Gabriellan ajatelmia part. 472957434

9.11.2017

Istuin hiljaa asuntoni isolla ikkunalaudalla ja kattelin haikeena kun sadepisarat ropis ikkunaan. _Se_ oli kaivanu taas jostain miun uuden, varmaan kymmenennen puhelinnumeron ja soittanu tavanomaisen puhelun, jotka sai joka kerta miut entistä enemmän ahistuneemmaks. Luulin jo päässeeni siitä eroon, mutta ei. Sain taas alkaa pelätä koska se löytää miut, aina tähänkin asti on löytänyt.

Vaihtelin istuessani viltin sisällä asentoa moneen kertaan, koska mikään ei tuntunu hyvälle. Vatsassa kipristi, poskia punotti ja tuntu ku sydän tulis rinnasta pihalle. Sadekin taukos jossain välin, mutta jäljelle jäi sumu. Samanlainen sumu oli myös miun pään sisällä enkä osannu ajatella selkeästi. Miten joku voikaan vaikuttaa toiseen näin paljon? Koska tää piina loppuu? Vai loppuuko se?

Ajatukseni herpaantu, kun tajusin että puhelin soi. Näytöllä vilkku nimi "Amanda Sokka". Hapuilin tärisevin sormin puhelimen viltin seasta ja vastasin. Olin kuulemma tehny niin hyvää työtä iltatallissa apuna, että kysyttiin tulisinko uudelleen apuun. Jonny on kuulemma lomalla ja perijättäret hoitaa ite tallit sen ajan. En voinu sanoa ei, vaikka toisaalta nyt teki mieli. Yritin vaan ajatella, että josko hevoset sais ajatukset muualle. Yleensä heppaterapia toimii..

"Joo palaan asiaan kun oon miettiny asiaa.." lopetin puhelun ja ajatukset rullas ees taas. Miulle soitettiin jälleen kerran siitä samasta esteorista kun monta kertaa aiemminki. Miun tuttu oli ostanu itelleen hyväsukuisen ruunikonpäistärikön suomalaisen puoliveri-orin muutama kuukausi takaperin, jolla ois hyvät speksit jalostusoriks. Eikä se nyt sit tuukkaan orin kanssa toimeen ja siks miun pitäs ostaa se pois koska tuttu tietää et mie sen kanssa pärjäisin. Ori on pohjimmiltaan ihan kiva ja fiksu, mutta päässy tässä aikojen saatossa muuttumaan vähän vallattomaks.

Joka kerta kun oon saanu puhelun tältä tuttavalta, oon sanonu samat asiat eli ettei sille olis tallipaikkaa, Auburnkin on täynnä. Lupasin kyllä harkita asiaa vakavemmin jos saisin lähikunnista tai jostain järjestettyä tallipaikan. Toki siinä myös paino se, että oon just alottanut Minan hoitajana. Miks miut aina laitetaan näin hankalaan tilanteeseen, kysyn vaan? Inhottavinta tässä on se, etten kehtaa edes kellekkään tästä murehtia vaan oman pään sisällä asiaa on pohdittava.

Kisojen jälkeiset jatkot oli olleet monien osalta kosteat ja saatoin itsekin kuulua tähän kastiin. Heräsin aamulla jäätävään hedariin ja ihmettelin minne olin päätynyt jatkojen jatkoille koska omasta sängystä en todellakaan herännyt. Se selvis vaan kun käänsin päätä ja näin Vernerin siinä vieressä tuhisemassa. Muisti alko palautua pätkittäin. Oltiin molemmat aika hiljaista sorttia aamukahvilla, mutta se ei johtunu ainakaan miun kohdalla katumuksesta, vaan siitä järkyttävästä kankkusesta joka hiipi salakavalasti muistuttamaan, miksi ne viimoset viinapaukut ois kannattanu jättää juomatta. Livahdin aika piakkoin taksilla omaan osoitteeseen, koska halusin vaan päästä suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Päiväunetkin ois ihan kivat. Iltapuku ja korkkarit oli mukavat päällä vaan illan juhlissa, mutta seuraavana päivänä vaatetukseen tuli kuulua vaan pieruverkkarit ja huppari.

Viihdyin kuumassa suihkussa varmaan ainakin puolisen tuntia, jonka jälkeen harkitsin vasta poistumista. Se tunne, kun tuut suihkunraikkaana suihkusta ja saat heittää lepposat lekotteluvaatteet päälle ja kaivautua sohvan nurkkaan viltin alle. Kaivelin villasukkia varmaan vartin ympäri mökkiä, mutta löysin ne vihdoin kuivausrummun takaa (kuka hitto ne oli sinne heittäny?) ja pujottelin jalkoihin. Olo oli vieläkin vähän hutera, mutta muistelin lämmöllä edellisillan tapahtumia - tai ainakin niiltä osin mitä muistin. Loppuyö oli vähän hämärän peitossa, muttei niin peitossa etteikö ois voinut niitäkin muistella. Jäin vaan miettimään, että millähän mielin Verneri mahtaa olla. No, ehkä se selviää joskus.

Keitin rauhottavat kamomillateet vaikken yleensä edes teetä pahemmin juo, mutta yrittäessäni juoda sitä, yritti tee samaa vauhtia tulla takas ylös. Mitä ihmettä, koska viimeks ois ollu näin paha krapula? En edes muista. Yleensä olin sellanen rautavatsa, että join isommatkin ukot pöydän alle eikä seuraavana päivänä ollu tietoakaan kankkusesta. Oonkohan tullu vanhaks tai jotain? Ei tää tämmönen peli vetele. Kokeilin seuraavaks juoda vettä, joka sekin yritti kovasti tulla semoja uomia takas. "Voi helvetti!" parahdin. Ei sitten syödä ja juoda mitään. Kävin kaivamaan kännykkää laukusta.. Jaaaaa se ei ollut siellä. Voi hemmetti! Sen on oltava Auburnin kartanolla tai mikä vielä "parempi", Vernerin luona. Hitostako sen nyt saan takas, pomo on varmaan hyvin tyytyväinen taas..

Hajamielisyyttä havaittavissa 18.11.

