Vanhoja tuttuja (off)

Auburnissa 12.1.2018, mukaan @Inna P., ei avoin


Haukka oli ollut eilen vapaalla, tänään mulla oli vapaapäivä. Kello lähenteli kolmea, kun pysähdyin ylläpitohevoseni karsinalle vilkaisten siivottua karsinaa kuin olisin epäillyt täyshoidon täsmällisyyttä. Ärräpojan olisi parempi pitää Haukan karsina puhtaana, jos mieli saada multa yhtä hyvää asiakaspalvelua kuin viikolla.

Auburniin oli tullut uusi hevonen, jonka hakemus oli ilmeisesti hyväksytty samalla kuin Haukankin. Musta, harmaaseen loimeen kääritty ilmestys seisoi ylväänä tarhassaan, enkä mä ollut saada silmiäni irti mua tapittavasta puoliverisestä.

Haukka sen sijaan nuilotti tarhansa kauimmaisessa nurkassa patsaaksi jähmettyneenä. Orin huomio oli tarhan takana avautuvassa metsässä, eikä mun vislauskaan herpaannuttanut Haukkaa.
"Saakelin apina", jupisin lähtiessäni taittamaan matkaa portilta Arvon Herra Ylläpitohevoseni luo.

Mustankirjava yritti upottaa hampaansa mun toppatakkini hihaan, kun naksautin kieltäni saadakseni orin innostumaan kävelymatkasta tarhalta tallille.
"Älä viiti", älähdin kulmat kurtussa. Mun katse osui hetki sitten ihastelemani mustan tarhaan, sillä portille oli ilmestynyt hahmo.

Musta oli tullut vainoharhainen. Ajaessani autoni Auburnin parkkipaikalle tarkistin aina näinkö yhden tietyn ihmisen auton. En tosin tiennyt oliko kyseisellä ihmisellä edes autoa ja minkälainen se oli. Talliin astuessani vilkuilin koko ajan ympärilleni ja nähdessäni violetit hiukset, hengitykseni pysähtyi, mutta tähän asti se oli aina ollut Anna.

Nytkin vilkaisin nopeasti tallitupaan ja huokaisin helpotuksesta ennen kuin astuin kynnyksen yli sisään. Että olet kyllä typerä, sätin itseäni, kun avasin kaappini oven. Yksi perkeleen ihminen se vain oli. No, nimenomaan se perkeleen ihminen. Juuri se jonka välttelyyn olin käyttänyt tallilla aina kaiken energiani. Minua ei vain yksinkertaisesti huvittanut törmätä Matilda Tammilehtoon. Yritin kerran jos toisenkin olla naiselle ystävällinen Newerra aikana, mutta aivan turhaan. Matilda oli työntänyt minut järveen ja se oli kyllä viimeinen pisara sille, että edes yrittäisin ystävystyä hänen kanssaan. Pitäköön asennevammaisen itsensä itsellään.

Vaihdettuani vaatetta, käytännössä paiskasin pelkän ajatuksen takia kaappini oven kiinni. Lähdin ulos pakkaseen hakemaan Banskua sisälle. Nuori ori seisoi pää korkealla ja korvat höröllä katselemassa tapahtumia. Bansku oli kotiutunut todella hyvin Auburniin ja meidän treenimme oli alkanut ihan hyvin. Tänään otettaisiin hieman rennommin. Nappasin Banskun narun portin viereltä ja pujahdin sen jälkeen tarhaan. Harmaaseen loimeen vuorattu Bansku tuli minua vastaan ja siitä kiitokseksi saikin porkkanan palan.

”No, niin, mennääs sitte”, sanoin ja nykäisin orin liikkeelle.
Olin juuri avaamassa porttia, kun näin violetit hiukset ja tällä kertaa joutuisin kohtaamaan välttelemäni ihmisen. Katseeni liimautui Matildaan ja huomasin myös naisen katsovan minua. Kasvoni menivät irveeseen.

