Kellonaika on nyt 30.09.20 22:05

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Effin päiväkirja

26.09.2018

Vesisade piiskasi auton tuulilasia armottomasti syysmyrskyn riehutessa ulkona. Kauniista ruskasta oli turha haaveilla nauttivansa, kun autosta ei meinannut nähdä tuulilasia pidemmälle. Me käveltäisiin tänään maneesissa Effin kanssa, sillä kukaan ei kuulisi mun apua-huutoja kentältä, jos tamma päättäisi ryhtyä sotaan.

Pysähdyin Auburnin pihaan ja juoksin ripeästi hakemaan Effin laitumelta sisälle. Tamma värjöitteli muiden yksisarvisten kanssa sadeloimet niskassa portin luona, joten hakureissu sujui onneksi nopeasti. Effi hölkkäsi ripeän kävelytahtini vierellä ja selvisimme tammatalliin ehjinä.
Effin harjaus sujui nopeasti, sillä se oli melko puhdas edelleenkin.

Suitset päässä, suojat jalassa ja liina kuolaimissa kiinni me suuntasimme maneesille. Se oli onneksi tyhjä ja lähdin kävelemään uraa pitkin valtavan kokoista areenaa ympäri. Effi puhisi ja puhkui ulkona ulvovan tuulen kanssa kilpaa, kiitin onneani, ettei nyt oltu missään peräkylän peltimaneesissa, jossa tuuli olisi nostellut kattopeltejä ilmaan.

Jossain paukahti epämääräisesti ja juoksutusliina poltti käteeni ikävästi, kun Effi ryntäsi vauhdilla kauemmas. Se korskui, puhisi ja töräytteli ilmoille sodanjulistuksia aivan, kuten olin aavistellut jo tallille tullessani. Polte kädessäni sai ärsyyntymisen nousemaan ja mielessäni vilahti osuva myynti-ilmoitus Effille.

Myydään eritysherkkä koulutamma. Vaatii pumpulia noin 100 kiloa päivässä ympärilleen ja korvat pidettävä äänieristettynä joka hetki. Ei osota kiitollisuutta, myydään nyt pikaisesti pois.
Liitekuvaksi laittaisin kuvan Effistä lapsen kanssa, joka olisi vuorattu kipsiin. Kuvatekstissä lukisi, että soveltuu lapsille ja vuodepotilaiksi haluaville.


Uusi vinkaisu herätti mut takaisin todellisuuteen ja aloin rauhoittamaan Effiä äänelläni. Hautasin samalla sotakirveen ja julistin hetkellisen aselevon, ehkä tammalla oli ollut tällä kertaa ihan syytä pelästyä.

Loppukävelyt menivät enemmän, tai vähemmän ilmavalla askeleella ja Effi piteli päätään korkella, korvat kääntyilivät joka suuntaan. Hoidin tamman pois melko ripeällä sykkeellä, sillä en halunnut viedä kirjavalta turhan paljon aikaa, kun se oli sillä tuulella. Sen oli parempi päästä laumansa luokse turvaan, jossa se rauhottuisi välittömästi.

Tallilta lähtiessäni soitin vielä puhelun abuelalle, tämä oli lähtenyt loppuviikoksi ystävänsä luokse ja muistutti minua kukkien kastelusta. Kai siitä piti olla tyytyväinen, että oli sellaisen luottamuksen arvoinen?
Virnistellen ajoin kotiin ja pysäköin autoni mahdollisimman lähelle ulko-ovea.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 26.09.18 16:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 113
Luettu: 5299

Kartanopäiväkirjat


English only
Tiistaina 28.8.2018

”Hello darling.”
”Nicholas? Oh… hi.”
”Sorry to bother, but can I please get in? You’re a hard woman to find Isabella! Or actually, you’re hard to get in touch in any ways, sweetie.”
”Hmmm is it really so? You’re here after all.” Even though I didn’t answer your messages. On purpose, I snorted to myself.
“I gave you a phone call and then actually came to look for you. And after those failed attempts, wrote a letter. Can you imagine! Letter in 2010s! As in written by hand, to a piece of paper. That’s how dedicated I’ve been to find you.”
Nicholas smiled slightly and placed his hand to keep the door open.
I sighed and forced myself to smile politely.
“Fine. Just get in then.”

