Iskuja

Maanantai-iltaisin kuntosali oli hiljainen. Mä olin tiennyt sen ja suuntasin sinne suoraan töistä salikassi olallani. Iltavuoro oli päättynyt kaksi tuntia aikaisemmin, koska kioskiyrittäjä oli ilmoittanut sulkevansa puljun. Mä en tiennyt mitä se duunasi siellä kioskin viimeiset aukiolotunnit, mutta en mä välittänytkään tietää. Pääsinpähän salille jo seitsemän jälkeen.

Mustat urheilulegginssit kiilsivät kuntosalin valoissa, kun lämmittelin nyrkkeilysäkkien läheisyydessä. Olin viimeksi erehtynyt pukeutumaan pitkähihaiseen nyrkkeilyn ajaksi ja ollut tukehtua, joten nyt, kun ylimääräisiä silmäpareja ei ollut, olin vetänyt päälleni istuvan yläosan, joka jätti vatsan ja ristiselän paljaiksi.

Kiskoin nyrkkeilyhanskat käsiini harhautuen vasta siinä vaiheessa ajattelemaan eilistä. Olin sulkenut asian pois päästäni työvuoron ajaksi ja tarjouskahveja hakemaan tulleiden asiakkaiden kinutessa lisää pullaa tarjolle se ei ollut osoittautunut vaikeaksi. Nyt, kun hanska kosketti ensimmäistä kertaa punamustan säkin pintaa, Jonathan palasi kertarysäyksellä mun mieleeni.

Pam.

Koska minulla ei tuntunut enää olevan muuta tekemistä kuin työt, Salli ja ryyppääminen, päätin aloittaa joskus tauolle jääneen salilla käynnin uudelleen.
Enpähän pääsisi ihan rupsahtamaan...

Kävin miesten pukuhuoneessa vaihtamassa ylleni asianmukaiset vaatteet ja kävelin itse salin puolelle.
Ilmeisesti kaikki Kallan kylän asukkaat olivat rappiolla olevia juoppoja, sillä toisin kuin Krouvi oli illasta toiseen täynnä, sali oli lähes autio.

Vain jonkun iskut nyrkkeilysäkkiin kaikuivat pikkuisen kuntosalin seinissä.
Katseeni hakeutui äänen suuntaan ja huomasin tutun hahmon mäiskivän nyrkkeilysäkkiä.

Varovaisesti lähestyin naista: "Moi?"

Nyrkkeily oli mulle vielä suhteellisen vieras laji, mutta mä olin kovaa vauhtia koukuttumassa siihen. Kiitos Sarahin vinkkien, mulla oli edes jonkinnäköinen mielikuva siitä, mitä mun täytyi säkille tehdä.

Mä olin päässyt niin hyvään rytmiin, etten herpaantunut vaikka kuulin oven käyvän. Niin pitkään, kun kukaan ei tulisi nyrkkeilemään viereiselle säkille ja mä joutuisin miettimään, näytinkö säälittävältä paiskoessani säkkiä, voisin jatkaa häiriintymättä.

Mitä useammin mä säkkiin osuin, sitä enemmän mun ajatukseni kääntyivät Jonathaniin. Se ei ollut toivottu reaktio, koska mä olisin halunnut ottaa kunnolla etäisyyttä asiaan voidakseni sitten puida sen kerralla. Suomennettuna se oli aiheen välttelyä siksi, että ratkaisuni aikalisästä pelotti edelleen.

Joku tervehti mua. Näin silmäkulmastani pitkän hahmon ja tajusin puolessa välissä seuraavaa lyöntiä, että mä olin tuntenut äänen. Mun nyrkkini pysähtyi säkkiin ja mä manasin hiljaa mielessäni tuuriani.

Tottakai Jesse oli ilmestynyt salille, jossa mä en ollut miestä aiemmin nähnyt. Nyökkäsin kopean tervehdyksen ja pyyhkäisin kasvoille valahtaneet hiukset sivuun.