"Gabriella Stern! Nyt hiukan skarpimpaa otetta tähän hommaan!" pomoni raivosi minulle, kun olin ollut koko aamun ihan muissa maailmoissa ja projekti ei ottanut edetäkseen. En valehtele, jos sanon että se saattoi johtua Vernerin kanssa käydystä keskustelusta edellisenä iltana tallituvassa ja jäin todella miettimään miksi mies oli niin salamyhkäinen. En valehtele myöskään, jos sanon ettei hän ole ainut jolla on luurankoja kaapissa. Ne luurangot saa kyllä pysyä siellä kaapissa, jos minulta kysytään.
"Joo, lupaan skarpata.." vastasin varovasti, kun pomo oli saanut raivonsa purettua. Hieroin niskaani mietteliäänä ja yritin siirtää muut ajatukset syrjään ja keskittyä työntekoon, mutta en meinannut saada kummituksia pois päästäni. Läpsäisin itseäni poskille. "Nyt Gabi lopeta!" tiuskaisin itselleni. Havahduin siihen, kun puhelimeni tärisi viestin merkiksi. Avasin viestin, joka oli Isabellalta.

"Moi Gabi! Huomenna vois olla hyvä hetki kokeilla Minaa, kiinnostaako?"

Tuijotin hetken viestiä, ennenkun sain toimintakykyni takaisin vastatakseni viestiin.

"Moi! Ehdottomasti onnistuu! : )"

Hajamielisyyteni muuttui koko loppupäivän hymyksi ja odotin innolla seuraavaa päivää, jolloin pääsen kokeilemaan vuokrahevoseksi hoitohevosesta muuttunutta Minaa. Pakko myös vähän kehua, pomo oli loppupäivästä erittäin tyytyväinen skarppiini ja itsekin olin projektin lopputulokseen hyvin tyytyväinen. Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä päättää tämä työpäivä.

Avasin silmät, mutta silmäluomet tuntu kun niissä olis ollu tonneittain lyijyä painona. Olo oli hyvin tyhjä. Tuijotin kaukaisuuteen, eivätkä raajat totelleet ollenkaan. Muistissa on aukkoja eikä se tällä kertaa johtunu alkoholista, vaikka sitäkin kyllä meni kurkusta alas ihan riittävästi sille iltaa. En jotenki vieläkään osannu kasata palapeliä siitä mitä eilen tapahtu, vaan kaikki oli ihan levällään. Muistan elävästi, mistä tapahtumasarja alko. Krouviin asteli sisään aivan joku muu Verneri, kun kehen olin tutustunu. Herrasmies ja välittävä ihminen oli poissa ja tilalla oli lasittunu katse ja aggressiivinen käytös. Ihanku se ei ois tässä maailmassa ollu ollenkaan.

Myös Lotan pään sisäiset demonit oli ottanu siitä vallan. Miun kävi niin molempia sääliks, mutta en osannu tehä mitään kummankaan hyväks siinä tilanteessa. Annallakaan ei ollu helppoo, koska se ei tienny yhtään mistä oli kysymys. Onneks Jonny oli meidän järjen ääni ja hoiti tilanteen kunnialla vaikka sitäkin varmasti pelotti. Jonnystä on tullu lyhyen ajan sisään miulle kun veli - sen seurassa miun on turvallinen ja helppo olla.



Pyörittelin kynää sormien välissä eikä tekstiä enää syntyny. Olin kirjottanu jo ihan tarpeeks.

Istuin jälleen kerran isolla ikkunalaudalla ja tuijotin ulos valkeuteen. Sydän pamppaili rinnassa ja pyörittelin puhelinta kädessä hermostuneena. Näppäilin tutun numeron ja painoin vihreää luuria. Mietin pitkään soittasinko puhelun ja viimein päätin tehä niin. Jännitti kamalasti.

"Moi.." puhelimen toisesta päästä kuulu.
"Hei Camilla! Mitä kuuluu?"
"... Ai nyt niinku kiinnostaa mitä kuuluu? Oon laittanu Gabi aika monta viestiä etkä oo vastannu yhteenkään niistä.."
"Anteeks. Tässä on ollu vähän kaikenlaista." vastasin hiljaa.
"Mikä voi olla sellasta, ettei ystävän hätä ole sen tärkeempää?"
"En haluis puhuu niistä.."
"Niimpä tietysti, luulin et ollaan ystäviä. Haista paska Gabi!"
*Tuut tuut tuut...*

Löikö Camilla tosiaan luurin korvaan? Olin kyllä ollu tälle huono ystävä, mutta oisin halunnu korjata tilanteen. Ilmeisesti se oli liian myöhästä. Olin menettäny ystävän, sen viimeisenkin ihmisen joka liitty entiseen elämään poltettujen siltojen takana.

Tänään löysin sellasen voimarunon, joka sai miut pysähtymään ja ajattelemaan asioita. Nyt loppuu murehtiminen ja alkaa uusi, aivan ihana ja ruusuinen elämä! Yritin kyllä kovasti ajatella, että elämä ei oo ruusuilla tanssimista mutta aina voi yrittää. Nyt minä olen se joka yrittää. Tai ei, ei yritä vaan toteuttaa.


Ihastelin päiväkirjaan saamaani aikaansaannosta ja hymyilin. On se ihmismieli aika jännä juttu muuten näin btw..

Raotin varovasti silmiäni ja nostin päätäni tyynystä kokeillakseni oliko edellisillan kalsarikännit aiheuttanut edelliskerroille tyypillisen kankkusen. Ainakaan vielä ei ollut mitään sellaista havaittavissa, joten huokasin helpotuksesta. Kerrankin yksinäinen tissutteluilta hyvällä fiiliksellä oli onnistunut ja nousin sängystä ylös. Viimeaikaiset kommellukset olivat ajaneet illalla aukaisemaan viinipullon korkin, mutta loppuillasta tulin jo siihen johtopäätökseen, että kaikesta huolimatta asiani Kallassa ja Auburnissa olivat hyvin.

Olin päässyt ensimmäiseen valmennukseen Minalla ja meillä oli tulossa ensimmäiset kisatkin jotka jännittivät entistä este- ja nykyisin kouluratsastajaa aika kovasti. Kisataukoa oli kertynyt jo jonkinmoinen pätkä. Kaiken lisäksi pääsisin touhuamaan myös Minan varsan kanssa, sitten kun se joskus päättää syntyä. Isabella on tosi reilu, kun antaa niin paljon vastuuta ja vapauksia Minan suhteen vaikka sille on tarkat suunnitelmat tulevaisuuden varalle. Pääsen hevostenkin kohdalla käyttämään mielikuvitusta.

Töissä on jo jonkun aikaa mennyt hyvin. Pomo ei ole huohottanut niskaan ja hankalammatkin proggikset tuli ajallaan tehtyä saaden asiakkaatkin tyytyväiseksi. Olen oppinut käsittelemään vaativampiakin asiakkaita ja oma tyylini alkaa muodostua, mikä näkyy myös kädenjäljessäni. Tulossa on vielä rahakkaampia ja haastavampia töitä, mutta haasteita rakastavana, otan ne kaikki avosylin vastaan.

