Team JJ - Maastopolkujen coolein kaksikko (off)

/ sijoittuu 2.3.2018 iltapäivään, ei avoin, @Jonathan R. mukaan /

Valerie tepasteli tallikäytävän hoitopaikalla malttamattomana. Sen sisäinen kello tiesi kertoa tarkasti, että tänään mentäisiin maastoon - jo toistamiseen tällä viikolla. Säästä riippumaton lukujärjestys piti, vaikka taivas tiputtelikin parhaillaan satunnaisia sadekuuroja. Tapa oli päähänpinttymistäni pahin, mutta toimiva sellainen. Ajatukset pääsivät nollaantumaan paremmin eikä sabinovoikko vielä kertaakaan ollut omatoimisesti lähtenyt kotia kohti kesken lenkin.

Välillä siitä kärsivät myös kanssaharrastajat. Inna pyrki välttelemään tallille tuloaan valoisan aikaan tiistaisin ja perjantaisin, tuntiessaan taipumukseni suostutella hänet mukaani vaikka väkisin. Muutamasti olinkin kiusallani yllättänyt naisen kuin peuran ajovaloissa pamahtaessani paikalle vasta iltatallin aikaan.
Auburnin tallilaiset olivat siitä ihania, ettei kukaan kehdannut kieltäytyä seurasta, tai he jopa itse ehdottivat yhteistä maastolenkkiä.

Iltapäivän suussa olin ainoa vasta lähtöään tekevä ratsukko. Piti nähtävästi tyytyä vain omaan seuraan. Raahauduin kaapilleni noutamaan kypärää, kunnes kuulin lähestyviä askelia.
"Sinä siellä!" Osoitin uhriani kuin kouluttaja pokemoniaan. Mies oli parhaillaan pakenemassa loungeen kahvikuppinsa äärelle, vahvasta tuoksusta päätellen.
"Lähetään maastoon, nyt heti", hymyilin, vaikka tiesin varmasti saavan vastaukseksi valitusta huonosta säästä.

Ei tuolla nyt mikään kovin kummoinen sää ollut, mutta mä olin Eelalle edes jonkin näkösen anteekspyynnön velkaa siitä, etten ollu ehtiny kunnolla liikuttaa sitä viime päivinä. Mun ja Ellien viimesin kina, kränä, riita, tappelu, kissatappelu, miksikä sitä nyt haluu kutsuu, oli vieny mun voimia ja aikaa. Nyt kuitenki päätin jättää blondin rauhaan ja odottaa vuorostaan viestiä häneltä (jota ei kyllä ihan heti tulisi).

Suljin kartanon oven perässäni ja lähdin kohti tallia. Eela simputti tarhakaveriaan jostain turhanpäiväisestä ja hörähti kun huomasi lähestyvän ihmisen.
"Mäkin sua, pieni kusipäämummo" naurahdin ja näytin hevoselle kieltä. Tamma veti korvat luimuun, ihan kuin olisi tajunnu mitä sille sanoin.

Loungesta lejaili huumaava kahvin tuoksu ja lähestyin pit stoppia ripein askelin. Enhän halunnu menettää viimestä kupillista Isbelle taikka Gabille.
"Sinä siellä" kuulu topakasti mun vierestä. Tallin toinen blondi (ei Amanda) katto mua päättäväisellä katseella.
"Minä tässä ?" vastasin hämilläni. Voi v*ttu. Mitä mä nyt olin tehny?

Ja ennen ku tajusin, olin varustamassa ruunikkoa maastoon Julian ja tämän hullunkurisen sirkushevosen näköisen tamman kanssa. Nousimme molemmat tallin pihalla satulaan ja ohjasimme (uljaat) ratsumme kohti maastopolkuja (ts. liian tarkkaan raivattuja teitä, sillä Sokan siskoksille kelpaisi vain paras, ei mitään nuhjuista).

Jonathan suostui ehdotukseeni ilman kummempia vastalauseita. Arvasin, ettei auburnilaisissa ollut yhtäkään niin sokerista tehtyä kuin Paakkasen Inna.
Tien pinta tuntui ajoittain sateen takia liukkaalta, mutta muuten pohja oli hiekotuksen jäljiltä juuri sopiva ratsastukseen. Tammat eivät varsinaisesti nauttineet toistensa seurasta, päätellen luimuun painuneista korvista. Tummanruunikko koki tarpeelliseksi pitää aisoissa kiirehtivää voikkoa, pysyäkseen itse johtavan hevosen paikalla.

