Haukan päiväkirja

Haukkaa koskevat roolipelit
9.1.2018 - Kahvikupillisen äärellä
14.1.2018 - Vanhoja tuttuja

11.12.2017
Ensimmäistä kertaa Auburnissa

Mä olin kiillottanut Haukkaa kuntoon koko eilisillan ja käärinyt orin niin tiiviisti loimiin yön ajaksi, ettei se ollut onnistunut hankkimaan karvaansa uusia kellertävänruskeita länttejä tai sotkemaan häntäänsä, jonka jouhia mä olin syksystä asti hoitanut muutoinkin paremmin kuin hiuksiani.

Ja hiuksista puheenollen. Auburnin tallimestari, joka tervehti meitä kohteliaisuudesta taluttaessamme narun päässä tanssahtelevaa Haukkaa kohti maneesia. Kristiinan huomio oli varmasti siinä vaiheessa jo Haukan tavoin muissa hevosissa, jotka nainen näki kilpakumppaneina, mutta mun katse sensijaan oli jämähtänyt Annaksi esittäytyneen naisen hiuksiin - me rokattiin miltei samaa väriä. Mä en tulisi koskaan myöntämään sitä ääneen, mutta sillä hetkellä mä hukuttauduin hetkeksi ajatukseen, että jonain päivänä mä voisin hengailla samanlaisessa ympäristössä muidenkin kuin mätsäreiden vuoksi.

Haukka ja söpöysnäyttelyt kuuluivat yhteen yhtä hyvin kuin mun vanhat, rikkinäiset saappaani olisivat kuuluneet Auburnin tallikäytäväle. Vaikka orin karva kiilsi ja se näytti yhtä uljaalta kuin aina, Haukasta ei yksinkertaisesti saanut söpöä tekemälläkään - aivan kuten mä olin yrittänyt vihjata Kristiinalle naisen ilmoittaessa oriaan mukaan. Sen ajan jota Haukka ei käyttänyt jurottamiseen ja tuomareille irvistelyyn ori veti sellaista showmeininkiä tammoille, ettei mun auttanut kuin roikkua mukana ja sietää loppuaika Kristiinan huokailuja, kun Haukka jäi ilman palkintoja. Ja se oli toden totta sitä kuuluisaa kokemusta, sillä kotitallilla tammojen näkeminen kiinnosti Haukkaa yhtä paljon kuin mun ilmestyminen karsinalle - eli ei käytännössä yhtään.

"Sinulla on komea ori", muita paitsi Haukan luokkaa tuomaroinut nainen totesi, kun mä seisotin ylläpitohevostani maneesin edustalla odottaen Kristiinaa, joka oli lähtenyt etsimään vessaa vielä ennen kotimatkaa.
"Ei tää ole mun oma, mutta kiitos", ähkäisin vähän hämmentyneenä. Ylväästä olemuksesta ja merkkivaatteista päätellen mun edessäni seisoi toinen perijättäristä, jonka katseen edessä mulla oli naisen pienestä koosta huolimatta pieni olo.
"No mutta, toivottavasti nähdään taas", ruskeaverikkö hymähti ovelasti hymyillen, kadoten sitten maneesin suojiin jättäen jälkeensä vain vienon parfyymintuoksun.

Katsahtaessani uudestaan kartanoa ja sen edustalle sytytettyjä ulkotulia mä saatoin vain toivoa, että Isabella Sokan sanat kävisivät toteen.

14.12.2017
Ensikosketus Sokka Luxuriesiin

Kuka hullu hommasi itselleen kisatakin, joka maksoi kahdeksansataa euroa? Minä.
Mulle ei olisi tullut mieleenkään maksaa yhdestäkään vaatteesta sen verran, mutta Kristiina oli istuttanut sen ajatuksen mun päähän. Sen lisäksi sukulaiset olivat ruikuttaneet mun joululahjatoiveitani niin kauan, että mä saatoin pyytää tukirahaa kisavarusteisiin. Mikäpä olisikaan parempi sijoitus kuin mun ratsastajanurani kannattaminen?

26.12.2017
Hakemus tallipaikasta

Moi. Mun nimi on Matilda Tammilehto. Mä tein paluun hevosmaailmaan viime keväänä, kun mä aikuisten oikeasti eksyin tallille. Syksyllä vanha valmentaja otti yhteyttä ja mulle siunaantui mahdollisuus saada ylläpitoon kapasiteetikas FWB-ori Haukka. Hevosen omistaa paperilla Kristiina Peltola (evm), mutta ainakin ensi kesään asti Haukka on mun käytössäni Kristiinan raskauden vuoksi. Sen jälkeen katsotaan mistä mä löydän uuden nelijalkaisen, mutta tästä tunteesta mä en tahdo enää luopua.

Mä olin junnuna kunnianhimoinen ja tavoitteellinen ratsastaja. Mä valmentauduin alueringissä ja kilpailin pääsääntöisesti aluetasolla poniratsastajana. Nyt mulla on allani potentiaalisin hevonen koskaan, mutta mä olen hukassa Haukan tallipaikan takia: tuntuu ettei mistään löydy paikkaa, jossa tarjotaan oikeasti laadukkaat puitteet valmentautumiseen ja kilpailemiseen, koska se on sitä mitä mä haluan tehdä.

Me itse asiassa käytiin Auburnissa joulukuussa ja siitä lähtien mä olen maalaillut haavekuvia uudesta tallipaikasta. Sellaisesta, jonne mä haluaisin jäädä. Mä olen vastaanottamassa perintöä, jonka turvin mä olen valmis muuttamaan ihan puhtaasti talli edellä. Toivon mukaan jossain Kallan läheisyydessä on R-Kioski, jonne mä voisin hakea siirtoa.

Ensin se oli ollut vain Sokka Luxuriesin kisatakki. Se päällä mä olin tuntenut oloni hetkellisesti oikeaksi esteratsastajaksi, vaikka olinkin suorittanut 80 senttimetrin rataa siihen korkeuteen nähden järkälemäisellä ratsulla Storytellers Cupin ensimmäisissä osakilpailuissa.

Sitten mä olin nähnyt Auburnin omin silmin. Mun päähän oli jäänyt kytemään ajatus, että jonain päivänä mulla olisi mahdollisuus päästä treenaamaan sellaiseen ympristöön.
Se oli suunnattoman surkuhupaisaa, mutta loppujen lopuksi mun haaveen oli toteuttanut - kuten sen järkyttävänhintaisen kisatakinkin - sukulainen. Mutta tässä tapauksessa se kyseinen sukulainen oli lähtenyt jalat edellä kotoaan keskeltä susirajan tiheää metsikköä ja mulle oli jäänyt perintö.

Mä olin ainoa lapsi ja mun setä oli halunnut jättää isälle vain lakiosuuden. Kaarlo-setä ei koskaan ollut tullut mulle mitenkään läheiseksi ja suurin osa muistoista oli lapsuudesta, kun sedän vaimo oli vielä ollut elossa. Isän alkoholiongelmien vuoksi Kaarlo oli sulkenut meidän perheen omaan kuplaamme, jonka oli puhkaissut vasta äkillinen menehtyminen.

Mutta sen perinnön tarjoaman pesämunan myötä mulle oli siunaantunut mahdollisuus kirjoittaa hakemus. Mä olin pyöriskellyt edeltävän yön sängyssäni vaihtoehtoja punniten, päätyen viettämään vapaan aamun nenä kiinni koneessa - tallipaikkahakemuksen kirjoittaminen oli ollut totisin teksti, jonka mä olin vääntänyt sitten ylioppilaskirjoitusten. Mä olin tiedostanut, että Auburnin kaltaiselle tallille olisi tunkua ja se oli ehdottomasti suurin syy, miksi sähköpostilaatikkoon kilahtanut vastausviesti tallipaikan saamisesta oli tuntunut absurdilta.

Kristiina oli ollut onnesta soikeana ja luvannut auttaa järjestämään Haukan muuton. Olihan se orin omistajallekin puhdas etu, että mä pääsisin treenaamaan tavoitteellisesti ja saamaan Haukan takaisin kunnon kisavireeseen. Cupiin osallistumisen jälkeen Kristiinan viestittelyn määrä oli jo tuplaantunut ja mä olin sataprosenttisen varma, että tämän tulevan muuton myötä nainen häiritsisi mun ja Haukan arkea entistä tiheämmin.

Tallipaikan vaihto oli samaan aikaan kutkuttavan jännittävää kuin kauhistuttavan haikeaakin. Mä olin luonteelleni uskollisena ehtinyt kiintyä Kittimäkeen, jossa tallireissulla törmäsi vain harvoihin kasvoihin ja vielä harvemmin uusiin sellaisiin. Newerran jälkeen se oli ollut suorastaan terapeuttista enkä mä halunnut edes arvailla, kuinka mun psyyke kestäisi Auburnin kokoisen tallin hektisyyttä.

Kristiina Peltola 16:11 Saadaan traikku takaisin viikonlopuksi! Käykö lauantai vai sunnuntai paremmin?

Ilmeisesti mä joutuisin ottamaan selvää mielenlujuuteni laadusta pikaisemmin kuin olin arvellutkaan.

Mä olin jo jonkinlainen muuttoexpertti. Sen lisäksi, että Haukan tavaroiden ja itse hevosen lastaaminen yhdistelmän kyytiin oli sujunut kuin vettä vain, mä olin purkanut kämpän vuokrasopimuksen, pakannut omat kamani ja solminut uuden sopimuksen sähköistä puhumattakaan selkärangasta tulevalla rutiinilla. Kai siinä nyt vähemmästäkin rutinoitui, kun muutti kolmatta kertaa vuoden sisään. Hevosen kanssa sentään vasta toista.

Eniten mua oli stressannut Haukan suhtautuminen toiseen muuttoon niin lyhyen ajan sisällä. Asunnon vuokraaminen pelkän pohjapiirrustuksen ja kärttyisän mummon kanssa puhelimessa vietetyn juttutuokion perusteella tai siirron saaminen taas uudelle R-Kioskille ei ollut kuumottanut puoliakaan niin paljon kuin Haukan reaktio. Kristiina oli parhaansa mukaan raskaushormoneissaan tsempannut mua ja tirauttanut pari (mulle) kiusallista kyyneltäkin vakuutellessaan, että Haukka kyllä pärjäisi. Lopulta mä olin mustankirjavan jäänsinisiin silmiin katsoessani todennut, ettei oria kuitenkaan kiinnostaisi, millaiseen kartanoon se tällä kertaa päätyisi.

Jos Kristiina olisi voinut, se olisi varmasti soluttautunut Auburniin. Jäätävä vauvamaha, kotona odottava mies ja parin hevosen talli teki siitä kuitenkin vaikeaa, jopa liki mahdotonta ja niin mä olin joutunut jälleen vannomaan pitäväni aktiivisesti yhteyttä. Solmiessani Haukan ylläpitosopimusta syksyllä yhdessä sen kliseisen kavioliiton kanssa mä en ollut uskonut, että siihen yhtälöön kuuluisi niin sinnikäs hevostäti. Mutta minkäs mä sille enää tässä vaiheessa mahdoin.

Haukka näytti pieneltä karsinassa, jonka vuokraan kului kaksi kertaa mun asunnon vuokra. Mä olin kuitenkin halunnut kokeilla täyshoitoa pihtailemalla omista asuinoloistani, tekemällä töitä niin paljon kuin niitä riittäisi ja maksamalla loput perintörahoilla. Leveästi mä en haluaisi elää, koska sellaiselle rahasummalle voisi tulevaisuudessa löytää muutakin käyttöä.
"Sun on parempi tykätä", mutisin mustankirjavalle, joka vain luimisti tympääntyneenä korvansa vetäessäni loimea kiiltävän karvapeitteen ylle.
"Tai edes sietää", lisäsin kulmiani kohottaen. Haukka käänsi päätään, jääden mittailemaan mua katseellaan yrittäen selvästi päättää, olinko tänään minkäänlaisen huomion arvoinen. Se hevonen peilasi mua pelottavan hyvin.
"Mennään nyt vaan ulos."

