Re-Reunited.

Jälleen kerran muistin, miten mukavaa oli omistaa tamma. Murskatut varpaat ja unelmat eivät kantaneet hedelmää kovin pitkälle, varsinkin kun eräällä hormonipesällä oli iskenyt kiiman päälle. Häntä sekä takajalat viuhui ja ääntä lähti. "Ei saa harjata. Ei saa koskea mahan alle. Hipaisekin häntää... Koske yhtään mihinkään niin saat sen tuta nahkoissasi!" Sellaista oli meidän treenit ja yhteinen ajanvietto tänään, joita jaksoin tehdä vain puolisen tuntia ennenkuin olisi iskenyt totaalinen hermoromahdus. Siihen asti hermot kesti yllättävän hyvin kasassa vaikka mielessä ehti käydä jo tilata paikallinen metsästäjä paikalle. Kamala hevosen omistaja. Päädyin kuitenkin ratkaisuun kokeilla kaikki mahdolliset keinot, että saisin hieman lievennettyä tuon piruolennon naisten vaivoja. Vaivoin sain ehjänä kuskattua treenien jälkeen monsterin takaisin laitumeen, eikä kovin montaa varvasta särkynyt.

Työvuoron alkuun oli vielä aikaa, niimpä päätin putsata tamman varusteet tänään extrahyvin, ajatellen että se lieventäisi tätä vitutusta. Ei. Nahkahihnatkin kettuili päin näköjä. Ei kestäny käsissä ja onnistuin potkaisemaan kaiken lisäksi pesuainevesi-sankoa niin, että melkein puolet vesistä läikky varustehuoneen lattialle.
"Voi perkeleen perkele!" kirosin kovaan ääneen ja tottakai joku just sillä hetkellä päätti ilmaantua varustehuoneeseen.

Tallivuoroja toisensa perään. Mut mä en valittanu. Viime aikoina olin aamusin heränny tyttöystäväni vierestä, joka kerta (tähän mennessä) hymyillen. Isabellalle en ollu vielä sanonu mitään työsuhdeasunnon tarpeettomuudesta ja olihan mun kaikki tavarat vielä siellä.

Siitä mieleen, voisin nyt tehä kunnon tehopesun toivottavasti paksuna olevan tammani varusteille. Eipä tarviis niin helvetisti hinkata niitä kisoja edeltävänä iltana. Avatessa varustehuoneen oven, huomasin Gabin ja alkavan vedenpaisumuksen. Vilkaisin Gabriellaa.
"Moro", sanoin vaimeasti. Ei oltu parkkipaikkaepisodin jälkeen kummemmin puhuttu. Varsinkaan parisuhteista tai sen sellaisista.

Sehän tästä vielä puuttuikin että tulija oli velipoika, jonka kanssa oltiin taas aika tehokkaasti riidoissa. Tai pidettiin mykkäkoulua. Mutta jos ei ymmärretä sitä, että toisesta välittää eikä halua, että tähän sattuu, niin antaa olla. Olin siis päättäny että parempi ku ei puhu jääräpäälle mitään. Jonny oli muutenki niin sen lilaletin lumoissa, että siinä jää ystävät kakkoseksi. Eipä kyllä Matildakaan kovin montaa sanaa ollut viime aikoina sanonut. 

"Terve vaan.", murahdin edes vilkaisematta punapäähän ja jatkoin varusteiden hinkkaamista vitutuskäyrän noustessa taas ylemmäs. Minulla ei ollut yhtään sanottavaa Jonathanille. Näytin vain huoleni miehelle aiemmin parkkipaikalla ja mitä sain vastineeksi, turhaa kiukuttelua.

Sitä en voinut kyllä kieltää, että oli minulla veljeä ikävä.

Gabriellan kylmähköltä tuntuva vastaus ei antanu ollenkaa mulle vihjettä siitä, et nainen olis valmis tai ees halukas puhuu meijän välille jo toistamiseen eksynyttä tilannetta. Gabi oli just se ihminen, Matun lisäks, jonka kanssa en halunnu olla selät vastakkai vihasena. Tai mitään lähelläkään sitä.

Nainen käsitteli hevosensa varusteita varmoin ottein ja selkeesti keskitty tekemiseensä enemmän ku ympäristöönsä. Vaikka Chris Evans olis kävelly ovesta sisälle (yass plz!) nainen tuskin olis huomannu. Mä halusin saaha selvyyden mun ja naisen välille, mut en osannu pukee ajatuksiani mitenkään muuten, kun ehkö vähän hyökkääväks. Saatanan putkiaivomiehet.

Käännyin naista kohti, kasvatin pallit parin sekunnin aikana ja avasin mieleni.
"Listen, I'm sorry your relationship crashed with who ever hurt you, I really am, and I appreciate your concern and that you care about me, but I need to learn this stuff by myself", puhetulva onneks loppu. Mut silti mun omatunto alko piiskaa mua mun sanavalinnoista ja kommentin hyökkäävyydestä. Henkäsin syvään ja käänsin katseeni irti naisesta.

Yhtäkkinen hiljaisuus katkesi, kun Jonny alkoi puhua. Jatkoin varusteiden hinkkaamista puhetulvan keskellä, mutta sen loppuessa käänsin kuitenkin katseeni kohti miestä. En osannut ensin sanoa yhtään mitään, koska mies oli selvästi päättänyt selviytyä tästä yksin.
"Siis voi luoja Jonny! Ei kaikki miun huolen aiheet liity aina omiin huonoihin muistoihin.", kivahdin. No, olisi senkin voinu kauniimmin muotoilla ja nyt viimeistään Jonny tajusi salailuni. "- Mikset vaan voi uskoo, että joku voi olla huolissaan siusta ihan vilpittömästi?" kohotin lauseen perään toista kulmaani kysyvästi ja rauhoitin äänensävyni.