Täällä tunnen vihdoin olevani kotona. Mökki Kallan kylän läheisyydessä, mutta riittävän kaukana omassa rauhassa on alkanut tuntua tutulta ja turvalliselta. Olen saanut sisustettua siitä oman näköisen, vaikkakin ihan vain pienillä jutuilla. Nyt tuntuu, että olen ansainnut onneni vaikka joku tiesi kysyä tyhmältä, tuleeko onni muka oikeasti ansaita? Eikö voi olla onnellinen, ilman, että sen ansaitsee? Kaiken paskan jälkeen vain tuntuu, että minä olen sen ansainnut.

Hörpätessäni ensimmäistä kulausta keittämästäni kahvista, tunsin kuinka edellisillan viini ja juustot pyrkivät tulemaan samaa reittiä takaisin. Mutta paskat kankkusesta, olinhan tajunnut olevani onnellinen!

28.12.2017 - sähkökatkoksia

Aamulla väsytti normaalia enemmän, joten tunnin torkutettuani ajattelin reippaasti valmistautua töihin. Ajatus reippaasti valmistautumisesta jäi kuitenkin ajatuksen tasolle, koska kammetessani aamukoomassa keittiöön keittämään kahvia, ei valot syttyneet. Ensimmäisenä kävi tietenkin mielessä, että lamppu se vain oli palanut, mutta koska minnekään muualle ei syttynyt myöskään valoja, ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Se siitä aamukahvista sitten! Hapuilin puhelimen sängystä ja laitoin taskulampun päälle. Samalla hetkellä sähköt kuitenkin napsahti takaisin päälle, joten salamana riensin kahvinkeittimen kimppuun. Mikään aamu ei lähtenyt käyntiin ilman kahvia.

Kahvin poristessa pannussa laahustin kylpyhuoneeseen harjaamaan hiuksia, jotka olivat vaihteeksi taas niin takussa, että harjaus oli kyllä yksi varsinainen työmaa. Intoilin kuitenkin liian aikaisin koska pian huomasin taas olevani ilman sähköä. Eikä se hiton kahvikaan ehtinyt tippua.
"Ei voi olla totta!!"
Mitähän tästä päivästäkin tulisi, jos koko päivän joka paikka olisi kuin diskossa konsanaan. Jatkoin pimeydessä hiusten harjaamista miettien miten tärkeä merkitys sähköllä oli nykyisin. Ei ennen sähköä kaivattu ja ihan hyvin on pärjätty. Taskulampun valossa kipitin takaisin makkariin etsimään jotain päälle laitettavaa. Tottakai matkalla onnistuin potkaisemaan pikkuvarpaan oven karmiin pienen kiireen painaessa päälle ja vaikka oli pimeää, näin vain tähtiä. Yllättävän kipeää se teki.

Aamu ei todellakaan ollut lähtenyt käyntiin niinkuin olin kuvitellut. Olin melkein satavarma, että myöhästyn töistä ja saan vihat pomon niskaan eikä siinä auttanut selittelyt. Vihdoin sähköt palasivat taas ja aloin olla valmis, vilkaisin itseäni peilistä.
"Kauhee, eihän tän näkösenä voi lähteä mihinkään!" parahdin ja juoksin vaihtamaan vaatteita. Ei ikinä kannata pimeässä tai taskulampun valossa tehdä mitään itselleen, koska lopputulos saattaa valojen ollessa päällä, näyttää aivan karmealta. Heitin tukan pikaisesti ponnarille ja otin täyden kahvikupin mukaan. Sen joutuisin juomaan nyt matkalla töihin, mutta no can do.

Kiirettä ei auttanut myöskään se, että autolle päästessäni tajusin sen olevan yli 30cm lumikinoksen alla enkä omistanut kunnon lumiharjaa. Siinä autoa raivolla katuharjalla putsatessani mietin vain, miksi en laittanut autoa käyntiin heti herättyäni. Onneksi paholainen pelasti ja ikkunat sulahtivat melko nopeasti, joten pääsin lopulta tien päälle. Onnistuin kaatamaan osan (jäähtyneestä) kahvista syliin ajomatkalla, joten ei - tämä aamu ei ollut todellakaan minun aamu.

05.01.2018 - enneunia?

"Siellä nähtiin oikein tasainen ja symmetrinen piruetti oikealle. Ratsukon yhteistyö näyttää erittäin mutkattomalta, niinkuin näette noista laukanvaihdoistakin. Puhtaat vaihdot joka toisella askeleella. Vielä koottua ja lisättyä laukkaa ennen ohjelman loppua. Ja näin on Gabriella Stern suorittanut ratsulla JB Mirameir erittäin hyvän näköisen radan. Kohta näemme pisteet ja prosentit, riittivätkö ne Aleksei Bjergsenin voittoon? Ja näyttää siltä, että Gabriella Stern on voittanut tämän vuoden Wildwind CUP:n kouluratsastusosuuden."

Havahduin hereille hämmentyneenä. Olin nukahtanut pimeään olohuoneeseen sohvalle elokuvaa katsellessa. Niskoja särki, sillä nukkuma-asentoni ei ollut mikään maailman niskaystävällisin. Nousin kankeasti istumaan ja hieroin silmiäni haukotellen. Olin Minan kanssa vielä hetki sitten ratsastamassa jossain isoissa kisoissa ja se oli jotain niin upeaa, etten itsekään oikein osannut käsittää sitä. Tamma oli liitänyt allani ja sain ratsastettua sitä täysin huomaamattomilla avuilla. Katsomossa oli todella paljon ihmisiä ja kaikki hurrasivat meidän laukatessa kunniakierroksella sinivalkoinen ruusuke lepattaen.

Kello oli kymmenen illalla. Ilmeisesti televisiosta tullut elokuva oli liian tylsä silmilleni, joten siirryin katsomaan unia. Hyviä sellaisia. Pahimmasta koomasta selvittyäni en voinut muuta kuin hymyillä. Olisiko tämä voinut olla enneuni? No, sen näkee sitten mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

01.02.2018 - Eihän tän näin pitäny mennä!

Työpaikan bileet on vaarallisia. Niistä saattaa saada vaikka kankkusen. Yritin muistella sängyssä edellistä iltaa ja muisti alko palailla pätkittäin. Muistan välkkyvät valot, kovan musiikin ja pomo alko jossain vaiheessa kantamaan shottia toisensa jälkeen kumottavaks. Saatiin iso proggis purkkiin ja pomo sai omasta mielestään todella hyvän idean lähteä juhlimaan sitä keskellä viikkoa Kallan Kingiin. En ollu vielä ikinä käyny siellä ja kieltämättä menojalkaa vähän vipatti joten no, miks ei? Firma tarjos, ni sama kai se oli käyttää tilaisuus kerranki hyväks.