Mä räpäytin silmiäni kerran, kahdesti, mutta hahmo mun silmieni edessä ei kadonnut kuin tuhka tuuleen tai muuttanut muotoaan.

Mun uusi tallikolleegani oli sitten Inna Paakkanen, ilmielävänä jumalaisen komean uuden hevosensa kanssa. Mä olisin ehkä toivonut, ettei nainen muistanut sitä keväistä selkkausta saunaillassa, mutta niistä vinksalleen vääntyneistä suupielistä saattoi päätellä jotain. Kuten sen, ettei kaakaonjuojablondin epäilyttävä, uhkarohkea yltiösosiaalisuus ollut enää mun ykkösongelmani tallilla.

Haukka luimisti korvansa Innan narun päässä patsastelevalle hevoselle ja mulla oli noin viisi sekuntia aikaa päättää, kuinka menetellä uusvanhan tallikolleegani kanssa. Ensimmäinen vaihtoehto oli moikata sitä tekopirteästi ja esittää, että mä olin brand new Matilda Tammilehto, joka ei työntänyt ketään yhtään mihinkään vesistöön. Toinen vaihtoehto oli vain nyökätä, jolloin me voitaisin välttyä kiusallisen kylmältä keskustelulta.

Mutta kolmas vaihtoehto tuli suoraan selkärangasta, kun mä spurttasin liikkeelle Haukka perässäni ja poistuin paikalta sanaakaan sanomatta.

Mitä Matilda tekisi? Mitä minä tekisin? Kohtaisimmeko ja vaihtaisimme tervehdykset? Huokaisin ja irvistyksestäni huolimatta olin nykäisemässä Banskun liikkeelle sanoakseni edes moro. Olin juuri saanut portin kiinni ja orini ulos tarhastaan, kun huomasin Matildan lähteneen pikavauhtia poispäin. Tuhahdin. Mitä sitä turhaan yrittäisi edes esittää ystävällistä?

”No, niin, ihan riittävästi sitä oli yritystä, eikös niin Bansku?” sanoin ja taputin Banskun kaulaa.
Ori hörähti myöntävästi, joten mielessäni päätin, että Matildan välttely saisi jatkua! Tyytyväisenä päätökseeni, talutin orin sisälle pakkasesta omaan karsinaan. Riisuin siltä loimen ja viikkasin sen telineeseen. Sen jälkeen lähdin varustehuoneeseen. Työnsin oven voimakkaasti auki. Ovi pysähtyi yllättäen johonkin ja tajusin liian myöhään oven takana olevan jonkun.
”Ai, kamala, anteeksi kovasti!”

Haukan karsinan maantieteellinen sijainti ei ollut kaikista taktisin, kun sä halusit vältellä jotain. Tallitupa tuntui olevan tallilaisille niin tärkeä kohtaamispaikka, että sinne saattoi mennä vaikkei ollut asiaakaan.

Olin suunnitellut pitäväni Haukalla kevyen päivän, jotta orilla olisi sopivasti menohaluja huomenna, sillä Rasmus olo lupautunut hyppyhommiin. Ilman satulaa ratsastaminen tuntui ajatuksen tasolla kutkuttavalta, vaikken ollut harrastanut sitä Haukan kanssa juuri lainkaan.

Mä olin juuri napannut kiinni tallituvan ovenkahvasta, kun se samainen ovi kirjaimellisesti lävähti päin näköä. Tunsin vihlaisun nenässäni, mutta onneksi se ei vielä siinä hetkessä ainakaan tuntunut siltä, että mokoma olisi levähtänyt poskelle.
"Ai saa-", aloitin manaamisen suivaantuneena muiden varomattomuudesta, kun oven takaa kantautuva ääni sai mut nipistämään suuni kiinni. Mä en tiennyt näyttikö Inna enää pahoittelevalta, kun meidän katseemme kohtasivat.