Tallikäytävä tuntui pitkältä etsiessäni tietä tallitupaan, jonka Isabella oli vuokrasopimuksen kirjoituksen yhteydessä kertonut sijaitsevan toimiston lähellä. Mä en ollut halunnut, en tietenkään, minkäänlaista kierrosta, vaan mutissut nähneeni kartanon pihapiiriä joulukuisissa näyttelyissä. Niin, olinhan mä nähnyt pihan ja maneesin, mutta tallin sisälle olin astunut ensimmäistä kertaa vasta tänäaamuna Haukka perässäni.

Olin kuulevinani puheensorinaa nykäistessäni tallituvan oven auki. Hakemani kaappirivistö seisoi oikealla puolellani ja mä huomasin nopealla vilkauksella, että vasemmalle jäävän vessan ovi oli lukossa. Mun kaikki aistini tuntuivat virittäytyvän äärimmilleen, kun tajusin jääneeni mottiin vessatyypin ja tallituvassa letkeää small talkia vetävien tallilaisten väliin.

Näpräsin hermostuneena auki vapaata kaappia, vilkaisten sen sisälle ihan muodon vuoksi. Tilaa oli ruhtinaallisesti verrattuna kaappeihin, joihin mä olin entisessä elämässäni tottunut ja ellei tilanne olisi muutoin ollut niin ahdistava, mä olisin saattanut haluta roudata ensimmäiset tavarat paikoilleen. Sen sijaan mä jähmetyin veden kohinasta ja vessan auki naksahtavasta lukosta siinä määrin, etten osannut kuin tehdä vaistomaisen väistöliikkeen ja jäädä toljottamaan vessan avautunutta ovea laskelmoiden parasta ja kivuttominta poistumisrepliikkiä.

"Öh?" vessasta poistunut nuorimies ähkäisi vähintään yhtä kiusaantuneena katseidemme kohdatessa. Ruskeissa silmissä oli yllättyneen kauhistunut katse enkä mä halunnut edes ajatella miltä mä itse näytin violetin kiharapilveni kera. Aamu oli ollut sen verran aikainen, etten mä ollut ehtinyt edes vilkaista peiliin.
"Varo vähän", sylkäisin suustani, vaikka ovi ei varsinaisesti ollut käynyt lähelläkään mua. Mies nyökkäsi sulkien vessan ovea niin piinaavan hitaasti, että kiusaantuneisuus alkoi muuttaa muotoaan tuohtuneisuudeksi: mitä helkkaria se jumitti keskellä käytävää? Entä jos mä olisin oikeasti ollut roudaamassa tavaroitani kaappiin?

"Ai, onko siellä joku?" yllättynyt ääni tiedusteli kauempaa ja mä ehdin nähdä vilauksen violetinmustista hiuksista. Tallimestari.
"Joo, Rasmus ja..."
Se oli mun merkkini poistua. Ovi kolahti dramaattisesti kiinni perässäni, huulet puristuivat tiiviisti yhteen ja hetken mulla oli epätodellinen olo.

Se epätodellisuus haihtui kuitenkin ilmaan sysätessäni epävarmuuden tunteet sivuun: täällä niille ei ollut sijaa.

Haukka tuntui herättävän kiinnostusta auburnilaisissa, enkä mä ihmetellyt yhtään: orin karsina sijaitsi paraatipaikalla tallituvan ovea vastapäätä, sillä oli sanalla sanoen komea väritys ja jäänsinisten silmien kylmä katse oli omalla tavallaan vangitseva. Harmi vaan, että Haukka tykkäsi huomiosta vielä vähemmän kuin mä.

"Joo joo", jupisin orin väläyttäessä mulle happamimman ilmeen astuessani karsinaan. Harjapakki tumahti vaimeasti karsinan paksua turvepohjaa vasten ja mä harkitsin vakavasti, oliko selän kääntäminen normaaliakin turhautuneemmalle Haukalle turvallista.
Hätkähdin naapurikarsinan oven ryminää niin, että olin pyllähtää harjapakin eteen silkasta säikähdyksestä. Vilkaisin vaivihkaa Haukkaa, jonka korvat olivat kääntyneet hetkeksi pystyyn orin seuratessa naapuriinsa kolistelevaa otusta, josta mun ainoa aistihavainto oli tallikäytävällä kopisevat kaviot.

Karsinan seinät tarjosivat suojaa sen verran, että mä saatoin harjata Haukan kaikessa rauhassa. Mun katse ei kääntynyt satunnaisiin ohikulkijoihin, joiden askeleet tuntuivat järjestelmällisesti hidastuvan matkalla päätyovelta tallituvalle.
Mä olin koko tallimatkan arponut, mitä tekisin Haukan liikutuksen suhteen. Tähän asti mä olin vain talutellut ja juoksuttanut oria, mutta tänään käynti satulassa ei tekisi kummallekaan pahaa. Toisaalta mua ahdisti ajatus siitä, että mä olin tallilla siihen aikaan iltapäivästä, kun moni muukin saapui liikuttamaan hevosiaan ja törmäysvaara muihin ratsukoihin kasvoi.

Mä olin juuri pujahtamassa täydellisen lyhyen matkan Haukan karsinalta kaapille, kun tallituvan ovi lävähti päin näköä. Ehdin juuri ja juuri pysäyttää askeleeni, joka olisi taannut täystyrmäyksen ja sen sijaan, että olisin vain kuitannut tilanteen olankohautuksella, mä jäin mulkoilemaan tulijaa tuohtuneena.
"Oho", punapää henkäisi hiljaa, mutta sivuutti mut niin sujuvasti, että jopa mä olin yllättynyt. Okei?? Jos mut oli meinattu teilata ovilla jo kahdesti parin päivän sisään ilman minkäänlaista anteeksipyyntöä, sen täytyi jo olla merkki joltain ylemmältä taholta.

Mulle paljastui hyvin pian, että se punapää oli sattumoisin mun kaappinaapuri - ja sen Uljas Musta Haukan karsinanaapuri. Haukan varustus hoitui ennätysajassa pohtiessani, miksei mulle oltu voitu suoda tähän maailmaan kovinkaan suurenmoista tuuria.
Mun elekielestä paistoi varmaan kilometrin päähän, mitä mieltä mä Auburnin ovitaklaajista olin, kun leväytin Haukan karsinanoven auki ja marssin mustankirjava perässäni ulko-ovelle. Meidän takaamme kantautui vaimeaa puheensorinaa, jota mä en kuitenkaan olisi edes välittänyt kuulla.

Tyhjyyttään ammottanut, lanattu kenttä oli vetänyt mua puoleensa. Mä katselin vieressä avautuvaa derbykenttää ajatuksiini vaipuneena, seuraten välillä Haukan tarhanaapurin yksinäisiä pyrähtelyjä. Haukan tarha oli - tottakai, mites muutenkaan - talliin nähden kartanon pihan toisella laidalla ja orin hakeminen tarhasta tarjosi roppakaupalla hyötyliikuntaa.

Mä huomasin ajattelevani Rasmusta siirtäessäni Haukan raviin. Mitähän se ajattelisi Haukasta? Että mä olin pilannut kapasiteetikkaan, nuoren orin ruosteisilla ratsastustaidoillani?
Kevyemmän liikutusjakson jälkeen orin liikkeissä oli kasaantuneen energian tarjoamaa voimaa, jonka vuoksi mä kokosin ohjia lyhyemmäksi jo heti alkuun ja stoppasin pessimistiset ajatukset. Tuntui hyvältä olla taas satulassa ja keventää Haukan suurissa, tällä hetkellä kaikkea muuta kuin maahansidotuissa liikkeissä.

Haukka oli mielenkiintoinen hevonen. Sitä täytyi tukea joka askeleella saadakseen ravista tasapainoista ja tahdikasta, mutta samaan aikaan täytyi pysyä äärimmäisen eleettömäänä. Mä olin nopeasti oppinut, että Haukan kanssa apujen täsmällisyys oli kaiken a ja o - puristamaan ei auttanut jäädä sekunniksikaan, ellei halunnut orin kovettavan kylkiään ja pureutuvan kuolaimeen niin, ettei vaikusmahdollisuuksia juuri jäänyt. Esteillä Haukka oli paljon anteeksiantavaisempi, mutta sileällä se vaati paitsi sun kehosi kaikkia lihaksia, myös hyvää tilannetajua ja reaktionopeutta.

Mustankirjava pärskähteli tyytyväisenä keventäessäni istuntaa laukassa. Annoin ohjien valua pykälän pidemmiksi, jotta Haukka sai venyttää kaulaansa ja liikkua reilummin eteen. Jos mä ehtisin ratsastaa Haukan huolella viikolla ja pitää sille yhden vapaan, voisin ehdottaa Rasmukselle hyppyajankohdaksi viikonloppua. Täysin kuurona ja elämäänsä kyllästyneenä mä en oria halunnut miehelle tyrkätä, koska silloin mä onnistuisin vain kaivamaan itselleni syvempää kuoppaa ratsastustaitojeni noteeraamisen suhteen.

Korjasin valahtanutta ratsastusloimea suoremmaksi siirrettyäni Haukan käyntiin. Huomasin tarhoille päin kävelevien tallilaisten uteliaat katseet, joiden innoittamana ohjasin orin kentän auki jäänyttä porttia kohti.
Mun katse ei laskeutunut kartanon ikkunoista hetkeksikään, kun Haukka käveli suihkulähteen vierustamaa tietä kohti päärakennuksen kulmaa, josta mä uskoin pääseväni jonkinlaiselle maastoreitille. Kallan sanomien ilmaislehti oli pudonnut lauantaina postiluukusta ja nopealla selauksella mun huomioni oli kiinnittynyt kartanosuvusta kertovaan uutisointiin. Niinkin pieneksi kyläksi Kallasta ja sen niin entisistä kuin nykyisistäkin asukkaista löytyi jos jonkinmoista tarinaa.

Mä tunsin itseni aika pieneksi hahmoksi tappouutisoinnin rinnalla. Haukan pärskähdys jäi kaikumaan korviini tyhjällä tienpätkällä, ja mä kokosin taas vaistomaisesti ohjia.

Tuijotin puhelimen näytölle ilmestynyttä Tinder-ilmoitusta mietteliäänä. Sen blondin kaakaonjuojan, jonka nimen mä olin jälkikäteen tarkistanut sen järkälemäisen orin karsinanovesta Elleniksi, kommentti oli jäänyt pyörimään mun päähäni.

Sitä käyttää vaan epätoivoset.

Puolustukseksi sanottakoon, että mä olin ladannut mokoman sovelluksen ensimmäistä kertaa ikinä ihan vastottain. Kuka tahansa mua vähääkään tunteva olisi todennut, että sehän oli mulle loistava kanava sosiaalisoitua. Siis miesten kanssa, mutta kuitenkin.

Mutta että epätoivoista? Olinko mä epätoivoinen? Pelkkä ajatuskin puistatti.

En ehtinyt mietteissäni puusta pitkälle, kun karsinansa kaltereita kalisutteleva Haukka havahdutti mut ajatuksistani. Mulkaisin mustankirjavaa merkitsevästi, koska niin ärsyttävän viisaan oloisena Haukan olisi voinut luulla ymmärtävän moista. Tunnistaessani tutun hahmon lähestyvän meitä, mun oli pakko yrittää taiteilla kasvoilleni jotain vähemmän tuohtunutta.