Tiesin, ettei Kingiin menty ihan samanlaisessa varustuksessa, ku Krouviin joten sain laittautumiseen kulumaan aikaa rutkasti. Lopputulos kuitenki miellytti myös omaa silmää ja tais siellä Kingissä muutama komea uros pyöriä ympärillä. Minä tietysti tapani mukaan esitin vaikeasti tavoiteltavaa, koska pitäähän miehiä aina vähän kiusata. Jalat oli kipeet tanssimisesta ja hitto, että sitä myös tanssittiin! Reivattiin oikein olan takaa. Joo, se oli semmonen ilta. Viinakset nous kyllä turhan hyvin päähän. Muistan tanssineeni aika läheisissä tunnelmissa jonkun todella hottiksen kanssa. Mutta ei mitään muistikuvia, miten ilta päätty ja oon kotiin päätyny.. Eiku hetkinen! Havahduin tasaiseen tuhinaan vieressäni ja käännyin katsomaan sitä samaista hottista MIUN sängyssä..
"SHIT!!!!" sihahdin ja kaivauduin salamana peiton alta ruveten ettimään itelle aamutakkia päälle ja keräten samalla paniikissa jätkän vaatteita sotkeutuen koko ajan johonki vaatekappaleeseen.
"Äijä ylös! Tilaan siulle taksin, voit poistua. Kiitos!" ravistelin komistusta hereille. Vastaukseks sain vaan muminaa. Hemmetti! Ei tän tälleen pitäny mennä.

Onneks tyyppi kuitenki heräs, mutta se ei kyllä tehny elettäkään poistuakseen. Kyseli vaan uusintaa edellisyöstä. Kädet silmillä ojensin miehelle vaatteet, kun tämä vihdoin nousi peiton alta ilman rihman kiertämää. Se oli luvattoman komea. Ja lihaksikas. Mutta ei, prioriteettilistalla on nyt ihan jotain muuta, kun joku säätö! Pomo, Auburn ja Mina tarttee nyt miun kaiken huomion.
"Sitä ollaan ilmeisesti ujoja tyttöjä?" mies yritti flirttailla sen käheällä äänellä.
"Ole. Hyvä. Ja POISTU!" pyysin ravistellen samalla miehen vaatteita käsissä, jotta se tajuaisi ite pukea. Argh miten sinnikäs tyyppi!

Menin pelkkä aamutakki päällä keittämään kahvia toivoen, että se kestää sisällä. Olo oli kyllä ihan yllättävän hyvä siihen nähen, että muistikuvat loppuillasta ja -yöstä on olemattomat. Brunette tuli keittiöön perässä ja yritti kietoa kädet ympärille. Huitasin kädet irti ja käännyin äkäsenä nimetöntä miestä kohti.
"Kiittihei! Taksi on kohta pihassa."
Mies tuhahti ja lähti miltein ovet paukkuen. Siitäs sai. Nyt ei oo aikaa millekkään säädöille ja tää oli tosi paha virhe. VIRHE!

Kahvia hörppiessäni mietin, että komistus muistutti vihreine silmineen pelottavan paljon erästä...

Maanantai oli tarmoa täynnä kamalaakin kamalamman viikonlopun jälkeen. Olin jotenki selvinny läksiäisistä, tappokrapulasta ja lauantain työvuorosta, sunnuntainakin vielä meno vähän tökki. Koin herääväni eloon, vaikka aurinko ei tänään viittinyt pilkahtaakaan pilvien välistä, vaan taivaalta sato vaan isoja lumihiutaleita. Työvuoron jälkeen energiaa oli vielä vaikka muille jakaa, joten vetäsin juoksuhousut jalkaan ja päätin lähteä kuluttamaan energiaa oikein pitkälle lenkille. Napit korvissa, reippaan musiikin tahdissa lähdin reippailemaan kauniisiin lumisiin maisemiin.

Jossain vaiheessa napeista pärähti soimaan sama biisi, jonka tahdissa tanssimme Verneri Kaajapuron, komean sotaveteraanin kanssa Masquerade-jatkoilla. Siinä hetkessä mieleni sopukoista pulpahti esiin kaikki ne muistot, joita olimme tämän mysteerimiehen kanssa kokeneet. Mitähän se kappale edes teki soittolistalla? Juoksubiisisoittolistalla? Pitkään aikaan ei ollu sotaveteraanista kuulunu mitään, jos ei lasketa niitä muutamaa kertaa, kun ollaan törmätty tallilla. Olin päättäny, että mie en sotkis päätäni mihinkään juttuihin, saati tekis alotteita - ja suoraansanottuna unohtanu jo koko jutun. Nyt kuitenkin sain jonkun päähänpiston energisyyden seurauksena ja päätin laittaa miehelle viestin. En kylläkään tienny, mitä kirjottaisin. Kirjotin monta kertaa näytölle jotain, mutta aina pyyhin tekstin pois. Ei, en voinu vaikuttaa epätoivoselta.

Puuskahdin turhautuneena kun ulosanti ei toiminukkaan, joten laitoin luurin takas taskun syövereihin ja jatkoin juoksemista. Juoksin niin pitkään, kunnes tajusin olevani jo kymmenen kilsan päässä kotoa ja keuhkot yritti tulla pihalle. Ei, mies ei voinu vaikuttaa Gabriella Sternin tunteisiin näin, että se yrittää tyyliin juosta ittensä hengiltä. Mutta totuus oli se, että joku sotaveteraanissa oli sellaista, mikä sai aikaan ihmeellisiä tunteita. Sellasia, joita ei itekkään osannu tulkita. Olin vaan aina yrittäny sysätä ne syrjään ja syystäkin unohtaa koko jutun.

Palasin lenkiltä superhikisenä ja oli pakko päästä lämpimään suihkuun. Viihdyin siellä aivan liian pitkään, mutta kuuman vesisuihkun alla seisominen tuntu vaan niin rentouttavalta. Siinä vaiheessa älysin vasta sammuttaa hanan, ku sieltä alko työntää kylmää vettä. Kuinka ihmeen kauan olin ollu suihkussa, kun lämmin vesikin pääs loppumaan? Hiuksia kuivatessa tuijotin taas puhelinta, se huuti eteisen pöydällä laittamaan Vernerille viestiä. Aikani tuijotin, mutta sitten luovutin ja aloin näpyttää. Näytölle ei koskaan syntyny mitään sopivaa, joten puhelin lens sohvalle ja viesti jäi lähettämättä.

