Reiskan päiväkirja

täysiveri-tamma Burningrage xx | Reiskan omat sivut

Omistaja: Gabriella Stern

27.4. estevalmennus

Hevosen kaviot kumisivat maneesin hiekassa tahdikkaasti rummuttaen. Kaaren ratsastus, yy, kaa, koo ja esteen ylitys. Taputin tammaa kaulalle hyvästä suorituksesta. Hyppy oli pyöreä ja paikka oikea. Reiska korskui ja pomppi allani innokkaasti ja en voinut olla hymyilemättä sille nuoruuden innolle, joka hevosesta huokui. Amanda Sokka oli onnistunut tuomaan ulkomailta erittäin lahjakkaan nuoren hevosen, jonka kanssa ei aika käynyt tylsäksi. Ohjasin tamman kohti seuraavaa estettä laskien mielessäni laukka-askelia oikeaa hyppypaikkaa varten.

"Nooonii Reiska soooo jaaa, prr." rauhoittelin tammaa parhaani mukaan istunnalla, joka turhan liian innoissaan lähti hyppyyn aavistuksen kaukaa ja tie seuraavalle esteelle meni myös pieleen. Gabriella Stern meinasi päästä maistelemaan Auburnin maneesin hiekkaa, mutta vain hädin tuskin sai pidettyä itsensä satulassa. Myös kakkukestejä ei tule.
"Gabi, ens kerralla jo tuolla edellisen esteen jälkeen homma hanskaan. Nyt te tulitte pää viidentenä jalkana. Uskalla ottaa vähän ulko-ohjalla vaikka se nyt miten herkkis olis." Isabella ohjeisti ja yritin tehdä työtä käskettyä.

Tulimme vielä pieleen menneen kaheksikon uudelleen pari kertaa ja tällä kertaa paikat ja askeleet täsmäsivät juuri niinkuin piti vaikka joka kerralla tiet oli pienemmät ja kaarre jyrkempi. Reiska sai kävellä hetken pitkin ohjin ennen loppuverryttelyjä, mutta parempi palkkio olisi varmaan ollut, että tamma olisi päässyt vielä loikkimaan esteiden yli. Kumma juttu, itse ainakin lenkin jälkeen mielelläni kävelin ja rauhoituin, kuin pusersin toisen mokoman lisää. Siirsin innosta pärskivän tamman välikäyntien jälkeen tahdikkaaseen raviin ja yritin ratsastaa hevosta enemmän eteen alas, kuin matto rullalle-asetelmalla. Reiskalla oli vieläkin menohaluja kuin pienessä kylässä ja puikkelehdin sen kanssa esteiden välistä mahdollisimman monipuolista reittiä tehden samoja asioita, kuin alkuverryttelyssä.

Meillä oli kuitenkin vuorossa tasapainon haastaminen linjalla ja päätin valita kolmesta pahasta pienimmän pahan eli hyppääminen ilman jalustimia. Nostin jalustimet ylös ja ohjasin tamman kohti esteitä. Innoissaan Reiska hyppäsi pienet esteet isoilla loikilla ja sain tehdä töitä kestääkseni selässä. Muutamia kertoja linja tultiin vuorotellen ja viimeisellä kerralla ei enää hirvittänyt aivan niin paljoa, kuin ensimmäinen kerta.

Hidastin Reiskan laukalta raville ja työskentelin loppuverryttelyt valmennuksen päätteeksi. Temponmuutokset ja eri suuntiin taivutukset saivat tammaa hieman edes kuulolle, mutta työtä se kyllä teetti, kun hevosella meinasi kuppi selvästi mennä nurin. Siirsin hyvässä kohtaa tamman takaisin käynnille ja annoin pitkät ohjat. Tällä kertaa kirjava tiesi, että nyt oli loppukäyntien aika ja malttoi rauhoittua - onneksi, en olisi nimittäin yhtään enää jaksanut pidempään. Talutin väsyneen tamman laahustaen talliin ja riisuin siltä varusteet. Näinkin "simppeliksi" valmennukseksi se oli raskas tai sitten itsellä oli harjoituksen vähyyttä ja muutto varmasti teki myös oman tehtävänsä.

***********

Aikaisemmin viikolla, tarkkaan ottaen tiistaina, pakkasin Reiskan viimeiset romppeet ja itse hevosen autoon ja kurvasin ylpeänä Auburnin tiluksille. Olin saanut Reiskalle niinsanotusti työsuhde-etuina karsinapaikan kartanolta ja olin enemmän, kuin innoissani asiasta. Kello oli jo sen verta paljon saapuessamme perille, että vein tamman suoraan karsinaan iltaheinille. Aamulla se pääsisi uusien tarhakavereiden kanssa ulos ja ehtisin sen hyvin liikuttamaan keskiviikkona ja torstaina ennen perjantain valmennusta, johon ihan hetken mielijohteesta ilmoittauduin.

Reiska jäi yllättävän rauhassa uuteen paikkaan rouskuttelemaan heiniään, kun lähdin neuvomaan iltatallia tehnyttä Isabellaa tamman ruokinnassa.
"Ei sen ruokinta mikään kovin monimutkainen ole. Reiskalla vaan on herkkä vatsa ni aattelin, että pellavainen vois vähän rauhottaa sitä. Jos ei, niin sitten täytyy keksiä jotain muuta." hymyilin ylpeänä kertoessani oman hevoseni ruokintaa. Miten hyvältä se kuulostikaan, oman hevosen.

23.5 kenttävalmennus

Kerranki miulla oli varma fiilis koko paketista. Reiskasta. Maastoesteistä. Kenttäratsastuksesta ylipäätänsä. Jopa Kalla CUP:sta. Maastossa ja maastoesteillä Reiska kulkee kun juna eikä pelleile juuri mitään. Paitsi pitkän tauon jälkeen maastossa kaverin kanssa, niinkuin se tuossa juuri yks päivä todistettiin. Joukossa siis tyhmyys tiivistyy ja vielä kun pistetään kaks nuorta tammaa yhteen niin lopputulos on selvä. Tai ei se ennen maastoon lähtöä ollu, mutta jälkiviisaus paras viisaus. Jos miulta kysytään, hypättäs varmaan koko ajan maastoesteitä tai mentäs maastossa ja luulen, että tamma on myös samaa mieltä koska silloin kaikki tuntuu niin helpolta.
"Gabi, älä itse ennakoi ennen estettä niin liioitellusti, vaan istu loppuun asti." Isabella kiekaisi hypyn jälkeen.

Taputin tammaa kaulalle, kun olimme juuri leiskauttaneet tukkiesteen ylitse. Ilmavaraa oli vähintään kolkyt senttiä ja tuntu, etten ite kestä selässä ollenkaan liioittelun seurauksena. Olin koko valmennuksen ajan yhtä hymyä. Miten voikaan hevonen muuntautua eri tilanteissa täysin eri persooniksi. Koulutreeneissä alla on tikittävä aikapommi, jolle pitää keksiä tekemistä ettei pakka leviä käsiin. Esteillä tikittävä aikapommi, joka ei siedä yhtään kovia otteita - yritä siellä sitten pidättää raketin lailla kiitävää hernenenää. Ja sitten maastossa - niin rohkea ja kuuliainen ratsu että.

Hypyt maastossa oli kokonaisuudessaan omia mokia vaille onnistuneita, joten tamma oli kiitokset ansainnu. Ravailin maastossa vähän pidemmällä ohjalla antaen Reiskan venyttää kaulaa. Tamman askellus oli etenevä, mutta samaan aikaan rento ja ilmava. Se myös vaikutti tyytyväiseltä, samallalailla kuin sen omistaja. Reiska on selvästi syntyny kenttähevoseksi ja sellaisena se saa olla niin pitkään, kun vain terveyttä ja ikää riittää jos se minusta riippuu. Kirjava siirtyi kevyesti käyntiin pelkästään pienellä vatsalihaksien rutistuksella ja nykäisi minulta ohjat pitkiksi. Nousin jalustimien varaan ja nojauduin eteenpäin rapsuttamaan Reiskaa harjan alta kaksin käsin. Siitä se tykkäsi, luultavasti vaan sen takia kun ötökät on käyny tökkimässä raukkaparan ihan paukamille ja häntä kutitti.
"Oot sie kyllä aikamoinen pakkaus." hymyilin ylpeänä.

Talutin tamman talliin ja kävin vielä mielessäni läpi valmennuksen onnistuneita lähestymisiä, hyppyjä ja epäkohtia. Reiska oli loistava, mutta omassa istunnassa oli puutteita. Ja vielä kun maastossa niitä on kirjavan kanssa kaikista helpoin korjata, kun ei tarvitse koko ajan keskittyä kaikkeen muuhun. Kuten esimerkiksi kouluratsastustehtävien keksimiseen. Yleensä ne muistuttaa vaan jotain siksakkia ilman päätä ja häntää, koska en omaa mielikuvitusta tai mukamas keksi hyviä tehtäviä. Riittää, että aikapommi ei räjähdä.

Reiskalle oli tullu hiki, joten tamma sai kehujen lisäks palkkioks viileän suihkun. Tai ainakin niin itse ajattelin, mutta tamma oli vähän toista mieltä. Joko vesi oli liian kylmää tai se tuli liian kovalla paineella, koska pesarilla Reiskalla ei ollut kertaakaan kaikki jalat maassa.
"Asetuppas nyt hernenenä, pääset kohta takas tarhaan." tuhahdin, kun sain viimein kaikki hikiset kohdat huljuteltua vedellä ja kuivattua enimmät hikiviilalle. Oli siinäki taas yks malttamaton kakara. Tai no kakara ja kakara - henkisesti ehkä. Kaikesta huolimatta valmennus oli vieny voimat ihan totaalisesti, joten meillä oli tarhaan mennessä Reiskan kanssa vähän erimielisyyksiä tahdista. Oma askellus muistutti laahustamista ja Reiska tepasteli iloisesti eteenpäin.

Hernenenä jaksoi jopa valmennuksen jälkeen poistua pukitellen tarhan portilta takaisin heinäkasan ääreen. Mitähän mahtaisi tulla, kun hevoset lähtee kohta laitumelle. No, sen näkee sitten.

6.6 - hierojan käynti ja satulan sovitusta

Reiska irvisteli todella kauniisti Kaisalle, sille naiselle joka oli vuosia hieronu miun ja miun tuttavien hevosia. Hernenenältä löyty selviä jumeja lapojen ja lanneselän alueelta, jotka onneks pehmeni hyvin ja tammakin alko näyttää vähän tyytyväisemmältä. Päätettiin Kaisan kanssa kuitenki yhdessä samalla tarkastaa myös Reiskan satulat. Olin ollu kahden vaiheilla satuloiden sopivuudesta tamman muuttuneen lihaksiston takia ja niinhän siinä kävi, että estepenkki meni vaihtoon. Koulupenkki oli vielä sopiva kaaren vaihdon jälkeen ja menee jatkossakin ainakin hetken. Nuoren hevosen omistamisen ihanuutta siis. Olin ostanu laadukkaat ja melko säädettävät este- ja koulupenkit Reiskalle sillä ajatuksella, että niiden muokattavuuden ansiosta ei tarvii olla koko ajan vaihtamassa, mutta tamman lihaksisto oli kokenut ison muutoksen näinkin pienessä ajassa, ettei estesatulasta saatu mitenkään päin sille enää sopivaa.

