Personal trainer

Miksi kukaan kertoi kenellekään rakastavansa toista? Tai että minä rakastin häntä, kuten olin itse asian muotoillut. Miksi ne sanat haluttiin kuulla niin kovasti, loppujen lopuksi vain sen takia, että saattoi jättää koko maailmansa avanneen ihmisen yksin majataloon?

Mä en ymmärtänyt rakkautta. En kai koskaan ollut ymmärtänyt. Vielä vähemmän istuessani kylmä kahvi edessäni kelaamassa Jonathanin sanoja yhä uudestaan ja uudestaan.

"I'm so sorry, Matilda."
Se oli ollut vähän kuin sulle täysin vieras ihminen olisi pyytänyt anteeksi ja tiennyt sun nimen. Sillä sekunnilla, kun se toiveikas I oli kääntynyt 'll see you lateriksi, mut oli täyttänyt järjenvastainen seesteisyys, jonka vuoksi mä olin vain istunut hiljaa vielä montakymmentä minuuttia sen jälkeen, kun Jonathan oli kadonnut paikalta.

Kai mä olin ansainnut sen. Eihän mikään sosiaalinen kanssakäyminen mun elämässä onnistunut. Siksi mä kai omistin hevosen - se pystyi karkaamaan paikalta, mutta ei sanomaan mitään. Tai olemaan sanomatta.

Noin tuntia myöhemmin mä olin menossa salille kuin mun päivässäni ei olisi mitään erikoista: ihan kuin mä en olisi kertonut Jonathanille rakastavani sitä siitä huolimatta, että olin koko viime viikon päättänyt elää ilman sitä. Ihan kuin ärräpoika ei olisi skipannut mua ja sanojani isoäitinsä lääkkeisiin vedoten.

Koska olin kiskonut urheilutrikoot päälleni jo kotona, kävin vain heittämässä laukun ja takin pukuhuoneeseen ja siirryin salin puolelle kiskoen uusia nyrkkeilyhanskojani käteen. Huomasin naisen nyrkkeilysäkkien luona, mutta mun onnekseni niitä oli useampi.

Siitä tuntui olevan ihan ikuisuus, kun olin viimeksi käynyt salilla. Olin pukenut päälleni mustat treenivaatteet ja kiinnittänyt hiukset ylös ponnarille. Mulla oli tällä hetkellä elämässä kamalan vähän purettavia aggressioita, mutta jotenkin salilla niitä nousi mieleen vanhoistakin asioista.
Ja olihan mulla yksi ajankohtainenkin - Vuori.

Venumin tummanpunaiset nyrkkeilyhanskat pysyivät helposti tahdissa. Olin aloittanut hitaalla temmolla, koska viime kerrasta oli niin kauan, enkä halunnut venäyttää mitään.
Olin niin täysin uppoutunut mustan säkin lyömiseen, että en katsellut lainkaan ympärilleni. Kuulokkeissani soi Alan Walkerin Ignite, sillä hetkellä se oli minun maailmani.

Mä odotin, että olisin pettynyt, vihainen - edes tuntisin kunnolla jotain. Mun tunneskaala oli kuitenkin rajoittunut ärsyttävään tyyneyteen, jonka puitteissa koko ajatus nyrkkeilystä alkoi tuntua tyhmältä. Enhän mä edes osannut sitä.

Seurasin hetken tummahiuksisen naisen nyrkkeilyä, jossa oli rento, mutta silti rytmikäs ote. Kiristelin omia hanskojani tajuten vasta hetken tuijottamisen jälkeen, että naisessa oli jotain tuttua. Missä mä olin nähnyt sen? Tallilla?

Kalla oli niin helvetin pieni. Mutristin huuliani, palautin neutraalin ilmeen kasvoilleni ja löin ensimmäisen iskun nyrkkeilysäkkiin tuntematta vieläkään mitään.

