Vs: Tallipäiväkirja 2017-19

Jusu R. 20.03.19 7:28

Taas Tuhkimona – rätin ja pölyhuiskan kera
20. maaliskuuta 2019
Kirjoitettu @Märta M.:n kanssa käydyn keskustelun pohjalta

Katonrajassa kiikkuvan kruunun kiillotus oli Josefinan työtehtävistä niitä, joiden järkevyyttä hän kyseenalaisti hiljaa itsekseen kerta toisensa jälkeen. Kuinka epäkäytännöllistä oli tökätä krumeluureja kattokruunuja tallin kaltaiseen, parhaimmillaankin melko pölisevään ympäristöön? Mutta mukisematta Jusu teki työtä käskettyä ja kiillotti kruunua (ei omaansa), kun Märta Merenheimo ilmestyi talliin. Taas kerran Jusu toivoi vikkelästi olevansa tekemässä mitä tahansa muuta, kun tikkaat huojahtivat ja Märtan kuivakanmairea ääni kohosi hänen tasolleen – siis fyysiselle, tikkaiden turvin korkealle:
”Hei, Josefina.”
”Hej”, tikkaiden heilahdusta säikähtänyt siivoojaressu vinkaisi ja kuvitteli oman kuolemansa: kallo kohtaisi tallin kivikovan käytävän, rusahtaisi raadollisesti halki ja työtehtäviä jäisi tekemättä. Kauheaa.

”Kuulin, että olitte Ruotsissa. Sun veljen luona. En tiennyt, että sulla on veli. Inna kertoi”, Märta ryhtyi rupattelemaan.
Tikkaat olivat heränneet Märtan lumoamina pitämään kaikenlaisia huolestuttavia risahduksia, ja Jusu oli varma, että ne myös huojuivat. Niinpä hän arvioi kattokruunun hohtelevan kylliksi ja laskeutui alaspäin vastatessaan:
”Joo, oltiin me tosiaan. Hmm, niin. Alexander on siellä töissä, siis siellä missä me kilpailtiin.”

Märtalla riitti kysymyksiä, ja Josefina ajatteli ohimennen, että olikohan se antanut Grannin tempauksen anteeksi, kun niin kaverillisen kiinnostuneeksi heittäytyi.

”Ah, hmm, oliko mukavaa? Miten kilpailuissa meni?” Märta kyseli, mutta ennen kuin sen puheeseen oli ehtinyt muodostua jusunmentävää aukkoa, se jatkoi: “Millainen Alexander on? Ulkomailla töissä, ratsastajana? Onko se sua paljon vanhempi, kun on päässyt jo noinkin pitkälle urallaan?”

Jusu ajautui hetkeksi hämilleen puolestakymmenestä kysymysmerkistä – minkä niistä pyörittelisi ensiksi pisteeksi? – ja lipsahti sitten etenemään kronologisessa järjestyksessä. Ajatukset lipuivat utuisina Rasmukseen ja kasvoille kohosi hento hymy.

”Voi, oli mukavaa reissata yhdessä. Ja ratsastaa”, Jusu miltei huoahti poikaystävänsä lumoissa ja menneen ja tulevien kisamatkakokemusten huumaannuttamana – ja muisti sitten, kenelle puhui. Hymy haipui, ja mieli tarttui nopeimpaan tapaan ohjata keskustelu pois Rasmus Alsilasta: ”Kisat meni… hyvin ja huonosti. Milloin mitenkin. Granni hyppäsi hyvin mutta toisen hevosen kanssa oli hankalaa.”

“Aivan”, Märta vastasi, eikä ehkä aivan virheettömän empaattisesti. “Harmi, sitä toista hevosta.”

Jusu tunsi kevyen punan tökkivän poskiaan. Alexander, Alexanderista hänen täytyi nyt Märtalle kertoa. Ei se oikeastaan haitannut, sillä mieluummin Josefina tarjoili Märtan pureskeltavaksi piinkovan isoveljensä kuin maailman ihanimman Rasmus Alsilan.

”Niin, no, Alexander on aina halunnut vaan ratsastaa ja kilpailla. Se lähti ulkomaille jo nuorena”, hän sanoi neutraaliin sävyyn.

“Toisin kuin sä? Miksi sä et lähtenyt?” Märta esitti juuri ne kysymykset, joita Jusu oli joskus pelännyt kuollakseen kaikkien, Rasmuksenkin, miettivän; mutta nythän Josefina oli lähdössä itsekin.