"Ootas, mulla saattais olla autossa just tähän selkään passeli penkki." Kaisa hihkas innoissaan ja lähti hakemaan satulaa. Taputin tammaa kaulalle, se ei sentään syöny Kaisaa vaikka vähän inhottavalta ensin hieronta tuntuki. Kaisa on onneks ammattilainen ja tykkään tosi paljon sen tyylistä käsitellä hevosia - niitä kuunnellen, eikä vaan jotenki runnoen. Nainen palas estesatulan kanssa takas ja laitettiin se selkään. Me molemmat mittailtiin, tuumittiin ja kokeiltiin kädellä joka väli läpi ja tälläkään kertaa Kaisan satulasilmä ei pettäny, vaan satula istu täydellisesti tamman selkään. Tehtiin siis entisestä satulasta myyntivälityspaperit ja sovittiin, että uusi satula on viikon testissä, jonka jälkeen päätän vaihdetaanko entinen ja uusi päittäin. Innolla odotin, muuttuuko Reiskan ratsastettavuus uuden satulan myötä paremmaks, mutta tietenkään heti hieronnan jälkeen sitä ei pääse testaamaan. Ehdin kuitenkin viikon aikana onneks useamman kerran testaamaan sopivuutta, joten piti vaan malttaa oottaa.

Kaisan lähdettyä kävin hakemassa Reiskalle lämpimän kaulakappaleettoman fleeceloimen ja vuorettoman sadeloimen siihen päälle. En halunnu, että lämpimäks hierotut lihakset kiukustuu heti kylmästä viimasta, joten ennemmin yritän pitää lihakset lämpimänä, kun että pyydän Kaisan kohta taas takas kun hevonen vetää ittensä heti jumiin. Tällä kertaa jopa Reiska oli samaa mieltä loimista. Ilmeisesti ötökät kiusaa sitä niin paljon laitumella tököteistä huolimatta, että loimet nyt vähän suojaa pahimmalta ötökkähyökkäykseltä.
"Käyn ottaa nää takit pois illalla, jos näyttää siltä ettei kamalasti keli viilene." tuumasin Reiskalle, joka näytti ihmeen tyytyväiseltä, vaikka normaalisti sen perusilme oli kaunis hammasrivistö ja niskaa vasten viistetyt korvat. Se kun ei oikein tuosta varustamisesta tykkää ja loimitus ilmeisesti lasketaan samaan kategoriaan.

Talutin Reiskan heti perään laitumelle, missä se kirmasi jälleen iloisesti syömään. Nykyään täytyyki olla aika tarkka siitä, että muistaa kääntää Reiskan pään kohti porttia koska se on ruvennu ottaa aikamoisia pukkilaukkaspurtteja, kun sen laskee irti. Onneks Reiska malttaa oottaa rauhassa siihen asti, kun sen laskee irti eikä riistäydy käsistä heti portista sisälle päästyään. Jäin vielä hetkeks tuijottamaan tuota kaunista olentoa, joka pysähtyi vähän kauemmas maistelemaan ruohotupsua.

Minun hevosta.

6.8. LOMA!
Loman aloituksen kunniaksi päätin antaa sataviisikymmentäprosenttisen huomion rakkaalle Tammalleni, mutta silti meidän intensiivinen parin viikon treenikausi alkoi rentouttavalla maastoretkellä. Pöllövirrasta huolimatta Reiska käyttäytyi todella fiksusti maastossa ja nautimme molemmat täysin rinnoin luonnon antimista. Silmistä valui vesi ja kaviot rummuttivat peltotietä laukatessamme kiitoa pitkin tietä. Maisemat vaihtuivat todella vauhdilla ja laukkasuora päättyi aivan liian nopeasti. Tallin pihakin tuli vastaan aivan liian nopeasti. Reiska seisoi todella tyytyväisen näköisenä hoitaessani sitä ratsastuksen jälkeen, eikä jalkojen kylmäyskään aiheuttanut tällä kertaa kiukun puuskaa niinkuin normaalisti. Tämä oli täydellinen aloitus parin viikon hielle ja tuskalle.

7.8. Koulutreeni
Lämpimän kelin takia tuupattiin koulua Reiskan kanssa vasta illalla kentällä. Halusin mahdollisimman paljon mennä kesäaikaan kentällä, joten ilta oli molempia ajatellen parempi ratkaisu. Reiska tuntui todella tahmealta, vaikka tehtävät oli yksinkertaisia ja pääsääntöisesti vain taivuttelin tammaa suuntaan ja toiseen. Siinä hetkessä päätin tilata Reiskalle hierojan ja meidän treenikausi sai stopin melkein heti alkuunsa. En kehdannut kiusata tammaa puolta tuntia pidempään, kun ei se ruvennut pehmenemään kumpaankaan suuntaan. Tamma oli myös vähän normaalia äkäisempi ja syytin myös itseäni, etten aiemmin tajunnut tamman olevan jumissa. Edellispäivän maastolenkillä hevonen oli niin innoissaan, ettei siitä juurikaan huomannut sen olevan jumissa. Eli siis, soittoa hierojalle.

8.8. Hieroja käy
Sain onneksi hierojan paikalle nopealla varoitusajalla. Reiska ei arvostanut saamaansa huolenpitoa aluksi, mutta lopussa sillä lörpötti alahuuli nautinnon merkiksi. Siltä löytyi jumeja niskasta ja molemmista lavoista. Myös kaulassa oli hieman kireyttä. Kalenteria tutkiessani huomasin, että edellisestä hieronnasta oli jo luvattoman pitkä aika. Olin keskittynyt Reiskan asioihin ihan liian vähän kiireisen kesäaikataulun takia. Mätkin itseäni henkisesti päähän moisen unohduksen takia ja asetin heti puhelimeen muistutuksen lähelle seuraavaa hieronta-ajankohtaa. Laitumelle mennessä syöttelin tammaa tienpientareilta, emmekä pitäneet kiirettä. Olinhan lomalla.

9.8. Palautumispäivä

10.8. Koulutreeni
Tänään oli vuorossa koulutreeni uusissa voimin. Tamma vaikutti heti enemmän omalta itseltään ja kaikki se kiukuttelu ja vääntö johtui tasan tarkkaan jumeista. Tällä kertaa hevosesta löytyi potkua ja en muista, että aikoihin olisi niin hyvät treenit tehty pelkästään sileällä. Se oli notkea, kuin kuminauha ja kuunteli tasan tarkkaan joka solulla pienimmänkin liikkeeni ja ohjeeni, jonka selästä annoin. Avot ja sulut onnistui ravissa täydellisesti, samoin väistöt ja siirtymiset käynnistä laukkaan ja takaisin. Normaalisti nämä kaikki aiheuttivat pilkullisessa totaalikuumumisen, mutta tällä kertaa kuumuminen oli muuntautunut aivan täydelliseksi draiviksi. Sillä hetkellä ajattelin, että ei me ihan toivottomia olla ja että toivoa on.

11.8. Puomijumppaa
Estetreenit eivät vieläkään olleet tuottaneet haluttua lopputulosta, mutta kehitystä oli kuitenkin tapahtunut. Tamma oli räjähtävän innokas, mutta se ei tällä kertaa mennyt siihen omituiseen mielentilaan, mitä normaalisti esteet tai jopa puomit aiheuttavat. Olin asetellut kentälle puomeja kaikkien askellajien väleillä ja yritin pitää tehtävät mahdollisimman monipuolisena vaihdellen askellajeja ja puomeille tulosuuntaa monta kertaa. Reiska ei myöskään ehtinyt kuumua, kun sen täytyi keskittyä siihen, mihin ollaan seuraavaksi menossa ja milläkin askellajilla. Pari kertaa tamma yritti ylittää useamman puomin kerralla, mutta huomasin itse haahuilevani ajatusteni kanssa jossain muualla. Palattuani tähän maailmaan takaisin, ei sitäkään ongelmaa enää ollut.

12.8. Kiipeilymaasto
Parin onnistuneen sileäpäivän takia päätin lähteä hakemaan Reiskalle lisää voimaa ja kiipeilemään mäkiä metsiin. Maastossa tamma on elementissään, joten koulu- ja estetreenin välissä on todella hyvä käydä myös metsässä pyörähtämässä. Reiska kun meinaa muuttua vähän hankalaksi ja yhteistyöhaluttomaksi, jos sen kanssa hinkuttaa liikaa samoja asioita. Tämän hevosen kanssa on itse oppinut suunnittelemaan monipuoliset treenit, niin siinä vaiheessa pysytään yhteisymmärryksessä. Reiska kulki korvat tötteröllä, mutta kuitenkin kuuntelun takia viuhuen suuntaan jos toiseen. Se oli ruvennut saamaan lisää voimaa juurikin mäkikiipeilyn lopputuloksena ja jaksoikin jo paljon paremmin mennä askellajissa, kuin askellajissa mäkiä ylös vaativuudesta huolimatta.

Maailma vaaleanpunaisten lasien läpi:
Myydään täysiveritamma
6-vuotias kenttäpainotteinen täysiveritamma etsii itselleen uutta kotia. On kiltti ja fiksu, mutta hieman tammamainen. Vaativa B/125cm tasoinen, kotona menty kaikkea tuolta ja väliltä sekä vähän enemmänkin. Valmentauduttu Isabella Sokan silmien alla este- ja maastoesteiden parissa. Maastossa todella rehti ja reipas, rataesteillä kuumuu todella paljon. Sileällä vaatii paljon aivojumppaa, ettei kuumu. Kisakunnossa ja valmis radoille, muutamat kisat käyty tätä ennen. Tällä pääsee ainakin CIC3-tasolle, ellei korkeammallekin jos palikat loksahtaa kohdilleen.

Kuvia ja lisätietoja yksityisviestillä tai soittamalla. Myydään varusteineen.

****
Todellisuus:
Myydään lohikäärme

Myydään 6-vuotias täysiveritamma. Tamma isolla T:llä. Ihan kiva kun sille päälle sattuu, mutta yleensä täysi mulkku. Herneet sijoittuu nenän varteen milloin mitenkin ja koskaan ei tiedä, koska se herne menee ulottumattomiin saakka. Hyppää hyvin, mutta on perkeleen kuuma. Maastossa onneks tosi fiksu, mutta kaverin kanssa täysi aasi. Leikkii joskus aropupua, myös sileällä. Jos ei ole sekunnin sadasosan ajaksi tekemistä, keksii omia piffipaffi-liikkeitä. Hoitotoimenpiteissä osaa joten kuten käyttäytyä, mutta omaa vahvat mielipiteet. Kapasiteettia löytyy ihan kivasti, mutta tarvitsee ehdottomasti kärsivällisen kuskin.

Kuvia ja lisätietoja saa yksityisviestillä tai soittamalla tallin omistajille. Omistaja on parantolassa.

#jusunhaaste2

21.08.2018

Suin hajamielisesti hevoseni karvoja ojennukseen, mutta Reiska auttoi minut palautumaan maan pinnalle takaisin, jonka seurauksena huomasin hinkanneeni samaa kohtaa jo varmaan kymmenettä minuuttia.
"Anteeksi vain teidän ylhäisyys.", puuskahdin ja jatkoin päättäväisesti harjaamista eteenpäin.

