kävely oli hidasta. Ensin mä yritin varoa Jesseen nojaamista, koska mun tuurilla joku nimeltämainitsematon Raynott ajaisi ohi ja vetäisi tilanteesta omat johtopäätöksensä. Huomasin miehen tuen kuitenkin hyödyttävän mua siinä määrin, että pystyin käyttämään enemmän tervettä jalkaani ja säästämään kipeää nilkkaa vartaloni painolta.

"Toivottavasti tästä ei tuu sulle iso mutka", mumahdin, kun pakollinen läheisyys Jessen kanssa alkoi tuntua kummalliselta.

Matildan neuvojen mukaan lähdimme linkuttamaan oikeaan suuntaan.
Tuntui kuin nainen olisi hieman ujostellut läheisyyttäni, mutta en antanut sen häiritä. Ja lopulta Matildakin rentoutui siinä määrin, ettei enää ollut jäykkä kuin rautakanki. Kävelykin helpottui huomattavasti, mikäli se loukkaantuneen nilkan kanssa oli mahdollista.

"Pieni iltalenkki ei koskaan ole pahitteeksi", vastasin Matildalle, kun tämä mietti, tulisiko kotimatkaani isokin mutka.
"Olisko tästä pari kilometriä mun luo. Asun siellä, missä on pelkkiä rivitaloja", selitin.
Olimme tulleet johonkin kerrostaloalueelle. Olin ehkä vähän yllättynyt, että Kallassa oli kerrostaloja.

"Mmm okei", hymähdin Jessen alkaessa selostaa asuinpaikkaansa. Kas kun ei osoitetta antanut. Mun ajatukseni lähtivät harhailemaan ja mä mietin mahtoiko Jesse sääliä mua - olihan mun suhde katkolla ja nilkka paskana.

Sääliä mä nimittäin vähiten kaipasin.
"Mä asun tossa", sanoin nyökäten tutun betonimöhkäleen suuntaan. Se näytti vielä ankeammalta kuin yleensä, mutta silti mä könkkäsin Jesse vierelläni kohti alaovea.

Irrotin otteeni Jessestä kaivaakseni avaimet taskustani. Sain alaoven auki ja vilkaisin vihreäsilmäistä toivoen, ettei se huomaisi hissittömyyttä. Mä pääsisin ylös vaikka kontaten.
"Kiitti tästä", irvistin ähräytyen oviaukkoon salikassi selässäni.

Kurkin Matildan olan yli rappukäytävään, kun tämä ähersi avaimillaan alaovea auki.
"Pääsetkö sä varmasti tästä kotiis?" kyselin yrittäen etsiä katseellani jotain hissintapaista ovea. Ei näkynyt.

Mutta koska pelkkä oviaukosta sisään meneminen näytti olevan naiselle vaikeaa, päätin napata Matildan salikassin itselleni kannettavaksi.
"Enkä vieläkään kuuntele vastaväitteitä", hymähdin työntyessäni rappukäytävään. Saatoin melkein kuulla Matildan hermojen kihisevän tämän pään sisällä.
Halusin vain nähdä, että Matilda pääsisi hissiin - mikäli sellainen tässä talossa olisi - ja sitä kautta omalle asunnolleen.

Jesse nappasi mun salikassini ja siinä vaiheessa tiesin, etten saisi karistettua miestä kannoiltani ennen kotiovea. Sain kuitenkin karkuutettua Jessen viereltäni.

"Täällä ei tosiaan ole hissiä", tuhahdin ontuen kohti portaita. Tukeva ote kaiteesta ja nyrkkeilystä hellät kädet uuteen koitokseen.
"Anna vaan se kassi, kyllä mä pääsen", tokaisin puolesta välin ensimmäistä portaikkoa. Niitä olisi vielä muutama edessä, mutta toistaiseksi homma sujui.

Olin juuri harppaamassa kaksi porrasta kerrallaan terveellä jalalla, kun se kirottu kaide luisti sormien alla ja horjahdin joutuen varaamaan painoa kipeälle nilkalle. Helvetti.

