Tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa (on)

(@Jonathan tervetuloa!)

Syksy ei tehnyt eroa menneeseen kesään kuin värjäämällä lehdet oransseiksi. Sade oli piessyt maata tavanomaista useammin ja paksu pilvipeitto oli sitkeästi roikkunut Suomen yllä, masentaen viimeisetkin täysijärkiset pimeän pohjolan kansalaiset. Verneri Kaajapuro oli sinnitellyt kesäkuusta syyskuun loppuun asti vanhempiensa pienen kotitilan kentän pahaisella, mutta iltojen pimetessä vajaavainen valaistus oli ollut viimeinen niitti. Mies oli niellyt ylpeytensä ja soittanut - soittanut Auburniin, toivoen, että upporikkaat sisarukset suostuisivat vuokraamaan maneesiaan, jotta ratsastamisessa alkavana talvenakin olisi jotain järkeä.

Puhelimeen, Vernerin pettymykseksi, oli vastannut Amanda Sokka: malli, kilparatsastaja ja demoni. Yllättävää kyllä, nainen oli kuulostanut epäilyttävän iloiselta, joten mies ei tiennyt uskoisiko ihmisen mahdollisuuksiin muuttua vai taidokkaaseen näyttelyyn. Oli miten oli, Verneri seisoi hämmästyneenä kartanon parkkipaikalla pitäen pikimustaa, ympärilleen pälyilevää ja kuljetuksessa hennosti hionnutta oriaan, jonka yllä oli siisti violetti villaloimi ja kuljetussuojat. Tummahiuksinen mies haroi lainehtivia kutrejaan ja tapitti syvänruskeilla silmillään tallialuetta.

"No johan on...", Verneri mutisi, havahtuen sitten orinsa tyytymättömään pään viskomiseen. "Sooo, rauha maahan Love", mies jutteli lempeästi mustalle. Helmiäisen valkoisen Subarun perässä oli kymmenkuntavuottavanha traileri, jonka lastaussilta oli vielä auki. Verneri päätti etsiä tiensä talliin ja jättää Loven Amandan mainitsemalle hoitopaikalle, ennen kuin hakisi varusteet autolta. Siskokset todellakin olivat nähneet vaivaa kartanon eteen, sillä mies ei ollut tunnistaa paikkaa entisekseen...

#uusitallilainen

Ahh. Kello oli hieman yli kolme. Työvuoroni oli juuri päättynyt ja oli aika astella vapaalle. Lähtiessäni tallista, kylmä tuuli yritti ottaa minut mukaansa ja puista putoilevat lehdet kuiskivat talven tulosta. Mieleeni tuli vain Game of Thrones, koska winter is coming. Ai niin, pitäisi katsoa uusin kausi mahdollisimman pian…

Kun olin lähestymässä parkkipaikkaa lähteäkseni kotiin, valkoisen auton takana seisoi mies mustan hevosensa kanssa. Molemmat näyttivät liian eksyneiltä ja hieman pelokkailta. Pakko myöntää, ori oli komeampi kuin mikään näkemäni eläin. Yhtä synkkä kuin sieluni ja varmasti luonteeltaan tulta ja tappuraa.

”Moro, voinks mä auttaa sua jotenkin?” nostin kättäni hieman tervehtiäkseni tulokkaita ja totta kai tarjouduin auttamaan. Auburnissa ketään ei jätetä pulaan, eks je?

Verneri lähti taluttamaan mustaa oria kohti tallikseen epäilemää rakennusta. Loven pitkät ja lihaksikkaat estehevosen jalat kauhoivat kovaa hiekkatietä, ja kavioiden kopina rauhoitti tilanteesta aavistuksen jännittynyttä tummahiuksista Verneriä. Samassa punapää, rennosti asteleva mies ilmestyi tallipihaan huomaten eksyneen kaksikon, ja tervehti reippaasti heilauttaen. Love ei selvästikään pitänyt vieraan miehen ystävällisyydestä, vaan tämä pysähtyi säpsähtäen ja korskahti sitten järkyttyneenä ystävällistä huudahdusta.