Mun kasvoille kaartui hymy, kun keho alkoi muistaa mistä tässä oli oikein kyse. Kokeilin nyrkkeilysäkkiä jaloilla varovasti, kuin tunnustellen oliko parkkiintunut iho vielä tallella, vai olisiko aika hankkia säärisuojat, jos haluaisi vielä ruveta kunnolla treenaamaan. Kevyet potkut eivät tuntuneet missään, löin nyrkeillä pari kertaa hieman kovempaa ja sitten oikealla jalalla niin, että säkki heilahti melkein ohi kävellyttä miestä päin.
"Oho, sori", otin napit pois korviltani pahoitteleva ilme kasvoillani.

Mies katsoi mua yllättyneenä, eikä ilmeisesti saanut sanaakaan suustaan. Nyökkäsin tälle vielä pahoittelevasti ja käänsin sitten katseeni pois.

Vilkaisin vieressäni olevaa naista, jonka liilat hiukset saivat mut heti tunnistamaan nyrkeillään säkkiä takovan ihmisen. Jouduin hetken muistelemaan nimeä, sillä toinen oli aina ollut vain Jonnyn nainen. Otteista päätellen tämä ei ollut kovinkaan ammattilainen touhuissaan.

"Moikka, Matildako se oli?" kysyin varovasti ja hymyilin.
"Sarah, Effin vuokraaja", lisäsin vielä, sillä en muistanut, että oliko meitä esitelty koskaan. Muistin nähneeni Matildan nimen Zelian omistajan kohdalla. Pitikö mun lisätä vielä, että Thomaksen tyttöystävä? Ei kai?
Odotin hiljaa naisen reaktiota.

Mä en löytänyt oikeaa flow'ta. Kun olin viimeksi hakannut säkkiä, mulla oli ollut asioita selvitettävänä ja olin purkanut tunteitani. Mulla oli nytkin paljon käsiteltävää, mutta mä en ollut päässyt tarpeeksi kiinni tunteisiini. Jotka mä olin jakanut sekä Jonathanille että tämän isoäidille.

Hätkähdin henkisesti heleän äänen tervehtiessä mua nimeltä. Käänsin katseeni tummaverikköön, joka oli lopettanut säkin ammattimaisen pahoinpitelyn ja katsoi mua vähän varovasti.

"Moi", sain sanottua, yrittäen ymmärtää tilannetta. Oliko tämä Sarah, Effin vuokraaja, tullut todella esittäytymään mulle kuntosalilla?
"Joo, Matilda", tajusin vielä lisätä. Nyt oli ainakin varmaa, että Sarahin ulkonäkö oli ollut tuttu tallilta. Ilmeisesti koko Kalla pyöri Auburnin tallin ja kartanon ympärillä.

Tuijotin Sarahia hetken, kääntäen sitten katseeni takaisin nyrkkeilysäkkiin, joka oli pysähtynyt eteeni. Musta tuntui, etten halunnut enää edes yrittää lyödä sitä, koska mun puhtini oli poissa ja pää tyhjä kaikesta. Ja Sarah oli kuin nyrkkeilyn supertähti täydellisine lyönteineen ja potkuineen.

Olin muistanut oikein ja kasvoni sulivat hetkeksi hymyyn. Hymy kuitenkin vaihtui miettivään ilmeeseen toisen alakuloisesta olemuksesta. Olikohan kaikki ihan hyvin?
Matildan siirtyessä takaisin säkin pariin mä epäröin toden teolla. Tahtoiko toinen viettää salihetkeään rauhassa, vai ottaisiko tämä mahdolliset vinkit vastaan?

"Onko kaikki hyvin?" kuulin ääneni kysyvän ja halusin potkaista itseäni.
Kyllä, aivan varmasti salilla juuri tapaamani nainen halusi jakaa minulle sielunsa salaisuudet ja avautua elämästään. Purin alahuultani epävarmana.

"Haluatko pari teknistä vinkkiä? Sun ranteet ei kestä kauaa tuota tekniikkaa", lisäsin vielä ja yritin kuulostaa mahdollisimman neutraalilta. En todellakaan halunnut päteä, tai tunkeilla.
"Saa sanoa ei", lisäsin vielä varmuudeksi, enkä ottanut askeltakaan lähemmäs naista.