Reiskalla oli selvästi tänään taas sellainen päivä. Niinkuin aika monena muunakin päivänä viime viikkoina. Olimme treenanneet yllättävän intensiivisesti seuraavaa CUP-osakilpailua kohden, mutta tunsin itse hävittäneeni tatsin koko hommaan. Kaikki tuntui aivan konemaiselta ja se heijastui myös hevoseen, joka oli äärimäisen herkkä reagoimaan minun mielentiloihin tai muihin ulkoisiin ärsykkeisiin. Huokaisten tiputin harjan takaisin kassiin. Kesä oli mennyt hieman sumussa, kun menneisyyden haamut olivat palanneet kummittelemaan. Siihen päälle riitelyt ja aselevot Jonathanin kanssa ja Aaronin, mysteerisen kesämiehen, tapaaminen - joka sekin on mennyt hirveän monimutkaiseksi. Monimutkaisuus tuntuu varjostavan elämääni, vaikka miten yrittäisi olla onnellinen pienistäkin asioista.

Halusin saada asiat Reiskan kanssa toimimaan ja olimme kyllä edenneet, mutta hyvin hitaasti. Tuntui kuin ajatukset ja kongreettiset teot juoksisivat kilpaa jänöjussin ja kilpikonnan lailla, mutta ne teot eivät todellakaan ole jänöjussi vaan päinvastoin. Toivoin, että joskus pääsisimme siihen pisteeseen, että kaikki olisi mutkatonta. Mutta kuten kaikki tietää, elämässä ei koskaan ole mikään valmista. Asioiden eteen pitää tehdä kovasti töitä ja yrittää nauttia niistä olemassa olevista asioista kurkottelematta liian korkealle.

Syksy oli lempivuodenaikani ollut iät ja ajat, mutta nyt edes pikkuhiljaa ruskan väreihin verhoutuva maisema ei tuota sitä mielihyvää, mitä ennen. Olin jälleen kadottamassa itseni. Reiska alkoi liikehtiä levottomasti, kunnes havahduin taas mietteistäni. Laitoin tammalle suojat jalkaan yrittäen samalla väistellä huitovaa häntää.
"Kohta mennään. Anteeks ku oon taas vähän omissa maailmoissani.", totesin tammalle huokaisten ja taputin hevosen kiiltävää kaulaa. Toisinaan tuntui, että kirjava jopa ymmärsi huoleni, mutta useimmiten se ilmaisi kuitenkin vahvasti mielipiteensä asiasta.

Reiska oli paras ostos hetkeen ja olin monta kertaa viime viikkojen aikana huutanut itselleni päänsisäisesti, että tulisin järkiini. Tällaista helmeä ei ihan hevillä toista löydy ja olimmehan päässeet asumaan Auburniin, jossa mahdollisuudet valmentautumiseen ja kisaamiseen olivat ruhtinaalliset. Sellaista tilaisuutta ei helposti saa, joten nyt viimeistään olisi skarpin paikka. Isabellakin oli jaksanut vaikeuksista huolimatta potkia perseelle ja yrittää auttaa löytämään yhteinen sävel rataesteiden parissa hevosen kanssa.

Kiristin kiukuttelevan tamman satulavyötä yksi reikä kerrallaan, ettei neiti ylhäisyydellä jää yksikään karva huonosti väliin.

"Ei sinusta Gabriella ole mihinkään. Mitä isäsikin sinussa näki!"

Niin, se oli yksi puhelu tai tekstiviesti muiden joukossa, joita sain vuosien mittaan isän kuoleman jälkeen. Sanat jäivät kaikumaan päähäni ja aiheuttivat lamaannuksen mielen sopukoissa. Se riittämättömyyden tunne oli raastavaa. Onnekseni olin löytänyt luonnon voiman hevosten lisäksi ja sen avulla sain voimia jatkaa eteenpäin kaikki nämä vuodet - ainakin hetken kerrallaan.

"Olisi parempi, että sinä olisit mennyt isäsi sijasta."

Ravistelin kaiut päästäni ja päättäväisesti varustin Reiskan loppuun kaikista kiukutteluista huolimatta. Talutin kuumana käyvän tamman maneesiin ja apinan lailla kapusin kiireen vilkkaa selkään. Reiska yritti sykähtää altani, mutta onnekseni tällä kertaa kuunteli pysähdyskäskyä ilman sen suurempaa sotaa. Kiristin vielä uhkarohkeasti vyötä hyörivän hevosen selästä käsin, jonka jälkeen ohjasin tamman kulkemaan uraa pitkin. Reiska heitteli päätään hermostuneena, joten rupesin tarmokkaasti ratsastamaan ja vaatimaan tammaa kuulolle. Ratsastin tarkasti kaikki kulmat, enkä antanut hevoselle yhtään armoa oikaista askeltakaan. Kaikki se päättäväisyys tepsi, sillä ratsuni rupesi pikkuhiljaa antautumaan ja kuuntelemaan ohjeita, joita sille jakelin. Kehuin tammaa reilusti hyvin tehdyistä suorituksista ja kaikki alkoi tuntua helpommalta.

Aloin muistaa, millaista on ratsastaa omalla lohikäärmeellä. Toiset ratsastaa yksisarvisilla, mutta minullapa onkin oma rakas tulisielu, jonka kanssa ei tule yhtäkään tylsää hetkeä. Sillä minuutilla haistatin paskat maailmalle ja nautin hevoseni antamasta kyydistä.

#sarahinhaaste3

25.9.2018 - Maailman nolointa..

Tuijotin maneesin kattoa. Niin miksi hitossa tuijotin? No vaikka siksi, että rakas tulisieluni oli heittänyt minut juuri selästään ja tottakai sain juuri silloin yleisöä. Kuulin puhetta kakusta. Hitto että sekin voi olla niin ärsyttävä perinne. Jos joku tippuu, niin sitten saadaan kakkua. Isabella varmasti ei katsoisi hyvällä, jos tallille ilmestyisi joku oikein makea kermakakku - tai ylipäätänsä mistään kakusta. Olihan perijättären toimesta tallille ilmestynyt ratsastajien kunnossa pysymisen motivoimista varten informaatiota. Sekin vielä. Olin kyllä yllättävän tehokkaasti viime aikoina jaksanut treenata muutakin, kuin hevosta ja sen huomasi. Paitsi tänään. Tänään kyllä vika ei ollut lihaskunnon pettämisessä, vaan ihan jossain muussa.

Nousin varovasti ylös, enkä voinut katsoakaan maneesiin tulijoihin päin. Persettä kolotti, olkapääkin saattoi ehkä ottaa kolhun. Häpeän puna nousi poskille ryhtyessäni kalastamaan iloisesti pukittavaa kirjavaa kiinni ja takaisin hallintaan. Että se osasikin toisinaan olla erittäin raivostuttava. Vielä kertaakaan en ollut onnistunut lentämään rakkaan lohikäärmeeni selästä, mutta tällä kertaa se yllätti niin totaalisesti, että lensin katapultin lailla maneesin pohjalle hevosen jatkaessa rallitteluaan ympäri maneesia.

"Ootko kunnossa Gabi?" Julia tiedusteli huolestuneen kuuloisena.
"Joo, ei tässä mitään. Reiska säikähti oksia, jotka rämis kattoon enkä osannu odottaa mitään näin hienoja kevätjuhlaliikkeitä.." totesin nolona.

Yleensä Reiskan selässä ei saanut päästää ajatuksia karkaamaan mihinkään, mutta kerta toisensa jälkeen huomasin miettiväni Aaronia. Komeaa, mystistä Kallan kesämiestä. Olin myös moneen kertaan mäjäyttänyt itseäni henkisesti poskelle ja käskenyt keskittymään siihen, mitä olin tekemässä. Onnistumatta siinä kuitenkaan kovin kauaa. Reiska oli vaikuttanut muutenkin hieman säikyltä alusta saakka, joten tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Sen olin oppinut kyllä aika hyvin.

Inna tirskahti lähtiessäni kävelemään kohti Reiskaa, mikä ei helpottanut nolostumistani yhtään.
"Mitä?!" kivahdin vähän turhankin painokkaasti naiselle, jonkä sain jostain syystä erityisen huvittuneeksi. Julia yritti pitää naaman peruslukemilla.
"Onks ilmastoidut ratsastushousut joku uus muotivillitys?" nainen totesi ja jatkoi (toivottavasti) tahatonta tyrskähtelyään osoittaen housuni takamusta.

Kurottauduin katsomaan naisen osoittamaan suuntaan ja siellä komeili housujen takasaumassa oikein pitkä ratkeama. En ollut aiemmin tajunnut sitä, koska juuri tänä päivänä olin laittanut kamalat beiget mummoalkkarit jalkaan, jonka kangas tuntui ihoani vasten koko ajan ettei mielessäni käynyt ollenkaan tällainen katastrofi. Sen siitä saa kun on ollut olevinaan tosi kiireinen, että pyykinpesukin on jäänyt niin viime tippaan, ettei muita vaihtoehtoja jäänyt jäljelle. Nyt sai nekin alkkarit lähteä roskiin. Enää koskaan en itseäni suostuisi nolaamaan niiden takia.

Tuhahdin kiukustuneena virittäen takin vyötärölle peittämään tätä maailman nolointa asiaa. Edes hevosen selästä putoaminen ei aiheuttanut niin suurta punaa poskilla. Juliakin oli yhtynyt Innan huvittuneeseen tyrskähtelyyn. Oli siinäkin ystävä. Nauraa toiselle hädän hetkellä.

"Kakkua ei muuten sit tipu." tuhahdin saadessani vihdoin kävelyvauhtiin rauhoittuneen tammani kiinni ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia.
"Sehän nähdään."

#ellienhaaste5, #sarahinhaaste8

18.10.2018 - Pieniä toivon pilkahduksia

Tummatukkainen nainen tuijotti kädet puuskassa ja suu tiukkana viivana estettä rytmikkäällä laukalla lähestyvää ratsukkoa. Naisen olemus muistutti etäisesti perijätär Amanda Sokkaa - tosin perijättäreltä ei kyllä hyvin usein saanut hyvää palautetta. Tummatukkaiselta sitä oli mahdollista saada joskus.
"Se ei näytä enää niin kamalalta."
"Edes jotain positiivista. Edelliset kisat meni kyllä totaalisesti penkin alle.", puuskahdin keskittyessäni pitämään kirjavan tammani aisoissa.

Olimme kyllä Reiskan kanssa kehittyneet rataesteiden parissa Isabellan, mutta myös Joanne Vaarannon avulla. Joanne on ihminen, joka monia vuosia takaperin avusti minut lajin pariin etsien sopivia hevosia ja valmentaen - sekä jaksoi edelleen auttaa hankalissa tilanteissa. Olin siis epätoivoissani ottanut puhelun entiselle valmentajalleni, joka tottakai riensi apuun hädän hetkellä.