Märta jatkoi vikkelästi: “Tuleeko se ikinä Suomeen, Kallaan? Olisi hauskaa nähdä muitakin Rosengårdeja.”

Siinä oli taas monta kysymystä, ja Josefina otti aikansa miettimiseen. Vasta, kun jalkapohjat olivat tukevasti lattiaa vasten, hän ryhtyi kuittaamaan kaikkia kysymyksiä yhdellä kertaa:

”Hmm, mä en ole oikeastaan koskaan halunnut, niin kuin Alexander. Eikä musta ehkä olisi siihen”, Jusu vastasi empien. Märta varmasti ymmärsi kaikki ne syyt, joiden vuoksi Josefina Rosengårdista ei ollut tavoittelemaan ratsastusmaailman kärkinimen roolia.

Paitsi ehkä yhden.

”Ja kun mä haluan elämältä muutakin.”
Sen jälkeen Josefina liukui Alexander-aiheeseen:
”En mä tiedä. Se varmaan tahtoo valloittaa maailman ja kerkeääkö siinä sitten täällä käymään”, Josefina arveli, ja jätti sanomatta, että ehkä Alexander kuitenkin oli enemmän äidin- kuin maanpaossa. ”Ja ei me sentään mitään ihmeempiä olla, miksipä meitä katselisi.”

“Ai, kuten siivota Auburn Estaten kattokruunuja?” Märta tarttui välittömästi ja terävästi juuri siihen yhteen syyhyn – mitä Josefina Rosengård saattoi elämältään haluta?

”Kai se nyt pikkusiskoaan voisi tulla katsomaan. Etkö sä kuitenkin ole ihan taitava”, Märta jatkoi. “Vai ettekö ole läheisiä?”

Jusu naurahti. Sille, tekikö hän nyt unelmaduuniaan. Sille, oliko hänen taidoillaan mitään merkitystä Alexanderille. Sille, olivatko he edes läheisiä – oliko Alexander kenenkään kanssa? Halusiko olla?

”No, ei ehkä just tätä, mutta joku työ ja koulutus ja perhe”, Josefina luetteli suuria, toistaiseksi kaikessa kaukaisuudessaan aika ympäripyöreitä haaveitaan. ”Tai siis, että muutakin kuin hevosia. Alexander on ehkä eri mieltä. Ei se juuri meitä käy katsomassa.”

Alexander ei ollut niitä ihmisiä, jotka kaipasivat perhettä hidastamaan kipuamistaan kohti kuuta – sillä kuutahan veli tavoitteli taivaalta, ja tokkopa sekään riittäisi. Josefina itse ei kaivannut niinkään taivaankappaleita kuin vakautta ja turvallisuutta elämäänsä, tavallisuutta, johonkin kuulumista.

Ne olivat hyviä haaveita, mutta Jusu muisti taas, kenen kanssa keskusteli. Yhtäkkiä hän nolostui perhepuheistaan. Mistä ne nyt yhtäkkiä olivat kummunneet juuri tähän keskusteluun?

”Ah, hmm, niin,” hajamieliseksi ajautunut Jusu kuuli etäisesti Märtan sanovan. “Niin. Perhe. Tosiaan.”

Onneksi Märta heitti pelastusrenkaan keskusteluun, ennen kuin Jusu hukkui omiin sanoihinsa:
”Entä sun sisko? Rosengårdien kartanolle ei taida tästä olla kuin pari sataa kilometriä?”

Vilhelmina oli Josefinan mielestä turvallinen aihe. Kasvojen jännittynyt ilme pehmeni mietoon hymyyn ja kehonkieleen pesiytyi aavistus rentoutta.

”Vilhelmina tosiaan asuu Hangossa perheineen”, Jusu kertoi. ”Ei se usein ehdi kun lapset on pieniä, mutta kävi se talvella mua auttamassa toisen hevosen kanssa.”

Yhtäkkiä Jusu havahtui miettimään, miksi Märta edes tiesi hänen sisarensa olemassaolosta. Oliko Inna kertonut senkin? Oli levottomuutta herättävää, kun omaan (hankalaan) perheeseen kohdistui sellaista kiinnostusta, joten Josefina kallisti keskustelua toiseen suuntaan.

”Onko sulla sitten veljiä ja siskoja?” hän kysyi, ei niinkään kiinnostuneisuuttaan vaan hätääntyneisyyttään.

”On mulla, Michael”, Märta vastasi reippaasti. “Se on sellainen seppä. Näen sitä joka viikko.”