Matilda ei näyttänyt ilahtuvan minun näkemisestä. En tiedä, olisinko itsekään ilahtunut, vaikka ihan hyvissä merkeissä lauantaina erottiin. Tai no, hyvissä ja hyvissä...

Tuijottelin hetken kengänkärkiäni ja mietin, mitä sanoisin. Käänsin lopulta katseeni Matildaan ja huokaisin syvään.
"Kaikki hyvin?" pusersin sanat suustani.

Tutkailin naisen kasvoja etsien merkkejä siitä, olisiko Jonathanin kohtaaminen mennyt miehen puolelta taas nyrkkihommiin, mutta nainen näytti ulkoisesti vahingoittumattomalta.

Jessen näkeminen kirvoitti mieleen lauantai-iltaisen valinnan, jossa olin kallistunut Jonathaniin. En mä vieläkään tiennyt, mikä valinta se oikeastaan oli ollut. Mä olin joka tapauksessa nukkunut yöni yksin.

Vihreäsilmäinen jäi seisomaan nyrkkeilysäkin viereen, mutten antanut sen haitata. Mua tarkkailevat silmäparit vain boostasivat iskujen tarkkuutta ja saivat mut keskittymään lyönteihin ja keskivartalosta ammennettavaan voimaan.

"Helvetin hyvin", vastasin. Pam pam pam.

"Helvetin hyvin."
Nainen näytti purkavan raivoaan nyrkkeilysäkkiin enkä tiennyt, kuvitteliko hän sillä hetkellä minun naamani siihen säkkiin vai kenties Jonathanin. Vai molempien.

Nainen ilmiselvästi halusi olla yksin, joten hieman vastahakoisesti siirryin läheiselle laitteelle nostamaan painoja.
Sivusilmällä pidin kuitenkin katseeni Matildassa, mikäli nainen haluaisi puhua.
Jostain.

Painot kolahtelivat laitteessa ylös ja alas. Tulin tulokseen, että olin oikeasti aivan rapakunnossa. Nyt loppui kaljottelu...
Pyyhkäisin otsaani sarjan jälkeen ja avasin vesipullon, katse tiiviisti Matildassa.

Mun luotaantyöntävä olemukseni puri Jesseen todistetusti ensimmäistä kertaa, sillä mies hävisi säkin luota vähin äänin. Mä kuulin askeleiden pysähtyvän ja hetken päästä kuulin painojen kolinaa nyrkkeilysäkin pamahtelun lomasta.

Kun olin viimeksi hakannut nyrkkeilysäkkiä samalla intensiivisyydellä, syynä oli ollut Jonathan. Syy oli edelleen sama, mutta nyt siinä oli erilaista tuskaa. Musta tuntui, että mä olin tehnyt väärän ratkaisun, vaikka sitä oli kestänyt vasta vuorokauden. Ja samalla mä tiesin, etten olisi voinut tehdä muutakaan.

Koska nyrkkeily ei antanut mulle mielenrauhaa, päätin kokeilla juoksemista. Mä olin siinä mielentilassa, että mulle oli hyvin pitkälti sama kuinka loppuun itseeni rääkkäisin - pääasia, että tekisin jotain täysillä.

Tunsin Jesseen katseen seuraavan mua, kun harpoin salin poikki juoksumatoille, jolta oli suora yhteys vettä hörppivään mieheen.
"Menikö myöhäänkin lauantaina?" kysyin silmät kaventuneina, sillä Jesse näytti jo siinä vaiheessa puolikuolleelta. Näppäilin reunimmaisen maton liikkeelle ja lisäsin vauhtia päästäkseni juoksemaan.

Matilda lopetti nyrkkeilysäkin rääkkäämisen ja siirtyi juoksumatolle.
"Khrmm, meni kai", kohautin harteitani. Jos myöhään meneminen tarkoittaa sitä, että olin seuraavana aamuna vasta kotona. Yövyttyäni Heidin kanssa samassa sängyssä. Mutta sitä en Matildalle kertoisi.