"Huomenta", Jonathan tervehti elehtien jotain kädellään. Mä nyökkäsin vilkaisten nopeasti puhelimen kelloa.
"Odotatko sä jotain?" ärräpoika uteli toinen suupieli nykien, tarttuen valmiiksi tallituvan ovenkahvaan.
"Rasmusta", vastasin ja mun olisi heti perään tehnyt mieli lisätä, että mä odotin miestä hyppäämään Haukalla. Enkä muuten vain stalkannut sitä käytävällä.
"Okay", Jonathan totesi mutristaen huuliaan sen verran, että sen pystyi tulkitsemaan joksikin ahaa-elämykseksi. Mä en ehtinyt tivata ärräpojalta syytä sen ilmeilylle, kun Haukan karsinaa lähin ovi aukesi ja Rasmus astui sisään pudistellen räntähiutaleita harteilaan. Jonathan luikahti tallituvan puolelle ennen kuin mä ehdin hyvää ja vastuullista asiakaspalvelijaa sanoa ja jätti mut kahden sen koiranpentukatseisen nuoren miehen kanssa.

Koska mä olin harjannut Haukan valmiiksi ja ori oli hengannut karsinassaan suojat jalassa, varustaminen sujui loppuin nopeasti.
"Käyttäydy sitten", mumahdin mustankirjavalle Rasmuksen kadottua hakemaan kypäräänsä. Haukalle oli turha puhua käytöstavoista, koska ori ei miltei koskaan keksinyt mitään ylimääräistä ratsuna, mutta hermostuksissani mä huomasin yhä useammin puhuvani ääneen.
"Mennäänkö?" Rasmus kysyi käytävältä, kun mä en ollut edes tajunnut miehen paluuta.
"Joo", ähkäisin kurkkuani karaisten, vetäen karsinan liukuoven sivuun niin nopealla liikkeellä, että jopa Haukka hätkähti.

Seurasin katseellani Haukan ravaamista maneesissa. Rasmus näytti syventyneen niin omiin maailmoihinsa, että mä olisin todennäköisesti voinut jyrätä juuri pystyttämäni okserin ilman, että jätkä olisi huomannut mitään.
Me oltiin sovittu, etten rakentaisi ensimmäiselle kerralle mitään ihmeellistä. Toisella pitkällä sivulla olevia ravipuomeja Rasmus oli jo hyödyntänyt ja Haukka oli tajunnut pääsevänsä tekemään vaihteen vuoksi jotain muuta kuin sileäntreenejä mun kanssani. Me oltiin päästy orin kanssa jo ihan hyvään moodiin esteillä, mutta uudella tallilla hyppääminen vierastutti mua ajatuksen tasolla yllättävän paljon.

Rasmus aloitti hypyt päätyyn pystyttämälläni ristikolla, jonka mä nostin parin hypyn jälkeen pystyksi. Ketterän ja nopealiikkeisen Laran jälkeen Haukka oli varmasti hyvin erilainen, mutta Rasmuksen alla Haukka ei näyttänyt suurelta tai jähmeältä.
"Hyvä", mutisin puoliääneen, kun ratsukko ylitti pystyn ilman ongelmaa ja Rasmus vaihtoi suunnan lävistäjällä puhtaan vaihdon siivittämänä.

Estekorkeuden noustessa Haukan laukkaan ilmestyi kuin tilauksesta vielä vähän lisää pontta. Kerran ori väläytti okserille sellaisen hypyn, että Rasmus irtaantui enemmän satulasta, mutta taiteili itsensä kyydissä kadehdittavan tyynenä.
"Vieläkö nostan?" kysyin pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen.
"Eiköhän tämä riitä", Rasmus vastasi antaen Haukan venyttää kaulaansa laukassa. Mä nyökkäsin itsekseni, nojaten maneesin seinään katse tiiviisti ylläpitohevosessani: ehkä mä en ollut onnistunutkaan pilaamaan sitä.

Mitähän Rasmus oli pitänyt Haukasta? Kysymys poltteli mielessäni ja oli livahtaa ulos suusta joka kerta, kun Haukka ravasi lähempää.
Hetkeksi mä kuitenkin unohdin koko kysymyksen, kun talliin vievä ovi aukesi ja sisälle marssivan hevosen kimeä hirnahdus jäi kaikumaan maneesissa.

Tulija oli itse Amanda Sokka. Mä tunnistin naisen joulukuisista näyttelyistä, joiddn jälkeen en ollut törmännyt vaaleaverikköön tallilla. Perijättären katse kiersi maneesin alkaen Haukasta ja päättyen minuun, ja mut valtasi automaattisesti tarve alkaa kasata esteitä pois sen sijaan, että olisin jäänyt tuijottamaan takaisin yhtä jäätävänä.
"Voin varmaan käydä loppukäynnit maastossa?" Rasmus huikkasi ja mä vastasin myöntävästi harkitsematta vastaukseni seurauksia - kuten sitä, että mä jäisin maneesiin kaksin vaaleanpunaiseen sonnustautuneen neiti täydellisyyden kanssa.

Siitä tilanteesta puuttui oikeastaan enää Inna uuden hevosensa kanssa. Ja jos mun karma oli yhtä vitsikkäällä tuulella kuin yleensä tallireissuilla, maneesiin ilmestyisi toinenkin musta hevonen ennen kuin mä olisin ehtinyt purkaa kaikki esteet.

Lotta:
Tämä vuosi ei ollut alkanut lainkaan niin kuin piti; ensisiksi eläinlääkäri oli raspauksen ja perustarkastuksen jälkeen suositellut klinikalla kuvauksissa käyntiä. Seuraavaksi sain huomata, että Mustiksen karsinanaapuriksi oli muuttanut kirjava puoliveriori. Orissa ei ollut oikeastaan mitään vikaa, mutta ylläpitäjä, jonka nimeä en edes tiennyt, omisti resting bitch facen ja minua ei suorastaan pätkääkään kiinnostanut tutustua tuohon henkilöön tarkemmin. Sitä paitsi, minua ärsytti vielä enemmän se, että nyt tallille oli taas saapunut henkilö, jolla kilpailuvietti oli verissä ja vahvana. Ja vielä enemmän minua ärsytti se, että nainen kykeni ratsunsa kanssa todellakin etenemään ja tekemään töitä. Klinikalla olimme saaneet käytännössä katsoen Mustiksen kilpailu-uran lopettavan tuomion. Ori saisi kyllä toimia kisaratsunani Storytellers Cupin loppuun saakka, mutta sitten tulisi myynnin aika.

Niimpä saavuin tallille tänäänkin apeissa tunnelmissa. Ennen talli oli tuntunut vapauttavalta paikalta, nyt se vaikutti lähinnä maailmani murheiden keskittymältä tai vankilalta. Talliin sisälle päästyäni bongasin lähes välittömästä violetin kiharapilven ilmoitustaululta. Enkä minä nyt voisi enää kääntyä takaisin ja poistua. Annakaan ei enää asunut kartanossa, joten en voinut paeta sinnekään. Mustiskin tarvitsisi liikuntaa.

Matilda:
Haukka oli kotiutunut hyvin. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, koska jos mä jotain siitä hevosesta tiesin, niin sen, ettei sitä hätkäyttänyt mikään. Ei muutto, ei metsätiellä turvan edestä tien yli pinkova rusakko tai maneesin katolta putoava lumi. Haukkaa ei yksinkertaisesti kiinnostanut, ori käytti senkin ajan hyödyksi tuijottamalla tyhjyyteen kylmänsinisillä silmillään, sulkien ympäriltään kaiken ja kaikki.

Mua tosin turhautti hieman. Olin ratsastanut pääosin itsekseni, koska valmennuksista ei juuri oltu ilmoiteltu. Niinpä mä olin lähinnä humputellut menemään ja seuraavat Cupin osakilpailut tuntuivat kaukaiselta ajatukselta.
Mutta mäkin olin käyttänyt aikani hyödyksi. Mä olin taas back in the bisness, miesrintamalla siis.

Jos olisin tohtinut, olisin saattanut huomauttaa asiasta sille kaakaonjuojalle - että minulla, Matilda Sofia Tammilehdolla, oli tuloksia kiitos Tinderin. Se tulos oli viihtynyt mun asunnollani perjantai-lauantai -akselilla kokonaiset yksitoista tuntia.
Ja koska se ei ollut Kallasta, mun ei tarvitsisi todennäköisesti nähdä sitä enää koskaan. Kaikki voittivat.

Kuulin askeleet, jotka pysähtyivät taakseni. Vilkaisin olkani yli bongaten punaiset hiukset, jotka mä näin pakostikin miltei joka kerta tallilla käydessäni. Haukkaa suoranaisesti vitutti sellainen musta macho naapurikarsinassa, joten mun ei ollut tarvinnut tehdä sen suurempaa tuttavuutta friisiläisen omistajan kanssa: Haukka oli kyllä hoitanut sosiaalisen puolen hampaitaan vilauttelemalla.
“Terve”, mutisin kääntäen katseeni kyllästyneenä pois ilmoitustaululta.


Lotta:
Kuulin hiljaisen tervehdyksen liilatukalta ja kiristelin hampaitani. Jouduin kuitenkin etsimään kasvoilleni parhaan aspahymyni, vaikka tänään en ollut edes tallivuorossa.
“Hei. Miten menee?” Rupattelutuokio liilapään kanssa ei houkuttanut minua yhtään, mutta pakko kai se olisi joskus tutustua uusiin ihmisiin.
Vastaukseksi sain yksinkertaisen “Ihan jees”. Naista selkeästi ei paljoa kiinnostanut jutustelu.
“Onko mitään uutta?” Kysyin viitaten ilmoitustauluun.
“Kisakutsu” nainen kuulosti siltä, ettei häntä voinut asia vähempää kiinnostaa.

Nainen kääntyi ja käveli poispäin, kun itse kiirehdin lukemaan kisakutsua. Storytellers Cupin seuraava osakilpailu oli julkaistu ja se järjestettäisiin Auburnissa. Alla olevaan listaan Matilda oli jo ehtinyt ilmoittaa itsensä molempiin lajeihin. Esteratsastuksesta hänenä en huolestuisi, mutta Amanda koulutuomarina oli tiukkaakin tiukempi.
“Kannattaa alkaa treenaamaan, mikäli meinaat saada hyvän radan.” Huikkasin satulahuoneen ovea avaavalle Matildalle.
“Hyvän radan? Mitä sä tiedät muka mun esteratsastustaidoista?” Matilda kuulosti lähinnä syyttävältä.
“En mä sillä, mutta kouluradalla musta ainakin on ihan kiva saada hyväksytty suoritus ja luulen, että Amandaa tiukempaa tuomaria ei taida olla.” Kerroin ja rustasin oman nimeni Helppo A luokan osallistujiin.

Matilda:
Oli vähän outoa vääntää small talkia punapään kanssa: me nähtiin tallilla suunnilleen joka päivä, mutta se ei yleensä johtanut edes nopeaan tervehdykseen.
“Ai. Joo”, mumahdin katse punapään sormissa, jotka puristivat mustekynää. Amandasta huokuva viileys - ellei jopa kylmyys - oli kyllä vakuuttanut mut, mutten ollut vielä ehtinyt ajatuksissani niin pitkälle, että olisin yhdistänyt naisen tuomaroivan toisen koulukoitoksemme Cupissa.