"Heippa", Verneri vastasi pidellen mustaa aloillaan, ja varoi ettei tämä murskaisi kauhovilla etujaloilla varpaitaan.
"Itseasiassa joo, mielellään. Katsos, Love ja minä ollaan tulossa treenaamaan teidän maneesille...", tummahiuksinen aloitti, mutta keskeytti sitten puheen ärähtääkseen toikkaroivalle orille kovaan ääneen jotain, mikä kuulosti perkeleen perkeleeltä. Musta jäätyi niille sijoilleen, mutta mulkoili syksyistä kartanomiljöötä suurilla pähkinänruskeilla silmillään vilkkaasti.
"Sori tosta", Verneri haroi taipuisia, päältä pidempiä ja lähes silmilleen laskeutuvia hiuksia.
"Pitäis siis löytää tallista hoitopaikka, osaat varmaan neuvoa meidät sinne?"

Katsoin miehen komentavan hienoa oriaan. Hieman huvittuneena hymyilin parivaljakolle ja aloin sitten pohtimaan.. "Tallissa on kaks hoitopaikkaa ja kaikki hevoset on viety jo ulos, et periaattees kumpi vaan, mut mennään mieluummi orien puolelle" mietiskelin ääneen. "Come along..." huikkasin kaksikolle ja lähdin johdattamaan näitä hoitopaikalle.

Tallissa ohjeistin miehelle, mistä löytäisi pesupaikan ja mikä ovi vei mihinkin. Niitäkin oli kuitenkin neljä. Toivottelin miehelle jo hyvät päivänjatkot ja lähdin takavasemmalle, mutta kuitenkin hevonen kiinnosti mua liikaa joten käännyin kannoillani ja kysyin vielä varovasti;
"Mikäs muuten teidän historia on ihan yleisesti ?" katsoin oria tutkiskellen.

Punapäinen mies vaikutti hyvältä tyypiltä: tämän kasvoilla lepäsi ystävällinen hymy ja kehonkieli oli rentoa. Verneri hymähti mielessään - ainakaan kaikki hulppealla kartanolla eivät siis olleet snobeja, niin kuin Sokan siskokset. Perijättäristä puheenollen... Verneri vilkuili ympärilleen, mutta tallipihalla ainoana heidän lisäkseen oli kottikärryjen kanssa hääräävä tyttö, joka ei näyttänyt Isabellalta saati Amandalta. Punapää virkkoi kaksikkoa seuraamaan, joten Verneri kevyesti riimunnarusta nykäisten pyysi Loven liikkeelle.

"Kiitos", tummahiuksinen mies sanoi virnistäen heidät hoitopaikalle auttaneelle ja tallia pikaisesti esitelleelle tyypille, joka oli tekemässä jo lähtöä.
"Ainiin, enhän mä edes esittäytynyt", Verneri huusi käytävälle hävinneen punapään perään kiinnittäessään Lovea molemmin puolin riimusta kiinni. Ori tuijotti ympärilleen ja hörisi, muttei saanut hiljaisesta tallista vastausta: kaikki muut taisivat olla ulkona tarhailemassa.
"Kaajapuro. Verneri Kaajapuro", mies sanoi asiallisesti kovaan ääneen, kunnes kuuli askeleiden palaavan hoitopaikalle. Love oli tainnut sporttisella ja tummanpuhuvalla ulkomuodollaan tehdä vaikutuksen brittiaksentilla suomea suoltavaan miehenalkuun, sillä tämä tuli kiinnostuneena utelemaan orista lisää.

"Love tuli mulle keväällä Englannista, estehevosia kasvattavasta siittolasta nimeltä Yateley", Verneri puheli samalla taputtaen mustan orin kaulaa. Pintahiki sai mustan karvan kiiltelemään entistä kauniimmin, jolloin Loven lihaksikas runko näytti entistä atleettisemmalta.
"Palasin vuoden vaihteessa rauhanturvaajan tehtävistä Afganistanista, ja tuore sotaveteraani tarttes jotain... no, muuta ajateltavaa", Vernerin ääni vaimeni loppua kohden. Sosiaalinen mies joutui tahattomasti jälleen tilanteeseen, jossa lähimenneisyyden demonit tulivat kylään ja soittivat korvan juuressa kelloja. Riipivää. Mies korjasi synkistyneen katseensa nopeaan hymyyn.
"Oon kilpaesteratsastaja, silloin tällöin myös valmennan. Loven kanssa aletaan kisaamaan tosissaan enskaudella, siks piti saada hyvät puitteet treenata!"