"No, niinpä näytät pääsevän", tuhahdin enkä luovuttanut Matildalle kassia, kun tämä yritti harppoa portaita ylös kaksi kerrallaan ja horjahti.

"Älä pakota kantamaan sinua", huokaisin syvään ja laskin käteni Matildan selän taa kaiteelle. Olisinpahan valmiina nappaamaan kiinni, mikäli nainen haluaisi lennellä portaat alas.

Katselin naisen tuskaisia kasvoja huolestuneena.Tiedä sitten, kumpi sattui enemmän: nilkka vai tilanne Jonathanin kanssa....

Mua risoi paljon. Jos Jesse ei olisi ollut kuuloetäisyydellä, olisin sadatellut koko rappukäytävän täydeltä. Äänekkäät naapurit olisivat ansainneet sen, mutta vihreäsilmäinen ei niinkään.

Niinpä mä vain jatkoin portaiden hivuttautumista ylöspäin ja siedin sen, että Jesse saattaisi mut kotiovelle saakka. Oli siinäkin saatana jännitettä kerrakseen.

Miten mä olin selvinnyt portaat ylös ja alas keppien kanssa? Nilkka oli ollut nivelsiteiden venähdyksen jälkeen kolminkertaisesti kipeämpi, mutta jotenkin mä olin selvinnyt hissittömässä kerrostalossa.

"Mä pudotin kotiavaimet siihen laukun sivutaskuun", huomautin Jesselle päästyäni tasanteelle, jonka päädyssä mun asunnon ovi komeili. Rappukäytävän valot sammuivat ja mä tuhahdin ääneen. Noinko hidas mä olin ollut?

Hitaasti, mutta ei niin varmasti, pääsimme tasanteelle, missä ilmeisesti Matildan asunto sijaitsi.

Heilautin kassin olaltani alemmas, jotta Matilda saisi kaivaa avaimensa taskusta esiin. Itse en kehtaisi toisen laukkua mennä tonkimaan.

Valot sammuivat rappukäytävästä ja pimeys laskeutui. Matildan tuhahdus kaikui betoniseinien sisällä.
"Ootas", hymähdin ja laskin kassin lattialle. "Mistä tänne saa valot päälle?"

Olin ehtinyt saada avaimet laukusta ennen kuin Jesse oli äänestä päätellen laskenut sen rappukäytävän lattialle. Mä en edes halunnut tietää missä kaikessa bakteereissa mun salilaukkuni sillä hetkellä pyöri, sillä olisin voinut useammankin kerran kritisoida talonmiehen vaimon työn jälkeä mitä käytävien luuttuamiseen tuli.

"Jostain tosta mun selän takaa", vastasin hapuillen pimeässä käytävässä oikeaa suuntaa. Tiesin, että valokatkaisijan merkkivalo ei toiminut ja sen löytäminen pimeässä oli hakuammuntaa. Siksi oli järkevämpää lähteä hinautumaan kohti nurkkaa, jonka mä uskoin olevan mun asuntoni suunnalla.

Laukun laskeminen lattialle oli virhe, sillä kun yritin lähteä luovimaan tietäni johonkin Matildan selän taa, pirun hihna takertui jalkaani.
"Perhana!" ähkäisin tajuttuani, etten voisi estää kompurointia. Sain otettua jotenkuten tukea seinästä, mutta tunsin törmääväni johonkin. Matildaan.

Vaistomaisesti kiersin toisen käden naisen ympärille, jotta tämä pysyisi pystyssä eikä loukkaisi jalkaansa enempää. Parin kompuroivan askeleen jälkeen seinä tuli vastaan. Ilmeisesti olin onnistunut pusertamaan Matildan valokatkaisijan päälle, sillä valot räpsähtivät rappukäytäävään.

"Sori", mutisin silmiä siristellen yhtäkkisessä valossa.
"Ei kai sattunut?" kysyin huolestuneena minun ja seinän väliin ahdetulta tummasilmäiseltä naiselta.