Vettä hörppien katsoin naisen askellusta matolla. Lopulta käänsin katseeni takaisin vesipulloon, sillä vähissä vaatteissa juokseva nainen sai olon jokseenkin tukalaksi.
Suupieleni nytkähti hieman, mutta väänsin kasvot takaisin pokerinaamaksi.
"Mä odotin sua lauantaina niin kuin lupasin. Ilmeisesti saitte sovittua?"

Juokseminen tuntui tutulta ja huomasin olevani rennompi matolla kuin säkin luona. Nyrkkeilyyn mä en ollut saanut samanlaista tuntumaa kuin juoksemiseen, jota olin treenannut säännöllisesti talvesta lähtien. Siinä mä tunsin rajani paremmin ja uskalsin venyttää jaksamistani pidemmälle.

Jessen vastaus oli outo, mutten viitsinyt takertua siihen enempää. Pidin katseeni juoksumaton näytössä, joka kertoi kuinka paljon mä olin juossut. Jessen surkuhupaisaa treenaamista seuratessa saattaisin hyvinkin hölkätä reippaan vitosen.

Mun leukapieleni kiristyivät, kun Jesse otti vielä lauantain puheeksi. Odotin sua niin kuin lupasin.
"No mä menin kotiin yöksi", vastasin hymyttömänä. Päätelköön siitä mitä halusi.

Kohotin hieman kulmiani Matildan vastaukselle. Oliko se hänen oma päätös vai oliko Jonathan ehtinyt jo niin kauas, ettei nainen löytänyt miestä ollenkaan? Vai oliko Jonathan kieltäytynyt puhumasta naiselle?
Kysymykset risteilivät päässäni, mutta en tuonut niitä ilmoille. Matilda kertokoon itse, mikäli haluaisi. Ja vähän epäilin, että halusi.

Siirryin vaakaprässiin kuin vaihvihkaan. Hetken piti muistella, miten kyseistä vempainta käytetään, mutta kyllä ne ohjeet sieltä päähän lopulta pälkähti.

Matildan treenaaminen näytti olevan huomattavasti vaivattomampaa kuin minun epätoivoinen räpeltäminen laitteiden kimpussa.
Pitäisköhän palkata joku personal trainer?!

Lopulta en pystynyt pitämään suutani kiinni.
"Mites Jonathan?"

Ilmeisesti mun vastaukseni oli riittänyt Jesselle ja hetkeksi mä uppouduin taas juoksemiseen. Sykkeet pysyivät maltillisena, kun keskittyi puhumisen sijaan hengittämiseen ja kaiken ylimääräisen pitämiseen poissa mielestä.

Jesse vaihtoi laitetta ja hetken mä kuvittelin saavani treenata rauhassa. Jos salile olisi tullut kolmas treenaaja, se olisi ollut vielä todennäköisempää, mutta sen kerran kun mä olisin yleisöryntäystä toivonut, ketään ei näkynyt.

Jonathan? Mikä helvetin kysymys tuo oli?
Olin juossut pari kilometriä ja mun teki mieli lisätä vauhtia voidakseni esittää, etten ollut kuullut Jessen kysymystä lenkkareideni tasaiselta jumputukselta matolla.

"Jaa-a, paha sanoa", vastasin kääntäen katseeni Jesseen juoksemisen lomassa.

"Ajattelin vain, onko se hommaamassa mulle jo jotain porttikieltoa Auburniin", naurahdin pienesti.
Tiedä vaikka sen tekisi...

Huokaisin syvään. Vuosi sitten tapahtuneen ratsastusonnettomuuden aikaiset vaivat jomottivat kehoani, joten päätin ottaa hieman rauhallisemmin. Sehän se tästä vielä puuttuiskin, että onnistuisin hajottamaan kroppani uudelleen.

Silläkin uhalla, että Matilda potkaisisi minulta polvilumpion paskaksi, siirryin viereiselle juoksumatolle.
Nappeja painelemalla sain aikaiseksi hölkkävauhdin.

Vilkaisin Matildaa.
"Haluatko puhua siitä? Mitä tapahtui, kun lähdit?" kysyin, vaikka osasin melkein jo arvata vastauksen.

Porttikiellon. Se me saataisiin tätä menoa Jessen kanssa molemmat. Puhalsin keuhkot tyhjäksi ja jätin vastaamatta vihreäsilmäisen naurahdukseen, koska siinä ei ollut mitään huvittavaa.

Sitten Jesse tunki itsensä viereiselle juoksumatolle. Seurasin operaatiota toinen kulma koholla, mutta mies pääsi kuin pääsikin hölkkäämään.

"Mä menin kotiin, koska mä halusin olla yksin", vastasin, vaikka itseni toistaminen turhautti. Halusiko Jesse oikeasti kuulla, miten hienosti mä olin asiani hoitanut?

"Ja eilen mä sanoin haluavani aikalisän", totesin juoksun lomasta kuin olisin kertonut jotain arkisempaa. En uskaltanut katsoa Jessen reaktiota, vaan lisäsin mattoon vauhtia ja kiristin juoksutahtiani.

Oho, sieltähän tuli vastaukseksi ihan kokonaisia, useamman sanan lauseita.
Viimeisen kohdalla olin kompuroida jalkoihini. Aikalisä?

En oikein tiennyt miten suhtautua. Pitäisikö pahoitella? Vai onnitella?
Eihän aikalisä mitään lopullista eroa välttämättä tarkoittanut, mutta mielestäni sellainen olisi pitänyt tehdä jo siinä vaiheessa, kun Jonathan oli Matildaa turpaan mätkäissyt.

Vaikka juoksumatot eivät liikkuneet mihinkään, Matilda näytti kuvitteellisesti juoksevan karkuun.
Naputtelin nappeja kiristääkseni tahtia itsekin. Vain meidän askeleet kaikuivat salissa.

Lopulta minun oli pakko luovuttaa.
"Vitja, että mä oon paskassa kunnossa", puuskutin ja hidastin maton vauhtia ennen kuin pysäytin sen kokonaan.
Nojasin polviini puuskuttaen ja vilkaisin Matildaa.

"Mites... Jonathan.. otti sen aikalisän?" huohotin yrittäen tasata hengitystäni. Sydäri kai tässä kohta tulisi.
Tartuin vesipullooni kuin hukkuva pelastajan käteen.

Hetkeksi mä sain taas kiinni flow-tilasta, jonka juokseminen mulle usein toi. Jessen ajoittainen pihinä herpaannutti mut pari kertaa, mutta sykkeiden nousu ja lihaksissa tuntuva polte kannustivat mua jatkamaan.

Lopulta Jesse onneksi luovutti, koska miehen juoksu ei ollut kuulostanut mitenkään vakuuttavalta. Sehän tästä olisikin puuttunut, että se olisi juossut itsensä tainnoksiin vain mua tentatakseen.

Vihresilmäinen ei kuitenkaan lopettanut kyselyä. Vitonen oli tullut täyteen, joten mä hiljensin vauhtia ja tasailin hengitystäni reippaalla kävelyllä.
"No eihän se sitä mitenkään hyvin ottanut", tuhahdin. Mitä Jesse oli kuvitellut? Että Jonathan oli ollut jotenkin hyvillään sellaisesta?

Pysäytin maton ja hyppäsin alas. Liikunta tuntui menneen perille lihaksiin ja siihen keskittyminen auttoi pitämään ajatukset poissa kaikesta paskasta.
"Venytelläänkö vai treenaatko sä vielä?" kysyin toinen kulma koholla.

Niin, enpä minä ollut kuvitellutkaan, että Jonathan riemusta kiljuisi ja tanssisi Macarenaa tuollaisen uutisen jälkeen. Kukapa olisi?
Muistui elävästi mieleen Milan ensimmäinen lähtö Kanadaan, jolloin hän oli työntänyt kouraani kihlasormuksen ja todennut, että parempi pitää hetki taukoa. Yllätyksekseni tunsin pientä myötätuntoa Jonathania kohtaan. Mutta vain pientä.

Matilda lopetti oman ravaamisensa ja seisahtui viereeni. Olin saanut siihen mennessä koottua itseni jotenkuten kasaan.
"Joo, en todellakaan treenaa enää", naurahdin irvistäen naisen kysymykselle. "Riittää jo tältä päivältä. Ja viikolta. Ja vuodelta."

"Ai", mumahdin hymyttömänä, vaikka Jesse veisteli huumoria treenaamisestaan. Sen sijaan, että olisin reagoinut siihen kummemmin, kumarruin surutta eteenpäin venyttääkseni pohkeita ja takareisiä.

Venyttelyn mä olin joutunut opettelemaan ratsastusta jatkettuani, sillä se oli tuntunut lihaksissa huomattavasti enemmän kuin junnuvuosina. Se tosin saattoi johtua siitäkin, etten ollut treenannut syvempiä lihaksia oikein ja ne olivat säikähtäneet ratsastuksen tuomaa rasitusta. Nyt tilanteen voisi luonnehtia normalisoituneen, eikä mua haitannut ratsastaa kuudesti viikossa.

Ryhdyin itsekin venyttelemään Matildan perässä.
Nainen ei todellakaan ollut juttutuulella, mutta kuka olisi tuossa tilanteessa?

"Tiedäthän, että voit kyllä mulle avautua, jos siltä tuntuu", ähisin venyttelyn ohessa. "Kaverina mulla on velvollisuus kuunnella. Ja tahdon kuunnella. En mä mitään filosofisia neuvoja osaa antaa, mutta kuitenkin."

Mitä Matildaa olin tässä lyhyessä ajassa oppinut tuntemaan, uskoin ettei nainen halunnut minulle sydänsurujaan vuodattaa. Mutta JOS tämä sattuisi tarvitsemaan lohduttavaa olkapäätä, minun olisi aina vapaana. Ilman mitään kaksimielisiä taka-ajatuksia.

Jesse näytti erehdyttävästi rautakangelta yrittäessään venytellä. Mietin väkisinkin, millainen ratsastaja mies oli, jos salihommat eivät olleet vihreäsilmäisen juttu? Miksihän se ylipäätään oli eksynyt salille?

"Mmm-h", mumahdin vastaukseksi ja suoristauduin. Jalat oli venytelty, mutta mun täytyisi venytellä kädet yhtä huolellisesti, ettei aiempi nyrkkeilysäkin hakkaaminen koituisi huomenna kohtalokseni. Salin ovi kävi ja pukuhuoneille sujahti mulle tuntematon mieshenkilö. Nytkö salille vasta alkaisi virrata iltaurheilijoita?

"Paskaahan tää on", tuhahdin, kun hiljaisuus välillämme alkoi ahdistaa. Jessestä huokui se, että se odotti mun vastaavan vähän laajemmin, kuten olin ennenkin miehelle vastaillut. Nyt tilanne oli kuitenkin aika erilainen.

Vedin syvää henkeä tunteiden kuohuessa takaisin pintaan. Muistin elävästi Jonathanin ilmeen kertoessani haluamastani tauosta. Muistin reaktioni oven sulkeuduttua miehen perässä ja sen haurauden, jota en halunnut Jessen näkevän. Mä en halunnut kenenkään näkevän sitä puolta musta enää koskaan.

"Sen kyllä uskon", mutisin Matildan paskaa-kommentille. Joku kolmaskin oli eksynyt salille ja pian alkoi painojen mäiske kantautumaan korviimme.

Katselin Matildan ilmeitä, kun tämä näytti pidättelevän tunteitaan kasassa. Kurtistin hieman kulmiani, mutten sanonut mitään. Matilda puhukoon itse jos haluaisi.

"Mä taidan tästä lähteä suihkuun ja vaihtamaan vaatteita", totesin jonkin ajan päästä. "Nähdäänkö tuossa aulassa?"
En kyllä ihmettelisi yhtään, vaikka Matilda katoaisi paikalta kuin pieru Saharaan sillä välin.

Tuijotin tiiviisti seinää hoitaen venytykset tunnollisesti loppuun sen sijaan, että olisin paennut pukuhuoneen suojiin käsittelemään yllättävää tunnekuohuani. Jessen kommentti suihkusta osui täydelliseen väliin, koska mä halusin poistua paikalta.

"Joo", mutisin nopeasti ja liikahdin pukuhuoneita kohti niin nopeasti, että tunsin nilkassa epämiellyttävän vihlaisun. Pääsin pukuhuoneeseen saakka, ennen kuin nilkka tuntui ensimmäisen kerran katoavan alta.

Suihkussa mä huomasin turvotuksen, joka ei ollut yhtä hälyttävää kuin keväällä, mutta silti turvotusta. Olin reväyttänyt nivelsiteet maaliskuussa liukastellessani, eikä nilkka ollut kipeytynyt parantelun jälkeen. Nyt mä olin nitkauttanut sen treenin päätteeksi matkalla pukukopeille.

Tarvitsiko mun edes kommentoida millaisen startin se antoi viikolleni?

Mä miltei tärisin vitutuksesta kävellessäni aulaan. Jos Jesse ei sattuisi ilmaantumaan paikalle sekunnilleen samaan aikaan, mä nilkuttaisin silmää räpäyttämättä kotiin asti. Pelkkä könkkääminen pukuhuoneen ovelta ulko-oville nilkkaa varoen oli kuitenkin niin onnetonta, ettei matka tulisi olemaan kovin nopea.

Tein ehkä suihkussakäynnin MM-ennätyksen ja vaatteetkin sain päälleni yllättävän nopeasti. Halusin nähdä vähintään Matildan loittonevan selän, kun saisin itseni raahattua aulaan.

Siinä aulassa seistessäni hetken jo pelkäsin Matildan ehtineen häipyä, mutta lopulta nainen saapui paikalle. Ontuen.
"Mitä tapahtui?" huolestuin ja syöksyin naisen viereen tarjoamaan vartaloani tueksi.

Jesse ehti paikalle - missä ei mun etenemisvauhdillani ollut mitään ihmeellistä - ja ilmestyi viereeni vauhdilla. Jos mä en olisi pelännyt nivelsiteiden venähtämistä uudestaan, olisin könkännyt kauemmas, mutta nyt mulla ei ollut vaihtoehtoa kuin ottaa Jessen tarjoama tuki vastaan.

"Pamautin nilkan nivelsiteet kevättalvella ja ne ilmeisesti nitkahti äsken", selostin kaikkea muuta kuin iloisena. Kipu ei ollut yhtä ilkeää kuin maaliskuussa, enkä mä halunnut sen yltyvän. En nyt, kun mun täytyi treenata Zelian ja Lefan kanssa viimeisiin osakilpailuihin.

"Vittu", sihahdin yrittäessäni ottaa pari normaalia askelta.

"Pitääkö lähteä päivystykseen? Tilaanko taksin?" pälätin kuin mikäkin huolestunut kanaemo Matildan ottaessa tukea minusta.

Kirosin mielessäni päätökseni tulla salille kävellen auton sijaan. Sillähän minä olisin sujuvasti käynyt Matildan heittämässä päivystykseen tai hänen asunnolleen, missä nainen ikinä asuikaan... Eikä minulla ollut kyllä hajuakaan, missä lähin päivystys olisi.

Jessen hössötys kävi mua vähän hermoon, koska en mä kuoleman kielissä ollut. Ja sitä paitsi tällä kertaa mä tiesin, mikä mun nilkkaani vaivasi ja kuinka sitä pitäisi hoitaa.

"Ei tarvitse", murahdin turhautuneena. "Mun pitää vaan päästä kotiin, laittaa siihen kylmää ja nostaa jalka ylös."
Siinä oli hyvä suunnitelma, paitsi että reilun kilometrin matka salilta kotiin taittuisi tänään huomattavasti hitaammin.

"Ei tästä ole kuin joku kilsa kotiin", valaisin Jesseä, ettei mies lähtisi tilaamaan minkään valtakunnan taksia.