"No sähän oot yhtä pirtee kun grumpy cat", tokaisin vierelläni kulkevalle Jonathanille, jonka katse tuijotti eteenpäin, kaukaisuuteen. Yleensä mies oli puhelias kuin papupata, mutta en ollut kuullut hänen sanovan vielä sanaakaan.
"Onks kaikki ihan hyvin?" Kysyin brunetilta vähintäänkin huolestuneena.

Eelan nujutessa ilman fyysistä kontaktia Valerien kanssa, mä katoin hamaan tulevaisuuteen. Sata ja yks ajatusta pyöri mun tajunnassa, enkä mä tajunnu olleeni nii pitkään hiljaa. Kumminki Julian kommentti ja sitä seuraava kysymys herätti mun todellisuuteen, jos ei naisen ääni, niin se huoli joka sävystä huokui.
"Äh, sorry. Vähä liikaa taas tapahtuu kerralla" mä yritin hymyillä ees jotenki, mut se tais jäädä vaan yritykseks.

"Mites teil Valerien kans, se ainakin tästä kulmasta näyttää hyvältä" naurahdin vähä rennommin. Samalla jouduin muistuttamaan Eelaa olemaan ihmisiksi ja lopettamaan sen perkeleen horse playn vieressä olevan kirjavan yksilön kanssa. Valerieta selkeesti ketutti Eelan pomotus.

"Ahhh, tiiän tunteen", totesin ymmärtäväisesti. Viimeaikoina ajatukset olivat omassakin päässä olleet sekavia. Kunhan asioille antoi tarpeeksi aikaa, oli niillä onneksi tapana järjestyä. Ja niin ne olivatkin järjestyneet omassa tapauksessani.

"Tosi kivasti. Me edetään aikalailla tän ehdoilla", hymyilin taputtaessani voikon nuoren kaulaa. Se antoi kärttyiselle Eelalle tilaa egoilla ja keskittyi pellonpientareen vierellä seisovaan pihlajaan, jonka oksilla tilhet söivät viimevuotisia marjoja.
Vaikka edistystä tapahtui välillä nopeaankin tahtiin, yritin jarrutella itseäni rasittamasta nuorta hevosta liikaa. Siksipä pipoa hölläävät maastoreissut olivat erityisen tärkeitä.
"Onks teillä tiedossa yhtä kova kisakausi kun viime syksynä?" Kysyin mieheltä, joka vaikutti tulevan hyvin toimeen jo parhaat vuotensa nähneen tamman kanssa.

"Eiks se ny ollu kovin ilkeetä viedä tikkari nuoremmilta tuolla  mestarimummolla Kalla Cupissa?" Naurahdin osoittaessani ruunikkoa puoliveristä, vaikka voitto olikin mielestäni ansaittu.

Pari kertaa olin ehkä saattanu ratsukon työskentelyy seuraa maneesin katsomossa hipi hiljaa, niin ettei ainakaan Julia ollut huomannu mua. Kyllä, sisälläni piili pieni stalkkerin poikanen. Sellanen kiva kaveri. Ei niinku Jonna.
"Eiköhän siitä vielä kunnon ratsu saada suurilla kapasiteeteilla" naurahdin puolittain vitsillä. Eihän mulla ollu mitään tietoa mihin asti tammalla rahkeet riittäis.

"Kyllähän me kärkee tavotellaan, totta kai !" tuhahdin vitsillä Julialle. "Olihan ne meijän suoritukset yhteen summattuna yks helvetin Tuhkimo-tarina" totesin hymy huulilla, kun muistelin, miten kisat oli lähteny meijän osalta käyntiin alku syksystä. Hiekkaahan mä siellä maistelin.
"Joten varo vaan, tänä vuonna olis samat suunnitelmat" iskin silmää vaaleaverikölle toisen vaaleaverikön selässä.

"Toivotaan niin", huokaisin haltioituneena pelkästä ajatuksesta Valeriesta kenttäratojen kuningattarena. Luotto omaan kasvattiini oli epäilemättä kova.
"Noh, jospa meistä on tänä vuonna enemmän vastusta", uskottelin hymyillen Jonathanille, joka iski minulle silmää. Cupissa saattoi tänävuonna olla vastassa entistä voitontahtoisempia ratsukoita.

Sopivan suoran siintäessä edessämme napautin Valerieen vauhtia pohkeillani. Tamma hypähti reippaaseen raviinsa, jota koitin hillitä pidättein mahdollisen kilpailunhaluisen kiitämisen välttämiseksi. Eelaa ei ikä vielä painanut, nopeasti saavuttavista raviaskeleista päätellen.

Hidastin nuorikkoa tietoisesti alamäen huipulla, sillä kävelykin rasitti niveliä aivan tarpeeksi liukkaanhivakassa mäenlaskussa.
"Sori jos utelen, mut ootteko Jonnan kaa vielä kavereita?" Kysyin varovasti pidätteiden lomasta. Valerien fiksu, maltillinen laskeutuminen mäen rinteeltä sai innostustaan hönkivän Eelankin vihdoin rauhoittumaan.