Matkalla satulahuoneeseen mä tihrustin pakonomaisesti Haukan karsinanaapurin nimikylttiä. Lotta Alavuo? Mä en olisi todellakaan muistanut nimeä, jos sitä olisi multa kysytty. Friisiläisen tiesin oriksi, mutta siihen tietämykseni siitä parivaljakosta rajoittui. Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista, koska niin asia oli suunnilleen jokaisen tallilaisen kohdalla - mä tiesin niiden nimet vain, jos ne olivat kertoneet ne mulle.

Satulahuoneen ovi kävi uudestaan vain sekuntien päässä siitä hetkestä, kun se oli sulkeutunut perässäni. Punapää harppoi määrätietoisesti vastakkaiselle seinustalle ja mulle tuli hetkellisesti jopa vaivaantunut olo: olisiko mun pitänyt edes yrittää olla sosiaalinen kilpatoverilleni? Me ei sentään oltu kilpakumppaneita ja meillä oli edessä kotikisat. Kaikki voittivat tässä tilanteessa.

“Onko se - ööm - ori ollut sulla kauankin?” kysyin kasatessani Haukan harjapakkia ja suitsia syliini. Lotta vilkaisi mua toinen kulma koholla ja mä vedin vaistomaisesti luonteenomaisen tylymuija-maskin takaisin kasvoilleni.
“Mustis?” nainen hymähti ilmekään värähtämättä. Nyökkäsin katse Haukan satulassa, joka mun täytyisi muistaa puhdistaa ratsastuksen päätteeksi.

Lotta:
“Meillä taitaa nyt tulla kuusi vuotta täyteen” sanoin ja kasasin Mustiksen tavarat kasaan. Tunsin kyyneleen kirveltävän silmässäni ja kiireesti pyyhin sen pois, jottei liilatukka huomaisi.
Naisen kylmä, kova ja etäinen katse hellitti hetkeksi. Siinä katseessa oli jotain samaa kuin Jonathanin seuratessa minun ja Mustiksen yhteistyötä. Kunnioitiko nainen minua?
“Ja jos tarviit apua Haukan kanssa koulutreeneissä voin yrittää auttaa.” sanoin ja vilkaisin satulahuoneesta poistuessani hieman jopa hölmistyneen näköiseksi muuttunutta naista.

Jätin tavarat Mustiksen karsinalle. Olin ehkä turhankin usein valloittanut hoitopaikan juuri niinä kertoina, kun olimme olleet samaan aikaan tallilla. Mustis kyllä pärjäisi karsinassa ihan hyvin ja olisihan orien välissä kuitenkin tukeva seinä, vaikkei aivan karsinan mittaista hajurakoa.

Nappasin riimunnarun ja työnsin ulko-oven auki, kun kuulin satulahuoneen oven taas aukenevan. En jäänyt kuitenkaan ottamaan selvää siitä, missä liilatukka hoitaisi kirjavan orin, vaan suuntasin ulos hakemaan Mustista tarhasta. Musta ori esitteli itseään ja lennokasta ravia naapureille, kun kävelin tarhalle. Vihellyksellä sain kuitenkin sen, kuten muutaman muunkin, huomion itseeni.

Portilla ori tervehti tutulla hörinällä. Kiinnitin ketjun Mustiksen leuan alitse ja jäin hetkeksi silittämään orin pörröistä karvapeitettä. Kuulin askeleet takaani ja pian huomasin Matildan kävelevän maneesin ja minun välistäni kohti viimeisiä tarhoja.
“Hyvä poika. Kyllä me saadaan vielä yhteisiä kisahetkiä. Nytkin on kilpailut tulossa, mutta edetään sun tahtiin.” Selitin orille, mutten ollut varma, kuuliko liilapää sanani.

Matilda:
Kuusi vuotta. Mä mietin Lotan vastausta matkalla Haukan tarhalle, kuullen väkisinkin punapään hiljaisen mutinan hevoselleen. Siihen asti mä olin ollut kunnioituksesta hämmentynyt, mutta sen jälkeen lähinnä kiusaantunut.

Mutta olihan kuusi vuotta yhden ja saman hevosen kanssa pitkä aika. Varsinkin mulle, joka oli vasta vajaa vuosi sitten tehnyt paluun hevosten pariin.
Haukka tuijotti mua tarhan laidalta ja toisin kuin Mustis, lehmänkirjava ori ei ottanut askeltakaan mua kohti. Mä en edes viitsinyt viheltää, vaan lompsin lumisen tarhan poikki orin luo itsekseni tuhahdellen. Oli siinäkin hevonen.

Mä olin kaavaillut tälle päivälle puomitreeniä, mutta Lotan tuomarikommentin myötä koulutreeni ei kuulostanut yhtään hullummalta. Googletin helpon B:n ohjelman sidottuani luimivan Haukan kiinni hoitopaikalle, joka oli kerrankin vapaana.

Nyökkäsin ohi kävelevälle Jonathanille, jonka tervehtimisestä oli tullut tapa. Se ei tarkoittanut sitä, että mä olisin nostanut ärräpoikaa jalustalle muiden joukosta, vaan se oli vain iskostunut lihasmuistiin.
Rasmusta mun sen sijaan oli pakko tervehtiä aina. Sen hyppääminen Haukalla oli sujunut viikonloppuna niin sujuvasti, että mun täytyi ylläpitää välejä nuorukaiseen.
“Älä viiti”, ärähdin Haukalle, joka yritti näykätä toppatakkini hihaa kumartuessani harjapakille. Mulkaisin oria nostaessani satulahuovan luimivan mustankirjavan selkään aikeenani nopeuttaa varustussessiota niin, että pääsisin maneesiin ja erityisen tympääntyneellä tuulella olevan Haukan selkään mahdollisimman pian.

Lotta:
Liilatukan komentaessa Haukkaa minun ei ollut yhtään ikävä sitä mustaa oria, jonka ostin vuosia sitten. Mustin seisoi paikoillaan kuin tatti tätä nykyä ja korkeintaan vain tervehti muita hevosia ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Kaukana menneessä alkoi olla se hevonen, joka levottomana seilasi pitkin käytäviä ja kuljetti ihmisiä pitkin maita ja mantuja. Olin ylpeä hevosestani.

Nopean harjauksen jälkeen satuloin Mustiksen tuttuun tapaani.
“Joo, me treenataan tänään sitä sun takaosaa ja laitetaan jalat oikeesti töihin. Saadaan sulle voimat takas sinne takajalkaan ja lihaksisto takaisin tasapainoon. Hierojakin on tulossa ensiviikolla.” Höpisin Mustikselle, kun kiristin satulavyötä, enkä tohtinut välittää siitä, että liilatukka kuulisi.
“Niin, eikä se maailma siihen lopu, vaikka sun jalkas ei enää kestä täyttä treeniä. Joo, mennään ihan sun tahtiis.” Jatkoin höpinöitäni, kun sujautin suitset puhisevan orin päähän. uusi kuolain oli tuonut etuosaan kaipaamaani tasaisuutta ja vakautta, vaikka takaosa nyt olikin edelleen ongelmallinen.

Kiinnitin kypäräni ja lähdin taluttamaan oriani kohti maneesia. Liilatukka oli saanut Haukan satuloitua ja oli nyt suitsimassa oria, joka luimi ja yritti napata palan Mustiksen satulasta hampaillaan. Nainen mutisi todennäköisesti kirosanoja ja veti oria taaksepäin käsi nenäpiin päällä.

Huokaisin saapuessani kerrankin tyhjään maneesiin. Talutin Mustiksen kaartoon ja nostin ohjat kaulalle. Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet. Nostin jalkani jalustimeen ja yhdellä kevyellä liikkeellä ponnistin itseni orin selkään. Kuulin vihellyksen ovelta samalla, kun itse säädin istuntaani. Pian liilatukka ja kirjava ori saapuivat maneesiin. Huokaisin ja koetin rentoutua samalla, kun annoin Mustikselle luvan liikkua.

Matilda:
Olin harkinnut maneesiin menemistä kahdesti, mutta ulkona tuivertava tuuli houkutti vielä vähemmän. Haukka irvisteli Mustiksen suuntaan, vaikka friisiläinen käveli maneesin toisessa päädyssä lotkauttamatta korvaansakaan lajitoverinsa ilmestymiselle.

Mä yritin pysyä poissa toisen ratsukon tieltä verrytellessäni Haukkaa. Maltoin työstää käyntiä hyvän tovin, vaatien orilta aktiivista käyntiä. Avotaivutuksilla Haukan etuosa alkoi pehmetä mukavasti, eikä ori enää nojannut kättä vasten.

Jo ensimmäisestä raviaskeleesta alkaen mulla oli sellainen tunne, että Haukka suorastaan liiteli. Ori oli ollut niin huonolla tuulella, että olin automaattisesti olettanut sen peilautuvan ratsastukseen. Nyt mun allani kuitenkin ravasi yllättävän miellyttämisenhaluinen puoliverinen, jonka sain taipumaan hyvin kulmiin ja pidentämään askelta pitkillä sivuilla.

Välikäyntien aikana jumiuduin seuraamaan Lotan ja Mustiksen työskentelyä. Ratsukko ravasi maneesin toisessa päädyssä molemmat niin keskittyneinä, ettei todennäköisesti ollut väliä, oltiinko me Haukan kanssa maneesissa vai ei.
Kokosin ohjia takaisin käteen suunnitellen mielessäni seuraavaa tehtävää: laukkalävistäjä ja siirtyminen ravin kautta käyntiin mahdollisimman napakasti. Lävistäjillä Haukka valahti etenkin laukassa helposti pitkäksi ja siirtymisissä ori usein rojahti hitaampaan askellajiin niin, että siitä oli pehmeys kaukana.

Lotta:
Alkukäynneissä Mustis oli hieman tahmea, mutta sain sen kävelemään mukavan aktiivisesti ja tasaisesti käyttämään takaosaansa. Lähdin jo käynnissä hakemaan ympyröitä ja voltteja, jotta ori joutuisi käyttämään takajalkojaan. Siirryin raviin ja muutaman ravilisäyksen jälkeen jäin maneesin toiseen päätyyn ympyrälle ravaamaan. Tempon muutoksilla ja ympyrän koon vaihtelulla pyrin aktivoimaan sisätakajalkaa. Mustin tuntui tukeutuvan mukavasti kuolaimeen ja kykenin keskittymään lähinnä takaosan ratsastamiseen alle.

Kun siirryin vihdoin käyntiin, oli liilatukka jo siirtynyt takaisin työskentelemään omien välikäyntiensä jälkeen. Ensimmäisellä laukkalävistäjällä Haukka oli suorastaan pitkä ja etupainoinen ja siirtymiset olivat liian teräviä, töksähtäviä, joissa ei ollut joustoa.
“Koita ratsastaa sitä ylös ja odottamaan. Nyt se juoksee pitkänä kuin mäyräkoira ja muutoksiin se ei ole varautunut.” Yritin ystävällisesti ohjeistaa naista. Nainen tuhahti, mutta seuraava lävistäjä oli kuitenkin paljon parempi. Ilmeisesti liilatukka kuitenkin kuunteli, eikä antanut kaiken vaan valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten olin odottanut.

“Se oli jo parempi, mutta muista aktivoida pohkeella laukkaa. Lennokkuus katos askeleesta täysin loppua kohden.” Kommentoin ja keräsin ohjat takaisin tuntumalle. Muutaman ravivoltin jälkeen lähdin hakemaan suoralta vuorotellen molempien laukkojen nostoja. Pelkkä laukkaaminen ei kuitenkaan lisäisi voimaa takaosaan, joten nostoista koin olevan suuremman hyödyn meidän tilanteeseemme.