“Ahaa”, sanoi Jusu mietteliäänä; hän ei välittömästi löytänyt sanakirjastaan seppää, ja pohdiskeli, mikä Michael oikein mahtoikaan olla. “Kuulostaa mukavalta. Että sillä tavalla pidätte yhteyttä.”

”Niin”, Märta myönteli ja jatkoi kuin olisi tökkinyt Jusua neuloilla: “Se on helppoa kun on hyvät perhesuhteet. Kiinnostaa miten toisella menee, ja niin.”

Mitä tiesi Josefina Rosengård hyvistä perhesuhteista? Hyvästä perheestään huolimatta kovin vähän. Kiinnostusta heidän perheessään riitti siinäkin määrin, että toisinaan Jususta tuntui kuin hän ei olisi voinut edes ajatella kenenkään tietämättä.

“Niin”, Jusu inahti. “Niin.”

Märta katsoi Jusua hetken kiirehtimättä. Sitten se hymyili.

“Niin”, se vastasi, otti sitten askeleen taaksepäin. “Oli kiva jutella. Hyvä, ettet vahingossa tippunut tikkailta.”

Josefina jäi yksin seisomaan tikkaidensa juureen – niiden, joilta hän ei onneksi ollut tippunut. Märta Merenheimo poistui kuin salakavala tuulenhenkäys ja jätti jälkeensä värisyttävän, viluisen tunteen.

Jusu R. 26.03.19 13:38

Pähkinänsärmiä
25. maaliskuuta 2019. #merikantovalmentaa

Josefina pujahti maneesin katsomoon. Hän oli ollut ahkera opiskelija ja aikoi palkita itsensä sallimalla itsensä seurata Rasmuksen ja Branin maastoestevalmennusta. Palkinto oli kaksiteräinen miekka, sillä niin mielenkiintoinen kuin tunnista tulisikin, kulki innostuksen rinnalla valtava huoli poikaystävän turvallisuudesta, kun tämä nyt oli haksahtanut lainahevosineen kenttäratsastuksen pariin. Jusu, joka pelkäsi monenlaisia asioita, oli melko varma, että maastoesteitä hypätessään saattoi kuolla.

Rasmus oli kuitenkin luvannut olla kuolematta (ikinä, oli Josefinan tehnyt mieli vaatia häntä lisäämään, mutta se sentään olisi ollut jo kohtuullisuuden rajamailla) ja nauranut päälle.
“Miten vaarallista voi olla pienten esteiden hyppääminen halliolosuhteissa valmentajan valvonnassa?” poikaystävä oli kysynyt, ja synkkäilmeisenä Jusu mietti, että pianhan se nähtäisiin.

Katsomossa istui myös Märta Merenheimo, viileän näköisenä niin kuin aina, eikä Jusun tehnyt mieli tälläytyä sinisen tytön viereen. Jos hän tekisi niin, pitäisikö hänen oikaista, ettei ollut raskaana? Ei Jusu halunnut lipsauttaa sitä sanaa taas huuliltaan – se tuntui pahaenteisesti manalta. Märta kuitenkin vilkaisi häntä, ja sitten olisi ollut omituista asettua ihan omaan päähän katsomoa. Kohtaloonsa alistuen Josefina istahti Märtan viereen; ei kovin lähelle, mutta viereen kuitenkin. Hän ei aikonut hiiskua sanaakaan, ei raskaudesta eikä muustakaan, ellei Märta itse avaisi keskustelua.

Ja avasihan se.

“Tulit sitten katsomaan kultasi ratsastusta”, Märta sylkäisi suustaan.
“Niin ilmeisesti sinäkin”, Jusu sanoi huolellisen kohteliasta äänensävyä käyttäen.

Märta tuhahti ja käänsi synkeiksi vääntyneet kasvonsa kohti näyttämöä, jolla kaikki hyppääminen pian tapahtuisi. Ratsukot verryttelivät jo Lauri Merikannon ohjauksessa.

“Ei kun Isabellan pyynnöstä mä täällä olen”, Märta korjasi ylevästi. “Kun se haluaa videota Rillan hypyistä, niin mä sitten. Videoin.”
“Ystävällistä”, Jusu kehaisi ja pohdiskeli, mahtaisiko Rasmuskin haluta videoita. Ei siitä varmasti haittaakaan olisi, hän päätti, ja kaiveli Alexanderin haukkuman älypuhelimensa taskustaan. Sitä hän pyöritteli käsissään, kun hiljaisuus hänen ja Märtan välillä syveni.

Kuului vain Merikannon asiantuntevia ohjeita ja hevosten kavioiden ääniä, ja satunnaista rapinaa Josefinan vierestä.

