Kehänkiertäjät (off, avoin)

27. elokuuta oli jo pitkällä, itseasiassa oli iltapäivä, kun pääsin vihdoin ratsastamaan. Vaikka päivä oli ollut pilvipoutainen ja vuodenaikaan nähden suorastaan kylmä, suunnistin kentälle. Mustis steppaili, mutta komensin orin ruotuun. Suljin kentän portin perästäni ja talutin orin keskelle kenttää.

Olin varustautunut laivastonsiniseen pitkähihaiseen ja ruskearuudullisiin ratsastushousuihin. En oikeastaan tuntenut itseäni kotoisaksi vaatteissani, mutta muut housut olivat pyykissä, eikä muuta sopivaa paitaa ollut löytynyt. Mustiksella oli yllään pintelit ja niiden väriin sointuva vaaleanvihreä, pelkistetty satulahuopa, sekä englantilaiset suitset. Olin empinyt, laittaisinko kanget, sillä tarkoitukseni todella oli karistaa orilta kesäkilot pois.

Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet. Olin varannut jakkaran, sillä halusin säästää orin selkää. Kiipesin jakkralle ja ponnistin sulavalla liikkeellä orin selkään. Tarkistin vielä satulavyön kireyden ja pyysin orin liikkeelle.
"Hyvä poika, tänään päästään kunnolla treenaamaan". Toisaalta toivoin, että Amanda hyökkäisi haukankatseensa kanssa vaanimaan kentän laidalle, toisaalta toivoin, että saisin ratsastaa ilman ikuisuuteen asti tuijottavaa silmäparia niskassani.

Tutustuessani tallin alueisiin ja yrittäen muistaa missä mikäkin oli, saavuin kentän reunalle. Punapäinen nainen oli upean mustan orin selässä. Mitä itsellä oli kokemusta punapäisistä naisista, he olivat hulluja.

Jäin uteliaana katsomaan parivaljakon työskentelyä ja toivoin, etten olisi häiriöksi. Suoristin takkini kaulusta ja heitin hupun päähäni. Ilma ei ollut suotuisin. Taivaalla kaukana horistontissa näkyi tummia pilviä, toivottavasti ne eivät sada alas.

Ilma oli kylmä, aivan kuten suurimmaksi osaksi koko ohi nopeasti lipunut kesän irvikuvakin. Siinä oli kuitenkin tietty raikkaus ja rapeus, mitä lähestyvä syyskuu toi tullessaan. Amanda hymyili katsellessaan tarhassa käyskentelevää Leeviä, joka hörähti tuttavallisesti tunnistaessaan blondin perijättären portilla. Tumma ori heilautti päätään ja nosti kauniin, ilmavan ravin, tullen blondia vastaan korvat sievästi hörössä. "Hei rakkaus", Amanda tervehti Leeviä, ja ojensi tälle taskustaan porkkanan. Hevoset, varsinkin Amandan omat, olivat etuoikeutetussa asemassa saadessaan kokea naisesta sen puolen, mikä oli iloinen ja lämmin.

Pujotettuaan riimun orin päähän, blondi lähti taluttamaan sitä pitkin tummanharmaata hiekkatietä kohti tallia. Pilvinen ilma oli kaikessa harmaudessaan kaunis, eikä enteillyt ainakaan sillä hetkellä sadetta. Amanda naurahti mielessään - tänään oli hyvä päivä. Leevi käveli eteenpäin kaula rennosti kaarella, vilkuillen tallipihan tapahtumia. Kentälle oli saapunut ratsukko, ja tummanruunikko ori halusi varmistua, ettei kyseessä vain ole kaunis tamma: se pysähtyi kentän päädyn kohdalla, hirnahtaen kimeästi. Amanda katsoi hevostaan virnuillen. "Hölmö, mistä lähtien sinä olet miesten perään ollut", blondia huvitti. Lotta ja Mustis olivat juuri aloittamassa työskentelyä, mikä sai perijättären kiinnostumaan.

Komensin orin liikkeelle ja aloin heti vaatimaan riittävää liikettä. Ori vähän vastusteli, mutta en antanut sen päättää tämänpäivän työtahista. Muutaman muistutuksen jälkeen ori ryhtyi ottamaan pitkiä askelia ja rehellisesti työskentelemään. Annoin istuinluideni löytää satulan ja rytmitin liikettä jaloillani.

Pian huomasin saaneeni yleisöä uudesta tallityöntekijästä, Amandasta ja Leevistä, jonka hirnuntaan havahduinkin.

Huomasi, kuinka ori kuunteli ja kunnioitti ratsastajaansa. En tiennyt oliko kyseessä omistaja vai vuokraaja, mutta sokeakin olisi nähnyt, miten hyvin parivaljakon työskentely sujui.