Hyvä, hienoa Gabi! Vello koko loppuikäs tietämättömillä vesillä.

01.04.1998 Gabriellan ilme, kun se kuuli, että pihalla on joulupukki
Naurahdin kuvalle. Olin todella järkyttyny 6-vuotias, kun isä kerto, että pihalla seisoo joulupukki. Juoksin aivan innoissani ulos kattomaan tätä ihmettä, eihän joulupukkia nähny koskaan muulloin, ku lahjoja aattona jakamassa. Isä virnisteli ovella ja ootti koska tajusin tämän juksuttaneen ainoaa lastaan. Temperamentti nous jo sillon esille, koska ensin vejin aivan järkyttävät itkupotkuraivarit.
"ISÄ! Juksutit!" juoksin pökkäämään isää mahaan ja sen jälkeen halasin. Meillä oli isän kanssa aina ollu hyvät välit ja ei sille nallekarhulle voinu olla vihanen.

10.06.1999 Kalaretki Kilpisjärvellä
Seuraavalla sivulla vastaan tuli kuva, jossa isän kanssa seisottiin ylpeinä ison kalasaaliin kanssa. Se oli yks parhaimmista synttärilahjoista, joita 7-vuotias oli saanu. Normaalisti kylläkin lapsi toivo prinsessabarbeja tai vastaavia, mutta Gabriella Stern oli maailman onnellisin tyttö suuresta kalasaaliista - vielä isän kanssa kalastetusta. Lohi paino monta kiloa ja kaikenlisäks se oli yks suurimpia, mitä kukaan oli sieltä koskaan saanu. Oli siinä myös isä tyttärestään ylpeä.

08.05.2000 Ensimmäinen ratsastusleiri
Isä ikuisti lapsen iloa tämän lähtiessä ensimmäiselle ratsastusleirille hieman ylisuurissa varusteissa. Hymy ylsi varmasti korviin saakka ja silmät kiiluivat ylisuuren kypärän alta. Muistan sen päivän, ku eilisen. Koti-ikävä iski leirillä jo toisena päivänä, mutta isän käynti autto jaksamaan loppuleirin. Ylpeä leiriläinen saapu kotiin viiden päivän leirin jälkeen ja isä oli vielä ylpeämpi, miten hyvin lapsi pärjäsi niin pitkän ajan pois kotoa.

13.08.2000 Ensimmäiset ratsastuskisat
Kalastuksen lisäks heppaharrastuksesta oli tullu lapsen ja isän yhteinen harrastus. Isä jaksasi tsempata ja skarpata jännittynyttä tytärtään ja iloitsi tämän saamasta ruusukkeesta. Ensimmäiset kisat Gabi ratsasti Velmu-ponilla ristikkoluokassa ja selviytyi kolmanneks. Kilpailuhenki näky jo sillon ja isä sillon(kin) kärsivällisesti kesti lapsen itkupotkuraivarit, kun voittoa ei tullukaan. Seuraavilla kerroilla itkupotkuraivarit ei ollu enää niin vahvasti läsnä, vaan Gabriellankin kärsivällisyys kasvo iän myötä.

21.01.2001 Pilkillä pieni pettynyt tyttö
Se oli ainut kerta, kun ei saatu isän kanssa yhtään saalista. Olin niin pettyny, että mökötin huoneessani varmaan kaks päivää. En isälle, vaan sille ettei saalista herunu. Isä osas tehdä ahvenista superhyvää ruokaa ja tällä kertaa jouduin tyytymään kaupan pakastealtaan kalaan. Se ei ollu yhtään hyvää. Kyllä lapsi pienestä osaa olla pettynyt, mutta sen ikäiselle se on suurikin juttu. Seuraavalla kerralla onneks tasattiin saalis ja saatiin kahden kerran edestä kalaa.

28.02.2002 Viimeinen kuva isän kanssa
Ne oli jotkut sukujuhlat, jotka meni aikalailla pieleen. Äiti onnistu riitaantumaan melkein koko suvun kanssa, mutta no.. olihan se vähän sellanen omalaatunen tyyppi. Isän kanssa naurettiin äidin tempaukselle vielä pari viikkoa juhlien jälkeenkin. Kuvasta näkee miten tärkeitä isä ja tytär oli toisilleen.

Siitä kaksi viikkoa ja isä oli poissa. Kymmenenvuotiaan lapsen elämä oli täysin tohjona. Sen isä - tuki, turva ja esikuva oli poissa.

Pieni kyynel vierähti poskelle laittaessani valokuva-albumin kiinni, mutta jäin silti hyvillä mielin muistelemaan yhteisiä hetkiä isän kanssa. Niitä oli paljon enemmän, kun mitä niitä oli ikuistettu. Toivoin vain, että omilla lapsilla olis joskus yhtä hyvä isä, kun minkä luoja miulle oli suonu.

"Muista passi! Lähtö Auburnista 23.3 aamuyöstä, tarkempi aika ilmotetaan vielä."

Sain tuossa yksi päivä mielenkiintoisen viestin perijätär Isabella Sokalta. Ihmettelin monttu auki ihan pidemmänkin hetken mistä oli kyse ja nolotti myöntää, ettei minulla ollut hajuakaan. Mihin olinkaan mennyt lupautumaan ja olin sen näin pahasti unohtanut? Paniikissa avasin Honorin ja Jonathanin viestikeskustelun. Jonny tiesi tallilla melkein kaikista ja kaikesta kaiken ja tältä uskalsi kysyä mistä olin jäänyt paitsi.

"Tota.. Tosi nolo kysymys, mutta mitä tapahtuu 23.3?" näpytin viestin ja painoin lähetä-nappia.

Puhelimen ilmoitusääni ilmoitti saapuneesta viestistä muutamaa minuuttia myöhemmin. Napsautin viestin auki.

"Ootte lähös Kanadaan. Kuis?"

"Siis minäki?"

"No näin ainaki lukee Auburnin ilmotustaululla. Gabi are u drunk?"

"OH SHIT! Nyt oon niin lirissä. En oo, mut selitän joskus. Kiitti bro. <3"

Heitin puhelimen sohvan peränurkkaan ja juoksin etsimään makuuhuoneen kaapista passia. Yleensä säilytin kaikki tärkeät paperit tietyssä laatikossa, mutta passia ei meinannut löytyä mistään. Tämähän tästä vielä puuttuisi, että lähtöön on muutama päivä ja passini olisi mennyt vanhaksi. Olin saanut laatikon sisällön jo aivan mullin mallin, mutta passi loisti poissaolollaan. Onneksi tajusin katsoa toisesta laatikosta, koska jostain syystä se oli livahtanut alempaan laatikkoon melkein aiheuttaen sydänkohtauksen. Vapisevin sormin avasin passin ja katsoin voimassaoloajan. 29.09.2018. Koska reissusta olikaan paluu? Shit! Sen kyllä ehkä pitäisi riittää.