Rapina oli Märta, jolla oli kai eväshetki meneillään. Tyttö popsi pähkinöitä, ja huomattuaan, että Jusu vilkaisi hänen eväitään, sinihius huoahti ärtyneesti.

“No tahdotko säkin?” se kysyi.
“Oi, ei, en, ei kiitos”, Jusu sanoi ja räpsytteli tarjouksen yllättämänä ripsiään.

Märta pysähtyi tuijottamaan vieressäistujaansa. Hitaasti tytön silmät siristyivät vähäsen. Jotakin se mietti, ja taatusti jotakin sellaista, mistä Jusulle kuuluikin tulla levoton olo - oli tullut jo.

“Et pidä pähkinöistä?” Märta pärskähti. “Ja seurustelet Rasmus Alsilan kanssa.”

Josefina häkeltyi. Nämä kaksi irtonaista virkahdusta eivät käyneet hänen maailmassaan järkeen, sillä hän ei kutsunut poikaystäväänsä pähkinäsilmäksi. Josefina ei itse asiassa useinkaan ajatellut pähkinöitä. Se oli luontevaa, sillä hän ei voinut laittaa niitä suuhunsa, mikä oli mitä ilmeisimmin kuitenkin niiden pääasiallinen käyttötarkoitus. Josefinan elämässä oli hyvin vähän sijaa pähkinöille.

“Ei, kun mä olen itse asiassa allerginen”, Jusu paljasti Märtalle, jonka kasvot olivat vähällä haljeta kaikista peitellyistä ja keskenään ristiriitaisista ilmeistä.
“Ja seurustelet Rasmus Alsilan kanssa”, se jupisi, nyt hyvin hiljaa ja vähän kuin itsekseen. “Tietenkin.”

Jusun epätietoisuus sen kuin syveni. Eikö henkilöiden, jotka eivät syöneet pähkinöitä, sopinut seurustella? Rasmuksen kanssa - vai yleisesti?

Hänen teki kovasti mieli esittää tarkentavia kysymyksiä Märtalle, mutta ei hän tietenkään kehdannut. Mitäs jos tämä olikin jokin yleisesti tiedossa oleva seurustelusääntö? Sitten hän saattaisi itsensä naurunalaiseksi kysyessään itsestäänselvyyksiä. Jusu ei suin surminkaan halunnut paljastaa Märta Merenheimolle vajavaisia seurustelutaitojaan, ei sen enempää kuin kenellekään muullekaan tai ehkä jopa vielä vähemmän.

Kaksi henkilöä – joita ei oikeastaan voinut kutsua kaksikoksi tai varsinkaan parivaljakoksi, sillä niin läheisiä he eivät olleet – kiinnitti katseensa jälleen ratsukoihin, jotka olivat nyt päässeet hyppäämään. Kilpaa he videoivat kumpikin oman ratsukkonsa hyppyjä, ja Märta ehkä vähän Rasmuksenkin, kai siinä toivossa että voisi lähettää pähkinäsilmälleen parempia videoita kuin tämän pähkinäallergikkotyttöystävä.

Jusu keskittyi valmennuksen tapahtumiin juuri ja juuri tarpeeksi tietääkseen, että Rasmus oli yhä hengissä. Hänen mielensä kuitenkin askarteli kinkkisen pähkinän parissa - mitä tekemistä oli seurustelemisella, Rasmuksella, pähkinöillä ja Märtalla toistensa kanssa?

Ehkä pitäisi kysyä Rasmukselta. Jos seurustelupähkinäasia todella oli jokin Yleinen Juttu, kyllä kai Rasmus tietäisi, sillä Jusun mielestä poika oli hirvittävän taitava seurustelemaan, vaikka välillä hämmensikin yhtäkkisillä vauvapuheilla. Toisaalta kauhanvarressa taisi kuitenkin olla pikemminkin Märta kuin Rasmus itse.

Märtastakin Jusun teki mieli kysyä, mutta hän oli jo kerran tehnyt niin eikä päässyt (pähkinä?)puusta pitkälle.

Oli ehkä vähän kummallista, että Märta uskoi olevansa Jusulle niin suuri uhka, että Josefina Rosengård kaikista maailman ihmisistä olisi valmis tappamaan hänet, ja kun Jusu kysyi tytöstä poikaystävältään…
”Niin niin, mutta kuka se sulle on.”
“Me oltiin samassa lukiossa. Oliko muuta?”

Isabella S. 21.05.19 13:27

Hikinen kohtaaminen
Sunnuntaina 19.5.2019
kirjoittajat @Daniel S. ja @Isabella S.