Nicholas looked weird in normal clothing. He had a good taste actually, which I now remembered. I had seen him like this before and liked his style before. Or oh well – liked him, I should say. In Canada it had been easier to be around him, since he was in coach’s role and that was how I saw him, at least mostly. Of course he was disturbingly handsome on top of it.

“Isabella. Dear. Why have you been avoiding me? I don’t take bullshit about lost messages if you’re thinking about that tactic”, Nicholas said calmly and leaned forward.
“I don’t know. I really… don’t know”, I answered, processing it at the same time. Wide smile appeared on my face and I felt a little inkling of possibly approaching butterflies. Oh my, he was still charming. Aaand why had I been avoiding this meeting again?

“Hi!” a shout with familiar male voice reached us across the hall.  
We both turned from what soon could have been a very passionate kiss to glance the enterer. Jonathan walked down the stairs, so relaxed and slowly that I scared the scene would never change.
“Hi”, I responded neutrally and hoped not to be forced by the situation to introduce Nicholas.
But he did it himself and the two lads shook hands.

“Hi, I’m Nicholas, Isabella’s ex-colleague. I actually trained a few Auburn riders last March in Canada so you might have heard of me”, Nicholas said, possibly looking for some sort of recognition in Jonny’s eyes. As a coach, he was ambitious.
“Jonathan”, Jonny just said, so I gave him a Look. “Or Jonny, pleasure to meet you”, he continued with hesitance and looked sharp and yet loose at the same time. Was he alright?

Nicholas glanced at Jonny tensely and I could guess his thoughts. I was rather tired of explaining people that this semi-hot young guy, living in my mansion, was in fact not my mister in bed. So I didn’t explain. I couldn’t care, not even if it meant small scale cold war for my loss.    

“Jonathan is my stable master and a fresh owner of a horse – he just bought me a filly of my own breeding. She’s from Erelas, you remember her don’t you?” I chatted, because Jonny was few in his words.
“Oh my! The jumping dragon is still alive?” Nicholas laughed.

Jonathan was about to finally enter the conversation, but we got interrupted.
“Oh so this is the famous Isabella Sokka”, an old lady stated, coming down the stairs even more slowly than his grandson had. Or at least it had to be his grandson – who else this could be than Grace Raynott? Thank god she referred to me as famous, not notorious. Maybe she didn’t know the full Thomas story?
“Pleasure to finally meet you”, I answered calmly, not letting it show that they got me by surprise. What was this anyway? International visit Isabella Sokka day? The annual English conversations only day? And wait a minute – was I already thinking in English?

I tried my best but must have looked amazed anyway, when the old lady came over to hug me gently. Nicholas was surprised too, but acted like a true gentleman he was.
“How come I did not know you’re in Finland?” I asked, smiling slightly and keeping my posture noble. At the same time I turned my head a bit and gave Jonathan a quick but much murderous look. It meant somewhat: how come I did not know your grandma stays in my mansion?! In which the ‘my mansion’ in Caps Lock.

“Don’t worry darling, not many knew”, Grace belittled, her eyes sparkling playfully like autumn foliage in trees.
“Have your dear Jonny showed you around the estate? And please don’t say you’re sleeping in a sofa, we do have several guest rooms”, I fussed but kept my voice steady. “Besides… I think we’re staying in my summer cottage few days more. Just make yourself at home.”

I smiled charmingly and hugged Grace a goodbye, even though I had a feeling that we’d meet again. I hugged Jonny too and felt Nicholas’ eyes on my back. I would explain him later, but maybe without the Tommy-storyline. Thinking of him in front of Grace made me feel nervous for a short while, and I couldn’t help wondering what she thought of me. Way too old heiress seducing his massively-good-looking young grandson… And then dumping him cruelly before any feelings gets involved. Oops?

“Bye then!” I shouted and closed the door with relief. “Let’s take my car. This way, please.”
Nicholas followed me in silence and I could tell he was bothered.
“Jonathan is my employee. He has a girlfriend and –“
“No need to explain”, Nicholas hurried to replay, but seemed relieved anyway. Men.
“By the way, your sister was rather icy, rude even. Is she crippled and bitter for that? Didn’t say me a word and yet I could tell from her eyes that she understood English just fine.”
“Oh no, Amanda is like that to everyone, don’t worry. And the wheelchair is temporarily”, I explained as we already arrived in front of the cottage. I turned my head to stare his eyes and knew it instantly. It was now happening, and I had no longer strength to resist.
“Want to see my unicorn underwear?” I asked quietly between my lips, much flirting.