Jatkoin nahkaisten suitsien raivohinkuttamista, koska punapään kanssa nyt oli ihan turha käydä väittelemään mitään. En voinut sille mitään, etten uskaltanut kertoa edes omalle veljellisen roolin ottaneelle ystävälleni, että "Hei. Asuin kolme vuotta parisuhteessa väkivaltaisen narsistin kanssa ja meinasin kerran heittää henkeni. Joten ehei, ei miulla mitään traumoja ole..." Ei, en vaan pystynyt. Halusin niin, että Jonny välttyisi siltä tiedolta, koska sitten se ei voi satuttaa miestä.

"Oot kuitenki tällä hetkellä yks miun elämän tärkeimmistä ihmisistä." sain vaivoin pihahdettua.

Mä jopa vähän säikähin Gabin vastatessa mulle astetta korkeammalla äänellä ja suuremmalla volyymilla. Katoin epäuskosesti naiseen, joka tais tahtomattaan paljastaa hieman enemmän itsestään ja menneisyydestään.
"Samoin", vastasin vaisusti Gabriellan tunnustukseen. "Siks mua varmaan tää tilanne pännii nii helvetisti."

Istahdin varustehuoneen lattialle ja vedin polvet lähemmäs rintaani, jotta voisin nojata niihin käsivarsillani.
"Mä toivon vaan parasta sulle ja haluun uskoo et sä toivot samaa mulle-", yritin kasaa mun ajatuksia ees jotenkin sanoiks ilman, et kuulostasin täysin kusipäältä. Toistamiseen. "-Siks se ehkä vaikuttaa muhun nii paljo. Oon onnellinen Matildan kans. Just sen takia me kokeillaan. Mikää ei oo kiveen hakattu jos homma levähtääki käsiin."

Jonnyn ilmeestä näki, että mies taisi vähän säikähtää kärkästä kommenttiani, mutta itsellä meni vähän tunteisiin koko asia.
"Ei tää miustakaan hauskaa ole.." totesin hiljaa ja annoin katseeni painua valkoisiksi muuttuneisiin rystysiin, jotka puristivat haluamattani nahkaista suitsinippua.

Toisaalta ymmärsin myös, miksi punapäätä ärsytti huolenpitoni kun tämä ilmaisi olevansa onnellinen lilaletin kanssa. Mutta en voinut suojeluvaistolleni mitään.
"Tottakai toivon. Ja jos kerta sanot olevas onnellinen, ni mikä mie oon sinuu sitten estelemään." tuijotin edelleen varusteita, koska en uskaltanut nostaa katsettani mieheen. Sisälläni velloi outo tunne, jota en itsekään osannut selittää ja se oli todella pelottavaa.

"Ootko sie saatanan muija taas käyny kuksimassa muita? Enkö tehny jo tarpeeks selväks, että se ei ole okei?" sanat kaikuivat sumeana korvissani, kun tunsin kerta toisensa jälkeen nyrkin iskuja ympäri kehoa. Tai ei, en tuntenut enää mitään.

Havahduin ajatuksistani ja huomasin yksinäisen kyyneleen valuneen poskelle, jonka yritin salamana pyyhkäistä ennenkuin Jonny huomasi.

En yhtään osannu lukee naista mun edessä. Hetken verran Gabriella ei edes näyttänyt itseltään. Kuin naisen yllä leijuisi pahan ilman henkäys, joka odotti juuri nyt haavoittuvana olevaan naiseen. Pienen kyyneleen ilmaannuttua Gabin poskipäälle, nousin ylös ja asetuin naisen eteen toinen polvi tallin lattialla, toinen koukussa edessäni, kuin olisin kosimassa. Nyt ku joku astelis varustehuoneeseen...

Varoen kiersin käteni naisen ympäri ja kuuntelin tämän hengitystä ja kiivasta sydämen lyöntiä.
"Mut eikös just tällee sisarukset tee-", hymähdin ja vedin rauhalliseen tahtiin lisää happea keuhkoihin. "Käy välillä toistensa hermoille, kuitenkin sopien asiat."

Joku, joka ei tietäsi koko tarinaa, voisi helposti luulla Gabia ja itteäni pariskunnaks. Todellisuus saattaisi yllättää, mut meille se kaikki on luontevaa. Sitä paitsi, oon aina halunnu siskon, jolle puhua miesasioista ja saada naisen näkökulman naisjuttuihin. En mä Gabia antas kenellekkä muulle.

Jonny tais tajuta silmäkulmasta valahtaneen kyyneleen ja tuli halaamaan. Se halaus tuntu niin tutulta ja turvalliselta, että melkein purskahdin itkuun. Onneks purkaus jäi niiskutuksen ja parin kyyneleen tasolle ja miehen kommentti sisarusten välisestä riitelystä sai jo vähän naurahtamaan.
"Niinhän ne tekee."

Pikkuhiljaa pulssi alko tasaantua ja hengittäminen tuntua helpommalta. Hengittelin rauhassa ja syvään Jonnyn käsien ollessa edelleen ympärilläni. Tiukensin otetta miehestä ja toivoin, että tilanne ei loppuisi koskaan - tunsin olevani sataprosenttisesti turvassa.

Olin kuitenkin ollut jo aivan varma, että päälleni oli langetettu joku ihmissuhteiden kirous, mutta ehkä ei ollutkaan. Olinhan saanut Jonnyn kaltaisen ihmisen elämääni, enkä laskisi hevillä irti. Tiesin myös sen, että jossain vaiheessa olisi pakko raottaa kaapin ovia ja kertoa luurangoista kaapissa. En vain tiennyt, koska se hetki tulisi.