Julian kannustaessa ratsunsa raviin, Eela ei tainnut ihan pysyä mukana toisen parivaljakon ajatuksenjuoksussa. Pitkin askelin se kuitenkin saavutti nuorikon lähes vaivattomasti ja hörähti liiankin tyytyväisenä ja itsevarmana Valerielle.

Tasainen tie oli oiva ratsastamiselle, mutta luikkaat kohdat tekivät siitä haasteellisen, jopa vaarallisen. Hidastimme vauhtiamme mäen päällä ja laskeuduimme alas rauhallisessa ja täysin hallitussa käynnissä. Ja siinä maha missä painitaan. Olinkin koko reissun oottanu, millon Julia ottais puheeks Jonnan.

"Ei me pahemmin olla pitkään aikaan mitää puhuttu, mut kyl mä sitä moikkaisin jos vastaan sattuis" summasin novellin mittaisia ajatuksiani yhteen pakettiin. En ollu nähny brunettea vähään aikaan ja hetken olin ajatellut likan muuttaneen takasin kotiseudulleen.

"Mikäs teijän tilanne on ?" katoin varovasti Juliaa silmiin ja samalla taputin Eelaa kaulalle. Tamman intopiukea olemus oli hellittänyt vähäsen.

Nyökyttelin ymmärtäväisenä, enkä ihmetellyt yhtään. Naisen sairaaloinen mustasukkaisuus oli kohdannut miehen varmasti useammankin kerran. Jonnyn katsahtaessa mua silmiin, tunsin miettiväni kuumeisesti vastausta. Olisi vähintäänkin kiusallista myöntää naisen exälle, että olimme muuta kuin ystäviä ainoastaan sängyssä.
"Kai me ollaan jotain.. hyviä ystäviä", muotoilin sanat siedettäviksi ja mahdollisimman ei-väärinymmärrettäviksi. Silti ne kuulostivat suusta ulos tultuaan väärältä. Emmä edes itsekkään tiennyt, miten kuvailla sitä paremmin.
Yllättäen Valerie kompuroi lyhyissä askelissaan, tempaisten Eelankin mukanaan vauhdilla tasaisen maan kamaralle. Keskustelumme tyrehtyi siihen, sillä hetken ääntä joutui käyttämään hevosten rauhoitteluun.

Metsätienpätkälle käännyttyämme uskalsin jatkaa aiemman aiheen parissa.
"Oliks Jonna koskaan normaali?" Tajusin vasta sanottuani, että olin kyllä kysynyt aivan mahdottoman kysymyksen.
"Tai siis.. Ettei se pillastunu turhaan kaikesta?" Yritin selittää selvemmin pointtia, mikä turhautti minua meidän välillä.
Ikäerostaan huolimatta tunnelma tammojen välillä vaikutti rauhoittuneen, vaihtuneen jopa rentoon päänroikotukseen ilman kilpailevia katseita ja liian ripeitä, etuilevia askelia.

Hyviä ystäviä. Millon Jonnalla oli sellassia ollu? Samassa nuorempi hevosista sai jonkun kohtauksen tai jotain ja lähes jäi Eelan alle. Oma tammani yritti pysyä omissa askelissaan mukana ja otti pari korkeampaa askelta ravia päästäkseen pois nuoremman alta. Sitte Julia jatko.

"Normaali ? Kai se joskus ihan pienenä. Mä en oikein tiiä mitä niien perhees tapahtu" pieniä pätkiä sieltä täältä Jonna oli mulle aikanaa paljastanu, mut veikkaan ettei nainen halunnu itekkä myöntää niitä asioita. "Nii pitkää ku mä oon jonnan tuntenu, se on ollu tosi mustasukkanen."

Me jatkettii retkeemme poiketen mun ja Eelan perusreitistä, kääntymällä eteen tulevasta risteyksestä oikealle. Ehotin hiljasuuden vallitessa pientä pätkää enemmä tai vähemmän hallitussa laukassa, Julian ja Valerien mennessä ensin. En halunnu ottaa riskii siitä, että tammat olis laittaneet pystyyn jonkun kisan, jossa minä ja Julia oltais tultu kakkosiks.

Myönnyin hallittuun laukkapätkään hyväpohjaisella tiellä, vaikka aiemman episodin toistuminen pelotti. Nuorikko vaikutti tosin rauhoittuneen ja osasi olla halutessaan fiksu. Päästimme ratsumme viimeiseen askellajiin ohjat tiukasti käsissämme.
Ilmeeni kohosi viattomasti hymyyn pelkästä kasvoille käyvästä raikkaasta tuulenvireestä. Tosin vahvapersoonaiset tammatkin ihastuttivat laukatessaan vierätysten sulassa sovussa, lukuunottamatta Valerien korskumista ja Eelan luimuun vetäytyneitä korvia.