***

There was really no need for foreplay. Short encounters with subtle flirting, crumbled on a timeline over ten years had done the job. It was worth it, since I felt so relaxed. Nicholas was a holder, so I ended up laying in his lapse. He was a handsome equestrian, in perfect age for me and a great lover too. Being safe and sound should’ve been it, but no. It just made me remember Verneri and the English times.

I felt regret.
Thank goodness feelings didn’t drive me. I’d make a truce with myself later.  



kokonaan toisella kielellä #raynottinhaaste
sisällytä sanat #sarahinhaaste3
(yksisarvinen, huuto, puhelu, sota, aselepo, ruska)
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 30.08.18 12:58
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kartanopäiväkirjat
Vastaukset: 21
Luettu: 1133

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ai niin, Kimmo
Sunnuntai, 26. elokuuta 2018 -- #sarahinhaaste3

Päivä oli ollut aika uuvuttava. Mä olin jännittänyt hirveän montaa asiaa ja tullut taas Purtsin kauhuteinien riivaamaksi. Janna ja Ava olivat kai havainneet, että mä olin helposti riepoteltava lapanen, joka ei takuulla sanoisi vastaan. Niinpä ne ei aikoneet ihan heti ryhtyä aselepoon mun kanssa, koska ei niiden tarvinnut. Ne sai pommittaa mua ihan miten lystäsivät ilman seurauksia. Sota oli kuitenkin saanut tänään yllättävän käänteen, kun mun armeija oli saanut uuden komentajan. Rasmus oli sanonut kauhukaksikolle vastaan mun puolesta. Se hykerrytti, punastutti ja kauhistutti. Kyllähän se, että mun mukana oli veikeän komea hevosmies, pisti hetkeksi jauhoja Erinomaisten TeiniTärkeyksien pupellettavaksi, mutta se, että mä tarvitsin jonkun muun puolustamaan mua... sehän voisi vain lisätä vettä myllyyn. Rasmus ei varmaankaan olisi mun mukana tallilla ensi kerralla, kun mun tiet risteäisivät Avan ja Jannan kanssa.

Olin kuitenkin liian puhki pohdiskellakseni sitä nyt. Mä olin saanut Rasmukselta kyydin kotipihaan tallireissun jälkeen, ja sitten suunnilleen heti kun olin sulkenut miehen auton oven perässäni, kaatosadekuuro oli yllättänyt mut. Kastuin hetkessä läpimäräksi ja mietin, että tästäkö se nyt alkoi, syksy, oikein kertarysäyksellä. Kesä oli ollut kuiva ja kuuma, ja nyt varmaan juostaisiin synkimpään syksyyn niin kovaa haipakkaa, että unohdettaisiin ruskakin välistä.

Ei se mua haittaisi. Mä odotin talvea. Kaikessa pehmeässä hiljaisuudessaan se oli mun mielivuodenaikani. Sitä odotellessani voisin tänä syksynä käpertyä mukavasti kynttilöiden valossa sohvannurkkaan Kimmon kainaloon.

Kimmon.

Kimmon?

Pysähdyin häkeltyneenä tuijottamaan Kimmoa, joka istui meidän rapun edessä kuin märkä koira, ja oli siitä sulavasti livahtanut mun ajatuksiini Rasmuksen nimen tilalle. Apua. Tästä tuntisin syyllisyyttä seuraavat neljä kuukautta, vähintään.

Kimmo kohotti katseensa muhun ja syystä tai toisesta se hymähti.

Sillä ei ollut mennyt kovin hyvin viime aikoina. Mä tiesin, koska se kertoi mulle monissa toisiaan seuraavissa WhatsApp-viesteissä. Parin sanan sarjatulitusta surkeista käänteistä, työn menettämisestä, onnettomasta ihastumisesta. Joo, se avautui mulle siitä, kuinka se ekaa kertaa pariin vuoteen oikeasti tykkäsi jostakin tytöstä. Kuinka se oli muutakin kuin hauskaa ajanvietettä ja kassientyhjentelyä. Sitä oli tietysti oikein miellyttävä lukea, kun muisti meidän kahden ei-niin-kovin-kaukaisen historian.