Matilda:
Mä olin samaan aikaan kiitollinen ja turhautunut Lotan kommenteista: toisaalta niistä oli hyötyä, mutta toisaalta ne provosoivat. Tunneilla tai valmennuksissa käyminen ei koskaan ollut osoittautunut mulle ongelmaksi, koska silloin mä keskityin kuuntelemaan valmentajan neuvoja ja vinkkejä. Nyt mä kuitenkin kuuntelin niitä Haukan naapurikarsinan hevosen omistajalta, enkä tiennyt tarkalleen kuinka suhtautua.

Haukka alkoi vähitellen nousta, kun dieselmoottori alkoi vihdoin lämmetä. Punapää oli todennäköisesti pitänyt mua amatöörinä ensimmäisten lävistäjien aikana, koska Haukan laukka vaati aikansa, etenkin sileällä. Mustankirjavan ratsastettavuus oli ilman esteitä mitä oli, mutta mä opin joka päivä jotain uutta ja tiedostin, kuinka Haukka vaati työstämistä tullakseen hyväksi.

Muutaman lävistäjän jälkeen jäin laukkaamaan hetkeksi uralle. Haukka venytti askeltaan pitkillä sivuilla tullen kuitenkin yllättävän helposti takaisin kiinni päädyissä, joiden aikana yritin koota oria herätelläkseni sitä paremmin kuulolle.

Haukka ei ollut todellakaan mikään kouluratsu, mutta vaihtaa se esteratsuna luonnollisesti osasi. Mä epäröin hetken kulmassa, mutta käänsin orin lävistäjälle ja tein pari valmistelevaa puolipidätettä. Haukan laukka pysyi koottuna, joten mä uskalsin tehdä ratkaisevan liikkeen ja vaihtaa laukan puolessa välin lävistäjää.
“Hyyvä”, mumahdin hiljaa, kun mustankirjava vaihtoi kuin vaihtoikin laukan ilman suurempia protesteja.

“Loppuravit maastossa?” ehdotin sen enempää miettimättä ohi ratsastavalle Lotalle. Nainen katsahti muhun kummastuneena, mutta mä kuvittelin sen nyökänneen tuskin huomattavasti. Koska me oltiin juuri vietetty arviolta puolitoistatuntinen lähietäisyydellä ilman suurempaa draamaa, ei loppuhöntsäily lumisessa metsässä voinut haitata. Kai.

Lotta:
Liilatukka oli aivan spontaanisti kysynyt, lähtisinkö loppuraveille maastoon. Olin häkellyksissäni sen enempää ajattelematta vain nyökäynnyt. Päätin olla kuitenkin kohtelias, joten lupauduin avamaan maneesin portin ja oven, jotta pääsisimme yhdessä turvallisesti ulos.

Ponnistin katoksessa takaisin satulaan. Liilatukka sanoi jotain siihen suuntaan, ettei oikein tuntenut maastoja, joten tarjouduin näyttämään jonkun uuden lyhyen reitin. Mustis oli jo mukavassa hiessä, joten annoin sen ravata suhteellisen rentona, mutta takanani kirjavalla hevosella tuleva nainen joutui pitämään ratsuaan melko työllä hallinnassa. Haukka näytti juuri siltä, että olisi voinut purra Mustiksen rennosti heiluvan hännän poikki tai vaikka palan irti mustan orin takamuksesta.

Maastolenkin jälkeen pidimme edelleenkin orit hyvän välimatkan päässä toisistaan. Mä ja Matilda saatettaisiin jopa kyetä joskus rentoon jutusteluun, mutta samaa ei oreilta voisi varmasti koskaan toivoa. Kai siellä jossain liilatukan kovan kuoren alla ihan ihminen asui.

Ystävänpäivä ei herättänyt mussa minkäänlaisia tunteita. Mä olin koko työvuoron sivuuttanut kaikki asiakkaiden ystävänpäivätoivotukset sievällä hymyllä ja nyökkäyksellä, haluamatta jäädä ihmettelemään kenenkään kanssa yhtään pidemmäksi aikaa, kenelle mikäkin ylihinnoiteltu suklaalevy oli menossa. Sosiaalista mediaa mä en ollut edes jaksanut seurata, koska joka paikka tursusi mitä pinkimpiä kuvia ja videoklippejä.

Onneksi mulla oli Haukka, joka kohteli mua kuten kaikkina muinakin päivinä: kolhosti, kiinnittämättä muhun huomiota. Paitsi silloin, kun mä kiristin satulavyötä.
Ulkona oli lauha sää, joka oli kuin kutsu maastoiluun. Aurinko pilkahteli pilvien lomasta ja hetkeksi oli helppo unohtaa kaikki muu. Haukan askeleet keinuttivat mua pehmeästi ja mä saatoin vain arvostaa maastovarmaa ratsua, jolla pystyi maastoilemaan yksikseenkin.

Itse Isabella Sokka oli eilen halunnut jutella kanssani mun ja Haukan tavoitteista. Noin puolessa välin lyhyttä keskustelua mut oli vallannut epätoivo: mä suunnittelin tavoitteita mulla vain kevään käytössä olevan hevosen kanssa.
Isabella oli kuitenkin onnistunut muotoilemaan sanansa täydellisesti. Tavoitteena olisi nimenomaan mun tasoni nostaminen Haukan kapasiteettia hyödyntämällä. Sen jälkeen illan puomitreeni oli sujunut kuin vettä vain.

Haukan kaviot narskuivat lumea vasten, kun ori ravasi pitkällä kaulalla tuttua tienpätkää. Mä kevensin ajatuksiini vaipuneena enkä ollut huomata vastaantulijoita ennen Haukan omituista sivuaskelta.
Jonathan talutti sironpuoleista mustanruunikkoa, joka sai Haukan pasmat hetkeksi aivan sekaisin: yleensä niin epäkiinnostunut ori höristi korviaan ja örähti lajitoverilleen kysyvästi. Ahaa, sitä oltiin ystävänpäivätunnelmissa. Petturi.

Mä siirsin Haukan käyntiin ja tien toiselle laidalle. Ärräpoika tervehti mua melko vakavana enkä mä voinut kuin arvailla, johtuiko se sunnuntaisesta heitosta Krouvissa. Mä en ollut koskaan kääntynyt vilkaisemaan miehen reaktiota toteamukseen, jossa oli ollut kunnon ripaus totuutta: olin edelleen varma, että ärräpojalla oli jonkinlainen ritarillisuuskompleksi.
"Moi", mumahdin huivini takaa. Haukan askeleet hidastuivat tumman tamman lähestyessä ja mä manasin hiljaa mielessäni, että mustankirjava oli päättänyt osoittaa orimaisuuden merkkejä juuri sillä hetkellä.
Jonathanin kasvoilta pystyi näkemään, kuinka mies arpoi ystävänpäivätoivotuksen suhteen. Mä käänsin katseeni nopeasti takaisin tiehen, patistaen kiemurtelevan Haukan kaksikon ohi.

"Hyvää ystävänpäivää", täräytin ihan uhallani, enkä kääntynyt katsomaan Jonathanin reaktiota tänäänkään.

Olin herännyt aamulla raastavaan kurkkukipuun, jonka myötä oli tehnyt mieli jäädä sänkyyn koko päiväksi. Mulla oli kuitenkin viikon toinen vapaa, koska kioskin yrittäjä oli sekoillut työvuorolistoissa enkä ollut laittanut sekaannusta mitenkään pahakseni - päinvastoin, olin jopa ajatellut tehdä jotain järkevää syntymäpäivän kunniaksi. Mutta ei, mä en aikonut lojua sängyssä, sillä Haukka oli saanut eilen vapaan enkä voinut seisottaa sitä toista päivää.

Aamukahvi maistui kauhealta, koska en ollut ajatuksissani muistanut laittaa kuin toisen mitallisen puruja. Nielin kahvia happamana, leikitellen ajatuksella, mitä normaalit ihmiset tekivät syntymäpäivinään. Leipoivat jotain hyvää ja kutsuivat kaverit kahville? Kävivät ostamassa itselleen jotain kivaa? Tekivät ylipäätään mitään sosiaalista ja kahmivat onnitteluja somessa?
Tuhahdin ääneen. Mulla ei ollut enää kavereita ja ainoat onnittelut tähän mennessä olivat tulleet serkkutytöltä ja Kristiinalta, joka oli sivulauseessa udellut Haukan kuulumisia. Mulla ei myöskään ollut rahaa ostella mitään ylimääräistä, jos meinasin pihdata perintörahoja Haukan seuraajan ostamiseen ja tallivuokran maksamiseen.

Ajomatka tallille oli helvetillinen: auton sisätilalämmitin ei jostain syystä ollut mennyt päälle ja kottero ei ehtinyt lämmetä tallimatkan aikana nimeksikään. Mua paleli paljon toppavaatteista huolimatta ja tallipihan poikki kävellessäni tajusin vilunväreiden todennäköisesti enteilevän kuumetta.

"Hyvää syntymäpäivää!" kaakaonjuoja kiekaisi loungessa, joka oli onneksi sillä hetkenä tyhjänä muista. Siristin silmiäni koittaakseni käsittää, mistä Ellen oli onkinut tietoonsa syntymäpäiväni, tajuten sitten, että sen saattoi nähdä Facebook-profiilista.
"Kiitti", mumahdin tytölle, joka hymyili leveästi (kaakao)mukinsa takaa saaden mut katumaan koko päivään heräämistä.

Haukan syntymäpäivävastaanotto oli maltillinen. Ensin ori oli kävelyttänyt mut henkihieveriin tarhan kauimmaiseen nurkkaan. Note to self: pakkanen, hanki ja kuumeinen olo ei ole toimiva yhdistelmä. Sen jälkeen olin saanut osakseni mulkoilua kiskoessani loimea mustankirjavan selästä, kärsinyt hetkellisestä heikotuksesta ja väistänyt Haukan hampaat viime hetkellä.

"Ootko sä okay?" Jonathanin ääni ihmetteli käytävältä. Oli kai suoranainen ihme, että ärräpoika enää edes puhui mulle, saatika oli kiinnostunut mun voinnistani.
"On tässä parempiakin päiviä nähty", totesin tajuten, kuinka ääneni oli madaltunut useamman oktaavin. Jonathan kohotteli kulmiaan, mittaillen katseellaan vuoroin mua ja satuloitua Haukkaa. Pystyin melkein kuulemaan sen ajatukset ja arvailut, olinko mä ratsastuskunnossa vai en.
"Onkohan maneesi vapaa?" töksäytin turhautuneena moisesta holhoamisesta. Ärräpoika kohautti olkiaan, mutta sen tarkkaavainen katse ei hiipunut, ei sitten millään.

Jo pelkkä satulaan nouseminen oli tuskaista. Jokaista lihasta ja niveltä pakotti kuin mä olisin kahdenkymmenenviiden vuoden sijaan täyttänyt kahdeksankymmentäviisi vuotta. Jupisin kaulahuiviini, kun Haukka nytkähti liikkeelle haluttomana jumppaamaan sairaan ja raihnaisen ylläpitäjänsä kanssa metriäkään.

"Ootko sä ihan varmasti ratsastuskunnossa?" itsepintainen ääni kysyi katsomosta. Loin pitkän katseen ärräpoikaan, joka nojasi kaiteeseen muina miehinä. Mitä helkkarin suojelusenkeliä se yritti leikkiä? Mä olin nähnyt aiemmin Rasmuksen Laran tarhalla, mutten ollut kehdannut kysyä miestä liikutusavuksi. Kukaan muu ei ollut tullut mieleenikään.

Mutta sitten oli ärräpoika. Muistin sen paperittomuusepisodin ja tajusin, että todellisuudessa se oli edelleen mulle velkaa.
"En", vastasin rehellisesti, kääntyen aivastamaan piilossa miehen katseelta. Haukkakin säpäsähti aivastusta, joka kaikui tyhjässä maneesissa alleviivaten epäonnistunutta syntymäpäivääni.
"Sä oot mulle velkaa niistä röökeistä", huomautin kääntäen tilanteen niin päin, että mä olisin alun alkaenkin kaavaillut Jonathania Haukan sijaisliikuttajaksi sen sijaan, että olin niellyt tahtoni kysyä asiasta jo tallissa. Mies miltei pyöräytti silmiään, mutta totesi hakevansa kypäränsä.

Mä aloin olla yhä vakuuttuneempi, että Haukka oli miesten hevonen. Mitenhän mä kertoisin asian Kristiinalle? Haukka oli liikkunut Rasmuksen kanssa hyvin joka kerta, eikä Jonathan näyttänyt haittaavan oria sen enempää. Ärräpoika kevensi estesatulassa sen näköisenä kuin olisi valmistautumassa esteverryttelyyn, mutta jätin mainitsematta kärppäkyyrystä laittaen asian hiljaa mielessäni kähinä-äänen piikkiin. Jokainen tavallaan.
Haukka pärskähteli tyytyväisenä päästessään laukkaamaan pidemmällä kaulalla. Mua ärsytti, etten ollut voinut ratsastaa itse, mutta joka kerta nielaistessani mua odotti muistutus siitä, ettei ratsastaminen olisi ollut millään tasolla kannattavaa.

Auburnin maneesi alkoi täyttyä Jonathanin edetessä Haukan kanssa vähän vaativampaan laukkatyöskentelyyn. Tottakai kaikki näkivät mustankirjavan liikkumassa juuri silloin, kun mä jouduin seuraamaan tilannetta maasta käsin, vaikuttaen juuri siltä ponitädiltä, joka huijasi kaikki vuorotellen kultamurupuppelinsa selkään.
Ensimmäisenä saapui vaaleaverikkö mielenkiintoisen värisen, maneesin ikkunoista kajastavan auringon valossa jopa kultaiselta näyttävän ratsun kanssa. Nainen moikkasi Jonathania, nyökäten mullekin todennäköisesti kohteliaisuuttaan.

Seuraavaksi paikalle marssi itse Amanda Sokka punarautiaansa kanssa. Huomasin katsomoon ilmestyneen samalla ovenavauksella bruneten, hoikan tytön, jonka katse pysytteli pääosin Amandan ratsastamassa tammassa. Haukka ei ollut moksiskaan naisseurasta - ei tietenkään, koska sillä oli niin kivaa äijäaikaa ärräpojan kanssa.

Viimeisenä katsomoon valui talliolosuhteisiin melko tyylikkäästi pukeutunut mies, jonka täytyi olla Jonathania ja varmaan muakin vanhempi. Ruskeahiuksisen miehen kasvoilla oli vakava, viileä katse, kun mies silmäili maneeissa työskenteleviä ratsukoita. Muistin nähneeni miehen kerran maneesin edustalla musta hevonen käsipuolessaan, mutten hahmottanut tämän kytköksiä Auburniin sen enempää.
"Ketä nää ihmiset on?" kähähdin Jonathanille, joka oli pysäyttänyt hetkeksi Haukan eteeni heittääkseni ratsastusloimen takaisin orin päälle loppuverryttelyjen ajaksi.
"Amanda", Jonathan nyökkäsi hiukset värjänneen perijättären suuntaan.
"No kai mä nyt sen tiedän", älähdin silmät sirrillään. Ärräpoika kohautti hartioitaan itsekseen virnuillen.
"Julia. Nita. Verkku", mies luetteli nyökkäillen vähäeleisesti vuorotellen kaikkien suuntiin. Sen äänestä oli mahdoton tulkita, mitä mies ajatteli kenestäkin, mutta ehkä mä saisin sen vielä selville. Auburn oli kuin tosi elämän Kaunarit, eikä olematon syntymäpäiväfiilis tai kuumehöyryt ainakaan laimentaneet sitä käsitystä.

Puhdistin Haukan varusteita ajatuksiini vaipuneena. Ori oli liikkunut tänään ihan hyvin, mikä oli ollut ihmeellistä mun panostukseeni suhteutettuna. Sen sijaan, että olisin ratsastanut, mä olin käyttänyt valtaosan satulassa istumisesta kaiken ylimääräisen ajatteluun.
Pyyhin mustat nahkasuitset ja vaihdoin satulasaippuan rasvaan. Nahka tuntui pehmeältä ihoa vasten, kun kävin suitset huolella läpi niskaremmistä turparemmiin.

Harpoin käytävään ajattelematta sen enempää, että saattaisin matkalla keilata jonkun. Sen blondin kuvastotytön katseen porautuessa muhun vähintään pisteliäänä tajusin melkein aiheuttaneeni jonkun tallin hevosen satulan hallitsemattoman maahansyöksyn. Ohuet sormet puristivat estepenkkiä rystyset valkeina, joten tilanne oli todellakin ollut lähellä.

Siinä vaiheessa multa todennäköisesti odotettiin anteeksipyyntöä. Mun katse kuitenkin valahti lattiaan enkä mä jaksanut edes puolustautua. Itsepähän kävelit eteen tuntui vähän turhalta lainilta.
Sehän oli Ellie, Jonathanin ex-tyttöystävä. Ajatus iskeytyi tajuntaan piinaavan hitaasti ja tottakai Neiti Täydellisyyden nenän edessä. Tiesiköhän se, mikä rooli mulla tässä kuviossa oli? Oliko Inna ottanut elämäntehtäväkseen julistaa mun ja Jonathanin hetkestä loungessa? Siitä naisesta ei mennyt takuuseen.

Ellien kopisteltua tiehensä mä tajusin tarvitsevani kahvia. Marssin loungeen sen enempää miettimättä, kohdaten vuorostani Ellenin. Kaakaonjuoja katseli mua kaapiltaan ja pienen, ohimenevän hetken mun teki mieli kääntyä ympäri ja ajaa suorinta tietä kotiin kahvittelemaan.
"Miten menee?" Ellen tiedusteli pirteästi, saaden mut pyöräyttämään silmiäni. Edes jossain seurassa mä pystyin käyttäytymään normaalisti.
"Pitäisi löytää hevonen", vastasin totuudenmukaisesti kurotellen itselleni kahvikupin. Kaakaonjuoja hymähti jotain, joka hukkui reippaaseen puheensorinaan oven avautuessa.

Mun kahvia kaatamassa ollut käsi jämähti niille sijoilleen, kun huomasin tuijottavani Jonathania ja Gabriellaa, joiden hauskuus tuntui loppuvan kuin seinään. Mun oli vaikea pitää katseeni tummissa silmissä punapäisen miehen naurun asettuessa pieneksi virneeksi, joka oli osoitettu mulle.
Nyökkäsin jäykästi, kaataen itselleni kupillisen kahvia ennätysajassa. Tunsin loungen naisten uteliaat katseet ja tajusin vain toivovani, ettei Jonathan keksisi hempeillä tässä ja nyt.

Ei, Jonathanin huomio oli brunetessa ja jossain niiden omassa jutussa. Yhtäkkiä kaikenlainen hempeily tuntui miellyttävämmältä vaihtoehdolta kuin niiden kahden välien punnitseminen. Muistin taas Ellien ja oman osuuteni tässä kuviossa. Jonathan oli kysynyt multa vielä tupareissaan, että sietäisinkö mä ajatusta siitä muiden kanssa.
Sitten mä vain havahduin siihen. Luotinko mä rooliini - oliko se turvattu? Halusinko mä kaikesta epäröinnistä huolimatta pitää kiinni reviiristäni?

Totta helvetissä halusin. Nostin katseeni Jonathaniin ja välittämättä muiden katseista iskin sille silmää pieni, pirullinen virne huulillani.

Mä pärjäsin jo ilman keppejä, mutta ei mun kävelyä olisi voinut hyvällä tahdollakaan sanoa puhtaaksi. Hevosmaailman termein mä olin epäpuhdas ja mun lepolomaani olisi jatkettu. Töissä mä olin yhden saikkupäivän jälkeen pärjännyt yksijalkaisenakin, mutta Haukka oli saanut nauttia useamman päivän vapaasta ja irtojuoksutuksesta kentällä aamuauringossa. Mä olin ajatellut, että ei kai kevyempi viikko tekisi kummallekaan pahaa.

Ja sitten mä olin ilmoittanut meidät Kalla CUPin ensimmäisiin osakilpailuihin kahteen luokkaan. Ja ne kisat käytäisiin ensi viikolla.

Survoin ideaalisiteeseen pintelöidyn kinttuni saappaaseen pienesti irvistäen. Jalkaterän ujuttaminen saappaaseen tuntui ilkeältä, koska mun täytyi käännellä nilkkaani. Sen helkkarin tapaturman takia mä en ollut myöskään päässyt katsomaan Jusun vinkkaamaa tammaa, koska kepeillä - tai ilman - könkkääminen herra Susinevan eteen ei tuntunut kovin vakuuttavalta ajatuksen tasolla.

Mun oli ihan hyvä olla niin kauan kuin pystyin istumaan satulassa ja pitämään jalat poissa jalustimista. Keventäminen vielä menetteli, mutta kun kokeilin laukata kevyessä istunnassa, nivelsiteet tuntuivat pullahtavan läpi ihostani. Mä tiesin, että se johtui suurimmalti osin siitä, että jännitin nilkkaa kivun pelossa, mutta se herätti silti epäilyksen. Saisinko mä nilkkani siihen kuntoon, että pystyisin starttaamaan kisoissa? Saisinko mä meidät pakkoloman jäljiltä takaisin hyppyvireeseen?

Taivaalta satoi räntää, kun annoin Haukan kävellä pitkin ohjin kentän toisessa päädyssä. Mun katse viipyili kartanossa, joka ei edes kaikkea muuta kuin keväisestä räntäsateesta huolimatta näyttänyt yhtään vähemmän loisteliaalta. Olin kuullut loungessa pari iltaa takaperin innostunutta puheensorinaa osakilpailuiden jatkoihin liittyen, mutta muhun se odotus ei ollut tarttunut. Mä olin nähnyt sen elämää ja pujahtanut ovesta sisään luvattoman usein.

Ei mulla ollut enää mitään odotuksia siihen rakennukseen ja sen ihmisiin liittyen. Ihmiseen.

Haukka sujahti kentän portilta ketterästi kuin sotanorsu, kiilaten melkein kipeän nilkkani aitatolppaa vasten. Vasta siinä vaiheessa mä havahduin siihen, että jalka oli alkanut kipuilla loppuverryttelyjen aikana ihan uudenlaisella tavalla.

Mustankirjava harppoi matkan kentältä tallin nurkalle aivan liian nopeasti. Mä katselin sohjoista tallipihaa arvioivasti, tuntien satulasta jalkautumisen tuottaman kivun jo valmiiksi. Haukka nakkeli tympääntyneenä niskojaan, koska mihin tahansa muuhun tilanteeseen orin mielestä sopiva patsastelu oli yliarvostettua silloin, kun mä olisin tarvinnut sitä.

Jupisin Haukalle puoliääneen roikkuessani satulassa kaksin käsin. Puoliveriori viis veisasi ärinöistäni seilatessaan tallin seinän edustalla kuin herkempikin yksilö. Mä olin kurkkimassa turvallisinta laskeutumisspottia terveelle koivelleni, kun kuulin tallin oven käyvän.
"Tarviitko sä apua?" mulle tuntematon miesääni kysyi. Mä en kyennyt katsomaan tulijan suuntaan, vaan sen sijaan makasin puoliksi satulassa yrittäen pitää ohjat käsissäni pysäyttääkseni Haukan.
"Miltä näyttää?" esitin vastakysymyksen mahdollisimman neutraalisti, vaikka tuohtumus nosti päätään. Näytinkö mä siltä, että roikuin mielelläni hevosen selässä tallin ovien välittömässä läheisyydessä?

Huomasin Haukan luimistavan korviaan, kun kädet tarttuivat orin ohjiin. Näin sivusilmällä vilauksen vaaleista hiuksista, kun käytin tilaisuuden hyväkseni ja liu'uin loppumatkan alas. Hetkellisesti herpaantuneen huomion vuoksi en tajunnut varoa nilkkaa tarpeeksi ja sääreen asti säteilevä kipu sai mut irvistämään tällä kertaa vähemmän pienesti.
"Kaikki okei?" kaksilahkeinen kyseli taas Haukan esitellessä miehelle parhaita puoliaan - purukalustoaan. Nappasin ohjat kunnolla käsiini saadakseni orin pois auttajani kimpusta, ehtien vasta siinä vaiheessa luoda kunnon katseen mieheen. Se vaikutti nuorelta sinisine silmieen ja siloposkineen.
"Joo. Kiitti", mumahdin kääntyen nostamaan jalustimen ylös.

Haukka uhitteli nuorukaista kohti vielä siinäkin vaiheessa, kun olin saanut löysättyä vyön ja lähdössä kohti orin karsinaa. Blondi törötti parin metrin päässä vähän eksyneen näköisenä, kädet taskuihin sullottuna ja mä havahduin miettimään, olisiko mun pitänyt esittäytyä. Mutta teinkö mä niin yleensäkään, ainakaan oma-aloitteisesti? En. Järjestinkö mä itseni siitä huolimatta mitä erikoisimpiin kuvioihin? No, joo.

Niinpä mä vain tarjosin nuorelle miehelle vähän väkinäisen, puolittaiseksi jäävän hymyn ja katosin Haukan kanssa tallin puolille niin sulavasti kuin kykenin.

Siinä sitä oltiin: edistyneiden esteryhmässä erikoisesteiden keskellä. Mä olin onnistunut pitämään jännityksen poissa työvuoron ajan, mutta laittaessani Haukkaa täyteen estevarustukseen karsinan suojissa pieni epäilys oli hiipinyt mieleeni. Entä jos..

Mitä? Haukka ei hyppäisi? Hah. Kieltäisi? Toiveajattelua. Mä jalkautuisin? No, se olisi mahdollista.

Musta nahkasatula narahteli keventäessäni Haukan letkeän ravin tahtiin. Ori oli aina parhaimmillaan esteiden seassa, vaikka mua Isabellan vesihauta ja muuri eivät kiehtoneet oikein millään tasolla. Joskus junnuna mä olin painellut sellaisten yli erikokoisilla ja -näköisillä poneilla vailla huolta huomisesta tai itsesuojeluvaistosta, mutta nyt mä näin mielessäni vain kaikki mahdolliset tavat epäonnistua.

Haukan kaviot rummuttivat maneesin napakkaa pohjaa ja mä yritin keskittää kaikki ajatukseni orin keinuviin askeliin sen sijaan, että olisin käyttänyt enää yhtään enempää aikaa esteiden etukäteisanalysointiin. Mun katse kävi päädyssä laukkaavassa ratsukossa, jonka ratsastajan näkeminen sai jotain kumahtamaan mun sisällä. Tyhjyyden, sitä se kai oli.

"Terävämmin!" Isabellan huuto kajahti maneesissa saaden mut automaattisesti korjaamaan ryhtini. Haukka ei ollut empinyt muurilla hetkeäkään, mutta mä en ollut ratsastanut viimeisiä askeleita ja ori oli puoliksi rojahtanut esteen yli. Mun täytyi saada se paremmin pohkeen eteen ja hereille.

"Keskelle estettä", Isabella taas kommentoi vesihaudan jälkeen. Multa oli mennyt hetki rekisteröidä hypyn onnistuminen, enkä mä sillä hetkellä muistanut suorituksesta muuta kuin sydämen sykkeen korvissani.
Mä en ottanut Haukkaa välissä raviin, vaan työstin orin laukkaa ympyrän verran, päästen tulemaan vesihaudan heti uudestaan. Tällä kertaa mä keskityin vain pitämään katseen maneesin toisessa päädyssä lähestyessäni hautaa, joka oli saanut Haukan korvat nousemaan pystyyn. Luoja, se hevonen rakasti hyppäämistä. Askel osui kohdalleen ja mä tunsin, kuinka Haukka ponnisti itsensä laakeaan hyppyyn, joka kantoi vaivatta veden yli. Mä pysyin lähellä satulaa, pusertaen orin valkeita jouhia sormieni lomaan.

Okserilla mua ei enää pelottanut. Isabellan päättäväiset kommentit ja Haukan menevyys oli psyykannut mut siihen tilaan, jossa mä pystyin keskittymään vain suorittamiseen ja heittämään kaiken muun sivuun. Pieni hymy kiiri huulille mukiinmenevän hypyn jälkeen, vaikka valmennus oli kokonaisuutena avannut silmiä: Haukka oli kyllä mennyt yli jokaisesta esteestä, mutta mulla oli paljon petrattavaa. Kokeneesta ratsusta huolimatta mun pitäisi kyetä tekemään ratkaisuja rohkeammin ja ennen kaikkea nopeammin, jos haluaisin lähteä nostamaan korkeutta.

Mä olin jo ehtinyt huokaista helpotuksesta esteen kokoiseksi nostetun okserin jälkeen, mutta Isabella oli paljastanut vielä viimeisen ohjelmanumeron. Jopa Haukka vilkaisi pienen bruneten kahistellessa pressua, jonka yli hevoset tulisi saada.

Harkitsin tilannetta hetken, toisen, tunnustellen Haukan reaktioita. Mustankirjava venytti kaulaansa antaessani sille ohjaa kohti pressua. Mulla kävi mielessä kuinka olisi varmasti ollut järkevintä jalkautua, mutta se alkoi olla jo vähän liian myöhäistä.

Haukan laskettua kavionsa vähän ihmetellen kahisevan materiaalin päälle mun teki mieli virnistää voitonriemuisesti. Ei se ollut yhtään pöljempi esteratsu, vaikka sellainen sotalaiva olikin.

Luokka 1. 80cm
Haukka näytti pätevältä kisavarusteissaan, jotka olivat lojuneet hetken käyttämättöminä. Mut valtasi vähän hassu haikeus ajatellessani, kuinka pitkällä kevät jo oli ja kuinka mun osallistumiseni Kalla CUP:in seuraaviin osakilpailuihin olisi epävarmaa Haukan lähdön takia. Taputin mietteliäänä valmiiksi varustetun orin kaulaa ignooraten sen kolhon katseen, joka oli sillä hetkellä osoitettu käytävällä poukkoileville ihmisille.

Mä olin ottanut kasikympin verryttelyluokaksi, koska se oli meille rutiinikorkeus. Sillä korkeudella me oltiin kilpailtu esteitä tähän asti, vaikkei Haukka ottanut tosissaan mitään metriä pienempää estettä. Koska kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen osakilpailu, mä olin ajatellut, että hyvä nollarata pohjalla olisi mukavampi lähteä ensimmäiselle metrin radalle.

Siis jos olisi ratsastanut puhtaan radan. Jos.

Olisinpa mä voinut edes syyttää nilkkaa, mutta sekin oli kokenut ihmeparantumisen. Haukka oli tuntunut vielä verryttelyssä hyvältä ja homma oli ollut helppoa, mutta radalle päästyämme mä olin jättänyt käsijarrun pohjaan ja sohinut menemään jotain sinne päin. Kokeneena konkarina Haukka oli laahustanut puolet radasta napaten mukaan kaksi puomia puhdasta kehtaamattomuuttaan (ja mun olematonta ratsastusta, joka oli lähinnä haitannut hevosta) ja sitten matka oli tyssännyt kolmanneksi viimeiselle esteelle.

Sanotaanko, että mun leuka oli miltei loksahtanut sijoiltaan mustankirjavan töksähdettyä peruspystyn eteen. Lähestyminen oli ollut ok, ei missään nimessä hyvä, mutta Haukan olisi pitänyt silti päästä esteen yli vaikka tasajaloin ja takaperin. Siinä mä olin kuitenkin tuijotellut pystyä orin suurten korvien välistä ja todennut, että vapaamatkustelun aika oli ohi.

Luokka 2. 100cm
Verryttelyssä mä yritin parhaani mukaan etsiä sisäisen esteratsastajani ja korjata kaikki ne virheet, jotka olin päivän ensimmäisellä radalla tehnyt. Ensin mä huolehdin, että Haukan laukka pyöri oikeasti ja se oli kutakuinkin ratatemmossa, jotta mä pystyisin sujumaan esteeltä toiselle. Sitten mä laskin joka ikisen askeleen verryttelyesteille ratsastaakseni lähestymisen loppuun saakka. Ykskakskol alkoi kuulostaa päässäni jo jonkinlaiselta mantralta, mutta se tepsi: mä ratsastin ja uskalsin vaikuttaa ponnistuspaikkaan, tuoden Haukan huolella esteelle.

Nyt mun täytyi vain toistaa se radalla useamman kerran.

Pillin vihellys sai adrenaliinin kuohahtamaan suonissani ja leviämään ympäri kehoa turruttaen kaiken ulkopuolisen. Mä en enää edes muistanut jännittää estekorkeutta, koska kaikki mun ajatukset olivat vain siinä, kuinka mä en halunnut ottaa radalta kahtahemmetintoista virhepistettä.

Perusrata oli tasainen: mä ratsastin omasta mielestäni järkevät tiet tavoitellen hyvän ajan sijaan nollatulosta. Yksikin pudotus olisi taannut sen, että me oltaisiin keikuttu tuloslistan huonommalla puolen, mutta mä otin sen riskin.
Haukka tuntui siltä, että sekin otti homman vihdoin tosissaan. Ori vastasi apuihin nopeasti sujuen hyvin esteitä kohti, mutta tullen nopeasti kiinni sarjan meinatessa käydä ahtaaksi. Toisin kuin kahdeksankympin radalla, mä näin optimaaliset ponnistuspaikat ilman, että olisin jäänyt vain jarruttamaan jokaiselle esteelle.

Uusintaan pääsy tuntui siinä hetkessä voitolta. Mä en vieläkään kuullut yleisöstä kantautuvia ääniä tai tunnistanut taustalla pauhaavaa musiikkia, koska olin edelleen siinä pienessä kuplassani. Yhtäkkiä mulla oli ihan järjetön halu näyttää kaikille, että musta oli ottamaan ensimmäiseltä metrin radalta vuosikausiin tuplanollat. Mä varmistelin uusinnan ensimmäiselle esteelle tuupaten vähän liikaa, mutta onneksi puomi pysyi kannattimillaan ja mä saatoin lisätä vauhtia.

Sitten mä aloin nipistämään tievalinnoista. Muutoin niin jähmeäksi ratsuksi Haukka kääntyi yllättävän näppärästi ja ponnisti hyppyihin empimättä myös vähän vinommasta lähestymisestä. Orin kierrokset olivat nousseet, mutta mä annoin mustankirjavan edetä ja paahtaa lopulta maaliviivan yli kaulaansa tyytyväisesti venyttäen.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Tänään mä ymmärsin, mitä se tarkoitti.