Miehen esitellessä itsensä tajusin, etten minäkään ollut kertonut mikä olin miehiäni.
"Noh Verneri Kaajapuro, saanen esitellä myös itseni, Raynott Jonathan, mut älä vaivaudu koko nimee käyttää, kaikki sanoo Jonnyks" virnistin miehelle. Silmäilin yhä uudestaan komeaa oria ja kuullessani tämän historiasta Englannin maalta kiinnostuin vieläkin enemmän! Mies vaihtoi aiheensa omaan historiaansa armeijan leivissä ja huomasin miehen ilmeessä vilahtavan synkkyyden.

En halunnut aiheuttaa miehen muisteluilla enempää hallaa tämän mielialaan, joten pitäydyin turvallisessa aiheessa; "Itellä olis kans tarkotuksena päästää joskus kilpailemaan esteillä. Sen lisäks että oon täällä tallissa työntekijänä, vuokraan yhtä tallin estekonkareista." Silmäilin hetken tallia ympärillämme ja nyökkäsin "Täällä jos missä on kaikki tarpeellinen teijän treenaamiseen, Sokan siskokset ei oo pihtaillu missään asiassa. Kuten varmaan huomaatkin."

Verneri silmäili Jonnyksi esittäytynyttä miestä ja tunsi jännityksen hellittävän kuristavaa otettaan. Sotaveteraani ei ollut sopinut tapaavansa kumpaakaan perijättäristä, joten oli hyvin mahdollista, että punapää jäisi ainoaksi juttuseuraksi Auburnin vierailulla. Ja ehkä hyvä niin. Jonny kertoi työstään kartanolla, mikä sai Vernerin katsomaan tätä virnuillen. Tämä, nuoren raggarin näköinen ilopilleri huolettomalla lookillaan, oli muka Auburnin työntekijä? Millä tahansa muulla tallilla Verneri olisi uskonut heti, mutta jostain syystä punapää ei istunut viimeisteltyyn luksusmiljööseen.

"Estekonkaria? Tarkoitatko Riepua tai Eelaa?", Verneri uteli katsellen Jonnyä tummilla silmillään arvioivasti.
"Ja huomaan kyllä, tosin mitään tämän vaatimattomampaa en kai odottanutkaan...", mies naurahti, siirtäen katseensa takaisin Loveen. Ori käänteli päätään mitä riimunnaruilta pystyi, mutta oli lopettanut turhanpäiväisen hörisemisen jäätyään vastauksetta.

"Onko sulla kiire? Jos vaan viittisit, saattaisin tarvita vielä apua tavaroiden hakemiseen traikulta, niin ei tarvii tehä montaa reissua", Verneri virnisti.

Huomasin miehen tutkailevan minua epäluuloisesti. Meinasin heittää tilanteeseen jotain nasevaa, mutta jätin kuitenkin sanomatta.

"Joo Eelaa meinaan" pidin katseeni tummassa orissa joka heilutteli päätään. Kuinkakohan monesti piti todeta orin olevan komea, sillä en edelleenkään uskonut näkemääni.. Havahduin kuitenkin Vernerin kysymykseen.

"Ilman muuta voin auttaa, sitä vartenhan mä täällä oon" virnistin.

"Hienoa", Verneri tuumasi ja kumartui riimunnarun alta käytävälle. Mies katsahti hyvän matkan päästä, että Love pysyi aloillaan, ja lähti sitten reippaasti kävelemään ulos tallista.

"Tietenkin, Eela...", tämä hymyili itsekseen astuessaan raikkaaseen syysilmaan. Trailerin lastaussilta oli yhä alhaalla, mutta saisi ollakin: parkkipaikalla oli hyvin tilaa, joten muutaman tunnin verran Verneri voisi hyvällä omallatunnolla viedä kartanon mailta neliömetrejä omaankäyttöönsä.
"Muistan vieläkin ensimmäisen metriviiskymmentä luokan sen tykin kanssa", Verneri tunsi kylmienväreiden menevän koko lihaksikkaan kroppansa läpi. Tamma tottavie oli ollut ponnahduslauta ammattitasolle esteratsastuksessa: sen kuumahko luonne ja ketterät jalat olivat olleet ässä hihassa vaikeillakin radoilla.
"Mitä oot tykänny siitä?", mies kysyi napatessaan satulan Subarun takarontista. Tämä otti vapaalla kädellä vielä suitset ja ojensi niitä Jonnylle.

"Jos otat suitset ja harjapakin, niin uskon että saan kaiken muun itse tuotua!"

Verneri ja Eela? En kyllä olis uskonu. Täähän vaan tarkotti et Isbe tuns tän miehen paremmin kuin mitä mä luulin. En ainakaa vois kuvitella bruneten antavan Eelaa ihan kenelle tahansa, toisaalta.. Mä kyllä olin aikalailla "kuka tahansa"...

"Reipas mamma se on, pakko myöntää ja antaa siitä pisteet, mut meijän yhteispeli on vielä todella karkeeta" oikeestaan munn ratsastus oli todella karkeeta. "Kyl mä haluun uskoo pääseväni Eelan opetuksella viel sinne minne tavottelen." Otin vastaan suitset ja harjapakki näkyi olevan takakontin oikeassa reunassa. Otin sen toiseen käteeni ja vedin luukun kiinni.

Palasimme talliin, jossa tumma ori odotteli isäntäänsä.

Verneri naurahti ajatukselle punapäästä Eelan kyydissä: tammaa oli vaikea kuvitella opetusratsun roolissa, mutta toisaalta, ehkä ikä oli tuonut kilpahevoselle myös järkeä korvien väliin. Mies tunsi palaavansa hetkeksi ajassa taaksepäin, kun mustanruunikko puoliverinen oli valmis kokeilemaan tyhmän rohkeimmatkin ideat radalla, mitä oli vain uskaltanut ehdottaa. Joskus Eela oli tehnyt riskejä ratkaisuja myös ominpäin - se sai Vernerin havahtumaan takaisin todellisuuteen, kun Jonny oli jo reippaasti matkalla kohti tallia. Onneksi Lovella oli hypätessä tervettä harkintakykyä.

"Kiitos vielä", Verneri totesi hymyillen.
"Oli mukava tavata ja taidetaan varmasti törmätä joskus uudestaan. Treenataan Loven kanssa näin alkuun pari kertaa viikossa täällä, sitten useamminkin, jos omistajattaret näyttää idealle vihreetä valoa", tummahiuksinen mies laski tavaroita hoitopaikalle. Love oli seissyt paikoillaan, mutta tuhinasta päätellen ei ollut järin tyytyväinen järjestelyihin.
"Tai, miksei näyttäis, täällä päin taitaa raha ratkasta", Verneri naurahti. Aivan kuten koko maailmassa. Ja siksi se oli niin sekaisin.

"Mä en vielä kovin hyvin meijän rakkaita Sokan siskoksia tunne, mutta uskallan väittää että ainakin Isbe on ihan tyytyväinen saadessaan tänne enemmän miesvoimaa" naurahdin. Amandasta en niinkään voinut sanoa mitään. Mutta täs olis Isbelle lähempänä treffiseuraa, ellei Verneri pitäisi brunettea täydellisenä demonina, mut eiks jotku demonit oo niitä kauniita mutta helvetin vaarallisia ?

Olin jo poistumassa paikalta, kun mieleeni tuli ajatus.
"Tota, sano vaan jos tää on ihan seinähullu idea, mut voinko mä tulla sillon tällön seuraa sun ja Loven treenejä ? Hyvillä tuurilla voisin jotain oppii kuuntelu- ja katseluoppilaana. Ja kaikki maholliset vinkit Eelan suhteen otan enemmän ku mielelläni vastaan" sanoin innostuneena miehelle. Uskoin tämän olevan todella taitava ratsastaja ja juuri nyt ottaisin vastaan jokaisen niksin mitä näillä ihmisillä olisi tarjota.

Verneri alkoi harjata mustaa oria pehmeällä luonnoharjaksella, mutta keskeytti pitkän vedon kuullessaan Jonnyn mainitsevan jotain sisaruksista.
"Meinaatko?", mies virkkoi suupieliensä kohotessa poikamaiseen virnistykseen. Vai halusi Isabella tallille enemmän miehiä? Kuulosti siltä, ettei kissa ollut päässyt kynsistään. Tummathiukset valahtivat taas otsalle, ja Verneri pyyhkäisi toisella kädellä ne sulavasti takaisin päälaelleen.
"Onko Auburnissa akkavalta, vai?", Verneri jatkoi huvittuneesti.

Love kuopaisi tallin lattiaa kärsimättömänä: kuljetus ja uusi paikka tuntuivat saavan demonin mustan sisällä haluamaan vapauteen, sillä pähkinänruskeat silmät mulkoilivat kaksikkoa tarkasti. Orin korvat olivat kääntyneet mielenosoituksellisesti niskaan.
"Ei se kuulosta ollenkaan hullulta, valmentajan näkökulmasta voin sanoa, että katsomalla oppii tosi paljon", Verneri jatkoi hevosensa harjausta hymyillen Jonnyn innostuneelle asenteelle: sillä pääsisi vielä pitkälle.
"Ja uskon, että isoin kynnys sulla ja Eelalla tulee olemaan luotto. Se jos joku osaa koetella uskoa siihen, tuleeko radalta yhtenä kappaleena takas", mies naurahti.

"Akkavalta joo, meitä miehiä tai miehen alkuja tallilta löytyy vaivaiset neljä, minä mukaan lukien" nauroin. Kaipasin todellakin miehistä seuraa. "Välillä sellanen olo et nää naiset saa muutettua mut homoks" naureskelin. Jätin kuitenkin kertomatta sen, etten yhtään laittanut pahaksi komeiden miesten läsnäoloa. Itselleni saatoin hyvin myöntää, et musta löytyis vähän bi'n "ominaisuuksia", mutta enemmän ne naiset viehättää.

"Nolottaa vähän myöntää, mutta on sieltä selästä alas tultu" haroin punaisia hiuksiani hieman hermostuneena. En todellakaan haluaisi "poistua" satulasta Kalla Cupin toisessa osakilpailussa. Tekisin itsestäni vain brittiläisen narrin. Jos halusin menestyä esteradoilla edes Suomen rajojen sisäpuolella, mä tarviisin paljon treeniä. Vernerin mainitessa luotosta Eelan kanssa, aloin miettimään miten muuten saisin sitä tamman kanssa "harjoitettua".

Verneri naurahti. Kuulosti hyvin tavalliselta hevostalli asetelmalta: paljon tyttöjä, sekä muutama hassu onnekas poika, jotka ovat elämässään tehneet täysin oikean valinnan harrastuksensa suhteen. Mies harjasi hevosensa tarkoin, ja siirtyi sukimaan tämän takajalkoja hieman kumartuen.
"Se ei ainakaan naiskauneuden takia tapahdu, siitä täällä tuskin on pulaa", Verneri sanoi kohottaen toista kulmaansa kysyvästi, vaikka tiesikin jo vastauksen. Mitä Sokan siskoksiin tuli, no, toinen oli malli ja jos toinen olisi perinyt yhtä pitkät sääret kuin tämä kasvoillaan rahaa tekevä kuopus, olisi ammattinimike varmasti ollut sama. Oli vaikea kuvitella, että näin hulppeassa paikassa kävisi nuhjuisia ratsastajia: luksus veti varmasti parasta kermaa puoleensa.

"Hämmästyisin enemmän, jos et ois pudonnut sen selästä", mies irvaili lempeästi.
"Sanotaanko vaikka niin, että Eelan kanssa pätee kauhun tasapaino: sun täytyy löytää mukavuus sillon, kun pelottaa eniten, niin saat kaikki pelinappulat käyttöön", Verneri kuvaili pysäyttäen taas hetkeksi harjan. Love näytti kuuntelevan miesten keskusteluja yhä närkästyneesti mulkoillen.

"Okay, now you've lost me.." hämmästelin. En edes tajunnut selittää Vernerille miksi puhuin englanniksi. Olin tottunut ajatukseen, että kaikki Auburnissa kävijät tiesivät taustaani sen tämän kohdan osalta. Kauhun tasapaino. Kuulostipa lohdulliselta.

"Kerrottakoon sekin nyt alkuun, että mulla on tasapaino todella, todella ruosteessa. Väliin mahtu jokunen vuos liikaa, et pääs taidot vähän unohtumaan ja sen seurauksena kun lensin Eelan kaulan yli, mun selkä on oireillu, enkä oo vielä jaksanu mennä lääkäriin asti" tiesin ettei kroppani ollut täydessä iskussa suurimpiin urheilusuorituksiin Eelan kanssa just nyt, mutta olin valmis tekemään töitä parhaimpien tulosten saavuttamiseks.

Juuri kun Verneri oli jatkamassa takajalan harjausta, Jonny vastasi tälle - englanniksi. Miehen käden liike hidastui hetkeksi, sillä oli kyse mistä tahansa, toisesta äidinkielestä tai ihan vaan tavasta, oli vastaus odottamaton. Verneri veti terävästi henkeä ja veti kasvoilleen jälleen ystävällisen hymyn, joka oli muutamaksi sekunniksi kaikonnut tiehensä. Mies katsoi punapäätä nyökäten, ja työnsi korvien välissä tuntuvan pienen ahdistuksen sivuun. Hevonen. Harjaa sitä.

"Tarkotin kauhun tasapainolla sitä, että sun täytyy luottaa Eelaan just niinä hetkinä, kun meininki tuntuu itsemurhalta. Fyysisestä tasapainosta on kyllä apua, joten ehkä kannattaa alottaa siitä", Verneri selitti ja vaihtoi harjan kaviokoukkuun.
"Se tamma haluaa tehä ite ratkasuja, ja usko mua kun sanon, että tiiän sen olevan välillä... hurjaa. Toisaalta, Eelan ansiosta musta tuli ammattilainen, joten...", Verneri katsoi punapäätä rohkaisevasti.
"Oot hitsin hyvissä käsissä."

"Oookei..." huomasin miehen jännittyneen puhuessani äidinkielelläni. Ainii, rauhanturvaajajutut. Shit. Mulla ei ollu minkäänlaista tarkotusta saada Verneriä ahistuneeks tai mitään, en vaan heti tajunnu tilannetta. Mies edelleen harjasi hevostaan rauhallisin vedoin, mielessäni kävi poistua taka vasemmalle ennen suurempaa vahinkoa.

"Mä voin mennä laittaa sulle esteitä valmiiks kentälle tai maneesiin, kumpaan vaan haluut. Kerro vaan mitä tarviit ?" katsoin miestä hieman anteeksipyytelevästi ja toivoin miehen silti olevan ok seurassani.

Iloisen tallityöntekijän ääni muuttui salaman nopeasti pahoittelevaksi, ja näytti siltä kuin mies olisi painunut aivan kasaan. Yrittänyt vajota maanalle. Verneri laski Loven etujalan maahan puhdistettuaan kavion koukulla, ja kääntyi punapään puoleen kohottaen kummaksuen toista kulmaansa.
"Kaikki hyvin, kaveri?", Verneri silmäili Jonnya, joka vaikutti nyt myös hieman hermostuneelta. Sanoiko tummahiuksinen jotain väärin? Olivatko esteratsastajan neuvot saaneet punapään tajuamaan, että Eelan kanssa saattaisi olla vielä enemmänkin työmaata edessä - hirvittikö ajatus siitä miestä? Verneri laski kaviokoukun takaisin harjapakkiin ja astui riimunnarun ali käytävälle.