Välillä lyhyiden viestien sekaan eksyi harvinaisia hahmoja, kuin yksisarvisia shetlanninponien keskelle. Minuuttien mittaisten ääniviestien aikana Kimmo oli enimmäkseen hiljaa ja sanoi sitten jotain sen tapaista kuin ”vittu” tai ”paskaaks tässä” tai ”onneks on se mimmi tai vois vaan vetää odet tulille”. Mä googlailin pitkään, mitä ode tarkoitti. En ollut ihan varma, mutta OD, overdose, kuulosti todennäköiseltä. Mä olin alkanut oivaltaa, ettei Kimmo ollut useinkaan ihan selvä, eikä se aina ollut sekaisin alkoholista.

Mutta nyt se katsoi mua ekaa kertaa vähään aikaan sen näköisenä kuin sen systeemeissä ei olisi virrannut... mitään.
”Mitä sä siinä sateessa istut?” kysyin ja tunsin ihan kamalan voimakasta myötätuntoa Kimmoa kohtaan.
”No vittu”, se aloitti, niin kuin sillä oli tapana. ”Unohdin avaimet himaan. Broidilla on vara-avain ja se tulee jeesiin, mut sil on viel duunii.”
”Oisithan sä voinut soittaa isännöitsijälle? Tossa on toi ovenavausnunero”, nyökkäain oveen lätkäistyä tarraa kohti.
”Se maksaa 42 euroa, prinsessa”, Kimmo sanoi, ja mua kylmäsi se, miten sen prinsessoittelusta puuttui täysin terä. Oikeastaan koko Kimmosta taisi puuttua terä.
”Mutta mulla on avain. Tuu edes pois sateesta odottelemaan sitä sun broidia.”

En mä välttämättä ollut tarkoittanut, että Kimmon pitäisi tulla mun asuntooni odottelemaan. Olin ehkä ajatellut, että sen olisi mukavampi istuskella rapussa kuin sen ulkopuolella. Se kuitenkin marssi kotoisasti mun perässä asuntoon asti, riisuutui bokserisilleen ja heittäytyi mun sänkyyn selälleen. Siellä se pamautti kädet silmilleen ja ähisi vittuuuhh.

Niin, se mimmi, se eka tyttö josta Kimmo piti pariin vuoteen, oli tietysti jättänyt sen. Siitä ei ollut edes kovin kauan, sillä mä muistan olleeni Rasmuksen luona, kun Kimmo kilisi mun puhelimessa miljoonana parin sanan viestinä ja yhtenä oikein sikapitkänä, joka ei ollut riittävän koherentti, että sitä olisi kyennyt lukemaan loppuun hämmentymättä pahan kerran.

”Mulla menee niin päin persettä”, Kimmo sanoi sävyttömästi samalla kun mä nostin sen märkiä vaatteita tuolin selkämykselle kuivumaan ja mietin, että tämä oli kyllä vähän omituista.

”Mä kusen kaiken hyvän mun elämässä”, mun kutsumaton vieras (vai kutsuinko mä sen vahingossa kuitenkin?)  tiedotti. ”Kaiken! Duuni oli välillä kuraa, mutta ihan jees kuitenkin ku oli joku homma! Bändin kaa tuli, no emmätiiä, jotain sanaharkkaa, niin ei ne haluu mua sinnekään. Sit Tia halus ennemmin sen Ken-barbijäbän. Etkä säkään varmaan ikinä tykänny musta tarpeeks.”

Miten kamalan levoton olo mulla oli. Katselin mun sängyllä lojuvaa miestä, joka oli ihan pohjalla elämässään ja sai asiat kuulostamaan siltä kuin se olisi jotenkin ollut mun syy. Ainakin osittain. Mun teki mieli kertoa sille, miten järjettömän paljon mä olin siitä tykännyt. Miten mä olin ollut korviani myöten pihkassa ja odottanut sen viestejä silloin, kun se oli ollut juhlimassa milloin missäkin porukassa tai kun se oli juhlien jälkeen kadonnut kuin maan nielemänä moneksi päiväksi. Miten mä olin halunnut että se pitäisi musta edes puoliksi yhtä paljon kuin mä...

... pidin siitä ajatuksesta, että musta pidettäisiin.