"Eikun nyt tää meininki alkaa muistuttaa esteratsastusta.", koutsi totesi pokerinaamalla. Naurahdin naisen tavalle esittää palautetta, mutta jatkoin silti täysin keskittyneesti kuumuneen hevosen ratsastamista. Reiska oli ruvennut pikkuhiljaa sietämään pidätteitä, joka helpotti huomattavasti sen ratsastamista. Laukan säätely kaikilla avuilla tuntui paljon helpommalta. Syy saattoi kyllä olla vaihtuneissa kuolaimissa, joiden kanssa tamma tuntui rauhottuneen hurjasti. En ollut itse osannut edes ajatella, että yksi syy voisi olla siinä.

Viimeisen 120cm korkean kolmen esteen suhteutetun sarjan leiskauttaessamme onnistuneesti yli, aloin löysätä pikkuhiljaa ohjaa ja ratsastaa Reiskaa loppuverryttelyksi eteen alas. Kirjava oli todella hienosti ymmärtänyt jutun idean ja alkoi automaattisesti venyttää kaulaa alaspäin. Kiitin tammaa hyvin tehdystä työstä ja hymy ylettyi vähintään korviin.
"Miun ei oo pitkään aikaan tehny mieli luovuttaa. Tekemistä kyllä vielä on, mutta nyt on saatu joitakin palasia loksahtamaan paikalleen.", totesin Joannelle, joka yritti peitellä pientä virnistystään huivin taakse.

"Asenne ainakin alkaa olla kohillaan.", koutsi virnisti ja näytin kieltä takaisin.
"Tän kanssa pitää olla asennetta.", uskalsin jo naurahtaa. Olin ehtinyt kadottaa tatsin tamman kanssa, mutta pikkuhiljaa se alkoi löytyä uudelleen. Olimme Reiskan kanssa kisojen jälkeen vain maastoilleet, koska viimeinen sija Harvest Gamesissa oli jotain niin nöyryyttävää, ettei sitä voinut uskoakaan todeksi.
"Ens kerralla kyllä pikkasen enemmän keskittymistä mukaan kisoissa.", Joanne tuumasi ja vakavoitui. Siitä tiesi, että nainen ei sanonut asiaa vitsillä.
"No tottakai! Tässä on ollu nyt vähän kaikenlaista.."
"Ihan sama! Jos ollaan kisoissa, niin sitten ollaan. Sä tiiät hyvin, että tää ei oo mitään sunnuntairatsastelua."
"Joo tiiän..", tuhahdin turhautuneena. Mielialan sai ainakin tiputettua maan tasalle ihan sekunneissa.

Talutin Reiskan tallin pesupaikalle ja kävin riisumaan varusteita.
"Nään, että teillä on enemmänki annettavaa, mutta ette saavuta tavotteita jos keskittyminen ei oo sataprosenttista. Sulla on hieno tamma Gabi.", Joanne totesi ja taputti hevosen hikistä kaulaa.
"Reiska on kyllä yks parhaista ostoksista ikinä.", totesin ylpeänä taputtaen itsekin kirjavani kaulaa.

Silloin se pieni kipinä sisällä taas syttyi.

14.11.2018 - Ihanan rakas kakkapää

Tutkimustyöni oli tuottanut tulosta ja se tulos oli nyt tiukasti käsissäni.
"Mitä sulla on siinä?" Julia yritti kovasti urkkia aarteitani olkapääni yli.
"No kohta näät", kävelin rivakasti loungen ovea vaaleatukkaisen kiriessä kannoillani. Istahdin pöydän ääreen ja annoin naisen pysyä vielä hetken jännityksessä.
"No kerro nyt!" nainen yritti uudelleen. Käänsin varovasti paperinivaskaa kädessäni ystävääni kohden.
"Tadaa! Tässä on kaikki historiatieto Reiskasta, mitä löysin olemassaolevien tietojen lisäksi. JA KATO MITEN SÖPÖ SE ON OLLU PIENENÄ!" lässytin innoissani esitellessäni tulisieluni varsakuvaa, jonka olin onnistunut tamman kasvattajalta saamaan.
"Ja tämäkö oli sitä supersalaista tietoa, mitä et voinu heti kertoa?" ystäväni kysyi huvittuneena.
"Älä nyt, tää on tosi vakava asia", yritin kuulostaa vakuuttavalta, mutta tyrskähdin itsekin nauramaan.
"Hyvä se on kuitenkin tietää hevosensa historia", Julia totesi lopulta.
"Sitähän minäkin", näytin kieltä ystävälleni.

--------

Lumihiutaleet leijailivat hiljaa kohti maata. Valkoinen maa oli ehtinyt kadota jo useampaan kertaan, mutta pikkuhiljaa näyttäisi siltä, että vihdoin saisimme pysyvän lumipeitteen koristamaan maisemia. Ainakin toivottavasti. Ihastelin tarhan portilla kaunista tulisieluani, joka tarhakavereidensa kanssa rouskutti päiväheiniään. Reiskalla oli tänään vapaapäivä, mutta muun elämän puuttuessa, jäin vielä työvuoron jälkeen hengaamaan Auburniin. Pitihän sitä sosiaalisiakin suhteita yrittää hoitaa jotenkin, eikä se onnistunut mököttämällä yksin omassa mökissä.

Tammojen yhteiselo oli kyllä ilahduttavaa katseltavaa. Toisinaan tammojen välillä saattoi olla paljonkin kränää, mutta Reiska, Zelia ja Lyyli tulivat todella mutkattomasti toimeen keskenään, vaikka kaikki olivatkin nuoria. Toivottavasti se myös pysyi sellaisena, eikä kärhämää syntyisi myöhemminkään varsinkin kun niille tulee ikää.

Aloin ajattelemaan aikaa ennen Reiskaa, kun aloitin Auburnissa Minan hoitaja ja jatkoin sen jälkeen vuokraajana. Tamma oli opettanut paljon ja olimme yhdessä kehittyneet ihan suhteellisen nopeaan tahtiin. Sitten syntyikin termiitti - sanan todellisessa merkityksessä. Velmu jäi Auburniin ja siitä saattaa sittenkin kasvaa ihan fiksu kilparatsun alku, vaikka se ei ehkä ollutkaan mikään maailman helpoin vauva. Todella mahtavaa nähdä orin kasvavan, kun sen kanssa on temmeltänyt ihan sen syntymästä saakka. Mikael sai itselleen kyllä itse kultakimpaleen.

No, Reiska sitten. Tamma tuli minun omistukseeni vähän sattumalta ja onnekseni sain vielä tallipaikankin sille Auburnista. Olisi ollut sääli jättää tulisielu ostamatta pelkästään tallipaikan puutteen takia kun hevosia muutenkin oli ripoteltu pitkin pitäjiä. Auburnissa kuitenkin oli todella hulppeat puitteet treenata kenttähevosta. Reiskan kanssa taival on ollut pitkä ja toisinaan melko kivinen. Isojenkin murikoiden yli on päästy, mutta en olisi onnistunut siinä ilman ystävien tukea. Hanskat olivat monta kertaa olleet jo lentämässä naulaan, mutta aina minut oli saatu takaisin järkiini. Kun Reiskan kanssa sujui, silloin myös sujui. Nykyään luojan kiitos enimmäkseen sujui. Sitten kun ei sujunut, mentiin seinää kohti oikein rytinällä. Olimme tamman kanssa kuitenkin alkaneet tuntea toisiamme paremmin ja voisin myös väittää jonkinnäköisen luottamussiteen syntyneen välillemme.

Reiska on hevosena hyvin palkitseva ja entistä enemmän alan nähdä hevosta uudessa valossa. Työ tekijänsä palkitsee ja niin on tässäkin asiassa. Pitäisi saada pidettyä itsensä siinä uskossa, että toivo ei ole menetetty yksien täysin fiaskokisojen suhteen, mutta Reiska ei tee sitä aina hirveän helpoksi. Kun vihdoin sain hevosen tietoja Saksan ajoilta selville, aloin ymmärtää kaikkea hieman paremmin. Sain myös kasvattajalta todella opettavaisia näkökulmia tulisielun kanssa treenaamiseen ja vinkkejä, mitä sen kanssa kannattaa kokeilla. Joskus kannattaa kaivella vanhoja asioita, vaikka muuten kehotetaankin katsomaan vain eteenpäin. Pitää vain tietää, koska on oikea aika.

Pujahdin tarhaan ja kävelin kirjavan luo. Reiska katsoi ihmeissään, kuka kehtasi tulla häiritsemään hänen ruokailuhetkeään. Sujautin käteni loimen kaulakappaleen sisään ja silitin silkkiturkkisen tammani kaulaa. Reiska haisteli toista kättäni, ilmeisesti herkkujen toivossa ja tällä kertaa ei heti kääntänyt korvia taaksepäin, vaan jäi kuuntelemaan kosketustani.
"Sie oot kyllä raivostuttavan ihanan rakas hevonen, tiiäthän sie sen?" kuiskasin tammalle, joka edelleen oli läsnä kanssani siinä tilanteessa. Jos ihmissuhteet ei ollu helppoja, ei hevostenkaan kanssa aina sujunut, kuin tanssi ja sen olin oppinut uudelleen liian monta kertaa. Eikä tämäkään jäänyt varmasti viimeiseksi kerraksi.

28.01.2019 - Paluu arkeen koittaa pian

Kuukausi Saksassa läheni loppuaan ja oli kulunut aivan liian nopeasti. Vastahan olin pakannut omani ja hevoseni tavarat ja liitänyt lentokoneella Cherylin hoteisiin Dietfriediin. Rose ja Petronella eivät olleet meinanneet kestää housuissaan, kun pamahdimme Reiskan kanssa yllätyksenä paikalle. Olimme Cherylin kanssa sopineet, ettei kumpikaan kerro etukäteen mitään ja vain arvata saattaa, miten vaikeaa oli pitää saapuminen salassa. Oli ihanaa olla jälleen tutuissa maisemissa ja tammakin oli heti kuin kotonaan. Ja Pongo! Se muisti minut. Ori ihmetteli, kun naisten kesken vollotimme kuin mitkäkin niagaran putoukset. Jälleennäkeminen kaikkien kanssa oli todella tunnerikas, mutta se oli jo odotettavissa.

Vaan ei kuukausi missään nimessä ole ollut helppo - Cheryl ei todellakaan ole päästänyt meitä helpolla. Jos Auburnissa on joutunut treenaamaan kovasti, se ei ole mitään verrattuna Dietfriediin. Toki Suomi ja Saksa nyt muutenkin on ihan eri maata. Siitäkin huolimatta melkein itketti ajatus palata kotisuomeen. Minulla oli Suomessa sentään ihana työpaikka, koti ja hevonen, mutta ajatus niistä kesken jääneistä ihmissuhdesotkuista ei houkuttanut ollenkaan. Kaikista helpoin olisi ollut vain jäädä Saksaan ja aloittaa alusta, mutta pakeneminen ei ollut vaihtoehto. Piti ottaa härkää sarvista kiinni ja kohdata vastoinkäymiset. Mälsää..

En ollut kuukauden aikana juurikaan pitänyt yhteyttä kotimaahan, enkä siis tiennyt mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi. Auburnissa kun on voinut tapahtua kaikkea kokonaisen vuoden edestä kuukaudessa, joten voi olla että menee hetki saada kaikki ajantasalle. Tai varmaan toinenkin hetki. Ehkä jopa kolmas. Se informaation määrä jopa melkein pelotti.