"Kiitti tarjouksesta mutta me ei hypätä tänään", Verneri loi huvittuneen katseen Loveen, joka nyökytteli isoa puoliverisen päätään levottomasti.
"Ratsastan sen läpi maneesissa, mutta muuten sitten tutustutaan enempi vaan paikkoihin. Tullaan ylihuomenna uudestaan, sillon apu esteiden kanssa vois olla paikallaan", mies virkkoi hymyillen.
"Jos siis vaan oot täällä."

"Joo ei täs mitään" yritin ainakin kuulostaa vakuuttavalta. Toivottavasti paremmin kuin miltä sanani kuulostivat omaan korvaan. Ori heilutteli päätään kuin nauraen mulle. Enhän mä ollu tehny mitään, enhän? Vernerin äänessä oli vilahtanut huolestunut sävy. Mulla ei kuitenkaan ollut aikomusta lähtee jatkamaan tolla hieman epämukavalla polulla joten pudistelin epäluulot mielestäni ja keskityin olennaiseen.

"Todennäkösesti oon tääl, mut voidaan me sopiakin niin. Tuskin mulla parempaakaan tekemistä on" pohdin enemmän itsekseni. "Koskaan ei osaa sanoo jos Isbe tai Ama keksii jotain pään menoks. En siks oikeen ikinä lähe mihinkää ilman puhelinta jos jompi kumpi sattuu soittaa ihan paniikissa kun näki hämähäkin tai muurahaisen juoksemassa kartanolla tai tallissa" naurahdin. Yritin rentoutua, mutta jotenkin hermostuneisuus ja varautuneisuus ei antanut periksi.

Jostain syystä punapää vaikutti hermostuneelta, eikä tämän vakuuttelu tuntunut kovinkaan uskottavalta. Ammattisotilaana työskennellessään Vernerille oli kehittynyt erinomainen taito lukea ihmisiä, ja jokin tämän hyväntuulisen ja puheliaan tallityöntekijän käytöksessä oli muuttunut nopeasti. Mies päätti kuitenkin olla tenttaamatta enempää, ja kohotti toista suupieltään rentoon virnistykseen.

"No, tuun joka tapauksessa ylihuomenna samoihin aikoihin, joten jos siskokset ei päätä orjuuttaa sua, voit vapaasti tulla auttamaan", tummahiuksinen naurahti.

Mun vakuuttava äänensävy ei näköjään ollu tarpeeks vakuuttava. Enempää sitä miettimättä hymyilin miehelle ja nauroin tämän kommentille siskosten käyttävän mua orjanaan.

"Koskaan ei tiiä mitä Sokan siskokset keksii" naurahdin. "Aivan..." käväisin kahvihuoneessa kirjoittamassa numeroni paperilapulle ja palasin Vernerin luo lappu kädessäni. "Jos sul tulee jotai ongelmii tai jotai, nii laita viestii, soita, kummin vaan. Ja seuraavan kerran ku tuut tänne nii jossei mua näy nii huutele" ojensin lappua miehelle hymyillen.

Verneri jäi seisomaan käytävälle, kun punahiuksinen mies lähti reippaasti kävellen tallitupaan. Love käänteli edelleen levottomasti päätään, eikä tiennyt minne katsoa: paikalta poistuneen tallityöntekijän perään, vai itseään päätään pudistellen katselevaan omistajaansa. Musta ori alkoi höristä niin, että koko sen lihaksikas runko jännittyi ja värisi. Verneri astui lähemmäs mustaa ja silitti tämän kaulaa hymyillen huvittuneesti - tästä saattaisi tulla mielenkiintoinen päivä ratsastaa.

Pian Jonny saapui takaisin kädessään lappu, jolle oli huolettomalla miehen käsialalla kirjoittanut puhelinnumeronsa. Verneri naurahti, otti paperinpalan vastaan ja taputti kevyesti punapäätä olalle.
"Kiitos, ei sitä ihan joka päivä saa pojalta puhelinnumeroa", mies vitsaili.
"Ollaan yhteyksissä", tämä jatkoi vielä naureskellen, ja taitteli lapun taskuunsa.