Oivallus oli kuin huuto mun pään sisällä.

En mä ollut Kimmosta pitänyt niin paljon ettei siinä ollut järkeä. Mä olin pitänyt siitä, mitä se oli vähän väliä lupaillut mulle ja sitten aina vetänyt lupauksensa pois neuvottelupöydästä jollakin älyttömällä toiminnolla, niin kuin kerran mun unohtamisella sen kaverin kotibileisiin kun sille tuli jotakin kiinnostavampaa tekemistä jonkun kiinnostavamman porukan kanssa. Ei mulla ollut koskaan ollut sellainen olo, että mä ihailin Kimmoa jotenkin niin erityisesti ihmisenä, että sen seurassa oleminen tuntui etuoikeudelta.

Oikeastaan mä olin aina pitänyt Kimmoa vähän omituisena. Tuntui absurdilta katsella sitä nyt, kun mä olin viimein ymmärtänyt, ettei se ollutkaan ollut mun elämässä niitä tarinoita, joita mä haluaisin kertoa lapsenlapsille.

Kimmon veljen puhelu oli valtava helpotus.

Mun oivalluksen piti olla sitä myös. Mutta kun ovi sulkeutui veljeään vastaan lähteneen Kimmon perässä, mun huojentava valaistuminen kääntyi itseään vastaan. Mä olin luullut pitäväni Kimmosta. Mä tiesin pitäväni Rasmus Alsilasta. Mitä jos Rasmus oivaltaisi, että oikeastaan se piti mua vähän omituisena eikä oikeastaan pitänytkään musta niin paljon kuin oli jossakin ohimenevässä mielenhäiriössä kuvitellut? Koska olihan se erikoista ja järjenvastaista. Että Rasmus piti musta. Se oli söpö, tasapainoinen, sillä oli hienolta vaikuttava työ jossa se ansaitsi itse omat rahansa, sillä oli pari kivaa hevosta ja se oli niin huomaavainen, että se vei sen äidille kukkia.

Tuijotin itseäni turtana peilistä. Ehkä Janna Kaajapuro oli oikeassa. Ehkä mun pitäisi kehittää itseäni. Treenata timmimpi pylly. Kyllä kai mun vyötärössä olisi kaventumisen varaa, reisissä oli ainakin. Käsivarret voisivat varmaan näyttää linjakkaammilta, vahvemmilta, kauniimmilta. Ehkä mä voisin näyttää kauniimmalta. Ehkä Rasmus sitten pitäisi musta enemmän. Tarpeeksi. Jos mä olisin tarpeeksi.

Sinä sunnuntai-iltana mä googlailin Kallan kuntosali- ja personal trainer -palveluita niin myöhään, että mä tiesin olevani seuraavana päivänä väsynyt. Mutta mä osaisin kyllä siivota väsyneenäkin, koska ei mun työ ollut niin haastavaa, että siinä olisi pitänyt pystyä ajattelemaan. Personal trainerin avulla kiinteytyminenkin kävisi varmaan aika helposti. Kun tekisi vaan mitä käsketään. Sen mä osasin kyllä.

Eniten mua huoletti se, että miten mä oppisin olemaan niin kiva, fiksu ja rakastettava, ettei Rasmus joutuisi kiinnittämään huomiotaan siihen, että mä olin ihan omituinen ja uusavuton ja laimea. Sitä ei kai kukaan personal trainer osaisi mulle opettaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.08.18 22:58
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6489

Reiskan päiväkirja

21.08.2018

Suin hajamielisesti hevoseni karvoja ojennukseen, mutta Reiska auttoi minut palautumaan maan pinnalle takaisin, jonka seurauksena huomasin hinkanneeni samaa kohtaa jo varmaan kymmenettä minuuttia.
"Anteeksi vain teidän ylhäisyys.", puuskahdin ja jatkoin päättäväisesti harjaamista eteenpäin.