Siihen asti Jesse oli ollut ihan hyödyllinen, mutta sillä hetkellä kun mies kompuroi mun päälleni ja pakotti mut varaamaan painoa kipeälle jalalle, ei mulla ollut yhtäkään lämmintä ajatusta sitä kohtaan.

Ainakin valot olivat syttyneet, koska Jesse oli pyöräyttänyt mut vasten seinää, jolla katkaisijakin sijaitsi. Loin lähellä, aika perkeleen lähellä sijaitseviin silmiin pisteliään katseen nipistäen huulet yhteen. Sillä hetkellä mun suustani ei olisi tullut mitään julkaisukelpoista, asianajajan korville sopivaa tekstiä.

"No vähän sattui kyllä", sihahdin nilkan ilmoittaessa olemassaolostaan vihlaisulla. Se siitä kivasta ja mukavasta Matildasta. Käänsin katseeni asuntoni oveen ja heilautin avainnippua vihjeeksi siitä, minne mä sillä hetkellä halusin lukittautua. Yksin.

Tajusin astua hieman kauemmas Matildasta ja irroittaa otteeni naisesta. Jossain toisessa tilanteessa tuollainen läheisyys ei olisi haitannut ollenkaan, mutta nyt lähinnä hävetti.

"Anteeksi..." mutisin kaapaten lattialla edelleen lojuvan kassinperkeleen syliini. Pyyhkäisin siitä enimmät liat pois kämmenellä ja ojensin kassin takaisin omistajalleen. Hieroskelin hieman kyynärpäätäni, joka oli osunut seinään kipeästi.

"Pärjäätkö?" kysyin ja uskaltauduin hymyilemään hieman.
Totta kai Matilda pärjäisi.

Jessen anteeksipyynnön kohdalla tajusin käyttäytyneeni vähän turhan perusluonteelleni uskollisena. Mikä miehessä pidätteli ydinmatildaa, joka olisi vastaavassa tilanteessa ladannut täyslaidallisen teräviä huomautuksia?

"Joo ei mitään sori mua vaan.. Vituttaa", puuskahdin kulmat kurtussa Jessen katsetta vältellen. Mä en mahtanut olla mitenkään helppo autettava.

"Pakko pärjätä", vastasin Jessen kysymykseen samalla, kun taistelin asunnon ovea auki. Nakkasin salikassin eteiseen ja jumituin ovenrakoon miettimään, kuinka outoa tämä kaikki oli.

Hymähdin hieman naisen vitutus-kommentille.

Nykäisin selässäni olevaa reppua parempaan asentoon ja katselin, kun Matilda avasi asuntonsa tuima ilme kasvoillaan.

"No, mutta... Lähdenkin tästä häiritsemästä sinua", mutisin naisen repäistessä oven auki ja jäätyään seisomaan ovenrakoon.
"Heippa ja nähdään", hymyilin ja heilautin kättäni kääntyessäni takaisin portaikkoa kohti.

Jesse teki lähtöä ja mun ensimmäinen ajatus oli, että menkööt. Sen jälkeen, kun mies kääntyi ympäri lähteäkseen, mun teki oitis mieli käskeä se asuntoon keittämään itselleen kahvit. Koska mä olin sen velkaa.

Mutta mikä mä olin pyytämään yhtään ketään jäämään, kun mä itse ajoin kaikki pois?

"Jesse", kuulin sanovani, kun mies oli ehtinyt ottaa pari askelta. "Jos sulla ei ole kiire mä voin keittää kahvit. Tai sä voit ite keittää ne kun mä paikkaan mun jalan."

Irvistin itsekseni: olipa taas smoothia.

Olin jo laskemassa kättäni porraskaiteeseen, kun oman nimen kuuleminen pysäytti minut.
Katsahdin Matildaan, joka edelleen seisoi siinä ovenraossa. "Jos sulla ei ole kiire, mä voin keittää kahvit. Tai sä voit ite keittää ne."

Kohautin harteitani yrittäen peitellä sitä ilahtumista, minkä kahvikutsu oli saanut aikaan.
"Voin kai minä yhden kupin juoda", hymyilin ja palasin takaisin Matildan asunnon ovelle. "Kerrot vain mistä löydän kaiken tarvittavan."

