Survivors Guide 101

Sokan siskokset (eli todennäkösesti Isabella) oli palkannu porukkaan uuden työntekijän, Joelin. Mä koin ilman mitään nakituksia ottaa hommakseni perehyttää uus kaveri tallin arkeen ja glamouriin (=kamaluuteen) tallimestarina, ihan niinku Anna aikanaan opetti mut.

Ajattelin mennä jo valmiiks talliin kattomaan suurimmat paskahommat pois alta, ihan vaan saadakseni lisää aikaa hoitaa Joelin tutustuttaminen paremmin kuin mitä kiireessä olis ehtiny. Fellun aidan tolpan mä kävin kattomassa ihan ensimmäisenä. Olihan siitä jo aikaa ku sen olin hoitanu, mut isosta pahasta Fellu-sedästä ei ikinä tienny.

Loungessa tuoksui kahvi, mut keittäjää ei näkyny missään. Muistelin Gabin ja  Markuksen olleen aamussa, mut mies oli varmaan lähtenyt jo takasin Kytömäelle. Autoa ei ainakaan näkynyt ja Gabi oli vapautunut hommistaan jo aikaisemmin. Niimpä joku ihana kahvi-hiiri oli päättäny ilahuttaa mun päivää.

Hetken mä meinasin kirjottaa ihan lapulle ylös, mitä mä Joelille kertosin ja neuvoisin, mut tekemällähän ne kaikki paremmin oppii. Niimpä ruttasin pienen keltasen PostIt-lapun nyrkin sisään ja heitin sen roskiin. Kahvi onneks autto heräämään kunnolla tähän vuoroon ja seuraavan kahen päivän vapaat kyl anto vähän puhtia.

Mä en jännittänyt tai hermostunut kovinkaan helpolla. Ei, mä olin aika cool tilanteesta toiseen.

Mutta tänään, ajaessani autoa kohti Auburnin Kartanoa, tuntui mun mahassa omituinen, kutkuttava tunne. Sellainen, jota ei ollut ollut olemassa edes edellisenä päivänä, mun ekana työpäivänä. Mutta oli ihan eri asia olla töissä seitsemältä aamulla kuin neljältä päivällä: silloin ne kaikki rysähtäisivät paikalle. Yksityisten omistajat, vuokraajat. Mä olin ollut tallipiireissä tarpeeksi kauan tietääkseni mitä se tarkoitti.

Mun status olisi ensisilmäyksellä päätetty.

Ei sillä että mua kiinnostaisi niiden mielipide. Mutta oli miten oli, mä halusin olla hyvä siinä mitä mä tein, ja jostain syystä tässä ammatissa sun työpaikan kiinni pitäminen oli joskus kiinni naamakertoimesta. Eikä kukaan pitänyt musta kovin usein, noin niinkun persoonana. Kai mä olin jotenkin epämiellyttävä, kun en edes halunnut olla miellyttävä. Pitäisikö mun nyt todella opetella? Oliko pakko jos ei tahdo?

Leijonanluolaan, ajattelin astuessani ulos autosta ja lähtiessäni kohti tallia.

Markus totta kai oli jo hoitanu hevosten ruokinnan, joten meille jäis Joelin kanssa paskan lappaaminen, hevosten sisälle haku ja ruokinta. Näin yksinkertasesti selitettynä. Onneks itelle näistä kaikista oli muodostunu selkee rutiini, ei siis tarvinnu suuremmin alkaa muistelee mikä tulee A:n jälkeen aakkosissa.

Lappasin tavarat valmiiks tallikäytävälle ja nyt vaan oottelin sankarin saapuvan paikalle. Ja siinä maha missä painitaan. Joel asteli talliin aikas rennon olosena, kuitenki sellai tietty pilke silmäkulmassa.
"Tervetuloa iltatalliin !" huikkasin miehelle.  Meillä oli ollu edellisenä päivänä aamutalli ja ainaki omast mielest kaikki oli menny hyvin. Joel vaikutti mukavalta, kylläkin vähän koppavalta, mut jokanen meistä voi olla ihan kamala monsteri ku tutustuu hieman enemmä pintaa syvemmälle.

"You know the drill" osotin talikoita ja kottareita mun vieressä. "Make ehti putsaa Meikun karsinalle asti, elikkä kasiin Gabin kans. Se lähti tänää aikasemmi nii meille iltasille jää vähä enemmä." Otin toisen työvälinepaketin messiin ja jatkoin Epin karsinasta. Eiköhän Joel pääsis hommaan aika hyvin mukaan. Kuten sanottu, tää ei ollu miehen eka tallivuoro Auburnissa.

Mä olin jo eilen ollut työvuorossa Jonathanin kanssa, ja me jatkettaisiin samoilla linjoilla tänään. Mä olin ihan onnellinen siitä, ettei mun tänään tarvitsisi tutustua toiseen työtoveriin. Jonathan tuntui olevan ihan fine jätkä, eikä tainnut olla tilastollisesti mahdollista mun pitävän muistakin työkavereista. Mä en pitänyt kovinkaan useasta ihmisestä.

Jonathanin mä löysin tallista jo valmiina toimeen, siihen hevosihmisen kaikkein tärkeimpään: siivoamaan sitä ihan itseään. Se oli vähän omituista mulle vieläkin, ainakin kun oli tottunut työskentelemään yhtä steriilissä paikassa kuin ravintolan keittiössä, sellainen sotkuinen ympäristö, vaikka talli ei sinänsä ollut uusi ja omituinen miljöö miltään kantilta.