*******

"Gabriella. Oletko miettinyt krhm.. Reiskan astuttamista?" Brunette omistajatar kysyi vaivihkaa erään iltatallin aikaan.
"No tota, on se käyny mielessä mutten oo kyllä ihan varma, koska ois hyvä hetki", totesin naiselle kiikuttaessani ruokintakärryä käytävää pitkin.
"Olet tehnyt niin hyvää työtä tammasi kanssa, että voisin antaa Pongosta astutuksen. Ja olethan myös auttanut paljon täällä", tuumasi Cheryl vaivihkaa tuijottaen käytävän päähän.
"Siis mitä?!" kiljahdin tahattomasti ja se sai muutaman hevosista pärskähtämään karsinoissaan. "- Siis aivan ihana ajatus, miun on ensin kyllä keskusteltava tästä asiasta Isabella ja Amanda Sokan kanssa, ennenku teen päätöksiä"
"Juttele ihmeessä. Pongoa ei ole vielä käytetty jalostukseen, mutta nyt sillä alkaa olla sen verran tuloksia, että olisin todella otettu, jos Reiska olisi sen ensimmäinen tamma", Cheryl vilautti valloittavan hymyn. Tiesin, että nainen vaikka itse soittaisi Sokan sisaruksille, jos minä en saanut naisia puhuttua ympäri. Perus Cheryl. Jos nainen jotain halusi, sen hän myös sai.

*******

"Gabriella. This horse is wonderful! You have to make a foal for her!" Petronella kiljahti. Olin luottanut tamman naisen käsiin muutaman kerran kuukauden aikana ja tämä rakastui Reiskaan kerta toisensa jälkeen enemmän ja enemmän. Hyvä, ettei uhonnut varastavansa sitä etten saisi hevosta mukaan Suomeen.
"I know. But i'm scared Petronella!" totesin potkiessani kentän hiekkaa.
"Bullshit! Cheryl trusted you, because you can use Pongo first", nainen hihkui silmät innosta kiiluen.
"Yeah.. First i have to talk with Amanda and Isabella."
"Boring.."
"I know, dear. I know."

*******

Lähtöilta alkoi lähestyä ja kurkkua kuristi. En saanut aikaiseksi aloittaa pakkaamista, kun vasta melko viime tipassa. Tiesin, että kotiinpaluu oli hyvä asia ja pian alkaisi uusi Kalla CUP, jota varten alunperin tulimme treenaamaan. Hyvästien jättäminen vaan oli todella vaikeaa, olinhan aikaisempina vuosina jo viettänyt elämäni parhaita hetkiä Dietfriedissä. Tämä kuukausi kuului niihin hetkiin myös aivan ylivoimaisesti.

Tiesin myös sen, että nyt Isabella ja Amanda vaatisivat Reiskan kanssa minulta paljon enemmän. Eli vaikka arkeen paluu koitti, verta, hikeä ja kyyneleitä on luvassa tästäkin eteenpäin - vielä suuremmissa määrin kuin aiemmin. Reiska kyllä oli siihen valmis ja toivoin myös itseni osalta samaa.

Kun viimeisetkin varusteet oli niille tarkoitetussa matka-arkussa, pamautin luukun kiinni. Huokaisten kävelin varustehuoneen ovelle, antaen katseen kiertää vielä kertaalleen koko tilassa. Sammutin valot ja lähdin laahustamaan kohti päärakennusta. Huomenna alkaisi kotimatka ja kyllä kaikesta huolimatta oli kiva päästä kotiin.

Olikohan kellään meitä edes ikävä?

31.01.2019 - Heti rääkkiin

Amanda Sokka tuijotti maneesin keskellä tuima ilme kasvoillaan ratsukoita. Reiska tuntui tänään todella hyvältä ja koska koko valmennuksen aikana tuli vain alle kymmenen moitetta, valmennus meni siis todella hyvin. Ja kyllä, laskin kaikki ja pidän niistä kirjaa. Kukaan ei vain tiedä siitä, eikä tulekaan tietämään.

Käänsin Reiskan pituushalkaisijalle ja hölläsin pikkusen ohjasta, jolloin tamma lähti venyttämään askelta. Kuukausi Saksassa teki ihmeitä meille molemmille ja huomasin vaivihkaa Amandankin huomanneen sen. Hymistelin itsekseni ratsastaessani Reiskaa parhaiten, kuin koskaan ja juurikin Amanda Sokan valmennuksessa.
"Huonompikin vois olla Saksan tuonti", nainen tuhahti.
"On tää aika kivasti menny eteenpäin"
"Joo, mutta ei 'aika kivasti' riitä, jos haluaa menestyä."
Auts! Sieltä tuli totuus päin pläsiä. Se ei riittänyt, että Reiska oli ruvennut kulkemaan aika kivasti. Toki siitä oli aina helppo jatkaa eteenpäin edistymisen kanssa. Olin luvannut itselleni, että tästä eteenpäin ottaisin kaikki valmennukset tosissaan. Reiskassa kuitenkin oli potentiaalia, enkä halunnut sitä hukattavan turhaan humputteluun.

Hevonen alla teki töitä tyytyväisenä ja rentona. Teimme temponvaihteluja saman askellajin sisällä ja ennen tamma olisi ottanut niistä ihan hirveät pultit, mutta nyt se kuunteli tarkasti mitä siltä pyydettiin. Meinasin sanoa ensin vaadittiin, mutta vaadipa tammalta jotain niin tiedät vaatineesi..

Rutistin hieman vatsalihaksia ja tein puolipidätteen ulko-ohjasta, jolloin Reiska siirtyi takaisin harjoitusraviin keskiravista. Olimme saaneet treenattua menestyksekkäästi täsmällisiä siirtymisiä, joista selvästi huomasi niiden olevan eri variaatioita askellajista. Vaikka välillä Reiska intoutuisi leiskauttelemaan todella mageaa lisättyä ravia.

Pienien välikäyntien jälkeen nostin hevosella laukan ja annoin sen laukata pyöreänä keskiympyrällä. Osallistuin Reiskalla helppoon kenttäratsastusluokkaan Kalla CUP:ssa, mutta treenaamme valmennuksissa jo Helpon A:n asioita, koska sitä helpommat ovat Amanda Sokan mielestä supertylsiä.

Suoritimme vielä ennen vastalaukan ottamista siirtymisiä laukan sisällä ja Reiska innostui keskilaukasta. Se olisi herkästi kiihdyttänyt lisätyn laukan vaatimaan tahtiin saakka ja kontrolli meinasi kadota. Hidastelin tamman tahtia ja tein muutamia kertoja käynnin kautta laukanvaihdon saadakseni kontrollin takaisin.

"Sitten vastalaukkaa maneesia ympäri", kajahti maneesin keskeltä.

Seurasin käskyä ja nostin tammalla vastalaukan. Oikeaan kierrokseen se on vielä vähän nihkeää, mutta oikealla ratsastuksella korjattavissa. Toisinaan Reiska yrittää vaihtaa oikeassa kierroksessa myötälaukalle, jos itse ei ole skarppina. Tänään sitä ei kuitenkaan tapahtunut ja laukka rupesi pyörimään myös yllättävän nopeaan tahtiin. Tamma oli siis ruvennut saamaan lihaksia oikeaan paikkaan ja voimaa.

Rääkin loputtua taputin hevosta kaulalle hyvän työn merkiksi ja itseäni salaa olkapäälle. Meille molemmille tuli aikamoinen hiki- Olikohan tämä kosto Amandalta siitä, kun lähdimme Saksaan kuukaudeksi?

#kenttaryhmä

29.04.2019 - irtohyppelöt

Oltiin Leon kanssa saatu sovittua meidän erimielisyydet ja veli oli alkanut ymmärtää, mikä mun ja Jonathanin juttu oikein oli. Oli siihen mennyt yksi ilta, kun yritin selittää koko kuviota. Sain vastaukseksi vain silmien pyörittelyä, mutta sain miehen kuitenkin suostuteltua puomipetteriksi maneesille, kun irtohypyttäisin Reiskaa. Maneesi oli sopivasti heti työvuoron jälkeen sen verran tyhjillään, että tamma pääsi kokeilemaan hyppäämistä ilman ratsastajaa. Mä en ollut koskaan kokeillut sitä vielä kirjavan kanssa, enkä tiennyt, oliko sillä ennen kokeiltu moista harrastetta.

"Seiso nyt hetki aloillas, et saan nää suojat - TAMMA!" konahdin innosta pinkeänä hoitopaikalla steppailevalle kirjavalle. Leo pysytteli hyvän matkan päässä hevosesta, koska kaksikon välit eivät vieläkään olleet mitenkään erityisen hyvät.
"Mä en ymmärrä, miten uskallat olla siellä. Entä jos se potkasee?" velipoika kysyi hädissään.
"Höpsis. Tää on onneks ihan peruskiltti, kunhan intoilee vaan", tuumasin huvittuneesti. Iso mies ja hevosta pelkäsi.
Napitin viimeisen suojan ja suoristin itseni. Enää olisi suitsien laitto.

"Laita sä nää", ojensin nahkaisia suitsia veljeäni kohden.
"Usko huvikses, että laitan!" mies ulahti.
"Älä oo tollanen nössö. Voihan sulla töissäkin vaikka pudota auto nosturilta päälle. Joten hopi hopi, ei oo koko päivää aikaa."

Leo käveli selkeästi jännittyneenä hevosen luokse ja nappasi suitset kädestäni. Neuvoin tarkasti, miten varusteet tuli laittaa tamman päähän, mutta eihän se mua kuunnellut.
"Miks näiden pitää olla näin vaikeita? Tuo tuolta ja tää täältä välistä ja sit ne on jo ristissä."
"Älä vikise, vaan tee. Ei susta koskaan tuu naisia naurattavaa hevosmiestä, jos et uskalla ees suitsia hevoselle laittaa", hymähdin huvittuneesti. Leo oli yleensä hyvin reipas ja tekevä, mutta en tiedä, miksei kemiat juuri Reiskan kanssa natsanneet. Vaihtelin painoa jalalta toiselle malttamattomasti, koska kyseiseen toimitukseen oli mennyt jo auttamattomasti liian kauan aikaa, mutta enhän mä voinut sitä Leolle sanoa. Mies vasta opetteli.

Talutin valmiiksi varustetun tamman maneesiin, mihin olimme Leon kanssa rakentaneet jo estekujan. Reiska heräsi heti esteet nähtyään ja juoksuttaessani sitä ympyrällä, tamma ei meinannut yhtään kestää pöksyissään.
"Prr..... Soooo jaaaaaa.... Raaaaaviiiiiii, prrrr......" rauhoittelin tammaa, joka painatteli liinan päässä tuhatta ja sataa. "- Tää on alkuverkka tammaseni. Tarkotus ei ole väsyttää itteensä heti."
"Onneks se ei oo tollanen ratsastaessa", vaaleatukkainen mies totesi vierestäni.
"Osaa se välillä myös ratsastaessa tämän. Mut sit pitää olla jo useempi päivä vapaata alla. Sen takia liikutan Reiskan joka päivä."