Juoksin takaisin puhelimen ääreen ja googletin passin voimassaoloajan. Muistelin sen olevan niin, että passin piti olla voimassa kotimaahan paluun jälkeen vielä puoli vuotta. Oikeassa olin. Nyt vain pitäisi enää saada selville paluupäivä. Ei voinu mitenkään olla niin huono tuuri, että se jäisi juuri muutaman päivän vajaaksi…

Toivottavasti Jonny ei kerro Isabellalle tästä unohduksesta, ei varmaan hirveesti heru lisäpisteitä perijättären suunnilta.

#auburngoesabroad

18.11.2018 - sukujuuria

En tiennyt isän sukulaisista juurikaan mitään ennen tätä päivää. Rakkaan vanhemman menetys oli ollut liian tuskallinen kaikki nämä vuodet ja vasta nyt uskaltauduin kaivelemaan tietoja muistakin sukulaisista. Äidin puolen sukulaiset olivat olleet kaikki samaa outoa sakkia, joten en jaksanut suoda ajatustakaan sen puolen tutkimiseen. Välillä kyllä huomasin, että kuuluin tähän sukuun, mutta yritin parhaani mukaan peittää nämä piirteet. Ja sitäpaitsi, kaiken lisäksi isän puolen suku on saksalaista verta, joten senkin takia on todella mielenkiintoista etsiä tietoa omista juuristaan, jotka eivät ole täysin suomalaiset. Harmikseni en löytänyt hirveästi tietoa isoisän ja -äidin jälkeen. Isältäkään en voi enää kysyä. No, se kaivelu loppui sitten siihen. Onneksi oli sentään Leo.


#isbenhaaste3

13.12.2018 - Et oo tosissas?!

"SIIS LÄHET MINNE?!!!" kuului luurin toisesta päästä niin lujaa, että jouduin jopa vetäisemään puhelinta kauemmas korvalta.

"Saksaan. Vuodenvaihteessa Zenin gaalaillan jälkeen", vastasin yhtä tyynenä, kuin olin sen ensimmäistä kertaa sanonut ehkä minuutti sitten.

"Gabi mikä juttu tää nyt on?"

"Älä velipoika sinä siitä huolehdi, tarviin nyt pienen hajuraon Suomen kamaraan ja soitin jo Cherylille ja se ottaa meidät Reiskan kanssa ilomielin vastaan", totesin Leolle, joka tuntui räjähtävän huolesta. Sellaisia oli huolehtivat isoveljet. Varsinkin sellaiset isoveljet, jotka ilmestyy yhtäkkiä oven taakse ja ilmoittaa olevansa sukua.

"Ootko miettiny nyt tän jutun ihan loppuun asti? Ja jätät mut sitten yksin tänne", mies jo hieman naurahti.

"Oon siellä vaan kuukauden. Treenataan Reiskan kanssa se aika tehokkaasti ja tullaan sit uusissa voimin takas harmaaseen Suomeen. Leo hei, miulla on oikeesti ikävä Saksan aikoja ja tarviin välillä päästä verestämään muistoja. Etit jonku kivan muikkelin vaikka siks aikaa ni ei käy aika pitkäks", hörähdin tahattoman lujaa.

"No hehheh...... Kunhan ei sulla vaan oottais joku hoito siellä"

"Älä jaksa olla tollanen", tuhahdin muka loukkaantuneena.

"No leikki leikkinä. Älä oo tosikko.."

"En en.. Saattaa miulla olla kana kynittävänä erään miehen kanssa, mutta ei siitä sen enempää", totesin muina naisina ja toivoin, ettei rakas veljeni tarttuisi tähän argumenttiin.

"Näytätki sit kans, mistä meidät on veistetty. Tunti turpaan ja sitä rataa..", Leo totesi ihan vakavissaan.

"Vähintäänkin", naurahdin jo vapautuneesti. Veli taisi ottaa asian loppupeleissä kuitenkin ihan hyvin, kunhan alkujärkytyksestä selvisi.

-------

Kaksi viikkoa aiemmin..
Olin jutellut Isabellan kanssa omasta tilanteestani. Seesteistä arkielämästä Kallan kylässä yksin omassa punaisessa mökissä tai tallilla, vailla sosiaalista elämää. Oli minulla Jonny - ja tietysti Leo, mutta mutta siihen ne jäivät satunnaisia tallilaisten moikkailuja lukuunottamatta. Tarvitsin extremeä elämään ja Isabella onneksi oli hyvin ymmärtäväinen asian suhteen, loma siis irtosi melko helposti. Tykkäsihän perijätärkin extremestä. Ehkä vähän eri muodossa kylläkin.

Jo samana iltana avasin läppärin kannen istuessani viinilasin kanssa kynttilän valossa olohuoneen sohvan nurkassa viltin alla. Löysin paljon kuvia Saksan ajoilta ja tiesin heti sinne lähdön olevan oikea valinta. Oikea suunta minun ja Reiskan yhteiselle elolle sekä tottakai myös treenaamiselle. Josko seuraava Kalla CUP menisi jo vähän paremmin, kuin tämä edellinen. Cheryl oli opettanut minulle niin paljon ollessani hänen tallillaan tallityöntekijänä ja ratsuttajana, että hän jos kuka saa meidänkin ongelmat ratkottua kuukauden aikana. Brunette saksalais-nainen oli oikea guru hevosten kanssa.

Hymyilin kuvalle, jossa istuin 3-vuotiaan Pongon selässä. Olin mukana orin elämässä sen ensimmäisistä minuuteista lähtien ja meille syntyi heti side. Sellainen, jota ei vielä kenenkään hevosen kanssa ollut siihen mennessä tullut. Cheryl antoi Pongon, komean mustan trakehner-orin, minulle hoidettavaksi aina siihen asti, kun Saksassa olisin. Kerkesin Pongon kanssa tehdä töitä reilun kolme vuotta, kun oli minun aika palata takaisin kotimaahan. Pongo on Cherylin omistuksessa vieläkin ja odotin innolla sen näkemistä. Toivoin myös sen muistavan minut, mikä oli hyvin mahdollista vaikka aikaa oli kulunut neljä vuotta. Kaduin kuukausitolkulla sitä, ettei minun ollut mahdollista ottaa maailman komeinta ratsua mukaan Suomeen, mutta Cheryl lupasi ettei luopuisi siitä ikinä ja se odottaisi minua siellä aina.