Reiskalla oli selvästi tänään taas sellainen päivä. Niinkuin aika monena muunakin päivänä viime viikkoina. Olimme treenanneet yllättävän intensiivisesti seuraavaa CUP-osakilpailua kohden, mutta tunsin itse hävittäneeni tatsin koko hommaan. Kaikki tuntui aivan konemaiselta ja se heijastui myös hevoseen, joka oli äärimäisen herkkä reagoimaan minun mielentiloihin tai muihin ulkoisiin ärsykkeisiin. Huokaisten tiputin harjan takaisin kassiin. Kesä oli mennyt hieman sumussa, kun menneisyyden haamut olivat palanneet kummittelemaan. Siihen päälle riitelyt ja aselevot Jonathanin kanssa ja Aaronin, mysteerisen kesämiehen, tapaaminen - joka sekin on mennyt hirveän monimutkaiseksi. Monimutkaisuus tuntuu varjostavan elämääni, vaikka miten yrittäisi olla onnellinen pienistäkin asioista.

Halusin saada asiat Reiskan kanssa toimimaan ja olimme kyllä edenneet, mutta hyvin hitaasti. Tuntui kuin ajatukset ja kongreettiset teot juoksisivat kilpaa jänöjussin ja kilpikonnan lailla, mutta ne teot eivät todellakaan ole jänöjussi vaan päinvastoin. Toivoin, että joskus pääsisimme siihen pisteeseen, että kaikki olisi mutkatonta. Mutta kuten kaikki tietää, elämässä ei koskaan ole mikään valmista. Asioiden eteen pitää tehdä kovasti töitä ja yrittää nauttia niistä olemassa olevista asioista kurkottelematta liian korkealle.

Syksy oli lempivuodenaikani ollut iät ja ajat, mutta nyt edes pikkuhiljaa ruskan väreihin verhoutuva maisema ei tuota sitä mielihyvää, mitä ennen. Olin jälleen kadottamassa itseni. Reiska alkoi liikehtiä levottomasti, kunnes havahduin taas mietteistäni. Laitoin tammalle suojat jalkaan yrittäen samalla väistellä huitovaa häntää.
"Kohta mennään. Anteeks ku oon taas vähän omissa maailmoissani.", totesin tammalle huokaisten ja taputin hevosen kiiltävää kaulaa. Toisinaan tuntui, että kirjava jopa ymmärsi huoleni, mutta useimmiten se ilmaisi kuitenkin vahvasti mielipiteensä asiasta.

Reiska oli paras ostos hetkeen ja olin monta kertaa viime viikkojen aikana huutanut itselleni päänsisäisesti, että tulisin järkiini. Tällaista helmeä ei ihan hevillä toista löydy ja olimmehan päässeet asumaan Auburniin, jossa mahdollisuudet valmentautumiseen ja kisaamiseen olivat ruhtinaalliset. Sellaista tilaisuutta ei helposti saa, joten nyt viimeistään olisi skarpin paikka. Isabellakin oli jaksanut vaikeuksista huolimatta potkia perseelle ja yrittää auttaa löytämään yhteinen sävel rataesteiden parissa hevosen kanssa.

Kiristin kiukuttelevan tamman satulavyötä yksi reikä kerrallaan, ettei neiti ylhäisyydellä jää yksikään karva huonosti väliin.

"Ei sinusta Gabriella ole mihinkään. Mitä isäsikin sinussa näki!"

Niin, se oli yksi puhelu tai tekstiviesti muiden joukossa, joita sain vuosien mittaan isän kuoleman jälkeen. Sanat jäivät kaikumaan päähäni ja aiheuttivat lamaannuksen mielen sopukoissa. Se riittämättömyyden tunne oli raastavaa. Onnekseni olin löytänyt luonnon voiman hevosten lisäksi ja sen avulla sain voimia jatkaa eteenpäin kaikki nämä vuodet - ainakin hetken kerrallaan.

"Olisi parempi, että sinä olisit mennyt isäsi sijasta."

Ravistelin kaiut päästäni ja päättäväisesti varustin Reiskan loppuun kaikista kiukutteluista huolimatta. Talutin kuumana käyvän tamman maneesiin ja apinan lailla kapusin kiireen vilkkaa selkään. Reiska yritti sykähtää altani, mutta onnekseni tällä kertaa kuunteli pysähdyskäskyä ilman sen suurempaa sotaa. Kiristin vielä uhkarohkeasti vyötä hyörivän hevosen selästä käsin, jonka jälkeen ohjasin tamman kulkemaan uraa pitkin. Reiska heitteli päätään hermostuneena, joten rupesin tarmokkaasti ratsastamaan ja vaatimaan tammaa kuulolle. Ratsastin tarkasti kaikki kulmat, enkä antanut hevoselle yhtään armoa oikaista askeltakaan. Kaikki se päättäväisyys tepsi, sillä ratsuni rupesi pikkuhiljaa antautumaan ja kuuntelemaan ohjeita, joita sille jakelin. Kehuin tammaa reilusti hyvin tehdyistä suorituksista ja kaikki alkoi tuntua helpommalta.