"Vähän varovaisemmin, kiitos", ähkäisin silmiäni siristäen. Ehkä me oltiin nyt tasoissa?

Jos vain olisinkin nähnyt kuka oven takana oli, en olisi ainakaan niin vilpittömästi pyytänyt anteeksi. Pieni ylpeä paholainen heräsi samassa sisälläni, kun tiesin työntäneeni oven Matildan kasvoja päin. Siitäs sai saatana.
”Joo, sori”, pahoittelin uudemman kerran, vaikka tarkoitin sitä tällä kertaa 99,9% vähemmän.
Työnnyin Matildan ohitse varustehuoneeseen hakemaan Banskun varusteita ja vilkaisin taakseni, kun nainen katosi ovesta yhtä nopeasti. Voi, toivottavasti Matilda raahaisi kirjavanhevosensa kentälle tai maastoon.

Napattuani Banskun varusteet, kävin hoitamassa orin ratsastuskuntoon. Bansku tuntui tänään olevan energinen, joten saisi nähdä mitä meidän rennolle treenille tapahtuisi. Naksautettuani kypäräni lukon kiinni, tartuin Banskun mustien uusien suitsien ohjista ja talutin sen ulos. Oi, mitä luksusta tämmöinen katettu kulkuväylä maneesille olikaan. Hyvästi sateiden tuomat märät vaatteet.

Vihelsin maneesin ovella ja työnsin oven auki. Juuri oikeaan aikaan, kun näin mustankirjavan vilahduksen ravaavan oven ohitse. Pyöräytin mielessäni silmiäni. Se siitä toiveikkaasta ajattelusta, että Matilda olisi kentällä tai maastossa. Talutin Banskun sisään maneesiin ja suljin oven. Siirryimme pois uran tieltä ja nousin Banskun selkään. Alkukäyntien aikana annoin katseeni seurata Matildaa ja Haukkaa.

Mietin minkälaisia he olivat Newerrassa ja huomasinkin heidän kehittyneen. Haukka nyrpisti ilmettään aina, kun kaksikko ravasi ohitsemme. Ori ei ainakaan ollut muuttunut mihinkään. Ajatukseni kiersikin sen myötä minun ja Julian Kirppuun. Kirppu oli käynyt Haukan vieraana ja kuukauden päästä olikin odotettavasti kirjavayllätys. Onneksi Haukan omisti joku muu kuin Matilda! En olisi siinä tilanteessa voinut edes harkita orin pyytämistä Kirpun varsan isäksi.
Niin alas en vajoaisi, eikö niin?

Mä olin toteuttanut suunnitelmani ratsatsaa ilman satulaa siitä huolimatta, että karma oli jo näyttänyt kyntensä oven muodossa - tai Innan, en mä tiennyt kumpi oli pahempi. Jos mä poistuisin tallilta ambulanssilla, tähdet olisivat todennäköisesti lopullisesti sekaisin.

Innan hevonen oli hieno, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mä en kuitenkaan huomannut tuntevani kateutta tasapainoillessani Haukan ravissa. Jos mun ja Innan välit eivät olisi olleet, no, sellaiset, mä olisin saattanut olla jopa mielissäni moisesta löydöstä. Se tosin olisi vaatinut sellaisen luonteenpiirteen, joka ei puskenut mulla pintaan kuin harvoina päivinä.

Inna varoi ratsastamasta liian läheltä Haukkaa, jota uljaan mustan läsnäolo rassasi. Mä vilkuilin aika-ajoin, etten osuisi vahingossakaan toisen maneesissa työskentelevän ratsukon tielle. Me oltiin Innan kanssa kuin kaksi samanlaista magneettia, jotka työnsivät toisiaan poispäin.

Mutta sillä tavalla me ainakin mahduttiin samaan maneesiin.

"Sori", mumahdin pysäyttäessäni Haukan ehkä vähän turhan yllättäen maneesin oven lähettyville niin, että Inna oli väistämään meitä. Huokaisin tuskin kuuluvasti kumartuessani taputtamaan Haukkaa kaulalle.