Tamma alkoi rauhoittua ja aloin valmistella sitä ensimmäistä kertaa kujaan. Reiska todennäköisesti olisi villimpi kujan loppupäässä, kun se talutetaan takaisin kujan alkuun, joten mietin kaksi kertaa, kumpaan tehtävään Leo olisi sopivampi. Päädyin kuitenkin lähettämishommaan, koska mulla olisi pidempi matka taluttaa tamma takaisin alkuun. Talutin Reiskan kujan alkupäähän, mihin oli rakennettu ristikko ja pieni okseri. Leolla oli täysi työ pitää tamma aisoissa ja ilme näytti juuri siltä, ettei miestä saanut moisiin hommiin enää koskaan. Ihme vellihousu. Reiskahan oli niin ihana ja kiltti tamma, että kyllähän sen kanssa nyt jokainen toimeen tuli. Vitsi vitsi.

Ensimmäinen lähetys ja tamma sinkaisi kujaan. Jälkimmäinen okseri oli pudota jo heti kättelyssä, kun tamma rallitteli menemään vähän turhan innokkaasti.
"Prr..." rauhoittelin hevosta ja lähdin taluttamaan kirjavaa takaisin Leolle.

Toisella kertaa Reiska suostui ottamaan hieman rauhallisemmin ja hypyt alkoivat muistuttaa normaalia. Nostin ensimmäisen esteen pystyksi ja okseria parilla pykälällä. Reiskan hypyissä oli sen verran ilmaa, että mä pystyin nostamaan esteitä melko nopeaan tahtiin. Mihinköhän asti sillä riitti kapasiteetti? Ei se mikään ihan turhanpäiväinen hevonen ollut.
"Mä nostan tätä nyt vielä vähän. Tää on sit kai jotain 120cm", totesin Leolle, jolla alkoi kunto kuulemma jo loppua.
"Älä nyt saatana, sehän kaatuu. Ja mä en enää kohta jaksa pidätellä sitä."
"Joojoo, vielä pari hyppyä.."

Ilmavara hypyssä oli vielä 120cm korkean esteen kohdalla niin valtaisa, että hivutin esteitä kannattimilla aina 140cm asti. Reiska alkoi selkeästi myös väsyä, mutta ylitti tyylipuhtaasti ison esteen. Kumpa joku olisi ollut näkemässä ja kuvaamassa, kun mun tamma liiti esteen yli heittäen takajalat hyvällä tekniikalla esteen yli.
"Siis tästä tulee vielä jotain. Ja pakkohan mun on sillä joskus varsa teettää. Tiiä mikä GP-ratojen mestari siitäkin tulee!" älähdin onnenkyyneleet silmistä valuen.
"Siis meinaatko tehä monsteri kakkosen?" velipoika kysyi naljaillen.
"Eihän tää mikään monsteri oo. Sen energia vaan pitää osata suunnata oikeisiin paikkoihin", mulkaisin Leoa.

Pyysin tammaa hidastamaan ja naksautin juoksutusliinan lukon suitsiin kiinni. Reiskalle oli tullut hieman hiki, joten rennosti juoksuttelin loppuverryttelyksi muutaman kierroksen ravia molempiin suuntiin ennen loppukäyntejä. Kävelin maneesia ympäri taputellen ja rapsutellen ylpeänä hevostani.

"Säkin pärjäsit hyvin velikultaseni", tuumasin ylpeänä. Tänään oli onnistumisten päivä ja olin jo hetkeksi unohtanut muutaman päivän takaiset tapahtumat. Kun Gabriellaa ja Jonathania ei enää ollut. Tuhahdin ääneen ja pyöräytin päätäni. Nyt ei ollut aika miettiä sitä, vaan yritin Reiskan kanssa kantaa puomeja Leon kaverina takaisin paikoilleen. Kirjavakin sai samalla siedätystä, kun joskus aiemmin puomit olivat kannettuina olleet niin pelottavia, että oli pitänyt yrittää sinkoilla ainakin viisi metriä ilmaan.

No, se oli sellainen - mun tammani.

Annoin ohjien valua pikkuhiljaa sormieni välistä, sitä mukaa kun hevonen kiihdytti kavioiden rummutusta peltotiellä. Silmistäni valui vesi, mutta se tuntui koko ajan vain paremmalta. Hevonen allani oli kaukana aikapommista ja kiisi rytmikkäästi neliä eteenpäin, saavuttaen laukkapätkän lopun aivan liian nopeasti. Siirsin Reiskan käyntiin ja löysäsin loputkin ohjista antaen sen venyttää kaulaansa.
"Mikäs meillä Reiska kahdestaan ollessa", taputin tammaa kaulalle sen pärskähdellessä tyytyväisen kuuloisena.

Mä valitsin tämän illan treeniksi rentouttavan maaston ihan kelin takia. Aurinko paistoi, mutta näin ilta-aikaan lämpöasteet olivat alkaneet jo laskea ja kummankin oli helpompi hengittää. Sitäpaitsi, kuka sitä jaksaisi näin hyvällä säällä treenata maneesissa tai kentälläkään. Nämä säät oli pyhitettävä maastoilulle, kehittäähän se samalla kestävyyttä vaikkei sitä sillä tavalla edes ajattelisi.
"Toki oishan se kolmas kiva, vauva nimittäin - sulle. Mitäs siihen sanot?" höpöttelin korviaan pyörittelevälle kirjavalle. Siinä tilanteessa tosin oli vain me kaksi - mä ja Reiska. Ei siihen hetkeen muita kaivattukaan. Käänsin peltotien päästä kulkumme kohti metsäpolkua. Pieni tuulenvire piti kaikenmaailman ötökät poissa näkyvistä, joten kumpikaan ei voinut niistäkään ärtyä.

Matka eteni metsäpolkua tamman astellessa varmoin askelein juurakoiden välistä. Mun ei tarvinnut edes ohjata, kun Reiska tiesi tasan tarkkaan mihin meillä oli matka. Polun lopussa keräilin ohjat ja kannustin tamman raviin. Reiska eteni rennosti ja reippaasti, muttei yhtään hätäisesti. Mä olin todella onnellinen siitä, että vaikka mun kisaratsu oli sileällä täys aasi, eikä rataesteilläkään saanut vain matkustella, maastossa se yleensä oli todella mutkaton. Maastoretket oli mulle yleensä se rentoutumishetki - paitsi toki sillon kun oli Isben maastoestevalmennus. Silloin ei kyllä löysäilty.

Tallin tilukset alkoivat näkyä aivan liian aikaisin, joten pyysin Reiskan käyntiin. Tamma venytti kaulaansa antoisasti ja mä heitin jalustimet pois jaloista.
"Meidän pitäs vähän useemmin käydä maastossa. Pitää pieni tauko täystreenaamisesta", pohdiskelin ääneen. Siinä piili kyllä pieni totuuden siemen. Jonathanin kanssa säätämisen jälkeen olin puurtanut hevosen kanssa veren maku suussa, etten ollut ajatellutkaan tarvitsevamme rentouttavaa maastolenkkiä.

Reippain askelin ratsuni vei minut tallin pihaan, jossa pomppasin ketterästi selästä alas. Löysäsin vyötä hieman ennenkuin talutin tamman talliin. Tallissa oli hyvin hiljaista, koska kaikki muut olivat laitumella ja työntekijäkin oli lähtenyt jo kotiin. Hyvä niin, taas hyvä hetki vältellä ihmiskontakteja. Töissä kun se ei aina onnistunut valitettavasti. Myös rakas ystäväni Julia valitteli, kun olin niin erakkoluonne nykyään. Mua se ei kyllä haitannut yhtään, sai suuttua, riemastua tai hermostua ihan rauhassa ilman, että tarvitsi välittää toisten tunteista.

Irrotin hoitopaikalla freejump-jalustimet jalustinhihnoista, ennenkuin paketoin satulan sekä vyön nätisti satulansuojuksen alle ja otin pois hevosen selästä.
"Useemmin sais olla näin lämmin, ku säkään et taida jaksaa hillua nyt", naurahdin taputtaessani tammaa kaulalle. Reiska oli edelliset pari viikkoa seisonut hoidettaessa hievahtamatta ja olin jo melkein ollut tilaamassa sille eläinlääkäriä, mutta maltoin mieleni. Sipaisin kiiltävän karvapeitteen vielä pehmeällä harjalla, ennenkuin Reiska pääsi suihkuun. Siitäkin herkkähipiäni oli oppinut tykkäämään - vihdoin taisi tajuta asian hyödyt. Siitä oli jopa kuoriutunut pieni vesipeto.
"Hei, sä kastelet mutkin", nauroin.

Hyvin märkien hoitotoimenpiteiden ja varusteiden raivaamisen jälkeen lähdimme yhdessä peräkanaa löntystämään takaisin kohti laidunta. Reiskallakaan ei ollut mikään kiire ja nautimme molemmat illan viimeisimmistä auringonsäteistä, ennenkuin se keltainen mollukka alkoi painua hitaasti puiden taa. Matka saattoi kestää ikuisuuden, mutta mua ei kiinnostanut sillä hetkellä. Nyt oli kesä ja siitä piti nauttia.

Siinä mä seisoin jälleen, oman kirjavan tammani kanssa maneesin ovilla valmiina aloittamaan yhdet hevosen äitiysloman jälkeisistä treeneistä – kohti Kalla Cupin seuraavia osakilpailuja. Ainakin toivottavasti me oltiin valmiita niihin siihen mennessä. Treenit olivat sujuneet vaihtelevasti, välillä sai hävetä silmät päästä ja toisinaan haljeta ylpeydestä. Tämän päivän mielentilasta en ottanut selvää, joten se ei auttanut kuin lähteä kokeilemaan onneaan.

Kävelytin tammaa maasta käsin maneesia ympäri vajoten omiin ajatuksiini. Reiskakin vaikutti tänään melko rauhalliselta normaaliin verrattuna, kun tamma tyytyi lompsimaan hiljakseltaan mun perässä. Se voisi olla tyyntä myrskyn edellä, tai sitten tammalla oli tänään hyvä päivä. Yksi niistä muutamista siellä täällä. Vartin verran lompsittiin reippaasti ympäri hallia, kunnes pysäytin hevosen.
"Oisko meillä tänään hyvä päivä? Saisit annettua mulle toivoa, että keretään treenata CUP:in osiksiin", puhelin kirjavalle laskiessani jalustimia alas ja vetäessäni satulavyötä varovasti vielä pari reikää tiukemmalle.

Kipusin suht ketterästi tamman selkään, joka yritti lähteä heti liikkeelle.
"Hei Reiska, en mä ole sulle tällasia tapoja opettanu", kiristin ohjia sen verran, että tamma reagoi ja pysähtyi. Sen reagointi tosin oli korvat tiukasti luimuun ja turpa rullalle. Tammat. Kannustin luvallisesti hevosen käyntiin ja ohjasin uralle kävelemään. Reiska käveli energisesti eteenpäin, mutta tällä kertaa aiheutti mulle ihmetystä, kun se ei kytännytkään joka nurkkaa. Maneesissa kuului vain vaimeat kavion askellukset ja satulan narina, niin hiljaista siellä oli. Kaikki varmaan olivat valmistautumassa Sarahin halloween-juhliin, mutta se tarkoitti vain sitä, että mä sain ratsastaa ihan rauhassa.