Tottakai mä olin lähtenyt valmennukseen itsevarmalla asenteella, oltiinhan me Haukan kanssa voitettu toissaviikkoisten kisojen metrin luokka, johon mä olin joutunut psyykkaamaan itseni täysin epäonnistuneen kasikympin jälkeen. Pohjanoteeraus vain korosti sitä, että musta oli pitämään pääni kasassa tiukemmassakin tilanteessa, jollaiseksi miltei koko tallin vakuuttamisen esteratsastajantaidoista saattoi varmaan jo laskea.

Edes vieraan valmentajan näkeminen ei harhauttanut mua. Verneri oli valmentanut meitä viikko takaperin ja sitä ennen mä olin tottunut miesvalmentajiin herra Merikannon valmennuksissa. No big deal, tai niin mä ainakin ajattelin.

No, tämä Mikael Gren oli ihan omaa luokkaansa. Se oli rakentanut meille parit suhteutetut välit ja onnistuneen alkuverryttelyn jälkeen mä olin vielä ajatellut, ettei niissä ollut mitään ihmeellistä. Esteluokan voittamisen lisäksi mun itsevarmuuttani oli pönkittänyt edellinen valmennus, jossa me oltiin posotettu rataa reilun metrin korkeudella.

"Miksi sä tuuppasit sen noin?" valmentaja kysyi kasvot peruslukemilla, kun Haukka suunnilleen heittäytyi suhteutetun linjan jälkimmäisen esteen yli. Manasin ratkaisuani hiljaa mielessäni, ennen kuin vastasin mua odottavasti katsovalle miehelle.
"Mun moka, ei sujunut tarpeeksi eteen."

Mä en yksinkertaisesti saanut Haukan laukkaa pyörimään. Ori tuntui jähmeältä ja mä kaduin päätöstäni jättää alkuviikoksi kaavailemani maasto väliin huonon sään vuoksi. Ennemmin mä olisin kärvistellyt sateessa kuin yrittänyt taikoa laukkaa puoliverisellä, joka oli aivan tukossa. Mulla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin keventää istuntaani joka hemmetin välissä ja yrittää ottaa reippaampia laukkaspurtteja päädyssä sillä aikaa, kun muut suorittivat suhteutettuja välejä.

Mä en ollut tyytyväinen vielä loppuverryttelyissäkään. Haukan askel oli raskas, kun ori venytteli kaulaansa ja nyhti viimeisetkin ohjien sentit itselleen. Jokainen valmennuksessa ratsastettu tehtävä oli ollut meidän osaltamme erilainen, koska mä en ollut saanut laukkaa niin hyvään kuntoon, että olisin saanut Haukan tuotua linjalle kahdesti peräkkäin edes ihan kohtalaisessa rytmissä. Kaiken kukkuraksi Herra Esteori oli rikkonut kerran raviin kun mä olin yrittänyt ottaa sitä kiinni ja viestiä, etten mä halunnut sulloutua väliin pitkässä, laakeassa laukassa etupainoisella jyrällä..

Kai pudotus tuntuu aina sitä kovemmalta, mitä korkeammalle on ehtinyt leijailla. Onneksi mä ehtisin käydä Haukalla vielä ainakin yhdessä valmennuksessa, ettei treenejä tarvitsisi päättää tällaiseen pohjanoteeraukseen. Huokaisin hiljaa, sillä vaikka mua kuinka pänni, Haukan kanssa mä kuitenkin olin päässyt edistyneiden ryhmään. Syksyllä tilanne voisi olla aivan toinen, mikäli mä edes löytäisin itselleni uuden hevosen.

Todennäköisesti mä arvostaisin Haukkaa kaikessa komeudessaan täysin vasta sitten, kun kolho ori olisi enää vain muisto ja haalistunut mustelma käsivarressa.

Haukka oli ehdottomasti parhaimmillaan ulkokentällä. Vaikka seinät eivät kaatuneetkaan Auburnin tilavassa maneesissa päälle, mustankirjavan laukassa oli kolme kertaa enemmän pontta heti ensimmäisestä nostosta lähtien. Siinä missä monet ratsastajat tuskailivat keväällä ulkona hölmöilevistä ratsuista, mulle siirtyminen kentälle oli Haukan kanssa pelkästään ilo. Ja mä tiedostin enemmän kuin hyvin, että siitä tunteesta mun täytyi nauttia vielä kun siihen oli mahdollisuus.

Mua jollain tapaa turhautti, ettei Isabella ollut valmentajana nähnyt meidän lähtötilannettamme. Viime syksynä mä en olisi verrytellyt Haukkaa niin rutiininomaisesti tietäen, kuinka oria täytyi herätellä temponvaihteluilla ja vaatia sitä ottamaan myös verryttelyesteet tosissaan. Vajaa vuosi sitten mä olisin kuumotellut polvenkorkuisia esteitä yrittäen kaivella esteratsastajan oppeja ja pakottaa lihasmuistin heräämään vuosien tauon jälkeen. Nyt, edistyneiden esteryhmässä, ei paljoa menneisyyttä muisteltu.

Toisaalta mä olin myös tyytyväinen, että me oltiin Haukan kanssa Auburniin muutettuamme oltu ratsukkona siinä pisteessä, että meidät oli otettu mukaan juuri tähän ryhmään. Tehdessäni viimeisen puolipidätteen ennen okseria mun oli vaikea muistaa, mikä pituusesteissä oli vielä viime vuoden puolella kuumottanut. Haukka oli palauttanut mun itsevarmuuteni, vaikka tie matkustelijasta ratsastajaksi olikin ollut työläs.

"Tuolla laukalla sä et voi tuoda sitä sarjalle onnistuneesti", Isabella kommentoi, kun Haukka oli onnistunut salakavalasti venymään rahtilaivan mittoihin päädyssä. Mä kasasin jo valmiiksi hapottavia vatsalihaksilla tasaisten pärskähdysten siivittämänä laukkaavaa oria ja muistutin parilla puolipidätteellä olevani edelleen kyydissä. Kun mä sain laukkaan jotain tolkkua, saatoin kääntää Haukan sarjalle ja ehdin suoristaa orin linjalle kaikessa rauhassa. Yksi, kaksi, kolme, hyppy. Esteellä oli korkeutta lähemmäs metri, mutta Haukan kanssa se ei enää tuntunut missään. Pidin pohkeet tiiviisti orin kyljissä ja katseen kentän toisessa päässä varmistaen puolipidätteellä, ettei Haukka lähtenyt ryysimään sarjan b-osaa kohti. Ponnistus oli hyvä, mutta Haukka ei vaivautunut nostamaan takasiaan tarpeeksi ja puomi kolahti alas.
"Heti uudestaan!" Isabella kajautti ääneen ajatuksen, joka oli munkin päässäni.

Se jäi koko valmennuksen ainoaksi pudotukseksi. Muutama ponnistuspaikka jäi vähän kehnoksi, mutta Haukka korjasi hyvin ja mä pystyin pitämään istuntani vakaana ja pysymään mukana suuremmissakin hypyissä. Mä olin niin sisällä siinä kuplassa ja nautin tehtävien suorittamisesta, että vasta Isabellan kommentti loppuverryttelyistä nykäisi mut takaisin maanpinnalle.

Jonathan virnuili itsekseen, kun Isabella oli patistanut meidät loppukäynneiksi maastoon. Mä vastasin punapään hymyyn välittämättä muiden katseista kiilatessani Haukan kanssa jonon kärkeen. Vetohevosena mustankirjava oli lyömätön, mutta siitäkään lystistä mä en enää pian nauttisi, edistyneiden esteryhmästä puhumattakaan.

Haukka oli ollut ensimmäinen hevonen, jonka mä olin nähnyt kävelevän normaalisti ensimmäisestä askeleesta lähtien kuljetussuojat jaloissaan. Mustankirjava oli liian viisas tai viitsimätön, enkä mä ollut ehtinyt vajaassa vuodessa analysoimaan täysin, kumpi oli oikeampi veikkaus. Olisihan mun varmaan pitänyt, koska mun ylläpitoaikanani Haukka oli seissyt kopissa useammin kuin peruspulliaiset monessa vuodessa.

"Kiitos sinulle Matilda, pidit Haukkaa niin hyvin", Kristiina hymyili. Mun hymy oli jäykkää, mutta se ei johtunut epäsosiaalisuudesta. Se johtui siitä, että vaikka parikymmentä minuuttia aiemmin mä olin taluttanut uuden, kuljetussuojien takia kavioitaan tuskin maassa käyttävän ikioman hevoseni talliin, sisällä kalvava tunnemyllerrys ei ottanut hiipuakseen. Mä en ollut osannut jännittää Zelian tuloa, koska mä olin jännittänyt Haukan lähtöä.

Viime syksynä mä olin ollut todella, paino sanalla todella epävarma siitä, tulisinko pitämään Haukkaa kesään saakka. Ori ei ollut tuntunut millään osa-alueella mulle sopivalta hevoselta kolhon luonteensa ja työlään, hitaanpuoleisen ratsastettavuustyyppinsä puolesta, mutta mä olin purrut hammasta ja potkinut itseni yrittämään päivä toisensa jälkeen. Kliseistä tai ei, näin jälkikäteen katsottuna jokainen hikipisara ja ovenkulmaan nirhatusta käsivarresta tihkuva verivana oli ollut sen arvoista. Kyyneleitä mä en ollut orille suonut, mutta kiroamista ja tuhahtelua senkin edestä. Ja silti Haukka oli antanut mulle hevosena enemmän kuin mä tai kukaan muukaan oli edes viitsinyt kuvitella.

Vaikka mä olin palannut vajaassa kymmenessä kuukaudessa ratsastajana suurin piirtein siihen pisteeseen, johon mä olin junnuvuosina ehtinyt, ei Haukka siltikään ollut mun hevoseni. Ei konkreettisesti tai ominaisuuksiltaan, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta se ei haitannut, koska silloin mä en olisi joutunut pois mukavuusalueeltani ja kaivanut kaikkia menneitä taitoja takaisin. Se kylmä puoliveriori oli joka päivä vaatinut mun täyden keskittymiseni ja sen ansiosta mä tiesin, että mulla oli annettavaa Zelialle.

"Kiitos sinulle", tajusin mutista Kristiinalle, joka tuli pois kopin etuovesta. Mä näin vilauksen suuresta mustavalkoisesta päästä, joka nökötti paikoillaan kopin varjoissa.
"Haukka antoi mulle paljon", hymähdin mahdollisimman kepeästi. Mun taskuuni oli jäänyt leivänpala, jonka mä kumarruin ojentamaan mustankirjavalle. Se mittaili mua hetken katseellaan, hamuten ruisleivänpalan nopeasti avokämmeneltäni. Tummat korvat eivät painuneet luimuun kuten mä olin odottanut ja hetken me vain tuijotettiin vähän tyhminä toisiamme.

"Ei meille aja kuin reilu pari tuntia, ilmoittele vaan jos haluat tulla käymään", Kristiina heläytti. Tilanne olisi voinut vaikuttaa ulkopuolisen silmiin siltä kuin Haukka olisi ollut mun hevoseni ja lähdössä ylläpitoon. Sellainen Kristiina oli ja mä olin oppinut arvostamaan yltiösosiaalisen naisen pyyteetöntä hyväntahtoisuutta, jota mulle ei oltu tässä elämässä suotu turhan paljoa.

Mun katse pysyi kopin perävaloissa niin pitkään, että yhdistelmä katosi kartanon mailta. Pyyhkäisin tuulenvireessä kasvoille karanneen hiussuortuvan pois kasvoilta huomaten poskella valuvan kyyneleen. Kai Haukka oli ansainnut sen.