Hymähdin Matildan sorille, kun käänsin yllättäen Banskun toiseen suuntaan. Viimein kaksikko lähti ja sain suuren maneesin itselleni. Kauheasti meillä ei enää Banskunkaan kanssa ollut töitä ja Matildan kadottua, siirsin pian nuoren mustan orini käyntiin ja vapautin ohjat pitkiksi. Taputin hyvin suoriutunutta Banskua kaulalle.

Kävelimme Banskun kanssa tavallista pidemmät loppukäynnit. Ehkä sen ansiosta en törmäisi ihan heti Matildaan varustehuoneessa tai tallituvassa. Ehkäpä nainen lähtisikin tallilta ripeästi. Jopa vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua laskeuduin Banskun selästä ja taputin sitä kaulalle. Talutin orin talliin ja hoidin siltä varusteet pois.

Hyvä. Matildaa ei ainakaan varustehuoneessa näkynyt. Rauhassa laitoin varusteet pois ja kävin harjaamassa Banskun sekä heitin sille loimen niskaan. Toivoa siitä, että violettipää olisi lähtenyt kotiin, vahvisti jo tarhassa mutruileva Haukka. No, niin voisin rauhassa juoda kupillisen kahvia taukohuoneessa.

Vapautettuani Banskun, lähdin tallitupaa kohti katsomaan, josko siellä olisi valmiina kahvia. Avattuani oven, toiveeni murskautui pieniksi paloiksi. Siellä Matilda istui oman kahvikuppinsa kanssa ja selaili puhelintaan. Huokaisin hiljaa ja menin ottamaan itselleni mukin.

Okei, Inna, nyt teet niin, että lopetat tuon typerän käytöksen. Matilda on vain ihminen! Ei vampyyri, ei zombi eikä mikään jättiläinen, joka murskaa sinut kuin pavun konsanaan. Kaataessani kahvia mukiini, päätin sen, lopettaisin tuon typerän välttelyn. Antaisin Matildan elää omaa elämäänsä ja keskittyisin tästä lähtien omaani. Meidän hevoset olivat samalla tallilla, so what? Välttely olisi mahdotonta.

Ei se silti tarkoittanut, että istuisin Matildan seuraan juomaan kahviani. Ei ollenkaan.

Inna oli viipynyt ratsailla vielä hyvän aikaa lähtömme jälkeen, tai sitten nainen oli piiloillut hevosensa karsinassa pitkän aikaa. Ilme bruneten kasvoilla ei ollut mitenkään ilahtunut, kun nainen bongasi mut pöydän äärestä: näytti vähän siltä kuin se olisi halunnut kääntyä kannoillaan ja marssia takaisin tallin puolelle.

Mutta siinä se kuitenkin seisoi, hörppien kahvia keittiötasoon nojaten. Mä olin taas vaihteeksi selannut hevosmyyntipalstoja laajentaakseni tietouttani hintaluokista. Kun Haukan ylläpito loppuisi, mä en olisi valmis jättämään hevostelua satunnaiseen humputteluun.

Inna sen sijaan näytti siltä kuin olisi valmis johonkin. Päättäväinen ilme naisen kasvoilla saattoi johtua siitä, että sillä oli kalavelkoja siitä keväisestä järviepisodista. Toisaalta Inna oli tänään miltei onnistunut murtamaan mun nenän ja siinä mä silti istuin, sähisemättä asiasta sen enempää.

Ehkä se olikin avain kaikkeen - välinpitämättömyys. Koska meidän hevoset sattuivat (taas) asumaan samalla tallilla, tilanne täytyi kaikessa yksinkertaisuudessaan vain sietää. Niinpä mä nousin ylös, huuhtelin kahvikupin Innan selän takana ja marssin ulos tallituvasta huiskauttaen tuskin nähtävästi kättäni.