Keräilin itsevarmoin ottein ohjat ja aloin taivuttelemaan Reiskaa vuoroin sisälle ja ulos herätelläkseni tammaa työntekoon. Tamma tuntui alkuun hieman pistävän vastaan vasemmalle taivutuksessa ja ehdin jo käydä kaikki kauhuskenaariot läpi missä mahtaa olla vika, mutta pikkuhiljaa sekin hankala suunta muuttui helpommaksi. Pitää silti tarkistaa koska tamma olikaan raspattu viimeksi..? Entä hieronta..? Pitää varmaan hommata sille joku elektrolyytti tai jotain palauttavaa lisäravinnetta. Voi ihme sentään, miten voi olla näin hajamielinen omistaja hevosella. Tunsin omaan käteen, kuinka suupielet ohjien päässä alkoivat kuitenkin rentoutua. Myös vimmatusti vispaavat korvat rauhoittuivat kuunteluasentoon ja mä pääsin entistä useammin kehumaan kirjavaa hyvästä työnteosta.

Reiska ponnahti letkeään ja isoon raviin vain pienestä pyynnöstä. Yritin pitää vielä treenin melko leppoisana, koska mammaloman aikaan Reiska ei liikkunut ihmeellisesti, joitakin kertoja varsan ollessa vielä tissillä ja senkin jälkeen hyvin varoen. Mä ehkä ylireagoin, mutta mulla ei ollu vara rikkoa tätä hevosta aloittamalla liian rankasti treenaamista pitkän loman jälkeen. Asettelin myös ravissa hevosta puolelle ja toiselle lisäten pieniä pätkiä myös raviväistöä sinne tänne. Reiska oli joskus todella hyvä ennakoimaan ja vielä parempi tylsistymisessä, mutta mä yritin tehdä kaiken aina eri kohdassa, että mielenkiinto pysyy yllä. Vasen kylkikin tuntui hieman turralta tänään, mutta jatkoin sinnikkäästi eteenpäin.

Hevosen alkaessa tuntua hyvälle, kiristin hieman vatsalihaksiani, jolloin Reiska siirtyi pehmeästi käyntiin. Annoin tammalle hieman ohjaa, että se sai venyttää kaulaansa ja ymmärsi olevan pienen huilitauon paikka.
"Sä oot kyllä aikamoinen. Välillä sellanen lohikäärme ja toisinaan tuntuu, et äitiys on pehmittäny sut", naurahdin huvittuneesti taputtaen samalla ratsuani kaulalle.

Reiskalla alkoi tulla jo pieni hiki, mutta päätin silti ottaa vielä laukkaa molempiin suuntiin vetristääkseni tamman lihaksia isossa laukassa. Keräsin vielä ohjat ja puolipidätteillä ilmoitin, että kohta lähdetään ravaamaan. Ravasin muutaman kierroksen taivutellen tammaa, ennenkuin kiristin jälleen vatsalihaksia ja siirsin sisäjalkaa aavistuksen eteenpäin, jolloin tamma nosti laukan. Nousin melkein heti kevyeen istuntaan ja annoin laukan rullata isosti ja hevosen kulkea melko pitkässä muodossa. Reiska pärski tyytyväisen oloisena, mikä oli outoa, koska yleensä tamma olisi mielellään höyrynnyt täysiä eteenpäin. Ehkä huonontunut kunto auttoi kirjavaa malttamaan paremmin, toista se voisi olla sitten, kun kunto on taas kohentunut entiselleen.

Vasen kierros tuntui jo huomattavasti helpommalta, kun siirsin tamman suunnanvaihdoksen jälkeen ravin kautta taas laukkaan ja nousin itse kevyeen istuntaan. Laukka rullasi soljuvasti eteenpäin, joten pyysin hevosta melko nopeasti hiljentämään takaisin raville. Siinä kevennellessäni annoin ohjien pikkuhiljaa valua pidemmiksi varmistaen kuitenkin hevosen tekevän töitä loppuun saakka. En muista, koska Reiskan ravi olisi tuntunut niin rennolta ja letkeältä, kuin nyt, mutta mä olin melkein kuin taivaassa. Samainen fiilis pitäisi saada myös kouluvalmennuksiin ja kisaradoille. Pirun tamma.

Loppukeventelyjen jälkeen istuin alas ja hidastin tamman käyntiin. Työskentelin kirjavan kanssa vielä hetken käynnissä ja annoin ohjien valahtaa kokonaan pois käsistäni. Reiska tiesi, mitä se tarkoitti ja venytti kaulaansa oikein kunnolla alas. Ja mä taputin. Niin ylpeä mä olin siitä tänään. Ja ansaitsin ollakin, koska huomenna voisi olla taas ihan eri meininki ja tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Sellaista se elämä meidän naisten kanssa osasi olla, mutta tuntui, että naispuoliset hevoset oli meitä ihmisiä pahempia.

Arne Rosengård oli mulle valmentajana hieman vieras, mutta ehdottomasti ihan toista maata, kuin aiemmat valmentajani. Vaikka allani oleva kirjava esitteli tänään taas vaihteeksi sen lohikäärme-puolensa, mies jaksoi hermostumatta neuvoa ja ratkoa ongelmia, joita meillä ilmeni valmennuksen aikana useita - todella useita. Maneesiin oli rakennettu kaksi kaarevaa linjaa ja yksi yhden askeleen sarja, joiden pitäisi periaatteessa auttaa helposti hermostuvaa hevosta rentoutumaan. Reiska nyt oli oma lukunsa, koska kun hän sille päälle sattuu, on yhteistyön löytäminen todella haastavaa.

"Kumpi teistä päätti askelmäärän? Hevonen varmaan", kuului kylmänviileästi koutsin suusta, kun ties miten monennetta kertaa yritimme tulla sen yhden halvatun kaarevan linjan. Hypyt mammaloman lopetuksen jälkeen olivat laskettavissa yhden käden sormilla ja tamma meni sellaisiin tiloihin, ettei sitä sieltä pois saanut ihan helpolla. Mulla itsellä meinasi loppua huumori ja olin jo valmis hyppäämään alas selästä - seuraavan vastaantulijan kanssa kirjoitettaisiin omistajanvaihdos-paperit. Arne siitäkin huolimatta jaksoi olla kannustava (eikä ehkä myöntänyt meidän olevan ihan toivottomia tapauksia vaikka ihan satavarmasti niin ajattelikin).
"Tota joo.. No eihän siinä, tämä sinun tammasi on kyllä aikamoinen tulisielu."
"Ai niinkö? Täys persereikä tää on!" kivahdin selästä puuskuttaen naama punaisena.
"No äläs nyt. Kaikkeen kyllä löytyy ratkaisu, tarvii vaan Gabriella rauhoittua ja keskittyä. Sä oot se kippari, ei sun hevonen", mies yritti kannustaa ja mun teki mieli näyttää sille kieltä vaikken koko miestä tuntenutkaan.

Vielä sadannen kerran nostin laukan toisella pitkällä sivulla ja lähdin päättäväisesti ohjaamaan tammaa kohti tehtävää, joka oli varmaan sadannen kerran mennyt pieleen.
"Raaaaaaaauha, nyt ei olla missään formula-ajoissa. Niitä mä katon mieluiten televisiosta", mies ohjeisti.

Kolme-kaksi-yksi ja ensimmäinen hyppy. Reiska leiskautti esteen yli ja linjan sisään olisi pitänyt mahtua kolme askelta, mutta kun hevonen hyppäsi ensimmäisen esteen niin pitkällä hypyllä, sain ottaa aika paljon kiinni, jos mielimme mahtua oikealla laukkamäärällä esteiden väliin. Se kuitenkin jostain syystä onnistui, vaikka sain puristaa lihaksilla persesuoli pitkällä ja ottaa ohjalla kiinni hampaat irvessä tamman ollessa todella vahva.
"Hei, se alkoi olla jo melko ok suoritus. Tulitte sentään tehtävän oikealla askelmäärällä."

Hitto miten joku osasikaan olla positiivinen, kun mun teki mieli kaivautua maan sisään.
"Sillä on valtava määrä energiaa, joka pitää vain osata ohjata oikeaan paikkaan. Toi viimonen suoritus oli jo sellanen, mitä me haettiin tässä. Jos ens kerralla saisit ton perusratsastuksen kuntoon jo ihan alkuvalmennuksesta, saisitte alle paljon onnistumisia. Ei sulla mikään ihan ladon takaa haettu koni ole kuitenkaan", Arne selitti ja mun teki mieli kiljua sille, että tulee itse kokeilemaan. Tosin mies oli pitkän linjan hevosvalmentaja, niin päätin jättää toteuttamatta päähänpistoani.

17.02.2021 - Täällä taas

Gabriella huokaa syvään tuijottaessaan Auburnin tallin ulko-ovia.
"Täällä taas", hän toteaa vieressään pärskivälle kirjavalle tammalle.

Matka oli ollut todella pitkä, eikä nainen ollut yhtään varma mitä ihmiset ajattelisivat hänen paluustaan. Silloin kun ei mitään läksiäisseremonioita pidetty, vaan lähtö tuli aika puskista kaikille. Jotkut eivät ehkä edes huomanneet. Gabriella talutti tamman tallin ovista sisään ja tottakai ensimmäisenä vastaan sattui Auburnin nihkeämpi omistajatar Amanda Sokka.
"Olet palannut", hän totesi kylmästi.
"Kyllä vain", Gabriella vastasi naiselle takaisin.
"Muista että kolmatta mahdollisuutta ei sitten heru neiti Stern."
Gabriella nyökkäsi vastaukseksi ja nykäisi narun päässä olevan hevosen liikkeelle kohti sen uutta karsinaa, joka sille oli laitettu valmiiksi.

Auburnissa näytti olevan kaikki ennallaan, vaikka kaikki oli oikeasti muuttunut eikä mikään ollut enää niin tuttua. Olihan nainen ollut yllättävän pitkän ajan poissa ja Sokan perijättäret yllättävän toimeliaita. Kalla CUP:iin osallistuminen helpotti paluuta, koska olisi joku asia jota kohti lähteä tarpomaan. Gabriella laski huokaisten hevosen karsinaan, jossa sille oli odottamassa heinää. Reiska ei aikaillut, vaan ampaisi korsien kimppuun ahnaasti kuin ei olisi koskaan ruokaa nähnyt. Nainen tuhahti ja silitti hevosensa kiiltävää karvaa.
"Kyllä me tänne sopeudutaan uusiksi, usko pois" hän sanoi ääneen vaikka ei ollut yhtään varma mitä menikään lupaamaan. Mitään takeita ei tulevaisuudesta olisi, vaikka hän olikin päätynyt tuttuun ja turvalliseen vaihtoehtoon palata Auburniin.

Olihan siitä jo yli pari vuotta, kun Gabriella soitti puhelun Wiesbadeniin Cheryl Schwarzille ja pääsi tälle töihin. Kaikki vain alkoi Kallassa olla naiselle liikaa, eikä muita vaihtoehtoja ollut. Jotkut eivät välttämättä ymmärtäneet naisen päätöstä lähteä Suomesta, vaan ajattelivat sen olevan ongelmien pakoilemista - varsinkin kun lähtö tuli niin äkkiä. Sitä se ei kuitenkaan tummaverikön mielestä ollut, vaan pieni aikalisä joka nyt sattui venymään aika pitkäksi. Jopa niin pitkäksi, että vaarana oli etteivät he Reiskan kanssa enää koskaan palaisi Suomeen. Hevonen oli kehittynyt huimasti Saksassa ja rauhoittunut paljon, olihan sille tullut ikävuosiakin lisää. Kirjavan kuori alkoi murtua omistajan alkaessa voida paremmin ja he saivat paljon apua paikallisilta hevosenkouluttajilta.