"Jees sir", mä vastasin lyhyesti ja tartuin kottareiden kahvoihin. Ei se siitä seisoskelulla paranisi, nyt vaan hanaa päälle ja menoksi. Kaikki Jonathanin kertomat nimet meni multa ihan yli enkä tunnistanut niistä yhtäkään, en edes hevosen. Kuinka kauan mahtaisi kestää, että muistaisin hevoset ja niiden asuinpaikat? Toivottavasti ei kauaa.

Parkkeerasin kottarini Jonathanin karsinaa vastapäätä, vaikka olisi ehkä ollut järkevämpää aloittaa toiselta puolelta tallia. Kun molempien kottarien jalat kalahtivat maahan, alkoi hiljaisuus, jossa kuului vain talikon aiheuttamat äänet. Mä en sanonut pitkään aikaan mitään, ei mulla ollut mitään sanottavaa. Mä pidin hiljaisuudesta, kun ei pakosta tarvinnut sanoa mitään. Small talk? Ei mun juttu.

Lähemmäs täydellisen hiljasuuden vallites putsattii karsinat. Ainoastaa radion tasanen sointi kuulu taustalla. Millon Antti Tuiskua ja millon Apocalyptikaa. Mulla ei oikeestaan ollu mitään suurempaa juteltavaa miehen kans. Kyllä mua vähän kiinnosti Joelin hevostausta ja se, miten oli Auburniin päätyny. Kuitenki annoin kysymysten pysyä hiljasina ajatuksina mun mielessä. Ehkäpä nuori avais suunsa ite, jos halus avata omaa maailmaansa periaatteessa esimiehelleen.

Reilusti ennen kuutta oltiin saatu kaikki boksit putsattua. Näin ne hommat meni ku oli kaks hyväkuntosta miestä tekemässä. Ainakin olis Neiti Sokalle ollu silmänruokaa (you know which one I'm talking about).
"Lakasekko viel käytävät, laitan kahvinkeittimen tulille ja otetaan sit iha rauhassa hevoset sisälle." Poistuin loungen puolelle ja pian kahvinkeitin oli taas vauhdissa. Kaksi kuppia pöydälle ja varuiks myös sokerit. En kuolemakseni muista, käyttikö Joel sokeria vai ei. Hitto. En ees muista joiko mies kahvia!?

Näytin vielä muistutuksena miehelle listat tarhauksista ja karsinajärjestyksestä. Muistan miten pitkään itellä meni muistaa kaikki, mut kyllä ne täs onneks kaaliin sai homehtumaan.
"Otetaan tammat ja ruunat eka, sitte orit ja ihan vikana Fellu. Se oli se iso musta ori. Ja tosiaan ketjut ja piiskat mukana orien kans." Oletin miehen tajuavan piiskan olevan vaan enemmän koriste, eikä sillä koskettaisi hevosiin.

Mulla ei periaatteessa ollut mitään ihmisiä vastaan. Kai mä olin vain luonnostaan liian introvertti, että olisin tuntenut tutustumista muihin ihmisiin kovinkaan tärkeänä. Siksi mä en kovinkaan usein hankkinut itselleni uusia tuttavuuksia, saatika sitten kavereita. Kuitenkin Jonathanin kertoessa tarhauksista, kun mun ainoat aiemmat sanat miehelle olivat olleet "jees sir" ja lakaisupyynnön vastaus "joo", oli mulla ehkä vähän omituinen olo. Silti vastasin taas vain nyökytellen, silmäillessäni nimiä viliseviä tarha- ja karsinajärjestyksiä. Jäiköhän niistä päähän mitään?

Ekassa tarhassa ei voinut pitää hevosia käynnissä olevan remontin vuoksi ja tammat sieltä tarhasivat Derby-kentällä. Hani, Armi ja Mina - koetin muistaa nimet ja yhdistää ne oikein hevosiin, jotka näkyivät jo kauempana aitojen toisella puolella.

"Miten sä haluut tuoda nää sisään? Mitkä haluut ottaa?" mä lopulta kysyin Jonathanilta. Vau!! Aplodeja! Sanoinhan mä enemmänkin kuin kaksi sanaa kerralla!

Matkalla tarhalle - tai kentälle - silmäilin tarhoja, joiden ohi kuljin. Nimet, ne olivat kaikki jo kadonneet, ykköstarhan hevosia lukuunottamatta. Turhauttavaa!

Joelin osottaessa kysymyksen mulle, mietin lyhyehkön hetken ja jaoin hevoset kahteen osaan. Tarhojen tyhjennys ei varmaan ikinä oo ollu näin hankalaa. Suuremmalta tappelulta kuitenki vältyttiin ja saatiin kaikki ponit sisälle. Fellu tapansa mukaan yritti kiirehtii tammojen perään ja oli lähes astuu varpaiden päälle. Hetken siin kirottuani, sain orin omaan boksiinsa ja ohjasin Joelin kahville.

Kahvin juonti kulu aikalailla hiljasuudessa. Joel selas uutisia puhelimellaan ja selkeesti keskitty johonki uutiseen koko päällään. Mun mieli pomppi asioista kolmanteen ja sitä kautta neljänteen, enkä oikei osannu olla mitenkää päi loungen tuolilla.

Mä yritin saaha tolkkuu omiin ajatuksiini, mut tallilla pyörineet ylimääräset ihmiset oli aiheuttanu hämmennystä ja häpsinkiä ja aiheuttaneet sillä lisää päänvaivaa tilusten puhtauden osalta. Röyhkeimmät vieraat olivat tupakoineet tallin pääovilla ja osa heittänyt kuitteja ja muita taskunpohjalta heinien sekaan karsinoihin. Vähempikin laittoi vihaksi.