Säpsähdin ehkä liiankin selkeästi takaani kuuluvaan hirnahdukseen. Käänsin pääni ja huomasin tallin omistajan Amandan toisen hevosen kanssa pidemmällä.

Leevi oli jämähtänyt niille sijoilleen, höristen matalasti uraa kiertävälle Mustikselle. Amanda seurasi orin patsastelua hetken, ennen kuin nyppäsi riimunnarusta kertoakseen sille, että matka jatkuisi. "Noniin, eiköhän mennä laittamaan sinullekin varusteet niskaan", Amanda jutteli lempeästi. Tummanruunikko otti muutaman lennokkaan askeleen, muttei suostunut kääntämään päätään menosuuntaan, vaan tuijotteli kaula mutkalla taakse jäävälle kentälle. "Tästä taitaa tulla mielenkiintoista", perijätär mutisi, kun kaksikko vihdoin astui tallin ovista sisään ja Leevi ilmoitti paikalle saapumisestaan korvia vihlovalla hirnahduksella.

Amanda oli tarkka mutta tehokas: tämä harjasi Leevin, otti kaviot ja varusti. Itselleen nainen vaihtoi vaaleanpunaisten tennareiden sijaan kiiltävät, mustat ratsastussaappaat sekä laittoi timantein koristellun kypärän päähänsä. Blondi näytti usein ratsastamaan mennessään siltä, kuin kävelisi suoraan ulos ratsastusvarustekuvastosta. Amanda tarttui Leeviä kankisuitsien nivelohjista, ja lähti taluttamaan tätä ulos tallista. Virkeä ori tuntui olevan koko ajan askeleen edellä, mutta blondi tottuneena hevosensa ailahteluihin sai taluttamisen näyttämään helpolta. Ratsukko saapui kentänlaidalle, ja Amanda avasi portin katsoen, että Lotta oli Mustiksen kanssa silloin vastakkaisessa päädyssä.

Amandan mentyjä menojaan talliin Leevin kanssa, lähdin etsimään käynti-ravi siirtymisiä jokaisen kirjaimen kohdalle. Päätyihin tein ympyrät, kuten aiemmassa valmennuksessammekin. Nyt siirtymät olivat jo alkuun huomattavasti terävämpi ja ori selkeästi liikkumassa. Olin juuri saanut suunnan vaihdettua ja jatkettua tehtävää toiseen suuntaan, kun Amanda tuli Leevin kanssa kentälle. Ratsukko näytti siltä, kuin olisivat katalogikuvauksiin menossa, näytin varmasti suorastaan nukkavierulle omissa tamineissani.

Vaistomaisesti suoristin ryhtiäni ja venytin kroppaani vielä pidemmäksi. Muista olla pitkä, olkapäät taakse, kyynärkulma ja jousto, halaa hevosta, kantapäät alas, napa selkärankaan, istuinluut liikkuu, kävin mielessäni litanniaa lävitse samalla, kun yritin keskittyä teräviin siirtymiin, jotka näyttäisitvät kuitenkin sulavilta.

Näin Amandan ja orin menevän talliin. Hetken ajan minun teki mieli lähteä kyselemään tallin maista ja historiasta enemmän, mutta jokin kentällä työskentelevässä ratsukossa oikein huusi minua jäämään. Joko kuvittelin vain omiani tai sitten olin tulossa hulluksi.

Ratsukkoa oli ilo katsella ja kiersin kentän pitkälle sivulle ja punttasin itseni aidan päälle istumaan. Otin puhelimeni esiin ja avasin kameran. Räpsin pari kuvaa lähemmin orista ja sitten ratsukosta yhdessä. Näistä saisi kehitettyä hienot valokuvat. Ainakin toivottavasti.

Sivusilmällä huomasin Amandan tulevan kentälle päin orinsa kanssa. Pakko myöntää, ettei Sokan siskokset mene sieltä mistä aita on matalin. Ratsastajan vaatteet olivat kuin juuri ostetut ja varmasti myös kalliit. Otin myös heistä pari kuvaa jonka jälkeen laitoin puhelimen taskuuni. Samassa hötäkässä pudotin punaisen PallMall askin hiekalle. Sytkärini putosi perässä. Pudottauduin kentän puolelle nostamaan ne ylös ja kapusin siitä takaisin aidan päälle. Amanda ja hänen ratsunsa olivat näköjään tulossa myös kentälle ja he odottivat, että toinen ratsukko ehtisi kauemmas portista.

Amanda nappasi portin vierestä kauniin, valkoisen puujakkaran, ja talutti hevosensa keskemmälle kenttää. Nainen nousi jakkaralle, pyyhkäisi vielä olemattomat pölyt ratsastushousuiltaan ja kiristi satulavyön. Leevi louskutteli kuolaimia suussaan, ja nyökytteli päätään kyllästyneesti. Orilla tottavie oli tänään menohaluja. Amanda hypähti selkään kevyesti, asetellen sitten toisenkin jalustimen jalkaansa. "Jonny, veisitkö jakkaran takaisin portille", perijätär ei olisi voinut muotoilla asiaa sen ystävällisemmin, sillä kysymysmuodosta huolimatta se kuulosti osittain myös käskyltä. Uusi työntekijä istui aidalla, varsin boheemin mutta innostuneen näköisenä. Blondi tykkäsi siitä rosoisuudesta, jota Jonny toi Auburniin kaiken sen kullan ja kimalluksen keskelle.

Lotta ja Mustis olivat täydessä työnteossa, kun Amanda vihdoin lähti kävelemään Leevin kanssa kenttää ympäri. Ratsukko pysytteli visusti sisäuralla, tehden pitkin ohjin kiemuroita, voltteja ja vaihdellen suuntaa. Samalla blondi vaivihkaa silmäili Lottaa, joka taisi pistää parastaan: punatukkainen nainen ainakin vaikutti hyvin keskittyneeltä ja Mustiksen menossa oli paljon enemmän voimaa verrattuna valmennukseen.

Kun toinenkin suunta tuntui hyvältä, oli Amanda jo kävelemässä Leevin kanssa sisäuraa pitkin.
- Siirryn isolla kahdeksikolle ravaamaan, ilmoitin ollessani hyvällä kuuloetäisyydellä blondista ja tämän komeasta orista.
Odottamatta vastausta ilmoitukseeni, siirryin seuraavalla lyhellä sivulla ravissa pääty-ympyrälle ja ryhdyin kasaamaan Mustista, kunnes kentän keskikohta lähestyi. Suoristin ja vaihdoin asetuksen, samalla vaihtaen kevennykseni ja suuntasin toiselle pääty-ympyrälle tarkkaillen Amandan liikkeitä.

Toisen pääty-ympyrän alkupuoliskon komensin Mustista lisäämään, kunnes pääty taas koitti ja oli kasaamisen vuoro. Ori toimi hienosti, vaikka liike-ero ei perusraviin vielä ollut kovin huomattava, mutta vertymällä siitäkin selvittäisiin ihan koulurata - tai Amandan valmennus - tasoisiin suorituksiin.

Päästyään kentälle Amanda otti penkin mukaansa, jonka avulla pääsisi helpommin satulaan. Hän pyysi tai käski, en ole ihan varma, hakemaan minua penkin pois kentältä ja viemään sen laidalle. Tein työtä käskettyä. Hipsin poimimaan penkin ja yllätyin miten kevyt se oli, vaikka näyttikin paljon jykevämmältä.

Väistin punapäätä ja oria, jotka ravailivat hallitusti kentällä. Odotin, että he pääsisivät ohitseni ja talsin sitten kentän laidalle. Tässähän mulla olis hyvä penkki, ainakin parempi kuin aita, joten jäin laidalle jakkaran päälle nököttämään.

Koin suurta rakkautta kirpeän kalpeita alkusyksyn päiviä kohtaan. Kiusaavat ötökät alkoivat tulla tiensä päähän ja metsä tuoksui aivan eri tavalla kuin kesällä. Fellu asteli virkeänä metsätiellä jonne olimme jämähtäneet alkukäyntien venyessä pitkiksi. Tänään en voinut syyttää krapulaa ja pakoilla treenejä. Ehkä lasillinen palkkioksi kun viitsisin painaa kunnon treenin läpi puoleensa vetävistä metsäteistä huolimatta.

Huippua, kenttä ei tietenkään ollut tyhjä. Mitä nämä nyt yhtäkkiä pilvisen koleana päivänä tekivät kaikki ulkona. Fellu höristi korviaan ja mahtipontisella hirnahduksellaan teki tiettäväksi läsnäolonsa. Se siitä uukkarista ja tekosyystä painella vähin äänin takaisin metsään. Ehdin jo miettiä että hipsisin kentän ohi maneesille todeten, että se saattaisi tällaisena päivänä olla kenttääkin täydempi. Tosin, olisiko pienempi paha jakaa täysi maneesi vai tyhjempi kenttä Amandan kanssa, jonka olin spotannut silmäteränsä Leevin selässä. Tyhmänä seisominen keskellä pihaa levottomaksi käyvän ratsuni kanssa nyt ei ainakaan ollut mistään kotoisin. Kenttää kohti ja soitellen sotaan mutisin Fellulle ja pyysin steppaavaa oria eteenpäin.

Amanda venytteli hartioitaan ja huokaisi syvään. Pitkät alkukäynnit olivat naisen tavaramerkki, mutta silloin tällöin, kuten nyt, Leevi oli asiasta erimieltä: orin käynti oli voimakasta ja pontevaa, näyttäen siltä, että ruunikko olisi hetkenä minä hyvänsä voinut tehdä vaikka laukkapiruetin. Perijätär kokosi ohjat käteensä, ja täysin eleettömästi nuori puoliverinen siirtyi rytmikkääseen koottuun raviin. Viileä syysilma hiveli Amanda ilmeettömiä kasvoja, kun tämä ratsasti Leevillä yhden täyden kierroksen jumpaten tätä avotaivutuksilla ja väistöillä. Kouluratsastajana blondi oli myös äärettömän tehokas, ja työskenteli aina hevosensa jokaisen askeleen.

Tanssahteleva ratsukko näytti harmoniselta parivaljakolta aina siihen asti, kun Tilda ilmestyi pihatielle metsiköstä Fellun kanssa. Leevi tervehti isäukkoaan hirnahtaen itselleen tyypilliseen tapaan kovaäänisesti, osoittaen sitten mieltään pysähtymällä ja kuopaisemalla kentän hiekkaa kuin joku rahvaanomainen työkone. Kaivuri? Amanda ei sanonut sanaakaan, ei edes vilkaissut kentälle päin suunnistavaa ratsukkoa, vaan reagoi tilanteeseen salamannopeasti. Leevi tanssahteli häntä viuhuen takaisin töihin, Amandan jatkaessa verryttelyä ravissa.

En viitsinyt sen enempää keskittyä kaikkeen ympärillä tapahtuvaan, kunhan en joutnut törmäskurssille Amandan ja Leevin kanssa. Pieneksi hetkeksi huomioni herpaantui, kun Leevi hirnui, mutta en antanut sen häiritä keskittymistäni. Seuraavalla kahdeksikolla istuin alas harjoitusraviin, jolloin Mustiskin tuntui tulevan paremmin alleni. Sisäpohkeella työstäminen toi selkeästi takaosaa paremmin alle ja ravi tuntui voimakkaalta.

Ori alkoi selkeästi tulemaan kuolaimelle ja tunsin, kuinka paino ohjan päässä tasaantui tutuksi, tasaiseksi paineeksi. Pohkeella hyvin eteen ja edestä tilaa. Istuinluuni pyörivät tahdissa. Ja sitten kevyt pidäte ulkoa ja istunnalla enemmän tilaa ylös. Ori kokosi itsensä hienosti, kun tahditin sitä ulkojalalla, jotta sama voima säilyisi. Puolipidäte ja eteen. Jatkoin kahdeksikkoa täysin keskittyneenä itseeni, hevoseeni ja tehtävää.

Jaa, vai että lisää porukkaa tulossa kentälle. Katsoin kentän ulkopuolella olevaa ratsukkoa kysyvästi, olisivatko hekin tulossa tänne. Ratsastaja ei kuitenkaan tainnut huomata minua, enkä ihmettele. Olin pieni mies isojen hevosten keskellä. En yksinkertaisesti jaksanut lähteä liikkumaan mihinkään vaan jäin seuraamaan Amandan sekä Lotan treeniä kentällä.

Molemmat ratsukot aikoivat näköjään laittaa parastaan. Amandalla taisi orin kanssa olla vielä jonkinlainen verkka kesken... Kohta saisin nähdä sellaisen esityksen kahdelta osaavalta ratsukolta, etten uskaltanut edes kuvitella. Koskaan en ollut pitänyt kouluratsastusta minään, mutta jotenkin aloin tykästyä siihen, bit by bit.

Fellu käveli pinkeänä pitkin kentän viertä ja säpsähti lähemmäs porttia päästyämme punapäistä miestä, joka istui aidan takana. Ilmeisesti uusi tallityöntekijämme Jonathan, jonka olin nähnyt tähän mennessä vain vilaukselta. Tiedossa siis yleisöäkin. "Kamala sentään. Meehän nyt arkaparka" totesin Fellulle. "Moi! Tilda, Fellun vuokraaja" esittelin itseni lyhyesti. "Oisitsä avannu meille portin?"

Yritin hätäpäissäni samalla hahmotella jotakin suunnitelmaa kentälle. Amanda ja Leevi liikkuivat tietysti kadehdittavan vaivattomasti, mutta myös Lotta friisiläisellään näytti suorittavan erittäin tyylikkäästi. Oma pää tuntui jääneen vielä metsätielle ja Fellu kaikessa vireydessään tarjoaisi varmasti haastetta tälle päivälle.

Viileä kesäpäivä houkutteli kentälle sekä ratsastajia että katsojia. Auburn Estaten avajaisista oli kulunut vasta muutama kuukausi, joten tallilaiset hädin tuskin tunnistivat tai tunsivat toisiaan. Kentän hiekka pölisi useamman ratsukon työskennellessä itsenäisesti, eikä kukaan osannut kuvitellakaan, mitä loppuvuosi tulisi tuomaan tullessaan.