Kaarteeseen hiljensimme hevoset takaisin kävelyvauhtiin vaaratilanteiden välttämiseksi.
"Mä oikeesti välitän siitä, tosi paljon", totesin brunetille suoraan, koska puheenaiheemme ei koskaan ollut vaihtunutkaan. Jonathania ei kovin vaivannut exänsä mieltymys myös samaan sukupuoleen, joten uskalsin puhua suoraan.
"En vaan usko, että se muuttuis vaikka tehtäis tästä virallista", avauduin huomaamattani Jonnylle. Noh, hän ainakin ymmärsi mistä puhuin. Ehkä.

Laukkapätkä sujui ilman suurempia oneglmia ja puhe pysyi edelleen Jonnassa. Julian tunnustus vaikutti täysin aidolta ja rehelliseltä. Veikkasin asioiden muuttumattomuudella tarkoittavan mustasukkaisuutta.
"Mä en myönnä tätä tarpeeks usein, mut Jonna on sisimmältään helvetin mukava likka. En sitä ikinä sille sanonu, vaikka olis pitäny, mut empä mä enää voi mitää muuttaa."

Pienen hetken oli taas rauhallisen hiljasta, mut olin kahen vaiheilla, pitäskö mun vielä jatkaa puhumista vai pysyy ihan hiljaa.
"Rakastaksä sitä ?" olipas hienovaraisesti udeltu asia. Hyvä Jonny. Taputapu.

Hätkähdin vahvaa sanavalintaa ja tunsin kylmän hien vyöryvän päältäni. Hymähdin ensin kiusaantuneena, ennenkuin osasin vastata mitään. Sitäkö se sitten olikin? Kieltämättä pelotti ajatuskin.
"Mä rakastan sen hymyä. Sen silmätkin on jotenkin tosi kauniit. Rakastan sen vahvaa asennetta. Ei kukaan oo koskaan saanu mun polvia niin veteläks..", luettelin ajautuakseni aiheesta aika kauaskin, sopimattomuuksiin.

Tilanteen pelasti Jonnyn aavistuksen järkyttyneeltäkin vaikuttava katse, joten hätäillen riensin paikkailemaan sanojani.
"Ööh, sori.. Ehkä mä vaan ihannoin sitä ihmisenä", korjasin pikaisesti paljastettuja ajatuksiani.

Kaikeksi onnekseni viimeinen suora, pitkä tie ennen Auburniin kääntyvää risteystä oli suoraan edessämme.
"Ravataan vähän, ettei tuu niin kylmä", ehdotin potkaistessani voikon rentoon raviin, johon se hypähti helposti. Sitä ei enää kiinnostanut mummohepan naamanvääntely, vaan se ravasi kohti tallia korvansakaan lotkauttamatta.

Julian alkaessa latelee eri osa-alueita joita Jonnassa rakasti, olin kolmen kohan kanssa samaa mieltä. Jonnan hymy oli kaunis, silmät aina kirkkaat ja luottavat, lisäksi vahva luonne vain väritti naisen olemusta entuudestaan. Vaikka nainen oli hankala, kyllä sitä aika ajoin myös tunsi olevansa onnekas. Julian poiketessa vähän sivuraiteille, me katoin blondia hieman järkyttyneenä. Nope, mun ei tarvis tietää kaikkee.

"Mieti tarkkaan mitä sen ihmisen kans teet. Jos lupaat sille kuun ja tähdet taivaalta, se myös oottaa sitä" totesin hieman ajatuksissani. "Josset, todennäkösesti se repii sun koko elämän palasiks, häikäilemättä" sanoin hieman varoittavalla äänensävyllä.

Ravasimme rinta rinnan tallille johtavaan risteykseen ja siitä kartanon maita kohti. Eela oli keskittänyt koko olemuksensa lämpimään talliin ja päiväheiniin. Samoin taisi olla Valerie. Tammat yllättävän hyvin kykenivät sietämään toisiaan, joten ehkä tää voitas ottaa joskus uusiks.

Tallin pihalla pysäytettiin ratsut ja laskeuduttii satulasta. Katoin vielä Juliaa varottavasti.
"Älä nosta sen naisen toiveita liian korkeelle, niiku sanoin, jos lupaat sille 100%, 99% ei riitä" vetäsin hieman henkee välissä ja annoin Julian sisäistää mun ohjeen. "Kute sanoin, mieti tarkkaan."

// End.