Saksassa olisi myös Rose ja Petronella, vanhat työkaverini jotka olivat vieläkin töissä Dietfriedissä. Meistä oli tullut todella hyvät ystävykset ja ilmapiiri tallilla oli aina hyvä. Ja ne maisemat. Hessenin osavaltiossa, Wiesbadenin kaupungissa on melkein 300 000 asukasta, mutta maaseudulla sai olla rauhassa, vaikka matka kaupunkiin ei ollut pitkä. Ratsutila oli oikein otollisella paikalla talleineen, maneeseineen, kenttineen ja isoine valkolautaisine laitumineen. Sen takia varmaan tila oli hyvin suosittu. Toki myös Cherylin ja työntekijöiden ammattitaito hevosten kanssa on ihan omaa luokkaa ja maine kiirii.

Läppäsin läppärin kannen kiinni muisteltuani riittävästi ja laskin sen olohuoneen sohvapöydälle. Nappasin pöydältä puhelimen samalla, kun täytin viinilasini oikein hyvällä Riesling Cabinett-valkoviinillä. En ollut oikein punaviinien ystävä, mutta valkoisista löytyi muutamia todella hyviä joita saattoi nauttia silloin tällöin lasillisen tai pari. Tai jopa kolmekin. Nyt minulla oli kuitenkin hyvä syy siihen. Kaivoin puhelimen uumenista Cheryl Schwarzin numeron ja painoin vihreää luuria. Puhelin ei ehtinyt kauaa tuutata, kun luurin päästä kuului heleä naisääni.

"Well, hello Gabriella!"

Vilkaisin itseäni vielä viimeisen kerran peilistä. Done. Nyt ei voi enää perääntyä. Olin edellisenä päivänä pyytänyt Jonathania avecikseni, mutta miehestä ei ottanut mitään selvää, höpisi vain jostain kiireistä ja oli muutenkin aivan kuutamolla. Se kyllä tosissaan huoletti minua, mutta en uskaltanut kysyä mikä miehen mieltä painoi. Lähdin siis yksin lanseeraustilaisuuteen, Jonny saapuisi paikalle jos olisi saapuakseen. Piste.

Pieni illanvietto ei todellakaan ollut pahitteeksi ja voisin samalla hieman juhlistaa CUP-osakilpailun voittoa. En edelleenkään uskonut sitä todeksi, eihän se mitenkään ollut mahdollista. Pakko se on silti uskoa.

Jonathanin syleily tuntui turvalliselta, mutta mä tiesin, että se ei tarkottanu enää samaa kun ennen. Ei enää. Kyyneleet yritti syöksyä väkisin pitkin kyynelkanavia ja kostuttaa silmäkulmat, vaikka miten yritin taistella vastaan. Vetäydyin edemmäs miehestä ja katsoin tätä varovasti silmiin.
"Sun on varmaan parempi mennä", totesin hiljaa ja äänessä ei ollut juurikaan mitään sävyä.
"I'm really sorry..."
"Sä sanoit juuri ne asiat, mitkä ois pitäny tajuta jo ajat sitten", käännyin kannoillani ja kävelin sisälle. Ei tää ollut Jonathanillekaan helppoa kertoa asioiden oikeaa laitaa, mutta nyt mies keräsi juuri itselleen pisteet rehellisyydestä. En vaan enää jaksanut puhua, koska tuntui että matto olisi vedetty jalkojen alta.

Mä olin pettyny - kyllä. Surullinen - kyllä. Vihainen - en. Koska tottahan mun olis pitäny tajuta ennen suhteeseen hyppäämistä, mistä tässä oli kyse. Turvallisuuden tunteesta ja toisen läheisyydestä. Mutta en tajunnu. Idiootti mikä idiootti ja nyt myös ystävyyssuhde Jonathaniin oli vaakalaudalla - tai toivoin ainakin ettei ole.

"Etkö sä saatana tajua, että se jätkä käytti sua hyväkseen?" Leo paasasi sylki suusta joka ilmansuuntaan lentäen ja kädet viuhtoen palatessani sisälle. Veljellä meinasi tuo suojeluvietti olla joskus turhankin kova, varsinkin jos sisko pamahtaa sisään silmät punaisena.
"Anna jo olla, kun sä et todellakaan tiedä kaikkea! Mä en jaksa nyt kuunnella mitään saarnoja", kivahdin.
"Kyllä kun mä nyt käyn sille nulikalle puhumassa!"
"Ja et muuten jumalauta sekaannu nyt tähän!!" kivahdin kovaan ääneen heilauttaen käsiä ilmassa. "- tää on puhtaasti mun ja Jonnyn välinen asia.."
"Mut eihän se voi päästä kun koira veräjästä", paasaus jatkui ja mun teki jo mieli heittää Leo pihalle tai lyödä sitä lättyyn tai jotain.
"Niin mistä? Siitä että se oli rehellinen ja avas munkin silmät?" tivasin veljeltäni.
"Ei vaan siitä, miten se käytti sua! Älä oo Gabi noin sinisilmänen."
"Leo Kajaste on nyt hyvä ja rauhottuu. Älä puutu mun asioihin, en mäkään sun naisjutuista pidä huolta", lohkaisin ivallisesti.
"Joopa joo, tää on pikkasen eri asia", veljeni töksäytti takaisin ja risti kätensä rintakehälleen.

Mun teki mieli ottaa ja lähteä ovesta ulos. Gabriella Sternin elämässä oli liian pitkään asiat mennyt hyvin (muutaman kuukautta), kun sitten kaikki paska putoaa niskaan kerralla. Leo on kuitenkin yks mun elämän tärkeimmistä tukipilareista Jonnyn lisäks ja nyt pelkään menettäväni molemmat. Istahdin pöydän ääreen ja laskin otsani lepäämään käsien varaan.
"Hei ihan totta. Sä ansaitset parempaa", Leo totesi sen jälkeen, kun oli hieman rauhoittunut.
"Plaaplaa ja töttöröö. Mistä kliseiden kirjasta ton bongasit?" mulkaisin veljeäni ja käänsin katseen takaisin pöytään.
"Leon 'kuinka auttaa siskoa eron hetkellä'-kirjasta", tämä totesi naama pokerina.
Mulkaisin velipoikaa niin murhaavalla ilmeellä, että jos katse voisi tappaa, Leosta olisi vain tuhkat jäljellä.