Astuin sisälle asuntoon ja annoin katseeni kiertää kerrostaloasunnossa potkiessani kenkiä pois jaloista. Tuntui jotenkin oudolta olla Matildan asunnossa.

Olisi ollut kiusallista, jos Jesse olisi kieltäytynyt kutsusta. Väistyessäni oviaukosta kutsuni hyväksyneen miehen tieltä en kuitenkaan ollut täysin varma, oliko sekään veto ollut vähemmän kiusallinen.

Jätin salikassin eteiseen ja könkkäsin pakastimelle hakemaan jotain kylmää jalalle. Onneksi olin edellisestä nyrjähdyksestä viisastuneena jättänyt yhden Zelian jalkojen kylmäystä varten ostamani pakastegeelipussin omaan käyttöön.

"Suodatinpussit ja kahvi on tuossa kahvinkeittimen yläpuolella kaapissa", mutisin viittoen Moccamasteria päin samalla, kun asetuin keittiön pöydän ääreen istumaan. Nykäisin toisen tuolin jalan alle nostaen kipeän jalan sen päälle. Nostin farkkujen lahkeen varovasti ylemmäs huomatakseni, että nilkka oli turvonnut, muttei vieläkään hälyttävästi.

Kylmäpussi sai jäädä jalan päälle viilentämään nilkkaa ja samalla vitutusta, joka oli laskenut pykälän verran helpotuksen mukana. Mä olin kotona, nilkka ei ollut turvonnut (ainakaan vielä) palloksi ja se saattaisi olla huomenna taas käyttökelpoinen.

"Mä ratsastin tänään ojaan", totesin muistaessani aamuisen selkkauksen. "Tai siis en ratsastanut, Zelia sinne halusi."
Maastolenkistä tuntui kuluneen ikuisuus ja mun oli vaikea hahmottaa, että sekin oli sattunut tämän päivän aikana. Maanantai ei varsinaisesti ollut mun lempipäiväni.

Matildan ohjeiden mukaisesti suunnistin oikealle kaapille. Nappasin suodatinpussin ja kahvipaketin alas kaapista jättäen ne kahvinkeittimen viereen. Lisäsin keittimeen veden, taittelin suodatinpussin omalle paikalleen ja lisäsin kahvinpurut.
Kun Moccamaster ryhtyi rutisemaan sen merkiksi, että kahvi lähtisi valmistumaan, istahdin alas pöydän ääreen.
Matilda oli löytänyt kylmäpussin ja piteli sitä nilkkansa päällä.

"Ojaan? Tää ei vissiin oo ihan sinun päiväsi ollut?" totesin naisen rikottua hiljaisuuden kertomalla ratsastuslenkistään. Yritin pitää naamani peruslukemilla, mutten voinut hieman vahingoniloista suun nykimistä estää.
"Sori, ei naurata."

Jessen reaktio kiteytti oikeastaan kaiken: mun elämäni oli ollut tänään perseestä. Ja ottaen huomioon aikalisän, joka oli ajamassa mua selvästi syöksykierteeseen ojaan pakittavan Zelian tavoin, oli mulla edessäni melkoinen viikko.

"Voihan sen niinkin sanoa", irvistin ja melkein naurahdin. Missä välissä musta ja mun elämästäni oli tullut näin onnettoman surkuhupaista?

Jessen suupieli nyki ja mä tiedostin kuinka mun sattumukseni huvittivat sitä.
"No nähtävästi naurattaa", tuhahdin silmät kaventuneina, kun mies ei ihan onnistunut pokerinaamansa säilyttämisessä.

"Sori", toistin Matildan huomattua minun virnistyksen ja hieroskelin leukaani. Ei minusta pokerinpelaajaa näillä taidoilla tulisi.
"Ehkä tää viiko tästä edes hieman paranisi. Eihän sieltä ojan pohjalta pääse kuin ylöspäin", veistelin pilke silmäkulmassani.