Aloin muistaa, millaista on ratsastaa omalla lohikäärmeellä. Toiset ratsastaa yksisarvisilla, mutta minullapa onkin oma rakas tulisielu, jonka kanssa ei tule yhtäkään tylsää hetkeä. Sillä minuutilla haistatin paskat maailmalle ja nautin hevoseni antamasta kyydistä.

#sarahinhaaste3
kirjoittaja Gabriella S.
lähetetty 21.08.18 11:45
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Reiskan päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 839

Cariadin päiväkirja

18.08.2018 - Vernerin estevalmennuksessa

Cariad kulki allani kuin ajatus. Ruskan tuloon oli vielä hetki aikaa, mutta syksyn saattoi jo haistaa ilmassa. Viileät illat peiton alla punaviinilasillisen kanssa takapihan terassilla, johon olin ostanut ulkotulisijan. Milo rakasti kääriytyä jalkoihini nukkumaan ja minä nautin koiran seurasta suunnattomasti.

Keskityin edessämme olevaan esteeseen. Verneri oli katsomassa ratsastustamme, joten en voinut haaveilla yksisarvisista kesken radan hyppäämistä. Laskin askeleet ja Cariad ponnisti hyppyyn juuri siitä paikasta, johon olin sen tuonut.
"Taitava", kehuin esteen jälkeen.
"Sen hyppy pitäisi saada pyöreämmäksi", Verneri huomautti.
"Käskystä!"

Yritin ratsastaa vielä huolellisemmin, välttyäkseni huudoilta ja kehittääkseni meitä ratsukkona. Verneri ohjeisti kentän keskeltä ja minä tein parhaani noudattaakseni ohjeita.
"Kolme laukkaa!" Vernerin ääni kaikui kentällä.
Yksi..kaksi..kolme..hyppy. Cariad pärskähti ja tuntui hyvältä allani. Hyppy oli ollut pehmeä ja alastulo tarkka.
"Parempi", Verneri myönsi. Oli kuin sota välillämme olisi unohdettu ja aselepo olisi asettunut. Kanadan reissun jälkeen tamman ja minun yhteistyö oli sujunut huomattavasti paremmin.

"Tuntuuko se nyt paremmalta?"
"Huomattavasti. Alan jo pikkuhiljaa luottamaan sen arviointikykyihin."
"Se on varmasti ollut osasyynä teidän ongelmille. Cariad on herkkä ja aistii kyllä, jos oot yhtään epäileväinen."
"Mmmh", myötäilin. Verneri oli yllättäen taas oikeassa.

Ratsastin hetken aikaa ravissa väistöjä ja temponvaihteluita ennen, kuin päästin ohjaa pidemmälle ja kevensin loppukevennyksiä.
"Kiitos taas tuhannesti, Verneri", kiitin hymyillen siirtäessäni Cariadin käyntiin.
Samassa Vernerin puhelin soi ja tämä katsoi näyttöä hymyillen. Mies hätkähti ja nosti katseensa meihin.
"Pahoittelut, täytyy vastata tähän puheluun. Nähdään taas ja hyvin ratsastettu!"
"Ei haittaa, kiitos ja moikka", huikkasin tummaverikön perään ja tämä poistui paikalta puhelin korvassaan. Pudistelin päätäni hymyillen.

Lähdin kävelemään loppukäynnit maastoon, siellä Cariad ainakin toimi aina. Se oli hyvin maastovarma joka tilanteessa, eikä onneksi kisapaikoillakaan kyttäillyt turhia. Radalla virheet sattuivat vauhdista, huolimattomista teistä tai omista virheistäni ja kyllä minä sen tiesin. Cariad heijasti ratsastajaansa hyvin paljolti eikä antanut mitään ilmaiseksi.

kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 18.08.18 20:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cariadin päiväkirja
Vastaukset: 39
Luettu: 1831

Takaisin alkuun

Siirry: