Puolustusvoimat on vakava asia (off)

/ mukaan @Gabriella S., sijoittuu itsenäisyyspäivälle 06.12.2017, suljettu #Suomi100

Aamu oli kirpakka. Aurinko paisto surullisen matalalta ja pois karanneet pilvet päästi kylmän ilman liikkumaan enemmän vetäen myös ilman viileäksi. Oltiin Gabin kanssa tarjouduttu sankarihaudoille hevosten kanssa kunnioittamaan Suomen puolesta sotineita sotilaita. Mähän en mitenkään tähän juttuun osannut mitään kommentoida, mut jotenki koin omaks velvollisuudeks mennä. Olinhan mä saanu Suomessa koulutuksen, terveydenhuollon sekä elämän.

Ajoin Auburnin parkkipaikalle ja lukittua ovet suuntasin suoraan tarhoille. Eela möllöili kavereidensa kanssa ja selkeesti piti jöötiä nuorimmalle. Mina ensimmäisenä nosti päätään ja uteliaana katteli mun suuntaan. Sain molemmat tammat helposti kiinni ja vein ne talliin, Eelan omaan karsinaansa ja Minan naapuriin. Samassa kuulinkin tallin oven aukeavan ja huikkasin huomenet tulijalle.

Olin ommellu aamuyön tunneille armeijalta saamaani uniformua koska se oli auttamatta liian iso ja sen sisälle ois mahtunu kaks Gabia. Herätyskellon soidessa olisin tarvinnu vähintään tulitikut pitämään vähiin jääneiden yöunien painamia silmäluomia. Nousin silti reippaasti ja aamutoimien jälkeen käänsin mustan paholaisen nokan kohti Auburnia.

Tallille tullessa tajusin heti, että Jonny oli reippaana hakenut hevoset jo sisään.
"Huomenta! Tänään onki tärkee päivä." huikkasin miehelle.
"Taijan vaihtaa vaatteet vasta kun hepat on valmiit. Keretäänkö hörpätä kahvit? Tarviisin ainakin kaks litraa starttipilottia." nauroin.

Gabi oli pirteen sekä väsyneen näkönen yhtä aikaa. Mua huvitti nähdä nainen silti niin vauhikkaana ja innostuneena. Gabin mainitessa uniformu, mun naama ihan varmasti valahti valkoseks.
"Shit. En oo ihan satavarma otinko sen aamulla mukaan..." jätin Eelan niille sijoilleen ja harpoin autolle. Onneks olin niinki unisena muistanu laittaa repun vänkärin penkille. Ei onneks tarvinnu lähtee takasi päi.

"Gosh.. Olin mä muistanu nakkaa ne autoon" nauroin brunetelle joka edelleen seiso(?) tallin käytävällä, ku harpoin takasin hevosten luo oikees kädes tumma Niken reppu. "Ja tosiaan, kyllä. Kahvia, kiitos. Ja paljon !"

Aivan kun salama kirkkaalta taivaalta, Jonny alko päästelemään suustaan harakoita ja ilmeisesti mies ei ollu varma unohtuiko tältä uniformu kotiin. Siltä samalta seisomalta mies hävis tallista ulos ja jäin huuli pyöreänä seisomaan käytävälle.

"Onneks. Ois saattanu tulla vähän kiire jos ois pitäny vielä kotona lähtee siun käymään." naurahdin miehelle joka tuli helpotuksesta huokasten takas talliin reppunsa kanssa. Onneks oltiin samaa mieltä kahvista - ja että sitä pitää saada paljon, joten lähdin tallituvalle laittamaan kahvin tippumaan. Tänään pitäs olla skarppina!

Kahvin ollessa valmiina pannussa, otin kaks kuppia kuivauskaapista ja kaadoin molempiin tätä energiaa (kofeiinia) täynnä olevaa juomaa. Nostin molemmat pöydälle ja koppasin vielä maitopurkin jääkaapista.
"Mä en suoraa sanoe tiiä mitä mun pitäis tehä sit Eelan kans paikan päällä... Varmaan vaa olla. Ei kai siinä paljoo muuta pysty tekee" naurahdin Gabille.

Istuin naista vastapäätä pöydän ääreen ja nostin kupin huulilleni. Kuuma höyryävä kahvi tuoksu hyvälle ja sadattelin mielessä sen olevan ihan liian hottia, et olis vielä uskaltanu ottaa ryyppyy.

Kahvi oli valmista, joten istahdin pöydän ääreen odottamaan valmista. Tuskin kahvin kaatamiseen kahta tarvittaisiin ja Jonny oli jo ruvennut kaivelemaan kuppeja kaapista.
"Sitten meitä on kaks. Voidaan yhessä sooloilla siellä." virnistin miehelle takas, joka istu pöydään ääreen istumaan.

Irvistin kahvin maulle, olin todellakin onnistunu keittämään vahvat (myrkky)kahvit. Piti vaan ajatella, että se jos mikä herättää, mutta hyi hitto.. Yritin kuitenkin sitkeästi hörppiä kahvia kupista, vaikkakin irvistelyn kera.

Gabriellan ilme tämän juodessa kahvia kerto siitä, et mittojen määrä tais olla liian iso kuppien suhteen.
"Väitäkkö et tää olis jotenki vahvaa" naurahdin. Otin maitopurkin pöydältä ja kaadoin kupin piripintaan. "Tadaa, vahva latte !"

Kahvikupillisten - tai oikeastaan kaksien - jälkeen oli pakko ruveta laittamaan hevosia valmiiks, koska kohta saattas tulla kiire pukeutua, jos nyt ei pistä töpinäks.
"Hei kaunokainen." sanoin heiniä mutustelevalle Minalle pujahtaessani harjan kanssa karsinaan. Aloin reippain vedoin harjaamaan hevosta, joka olisi tänään kanssani yhdessä ratsukko kunniatehtävässä.

"No Jonny, jänskättääkö?" kysyin viereisessä karsinassa Eelaa harjanneelta mieheltä.

"Iha helvetisti" myönsin. Kumminki yllättävän rauhallisin vedoin mä harjasin tammaa mun vieressä samalla ku vaihoin lauseita Gabin kanssa. "Siis mulla ei oo mitään tietoo mitä mun pitäis tehä, tai ylipäätää miten olla. Kysy mitä tahansa britannian sotilaista ja nii pois päi, mut älä vaa Suomen puolustusvoimista" naureskelin.

Olin hieman huvittunut miehen jännityksestä, vaikka pakko myöntää, että itseänikin jännitti vähän.
"Tietääkseni meijän pitää seisoa hevosten kanssa sankarihautojen vieressä ikäänkuin vartiossa. Eniten jännitän, miten Mina kestää paikallaan."

Kiristin tamman satulavyön ja katsoin jalustimet valmiiksi sopivaan mittaan.
"Harvoin varmasti naisia näkee vartiossa, mutta miulle tää on enemmän kun kunnia-asia. Isä oli hyvin kiinnostunut kaikkeen sotaan ja Suomen itsenäisyyteen liittyvistä asioista." hymyilin.

Gabin kertoessa isästään, mul tuli mielee mun oma faija. Selkärangaton paska. Oltiin Gabin kanssa sopivasti aikataulussa ja mun vetäessä tummaa takkia päälle, mul oli just sellane olo, et meikäpoika lähtee asepalvelukseen. Olinhan mä nähny monella ikäselläni aikanaan kurkkusalaatit päällä, mut mä en lähteny messii. Enkä oikein ees tiiä miks.

"Iha varmasti kenelle tahansa tää on. Mullehan kaikki tulee uutena. Mut toisaalta oon iha ilonen etten kuulu siihen porukkaan, jotka vietti ihan liian monta yötä ulkona teltassa paskassa makuupussisa."

"Jonny, voin luvata että tää tulee olemaan ikimuistoinen kokemus." hymyilin miehelle suoristaessani takin kaulusta. Pukuni oli vieläkin aavistuksen suuri, mutta nyt sitä ei ehdi enää murehtimaan, vaan oli lähdettävä tositoimiin.

Ratsut odottivat karsinoissaan valmiina ja Jonnyn vetäistessä takkia niskaan, pyyhkäisin tämän olkapäältä jonkun pölypalleron.
"Oot aika komee, bro!" huikkasin silmät ilosta kiiluen ja asensin armeijalakin yksinkertaisen nutturakampauksen päälle päähän.

"I know I am" vinkkasin silmää naiselle. Gabriella ei ollu mikään lissupissis, joten likinäkönen ilman laseja olis varmaankin kattonu et ompa siinä söpö poika. Hymyilin huvittuneena mielikuvalle, samalla ku vedin itekki lakin päähän ja aloin kaivamaan Eelaa ulos karsinasta.

Muita tallilaisia ei näkyny missään, joten veikkasin mun ja Gabin olevan täydellisesti aikataulussa tai sitte iha helvetisti liian aikasessa.

Jonnyn mennessä Eelan kanssa edeltä, otin Minan myös sen omasta karsinasta pihalle. Tallin pihalla kiristin vielä kertaalleen vyön ja yritin kampeutua oudoissa ratsastusvarusteissa selkään. Pienenä ihmisenä ison hevosen selkään nouseminen ei aina käy käden käänteessä, mutta sain kammettua itteni kirahvin selkään.

Suoristin vielä lakin lippaa, nostin käden lipalle ja kysyin Jonnyltä virnistäen.
"Meniskö täydestä?"

Tarkisteltiin molemmat remmit kertaalleen ja hetken seurasin Gabin tappelua päästä satulaan. Just ku oltin tarjoo apua, nainen jollain ilveellä pääs istumaa tamman selkään ja tervehti jotain isoo kuvitteellista miestä edessään.
"Totally !" naurahdin. Nousin myös itse Eelan selkään ja hissukseen lähimme rinta rinnan kulkemaan kohti hautuumaata.

Kaikkialla oli hiljasta, ainoastaan lumi narskui hevosten kavioiden alla kävellessämme hautausmaata kohden. Ilma oli muuttunut kirkkaammaksi ja oma mielikin paljon pirteämmäksi.

"Jotenki tiiäkkö tuntuu, että Mina aistii ettei tänään kannata hyvin mörköillä." naurahdin ja taputin hyvin käyttäytyvää tammaa kaulalle.

Mina oli totta vie ollu rauhassa koko meijän (pienen) reissun ajan.
"Kerranki nii päi, vai ? Täällä päässä tais nukkumatti jäädä asumaan, ei yhtää vaikuta nii energiseltä ku yleensä" tutkailin tammaa allanii "tai sitte se vanhuus vaa alkaa painaa.." Tämän sanottuani, Eela viskas päänsä korkeelle ylös ja hyvä ettei osunu mua päähän.

"Okay, okay ! Forever 25 !" nauroin ja taputin tammaa kaulalle.

"Mina kyllä osaa olla rauhallinen, mutta toisinaan mörköily jää päälle." vastasin Jonnylle. Eela esitti vahvan mielipiteen aiheeseen vanhuus ja nauroimme molemmat tamman reaktiolle.

Aloimme tulla hautausmaalle ja ihme, tällä kertaa ei suuntavaisto pettänyt. Porukkaa alkoi olla jo paikalla ihan mukavasti näin pienen kylän tapahtumassa, tunnelmakin oli oikein lämmin.

Hautuumalla oli varmaan lähemmäs 30-40 henkee, veteraaneja sekä muita omaisia mukaan lukien muiden sankarihautojen vartioita. Laskeuduttii satulasta porttien kohalla ja talutettiin hevoset lähemmäs ihmisiä. Vanhempi herrasmies oletettavasti vaimonsa kans tuli meijän luo ja tervehti meitä.
"Nimeni on Lasse Honkaoja ja tässä on kaunis vaimoni Salla-" kättelimme pariskuntaa ja esittäydyimme hevosia unohtamatta.

"-Teidän paikkanne löytyy kolmannesta rivistä kaksi viimeistä hautakiveä, Soronen sekä Eriksson. Voitte istua satulassa, jos hevosten hallitseminen sitä kautta tuntuu helpommalta." Talutimme Gabin kanssa tammat paikoilleen ja itse nousin jo takaisin satulaan.
"Täs ei varmaa kovin kauaa mee et muut on täällä...?" sanoin hieman ajatuksissani.

Meille esittäytyi Honkaojan pariskunta, keneltä saimme ohjeet tapahtuman kulkua varten. Siirryimme Jonathanin kanssa asemiin ja mies loikkasikin vaivattomasti Eelan selkään takaisin. Itselläni oli taas hieman ongelmia, mutta pienen tsemppauksen jälkeen Istuin itsekin Minan selässä.

"Kello alkaa olla sen verran, että eiköhän kohta ala näkyä tuttuja ratsukoita." hymyilin Jonnylle. Katselin ympärilleni ja kaikkialla oli kaunista. Kynttilöitä oli kaikkialla ja illalla hautausmaa olisi varmasti yksi kynttilämeri.

Meitä kävi yksi jos toinenkin ihminen ihastelemassa ja Mina sai monilta osakseen ihmettelyä sen suuresta koosta. Yritin pitää naaman peruslukemilla, mutta suupieleni kääntyivät väkisin hymyyn.

Tammat käyttäytyivät hienosti ja moni ihmetteli Gabin ratsun korkeutta ja huomasin Gabriellan olevan salaa ylpeä hevosestaan. Mä vähän veikkaan Eelan nukkuneen koko ajan. Se ei hievahtanukka.

"Ehittäsköhä me vähä käydä jalottelee, tiiä mite kaua pitää si nököttää paikallaa ?"

"En tosiaan tiedä, mutta koska kukaan ei oo tullu kertomaan, niin eiköhän me tästä hetkeks voida poistua."

Mina oli samaa mieltä kanssani ja rauhallisuus alkoi muuttua pienoiseksi levottomuudeksi. Jaloittelu tekisi varmasti ihan hyvää.
"Ja Mina on selvästi samaa mieltä." naurahdin.

Eela puolestaan näytti heräävän pienestä horroksestaan kun mä patistin sitä liikkeelle. Joku tapahtuman järjestäjistä huomas ratsukoiden liikennihdän ja huikkas, et meil olis kymmenen minuuttii aikaa. Nyökättiin molemmat kolmekymppiseltä näyttävälle miehelle ja paineltiin tiehemme.

"Mitäs sanot.. Vielä ei oo kovin hanget korkeat nietokset ja nii edellee, pitäskö vähän purkaa suurimpia vauhteja tossa aukeella vieressä ?" osotin hautuumaan vieres olevaa puiston kaltasta aluetta. Alueella ei kuitenkaan ollu mitää penkkejä tai roskiksia, jotka olis kertonu tilan olevan joku virkistysalue tai Kallan kunnan ylläpitämä ulkoilualue. "Eiköhän toi oo ihan hevosille sallittu" mietin ääneen.

"Hyvä idea." huikkasin Jonathanille ja suuntasin Minan kanssa kohti aukeaa. Siirsin tamman raville ja ravasimme rinta rinnan eteenpäin. Minalla selvästi oli menohaluja, joten aukean alussa ilmoitin Jonnylle nostavani hallitun laukan. Mina pomppi innoissaan eteenpäin kuin aropupu ja en voinut muut kuin nauraa tammalle.

Oli ihan hyvä idea käydä purkamassa enimmät höyryt, niin jaksaa neitikin sitten seistä vartiotehtävässään asiallisesti.

Minan ja Gabin laittaessa vaihdetta isommalle, en yhtään yrittäny estellä Eelaa, jolla oli kuitenkin sitä ylimäärästä energiaa jossain varastossa. Vaikken nähnyt Gabriellan kasvoja, naurusta päätellen naisella oli hauskaa.

Pienen spurtin jälkeen palasimme hautuumaan reunalle ja siellä samainen kolmekymppinen mies huitoi meitä paikalleen. Ite olin ainakin vähän hengästyny, sillä puoliks rikkinäinen selkä oli taas muistuttanu olemassaolostaan. Yritin tasata pulssia ja hengitystä parhaani mukaan, mut siinä me Eelan kanssa seistiin vartiossa, mulla punaset posket ja Eelalla höyryävä hengitys.