Ennen kuin Matilda vääntäisi minulta niskat nurin, nousin ylös tuolilta ja kävelin kahvinkeittimen luo.
"Oliko sulla kupit missä? Otatko sinäkin?" kyselin pyöriessäni siinä keittiössä hieman eksyneen oloisena.

Missähän välissä Jesse oli tienannut itselleen oikeuden virnuilla mun elämäni epäonnistumisille? Siinäkö, kun se oli lähestulkoon raahannut mut salilta asunnolleni?

"Pessimisti ei pety", tuhahdin vaihtaen geelipussin kohtaa jalalla. Iho sen alla tuntui kylmältä, eli ainakin se oli hoitanut tehtävänsä siihen mennessä.

"Noissa kaapeissa. Voin ottaa", mumahtelin osoittaen Jesselle oikean kaapin. Jonathan oli oppinut tietämään mitä löytää mistäkin ja tuntui oudolta neuvoa asioiden paikkoja jollekin toiselle. Tähän iltaan mennessä Jonathan oli ollut ainoa henkilö, joka oli käynyt tässä asunnossa.

"Maito on jääkaapissa", ähkäisin korjatessani jalkaa parempaan asentoon. "Jos viitsit nostaa senkin."
Mua turhautti pyytää Jesseltä niin yksinkertaista asiaa, kun jääkaapille oli matkaa tuolilta pari vaivaista metriä, mutta nilkka kaipasi nyt kylmää ja kohoasentoa. Niinpä mä nielin ylpeyteni ja odotin pöydän ääressä kahviani niin kiltisti kuin mun kaltaiseni kykenivät.

Kaadoin kuppeihin kahvia, laskin ne pöydälle ja kipaisin hakemassa jääkaapista maitopurkin ennen kuin istahdin takaisin pöydän ääreen. Ojensin toisen kupin Matildalle ja vilkaisin ohimennen tämän nilkkaa, joka lepäsi toisen tuolin päällä.  

Hörppäsin kahvia ja katsahdin Matildaan. En oikein taaskaan tiennyt, mitä naiselle sanoa. Olisin halunnut udella lisää hänen ja Jonathanin tilanteesta, mutta se nyt selvästi oli aihe, mistä ei tänään puhuttaisi. Eikä asia sinällään minulle kuulunut...

Nojasin tuolin selkänojaan ja annoin katseeni kiertää keittiössä kuin etsien seiniltä puheenaihetta.
Ei kai sitä koko aikaa tarvinnut lätistä turhanpäiväsiä, mutta ei tämä hiljaisuuskaan ihan rentoa kuvaa antanut.

Sain kahvikupin eteeni ja kaadoin siihen maidon jättäen sen sitten jäähtymään pöydälle. Tässä oli jo tarpeeksi tapaturmia yhdelle päivälle.

Jesse katsoi mua, sitten mun kämppääni. Tarkkailin miehen ilmeitä arvuutellen, mitä mieltä se oli värittömästä sisustuksestani. Sohva huoneen toisella laidalla houkutteli mua, mutta tuntui järkevämmältä istua pöydän ääressä vieraan takia.

"Kerro mulle jotain", puuskahdin, kun hiljaisuus alkoi tuntua liian painostavalta. "Veditkö ihan pilkkuun asti lauantaina?"
Keskustelun ohjaaminen lauantaihin oli riskialtista, mutta ehkä Jesse oli jo tajunnut, ettei mun lauantaissani ollut juuri muuta kerrottavaa kuin yksin nukuttu yö.

"Kerro mulle jotain. Veditko ihan pilkkuun asti lauantaina?"
Kysymys havahdutti minut ajatuksistani takaisin nykyhetkeen.

"Pitkäksi meni. Kävin vielä Kingissäkin", vastasin ympäripyöreästi ja tunsin pienen punan helahtavan kasvoilleni.
"Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun siihen teinihelvettiin jalallani astun", naurahdin yrittäen peitellä nolostumistani.

Välttelin Matildan katsetta tuijottamalla kahvikuppiani.
En minä minun ja Heidin yhteistä yötä katunut, mutta silti aihe ei ollut sellainen, mistä haluaisin Matildalle avautua.