"Mä lähen lenkille", älähdin ja kiskoin lenkkikamppeet niskaan ennätysvauhtia, ennenkuin velipoika ehti kissaa sanoa. Mä niin tarvitsin nyt pitkän rääkkilenkin, jonka jälkeen elämä näyttää vähän valoisammalta. Ehkä. Toivottavasti ainakin. Se tosin ei ollut hyvä ajatus täyden vatsan kanssa, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Lähdin hölkkäämään hiekkatietä spotifyn soittolistan soittaessa täysiä musiikkia syvälle korvakäytäviin työnnetyistä kuulokkeista. Juoksin niin lujaa, kuin vain lyhyistä kintuistani pääsin. Henki ei meinannut enää kulkea ja tunsin välillä ruuan saapuvan tuttua reittiä takaisin ylös, mutta jatkoin silti.

Totuus satuttaa. Eniten ehkä se totuus, minkä itse periaatteessa tiesit, muttet suostunut myöntämään. Mä olin ehkä liian takertunut siihen turvallisuuden tunteeseen ja alkuhuumaan, etten nähnyt pidemmälle. Olikohan Jonathan ollut missään vaiheessa oikeasti onnellinen? Vauhdista huolimatta ehdin ajatella asioita ja jopa pienen hetken koin olevani miehelle vihainen. Mutta se hetki meni ohi, kun päädyin takaisin itsesyytöksien pariin. Maisemat vaihtuivat vauhdilla, enkä tajunnut olevani jo kilometrien päässä kotoa.
"Voi helvetin helvetti."

Mun teki mieli soittaa Leo hakemaan, mutta ylpeys ei antanut periksi. Oli ihan oma vika juosta näin pitkälle ja tajuta se liian myöhään. Katsos, sitä oltiinkin oravanpyörässä tämän toimintamallin kanssa. Päätin poiketa vielä rannan kautta, koska sieltä näki alkavan auringonlaskun ja se näky oli jotain niin upeaa, että sen halusi tallentaa verkkokalvojen lisäksi myös puhelimeen. Mun vauhti rauhoittui koko ajan ja viimeisen kilometrin maltoin jopa kävellä. Näin kauempaa taloltani päin tulevan savun ja ehdin jo säikähtää, mutta Leo olikin laittanut saunan lämpiämään.

"Mä aattelin, että haluisit käydä saunassa lenkin jälkeen", velipoika huikkasi ovelta vastaan hieman nolona.
"Hmph", tuhahdin. En ollut vielä täysin sinut käymämme keskustelun kanssa.
"Oliks hyvä lenkki?"
"Joo....."

Riisuin hikiset lenkkivaatteet ja suuntasin suoraan pyyhe päällä saunalle, koska en jaksanut käydä tätä teennäistä keskustelua yhtään. Heitin kiukaalle monta kauhallista vettä ja lopetin vasta sitten, kun iho melkein grillaantui. Grillauslöylyt ja jäähy ulkona yhden keskiketterän kanssa auttoi mieltä rauhoittumaan sen verran, että olin valmis menemään sisälle vähän rauhallisemmin mielin.

Mä uskon, että kaikki tulee vielä kääntymään hyväksi. Nyt ei vaan ollut sen onnen aika.

Pulpatusta. Kamalasti pulpatusta. Olin olevinaan ollut fiksu ja kaikkien epäonnisten ihmissuhteiden jälkeen ladannut Tinderin ajatellen, että yhdet treffit vain. Ehkäpä se piristäisi. Ja korkeintaan seksiä, ei mitään muuta. Mutta se oli virhe - niin iso virhe. Istuin nyt maailman tylsimmän, mutta eniten ikinä puhuvan nörttimiehen seurassa Pionissa lipittäen puoliksi jäähtynyttä kahviani. Se puhui kaikkea tietokoneista, mistä mulla ei ollut aavistustakaan. Ja sitä pulpatusta oli jatkunut kohta puolitoista tuntia. Vähän sama jos mä rupeaisin selittämään sille jotain hevosista. Eli me oltiin eri planeetoilta jo ihan heti alkukättelyssä.

Lisäksi olin aika pettynyt, että tyyppi oli kaikkea muuta, kuin profiili ja kuva oli antanut ymmärtää. En odottanut tapaavani ihan näin stereotypistä nörttiä. No, olipahan sekin nyt kokeiltu - ei vaan löytynyt summer bucket-listasta kohtaa "deittaa nörtin kanssa".

"Ja sitten me Jaakkiman kanssa otettiin se kovalevy irti ja uskotsä, se oli puolet huonompi ku mitä me oltiin tilattu. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ku ei tajuttu aiemmin kattoo. Hahahahahah", se nauro kitalaki vilkkuen olevinaan hauskalle jutulleen. Mua lähinnä ällötti sen suusta lentävä sylki ja toivoin, että koko homma olisi ohi ja ettei kukaan tuttu nähnyt. Olin liian kiltti sanomaan, että kiitti mutta ei kiitti. Vaivuin johonkin omaan maailmaan ja kuulin sumeasti jatkuvan pulpatuksen. Se, joka ei lakannut ollenkaan, ikinä, missään vaiheessa.
"... tavata uudelleen", se sanoi ja sitten heräsin. Mulla ei ollut aavistustakaan, mitä se oli ennen tätä sanonut.
"Anteeks. Joo.. Tai siis ei. Valitettavasti oon niin kiireinen, etten ehdi miettiä mitään seurusteluja nyt", valehtelin sujuvasti. "- Ja muistin just, että mulla on just nyt yks tärkee meno. Oli kiva tavata."

Pujahdin pöydästä pois jättäen ehkä vähän törkeästi tinderdeittini nuolemaan näppejään ja yritin mahdollisimman sulavasti poistua paikalta. Kyllä oli kokemus ja ei enää ikinä. Verkkokalvoilleni piirtyi muistikuva miehestä sotkuisine hiuksineen ja hammasrautoineen. Se mies omisti ehkä hiton hyvän kuvanmuokkaaja-kaverin, koska vaikka mä en yleensä ole pinnallinen, profiilikuva ei todellakaan antanut oikeaa kuvaa. Toivottavasti se kuitenkin löytää itselleen samanhenkisen nörttinaisen, jonka kanssa pulpattaa päivät pitkät kovalevyistä ja piirikorteista vai mitä ne nyt ikinä olikaan.

Meinasin kahvilan ovella törmätä johonkin komeaan mieheen ja ehdin anteeksipyytelyiden jälkeen kiiruhtaessani vain toivoa, että olisin voittanut tinderdeittikumppanikseni ennemmin törmäyskurssilla olleen miehen. Tästä mä en kertoisi kellekään muulle, kuin Reiskalle. Se ei sentään nauraisi mulle päin naamaa, vaan pitäisi vahingonilonsa salassa.