"Mä en yhtään tiiä oliko tää oikea ratkaisu", tummaverikkö kuitenkin puuskaisi hevoselle joka nosti päätänsä ja puhalsi lämpimästi naisen poskelle.
"No jos oot tota mieltä niin ehkä me selvitään."

Gabriella lähti kävelemään kohti autoa, missä odotti kaikki tavarat purkajaansa. Naisen olisi tehnyt mieli jättää asia myöhemmälle ja ajaa vain uuteenvanhaan kotiin pujahtamaan viltin alle viinilasin kera. Hänellä oli käynyt tuuri ja mökki, jossa Gabriella asui ennen Kallasta lähtöään, oli ollut koko tämän ajan tyhjillään ja hän pääsi muuttamaan siihen uudelleen. Tummaverikkö kuitenkin kasasi sylinsä niin täyteen tavaraa, että hyvä kun eteensä näki. Jotenkin hän onnistui taiteilemaan ensimmäisen sylillisen ehjin nahoin kutakuinkin paikoilleen.

Kävellessään takaisin kohti autoa nainen näki tutun hahmon kävelevän tallin käytävälläk vastaan ja ilahtui. Gabriella ehti ajatella Antonin suuttuneen hänelle, kun tämä lähti Saksaan, koska ei saanut tervehdykseksi muuta kuin ohimenevät moikat. Yhtäkkiä mies kuitekin kääntyi kannoillaan ja älähti:
"Mitäs hittoa sä täällä teet?!"
"Hei vaan sullekkin", nainen naurahti. "Mä muutin takas."
"Ethän! Oot ollu ainakin sata vuotta pois ja olin varma ettet tuu ikinä takas - tai melkein kaikki oli", mies totesi hiuksiaan haroen.
"No, tässä mä nyt oon", Gabriella kohautti olkiaan.
"Siis mä kyllä olin näkevinäni Gabriella Sternin nimen Kalla CUP:in osallistujalistalla, mutta en mä nyt osannu yhtään yhdistää että se olit sä", mies totesi ihmeissään ja Gabriella naurahti huvittuneesti.
"Oon näköjään yllätyksiä täynnä."
"No mut tulitko jäädäkses? Missä sä oot ollu?" vaaleaverikkö heitti kysymyksen ilmoille edelleen hyvin häkeltyneenä, johon Gabriella vastasi heti myöntävästi vaikkei itsekään vielä tiennyt, mitä tulevaisuus toi tullessaan. Nyt se oli ainakin Auburn.
"Auttasitko mua noiden kamojen kanssa? Voin samalla kertoo, miten halpaa Saksassa oli hevosvarusteet", nainen virnisti ja lähti tarpomaan kohti autoa. Anton seurasi Gabriellaa autolle auttaen naista siirtämään loput varusteet paikoilleen.

"Kiitos paljon, susta oli paljon apua", tummaverikkö kiitti.
"Eipä mitään. Kiva et oot takas", Anton totesi.
"Niin mustakin."

18.02.2021 - Ensimmäinen ratsastus Suomessa

Gabriella siirsi korskuvan ja intoa puhkuvan tammansa laukasta käyntiin antaen tälle pitkät ohjat hetkeksi.
"Oot kyllä kehittyny ihan hurjasti viime aikoina", hän kehui tammaa ja taputti kevyesti hionnutta tammaa kaulalle. "Ja kunto on ihan eri luokkaa, kun vaikka vuosi sitten."

Reiska heilautti päätään ja pärskähti perään. Joku saattaisi miettiä, oliko Gabriellalla vaihtunut hevonen välissä, kun Reiska malttoi nykyään myös jopa kävellä. Muutaman kierroksen hengityksen tasailun jälkeen tummaverikkö alkoi kerätä ohjia ja pyytää tammaa takaisin työskentelymoodiin. Reiskalle vaikeampi suunta oli selkeästi oikea ja nainen korjasikin tamman hapuilua ulkopohkeella, jotta myös ulkolapa tuli kartalle. Kirjava palasi takaisin kulkemaan selkä pyöreänä, vaikka se olikin sille vielä vähän vaikeaa.
"Hyvä, mainio tamma!" nainen kiitti hevosta kerta toisensa jälkeen onnistumisista.

Käyntityöskentelyn jälkeen Gabriella tiivisti hieman istuntaansa merkiksi tulevasta raviin siirtymisestä. Reiska heilautti häntäänsä ja siirtyi pehmeästi raviin. Sen suu oli rauhoittunut pari vuotta kestäneiden hammasongelmien jäljiltä ja tamma ei nykyään heiluttanut päätänsä enää koko aikaa - jos ollenkaan. Ratsukko valmistautui kulman jälkeen ratsastamaan lävistäjälle ja lisäämään ravia. Niissä Reiska oli hyvä, joten Gabriella ratsasti niitä lähinnä mielenvirkistykseksi tammalle joka intoutui kaikesta vauhdista. Montaa peräkkäin niitä ei voinut kuitenkaan tehdä kirjavan innostuessa välillä jopa liiaksi.

"Hooooooou! Eipä innostuta liikaa tamma hyvä", Gabriella toppuutteli tammaa, joka leiskahti lisättyyn raviin uhkuen intoa ja voimaa.

Nainen oli sillä hetkellä hyvin ylpeä hevosestaan ja toivoi, että Kalla CUP osakilpailut sujuisivat hyvin. Hän oli kuitenkin ollut Saksassa huippuvalmentajien silmien alla Reiskan kanssa, joten odotukset oli kovat vaikka välillä piti höllätä veren maku suussa treenaamisen kanssa. Siitä kärsivät molemmat, sekä hevonen että ratsastaja ja sen Gabriella sai kokea karvaasti. Oppirahat maksaneena he olivat opetelleet myös nauttimaan tekemisestä, joka alkoi tuottaa tulosta nopeammin kuin koskaan ennen.

Istunnan tiivistys, istuinluun heilautus ja tamma leiskahti näyttävään laukkaan. Gabriella huomasi jääneensä hieman sisäkäteen kiinni ja hölläsikin ohjasta, jolloin Reiskan laukka alkoi pyöriä paremmin. Nainen oli päättänyt pitää ensimmäisen ratsastuksen Suomen kamaralla melko kevyenä, ettei tammalle tarvitsisi heti olla pyytämässä hierojaa.

"Wooou. Ei olla missään laukkaradalla nyt", hän rauhoitteli energistä hevosta. "Mulla on kuitenkin edelleen täällä se vauhdinsäätö - tai ainakin yrittää olla."

Reiska pienen intoilun jälkeen malttoi kuunnella taas ratsastajan ohjeita. He laukkasivat maneesia ympäri vuorotellen pidemmässä ja kootummassa muodossa suuntaa vaihdellen. Kirjava antoi nykyään ratsastaa askellajeja paljon paremmin niiden sisällä, mikä oli tuonut tammalle voimaa valtavan määrän.

Gabriella alkoi tuntea itse olevansa aika väsynyt matkustuksen jäljiltä, joten molempien kierrosten laukkaamisen jälkeen hän siirsi hevosen takaisin raviin ja eteen alas-muodossa ratsasti loppuravit samalla kehuen hevosta hyvästä työstä. Siirtäessään tamman käyntiin maneesin ovelta kuului tuttu ääni:
"Se on kehittynyt."
"On", Gabriella nyökkäsi tummemmalle perijättärelle, joka ei nyrpistellyt naamaansa hänelle toisinkuin sisarensa.
"Oli kyllä aika yllätys, että tulet takaisin", Isabella totesi kuitenkin vakavana.
"Kyllä mä itsekin vähän yllätyin, mutta oon tosi iloinen, että otitte meidät takas", nainen kohautti olkiaan.
"Kuten sanottu, tämä on nyt viimeinen mahdollisuus niin älä heitä sitä hukkaan", perijätär totesi ja kääntyi kannoillaan poistuen maneesista.

Tummaverikölle tuli huono olo. Hän oli tehnyt vähän ikävästi lähtiessään Auburnista niin nopeasti, mutta hän ei tiennyt kuinka kauan hänelle oltiin vihaisia tai katkeria. Isabella onneksi otti vähän paremmin heidät vastaan Auburniin, kuin Amanda ja Gabriellalla kävi tuuri, kun hän sai kuitenkin vanhan työnsä takaisin. Siitä hän oli kiitollinen, koska kaikesta huolimatta plan b:tä ei ollut.

Hevonen pysähtyi keskelle maneesia ja nainen hyppäsi hevosensa selästä kevyesti alas taluttamaan vielä viimeiset hetket loppukäyntejä nostettuaan ensin jalustimet ylös ja löysättyään vyötä.
"Onneks sun ei tarviikkaan ymmärtää, mitä mä saatan joutua kokemaan täällä. Kyllä tää vielä ohi menee ja ei kukaan kosta sulle että me lähettiin", hän puheli tammalle tajuamatta, että joku saattaisi pamahtaa maneesiin koska vaan.
"Ai kosta mitä?" jälleen tuttu ääni, mutta tällä kertaa se kuului eri ihmiselle. Tietysti juuri nyt.
"Ai hei, en tajunnu yhtään että täällä on muita", tummaverikkö hätääntyi hieman.
"Ei täällä kukaan aiemmin kertonu, että oot palannu. Kuulin vaan ihan sattumalta", Jonathan tokaisi.
"Niin, no... Alotan ens viikolla työt täällä", Gabriella vastasi hieman vaisusti. Jonathan kuulosti myös hieman yllättyneeltä törmätessään meihin.
"Sepä kiva. Ollaan taas työkavereita", mies väläytti jo pienen hymyn.
"Niin ollaan. Toivottavasti se on sulle ok", nainen varmisti. Olihan Jonathan hänelle yksi tärkeimmistä ihmisistä Auburnissa ennen hänen lähtöään vaikka näiden kahden välillä olikin ollut vaikka mitä säätöä. Mies nyökkäsi vastaukseksi.

Gabriella suuntasi hevosensa kanssa kohti tallia. Paluu tallille ei ollut tuntunut todellakaan helpolta, eikä varmasti tulisi ihan hetkeen olemaan, mutta hän oli ansainnut sen. Cheryl oli kieltänyt ruoskimasta itseä liikaa, mutta ei sitä voi aina pelkillä sanoilla estää. Tummaverikkö riisui hevosen kaikessa hiljaisuudessa ajatuksiinsa vaipuneena ja havahtui kun tunsi lämpimän tuulahduksen poskeaan vasten. Hän nosti kätensä Reiskan poskea vasten silittäen sitä hennosti.
"Oot tällä hetkellä parasta mitä mulla on ja musta on tosi kiva et ollaan nykyään näin hyviä kavereita - paitsi sillon ku sulla on kiima", nainen kertoi ja suukotti hevosensa turpaa.