Joko se johtui Sarahin sopivan varovaisesta olemuksesta tai siitä, että mä olin edelleen häiritsevän tyyni, mutta naisen läsnäolo ei haitannut mua. Eikä se, että se oli tuppautunut tutustumaan muhun kuntosalilla ja kysyi sitten kasuaalisti, että oliko mulla kaikki hyvin.

"Jospa ei puhuta siitä nyt", vastasin kysymykseen, joka ihmisten oli kai pakko kysyä vaikka niitä ei olisi kiinnostanut. Enkä mä tiennyt, kiinnostiko Sarahia oikeasti, eikä sillä ollut oikeastaan väliä.

Naisen tarjous kuitenkin kiinnosti mua.
"Haluan", ilmoitin silmää räpäyttämättä. Tekniset vinkit olivat juuri sitä, mitä kaipasin, koska halusin päästä vauhtiin. Halusin päästä nyrkkeilemään, että uskaltaisin ehkä ajatella sitä, mitä pari tuntia sitten oli tapahtunut. Käänsin katseeni odottavasti naiseen toivoen, että se oli ollut tosissaan tarjouksensa kanssa.

Huokaisin henkisesti helpotuksesta, antaen ulkoisen olemukseni sulaa hymyyn. Itsevarmana astuin Matildan luokse ja tarkistin tämän hanskat. Ne ainakin olivat hyvät aloittelijalle.

"Jos mä opetan sut lyömään, kerrotko edes vähän?" kokeilin kepillä jäätä, mutta en jäänyt odottamaan vastausta.

Sen sijaan otin Matildaa lantiosta kiinni ja kiersin sen hieman sivuttain säkkiä kohden.
"Kaikki lähtee kropasta, ei kädestä", aloitin ja osoitin olevani vähän vähemmän suomalainen henkilökohtaisen tilan kannalta.
Otin naista oikeasta kädestä kiinni ja nostin sen oikealle tasolle. Hitaasti työnsin käden nyrkkeilysäkkiin kiinni ja toistin toisella kädellä.
"Kokeile", totesin ja siirryin pitelemään säkkiä. Mä kyllä väistäisin, jos toinen löisi hutia.

"Katsotaan", mumahdin ympäripyöreästi Sarahin haastavalle kysymykselle, yrittäen valmistautua ottamaan vastaan kaikki pienetkin vinkit, joista olisi hyötyä orastavan nyrkkeilyurani kanssa.

Mä olin niin syvällä siinä seesteisen kevyessä tilassa, ettei edes Sarahin kosketus herättänyt mussa reaktiota. Keskityin vain naisen sanoihin ja seurasin katseellani, kuinka se siirsi mun käsiäni kohti säkkiä. Painoin tunteen niin syvälle lihasmuistiin kuin se oli yhden kerran jälkeen mahdollista ja odotin, että Sarah siirtyi. Sen jälkeen mä löin säkkiin kerran, toisen, huomaten, kuinka helpolta se tuntui oikeiden oppien myötä.

Kai sillä oli merkitystä, että mulla oli normaalia parempi peruskunto. Olin jo vuosia liikkunut aktiivisesti, mutta kesällä vaihtanut silmään pykälän tavoitteellisemman vaihteen, joka heijastui positiivisesti myös tekemisiini Zelian selässä. Se oli kannustanut mua jatkamaan ja kehittämään niin lihaskuntoa kuin kestävyyttäni.

Ei mulla siltikään ollut osaava olo, kun mätkin säkkiä Sarahin ohjeiden mukaisesti. Mutta se oli alku.

Matilda näytti niin konemaiselta, että mä jopa harkitsin heilauttavani säkkiä naista kohden yllätyksenä. Minua esti vain tieto siitä, että niin ajatuksissaan oleva Matilda luultavasti saisi nenilleen ja kaatuisi selälleen yllätyksestä, enkä halunnut lisätä toisen pahaa oloa. Tai ainakin siltä se omiin silmiini näytti. Mietin olikohan Jonnylla osansa toisen olotilassa.

"Hyvä, jatka vielä hetki, mä tulen kohta takaisin", totesin ja hävisin säkin takaa varustekassini luokse. Onneksi pistarit olivat vieläkin kassissa ja vaihdoin hanskat niihin.

Kävelin takaisin Matildan luokse.
"Vaihdetaan kohdetta, lyö näihin, oikea mun oikeaan, vasen mun vasempaan. Tasaisella rytmillä ja koko kropalla", siirryin sopivan välimatkan päähän naisesta ja nostin pistarit suunnilleen pääni korkeudelle.
"Pidä katse mun silmissä, älä siinä, mihin tähtäät. Luota ääreisnäköösi."

Sarahin jättäessä mut kaksin säkin kanssa luulin, että olin niin onneton oppilas, ettei nainen kestänyt katsoa mua. Odotin turhautuneisuuden kuohahtavan sisuksissani, mutta ei edelleenkään mitään. Niinpä mä vain nuijin nyrkkeilysäkkiä kuin odottaen sen antavan mulle takaisin kyvyn tuntea jotain.

Sarah kuitenkin palasi mukanaan uusi treenausmuoto. Pidin naisen omistautumisesta siihen nähden, että olimme esittäytyneet virallisesti vasta parikymmentä minuuttia sitten.
"Okei", vastasin katse Sarahin käsien maalitauluissa, joihin mun täytyisi osua naisen kasvojen sijaan.

Mä yritin ajatella liikkeen kropasta. Mä yritin ajatella samaa kuin hevosiltakin haluttiin: liikkumista koko kropan läpi, takaa eteen. Parin lyönnin ajaksi mä saavutin tunteen, että olin onnittunut mielikuvaharjoituksessa, mutta sitten ajatus herpaantui ja seuraava lyönti oli ponnettomampi. Mä kuitenkin jatkoin hammasta purren, tuntien ihoni lämpenevän.

Ainakin mun kroppani oli herännyt koomastaan.

Ihan hetken mä näin, miten Matilda heräsi. Sitten sama kooma laski naisen ylle ja mä mietin miten toinen mahtaisi reagoida, jos laittaisin vähän löylyä lisää.
"Lopeta hetkeksi."

Matildan lyönti pysähtyi keskivaiheille ja tämä oli juuri laskemassa kättään, kun tartuinkin siihen kiinni.
"Jos joku lyö sua kohti, sun pitää hyödyntää sen liike omaksi hyödyksesi. Me ollaan molemmat pieniä naisia, eikä meillä ole voimia pitää isoja ihmisiä kaukana. Sun tapauksessa, kumarru, syöksy halaamaan ja vedä sitä polvella suoraan haarojen väliin."
Samalla, kun selitin, näytin esimerkkiä vieden pääni ojennetun käden alle kyljelle ja nostin polveani hieman ylöspäin.

"Kokeile", kannustin virnistäen ja hitaasti ojensin pistaria Matildan kasvoja kohti, kuin olisin lyömässä.

Sarahin hämäys oli kiehtova. Se, että mä pidin sitä kiehtovana ja ihmettelin naisen kekseliäisyyttä, oli huolestuttavaa. Naisen sanoihin oli kuitenkin helppo keskittyä, kuten myös sen näyttämään esimerkkiin. Jos mä jotain toivoin, niin mahdollisuutta toistaa tämä oppimistila seuraavassa valmennuksessa Zelian kanssa.

"Kokeile."
Sarahin virne oli selkeä lupa toistaa sama puolustusliike, jonka nainen oli juuri näyttänyt. Mä mietin, olisiko mun pitänyt kuvitella tummaverikön tilalle Jonathan, mutta se ei tuntunut vaikuttavan mihinkään. Niinpä mä kumarruin ja syöksyin kohti Sarahia nostaen polvea sen verran, että tunsin sen osuvan naiseen, mutta ei iskeytyvän Sarahiin voimalla.

"Noinko?" kysyin suoristuessani yrityksen päätteeksi. Mun suoniin oli ilmestynyt energiaa ja mä halusin oppia lisää. Mä halusin tuntea lisää.

Matilda ei enää vaan noudattanut ohjeita robotin lailla, mä näin sen katseesta, että nainen heräsi.

"Hyvä!" virnistin ja otin tukevamman asennon.
"Uudestaan."

Ojennetussa kädessä oli tällä kertaa enemmän vauhtia, mutta ei edelleenkään liikaa, ettei Matilda olisi kerennyt vastaamaan siihen. Halusin toistaa sitä harjoitusta niin kauan, että naiselta tuli reaktio selkärangasta.

"Nyt lyöt, kunnolla. Puolustukseksi tai käydäksesi päälle. Älä pidä mitään sisällä, lyöt niin kovin, kun susta ikinä vaan lähtee."

Sarahin asenne vain lietsoi mun intoani. Mä olin unohtanut, että me oltiin kuntosalilla ja että mä alkuperäisen säkinmätkimisen sijaan olin kuin yksityisellä nyrkkeilytunnilla. Kai mä olinkin - Sarah ainakin oli kuin personal trainer.

Nyrkkeily antoi mulle jotain sellaista, mitä oli vaikea kuvailla. Kaiken tunnottomuudenkin keskellä se oli asia, johon mä pystyin keskittymään sataprosenttisesti ja jota mä janosin lisää. Vähitellen mä tunsin turtumuksen väistyvän ja tuovan tilalle tukahdutettuja tunteita, jotka Jonathan oli jättänyt jälkeensä lähdöllään.

Toiston jälkeen Sarah käski mun lyödä täysillä. Tuijotin naista hetken kuin vähäjärkistä, mutta kun haastava ilme naisen kasvoilla ei laantunut, mä annoin tunteiden vyöryä ylitseni ja täyttää mun suonet adrenaliinilla. Mun huulilta karkasi pidätelty ärähdys, kun latasin oikean käden ja löin niin kovaa kuin mä sillä hetkellä pystyin.

Näin epäröintiä, ihmettelyä, mutta lopulta Matilda päästi irti. Nainen löi oikealla kovaa ja mä otin lyönnin vastaan mun oikealla kädellä. Vain valmistautunut asentoni piti mut paikoillani ja ihminen, joka ei lyöntiä olisi odottanut, olisi varmasti lentänyt selälleen lattialle.
"Täydellistä", kehuin ja siirryin takaisin säkin taakse.

"Nyt toistat ton vähintään viisi kertaa kummallakin kädellä. Tositilanteessa sulla ei ole aikaa miettiä seurauksia, ei tekniikoita eikä sitä, onko sun oikea vai vasen nyrkki parempi. Tositilanteessa, kun sun henkeä tai sun läheisten henkeä uhataan, sun on käytävä päälle, kuin helvetti olisi irti ja sitten, kun sun vastustaja on maassa, sä juokset niin kovaa, kun jaloistasi pääset. Anna mennä."

Mun katse pysyi Matildan silmissä vakaana, naisessa oli loputtomasti potentiaalia ja mä uskoin toiseen.
"Ja jos joku käy sun päälle, sä lyöt sitä niihin paikkoihin, mihin varmasti sattuu. Jalkojen väliin, nenään, kurkkuun, palleaan. Opettele löytämään ne paikat ja keskittämään sun voimat niihin."

Lyöminen tuntui voimaannuttavalta, eikä sitä voinut vieläkään verrata mihinkään muuhun tunteeseen. Sarahin ääni kaikui mun korvissani ja mä tajusin siirtyväni takaisin säkin luo. Sitten mä siirsin äsken kokemani tunteen metrin sivulle ja näytin nyrkkeilysäkille, mitä mä olin mieltä aiemmista tapahtumista.

Sarah puhui paljon siitä, kuinka mun täytyisi puolustautua.
"Onko joku käynyt sun päälle?" kysyin lyöntien lomasta, välittämättä hiestä, jonka tunsin valuvan selkää pitkin. Mä tunsin olevani taas elossa, vaikka pahin tunnemyrsky oli vielä käsittelemättä.

Matilda pääsi vauhtiin ja ihailin miten nopeasti nainen oli omaksunut oikean tekniikan. Nyt lyönnissä oli voima takana ja ennen kaikkea mieli, joka ruokki kehon tekniikkaa.
Naisen kysymys oli kuitenkin kuin yllättävä isku takaraivoon, johon en ollut varautunut. Samalla Matilda löi säkkiin ja mun tasapaino petti ja lensin perseelleni salin kumimatolle.

Nousin salamana ylös ja huokaisin syvään, vilkaisten taakseni. Monet silmäparit katsoivat minua ja käänsin katseeni takaisin Matildaan.
"On, monestikin. Siksi mä opettelin puolustamaan itseäni, koska aina ei ole jotakuta muuta, joka tekisi sen sun puolesta."
Kävelin takaisin säkin luokse ja otin uudelleen tukevan asennon.
"Jatka."

En ollut odottanut Sarahin lentävän perseelleen kysymykseni takia, mutta niin oli käynyt. Tai sitten mä olin lyönyt säkkiin aivan helvetin kovaa. Olisin tarjonnut auttavan käteni, jos nainen ei olisi jo ponnahtanut jaloilleen. En ehtinyt edes pahoitella, kun Sarah oli jo avannut suunsa vastatakseen kysymykseeni.

Mä jatkoin, koska Sarah käski. Mä jatkoin, koska naisen vastaus sai mut miettimään Jonathanin osumaa muhun. Mä jatkoin, koska muistin kertoneeni miehelle rakastavani sitä saamatta vastausta.

Se iskeytyi mun tajuntaan voimalla. Se voima siirtyi mun kropan läpi käteen, joka iskeytyi hanskan suojaamana nyrkkeilysäkkiin ja sai mun kasvot kääntymään turhautuneeseen irvistykseen. Kaikki pettymys kohisi mun sisällä ja mä annoin kaiken sen siirtyä lyönteihin, joiden aikana mulla ei ollut mitään mahdollisuutta hillitä silmiin kohoavia, katkeria kyyneleitä.

Matilda ajautui mun vastauksen myötä johonkin omaan kuplaansa. Mä tunnistin sen katseen ja pidin suuni kiinni. Mä otin vastaan kehollani kaiken sen, minkä Matilda oli valmis purkamaan sisältään.

Näin kyyneleiden kohoavan toisen silmiin ja pysyin edelleen hiljaa. Mun katse seurasi käsien työtä, se oli omanalaista terapiaansa, jossa ei vaadittu niinkään sanoja. Se oli vapauttavampaa, kuin terapia, jossa sun ihon alla kihelmöi ja adrenaliini virtasi, mutta sun ei annettu purkaa sun tunteita kunnolla.
Mä ymmärsin Matildaa paremmin, kuin mitä nainen varmasti itsekään tajusi.
Mä seurasin miten lyöntien tahti hidastui hieman ja pidin edelleen suuni kiinni, katse vakaasti kiinnittyneenä naisen kasvoihin.

Kyyneleet sekottuivat mun kasvoilla valuviin hikipisaroihin, kun mä yritin pitää tahdin samana myllerryksestä huolimatta. Pam pam pam. Miksi mä olin mennyt sanomaan sen? Pam pam pam. Miten Jonathan oli voinut tehdä mulle niin? Pam.

Taukoamaton takominen ja tunnekyvyn palautuminen löi mun lävitseni samaan aikaan. Kaikki voima tuntui katoavan raajoistani ja yritin saatella viimeisen lyönnin kunnolla maaliin ennen kuin vajosin kohti lattiaa. Kyykistyin kietoen kädet jalkojeni ympärille ja painoin kasvoni polviani vasten.

Hetken mä vain tärisin. Olin nieleskellyt loput kyyneleet, mutta kaikki muu tuska väreili ihollani ja teki olemisesta vaikeaa. Mä tiedostin Sarahin katseen kuten olin tiedostanut sen koko sen ajan, kun kyyneleet olivat juosseet kasvoillani, mutta jotenkin mä hyväksyin sen.

Pysäytin säkin liikkeen Matildan vajotessa maahan kyykkyyn. Varovasti lähestyin naista, kuten Effiä ja polvistuin tämän viereen.

Mä pysyin edelleen hiljaa ja nostin käteni Matildan olkapäälle. Se kosketus oli luottamuksen ele, kuin lupaus hiljaisuudesta ja samalla kysymys, jonka olin sanonut ääneen jo heti aluksi. Oliko kaikki hyvin?

"Sä teit hyvin. Mä olen ylpeä susta."
Ääni oli vain kuiskaus, enkä tiennyt mistä se kumpusi. Matilda oli saanut mussa heräämään jonkun alkeellisen vaiston, jota käytin normaalisti vain hevosten kanssa.
Mä en halunnut, että Matilda kokisi mua mitenkään uhkana.
"Mä olen tässä, jos sä haluat puhua."

Sarah kosketti mua ja kertoi olevansa musta ylpeä. Mietin taas, kuinka me oltiin tunnettu vasta hetki. Missä maailmassa kukaan skippasi mun ominaisuudet, joiden vuoksi mua yleensä kartettiin ja onnistui niiden sijaan näkemään vahingossa aidointa mua? Sarahin maailmassa, kuntosalilla, kun nainen oli laittanut mut hakkaamaan kaiken ulos.

Nyökkäsin hitaasti, mutta se ei varmaan erottunut. Olin edelleen kyykyssä, vaikka tärinä alkoi helpottaa. Mun ajatus selkeni vähitellen, vaikka en vieläkään kyennyt sisäistämään, mitä oikeasti ajattelin Jonathanin katoamistempusta. Olisin voinut olla vihainen, loukkaantunut, tai ajatella, että olin ansainnut sen. Kaikki vaihtoehdot tuntuivat vääriltä.

"Mä kerrankin puhuin ja sen takia mä olen täällä. Yksin", mutisin nostaen hitaasti päätäni tuijottaakseni nyrkkeilysäkkiä, jota olin vielä pari minuuttia sitten takonut.

Siirryin polviltani istumaan Matildan viereen ja vein jalkani haaraistunta-asentoon. Laskin käteni ristittyjen jalkojeni päälle ja katsoin edessäni edelleen kyykyssä olevaa naista tarkkaavaisesti. Mietin mitä kaikkea toinen kävi läpi mielensä sopukoissa.
Vilkaisin taakseni, kuntosali oli tyhjentynyt jotain vanhaa mummoa lukuunottamatta ja sekin treenasi kävelyä juoksumatolla salin toisessa kulmassa. Käänsin katseeni takaisin Matildaan, kun nainen puhui.

Mulla ei ollut hajuakaan, mitä Matilda tarkoitti, eikä se oikeastaan haitannut.
"Mä olen pahoillani", sanoin vain ja hymyilin hieman surumielisesti. Joku muu olisi voinut sääliä palloksi kääriytynyttä naista, mutta mun mielestä lilahiuksinen oli kamalan rohkea. Koska vain vahvat pystyivät kohtaamaan sisäiset arpensa.

Sarah asettui mun viereeni kuin olisi aikeissa meditoida ja mä aloin miettiä naisen olemusta. Miten siitä huokui sellainen järjetön rauhallisuus? Mistä se ammensi a) seesteisyytensä b) kiinnostuksensa mua kohtaan ja c) neutraalisuutensa, jonka vuoksi mä en ärsyyntynyt utelemisesta?

"Mä en", puuskahdin turhautuneena. Vai olinko mä kuitenkin pahoillani? Ehkä mun olisi pitänyt jättää koko tarina kertomatta Jonathanin isoäidille, ettei mun olisi tarvinnut altistaa itseäni Jonathanille, joka karkasi paikalta sen mulle vaikeimman sanan jälkeen.

Mun teki jostain syystä mieli kertoa tilanteesta majatalossa saadakseni tiedon siitä, olinko mä tehnyt jotain väärin ja yli- vai alireagoinko mä. Se tuntui kuitenkin tyhmältä, koska mä en tuntenut Sarahia tai se mua, Jonathanista puhumattakaan. Kai.