Oliko se niin väärin toivoa, että vaimolla olisi ollut toinen mies? Oli tai ei, Daniel Susineva huomasi jälleen kerran ajattelevansa, että niin tämän olisi pitänyt mennä. Lynnin olisi pitänyt rakastua toiseen mieheen. Sen Daniel Susineva, yksinkertainen mies, olisi kyennyt ymmärtämään. Että Lynn oli tavannut jonkun toisen, ihastunut ja rakastunut siihen enemmän. Että Lynn olisi jotenkin astunut uuteen elämään ajatellen, että olisi siellä onnellisempi.

Mutta vaimo astui tyhjän päälle, ja heitti yksinkertaisen miehenkin sellaiseen tilanteeseen, eikä Daniel Susineva kyennyt ymmärtämään, miksi niin kävi ja mitä siitä seuraisi. Siihen typerryttävään epätietoisuuteen mies oli herännyt jälleen kerran, vieraassa ympäristössä ja aivan liian varhain. Valvetila oli ollut niin levoton, että Sokkien kartanolle kutsuttu vieras oli kulkeutunut kuntosalille ja purkanut oloaan painoihin. Virtaava hiki ei ollut tehnyt oloa yhtään paremmaksi, mutta olihan aika tullut käytetyksi paremmin kuin jos hän olisi vain kierinyt laadukkaissa lakanoissa ja tuijottanut prameita tapetteja.

Myös Isabella Sokka oli nukkunut huonosti, omista syistään tosin. Sunnuntain kilpailupäivä oli pyhitetty kouluratsastukselle, joten omia startteja Isabellalla ei ollut. Perijätär lähestyi tallin kuntosalia päästä varpaisiin kirkkaanpunaiseen pukeutuneena ja autuaan tietämättömänä kartanolle edellisiltana saapuneen vieraan samansuuntaisista suunnitelmista. Neiti Sokalla oli omakin salinsa, mutta se oli varusteluiltaan vaatimattomampi ja toisaalta naista houkutteli ajatus tallilaisten kilpailuvalmistautumisen seuraamisesta edes sivusilmällä.

Daniel, yllättyneenä saamastaan seurasta ja kenties luonteenomaisen tyytymättömänä rauhansa rikkoutumiseen, kohotti katseensa kirkkaanpunaiseen ilmestykseen. Paikalle tuomariksi kutsuttu ja kartanon vieraaksi tervetulleeksi toivotettu mies päätti vipunostonsa ja virkkoi tasaiseen sävyynsä:
”Ovatko aamutreenit täällä kovinkin suosittuja?”

Ah, vastikään eronnut ja kaikkea muuta kuin isävartaloinen herra Susinevahan se siinä, kädet oikein komeassa pumpissa painojen jäljiltä. Isabella oli yllättynyt, mutta ehdottomasti myös ilahtunut tästä varhaisesta kohtaamisesta.
“Tjaa-a, eivät ehkä niin suosittuja kuin tavoitteellisesti treenaavien ratsastajien keskuudessa olisi suotavaa”, Isabella vastasi, ja jätti hyvät huomenet väliin kuten hänen vähäpuheinen tuomarivieraansakin oli tehnyt.

Danielin hymähdys/tuhahdus saattoi olla tai olla olematta myötämielinen. Mielessään mies saattoikin esittää monenlaisia argumentteja, mutta ääneen hän tipautteli aina suustaan vain harvoja, harkiten valittuja sanoja. Niin nytkin.

“Mm. Ihan totta”, herra Susineva tokaisi. “Etsivät mukavuudenhaluisina oikoteitä.” Virkahduksesta saattoi melkein aistia sanan “nykynuoret” läsnäolon, mutta aivan niin setähenkinen Daniel Susinevakaan ei ollut, että olisi mennyt sanomaan sen ääneen.
Isabellan ajatukset kulkivat samaa rataa, vaikka eihän toinen sitä tiennyt. Nyökyttely mukavuudenhaluisuuden paheksunnalle oli kuitenkin niin vimmattua kuin aikaisin aamusta saattoi vain olla. Perijätär aloitti lämmittelyikseen keppijumppaa ja hetkisen kuluttua päätti uhmata Danielin ilmiselvää haluttomuutta turhanaikaiseen rupatteluun.
“No, miltäs tuntuu tuomaroida kilpailemisen sijaan?”

Daniel mietti hetken juomatauon turvin. Käytöstavattomuutta mieskään ei sentään arvostanut, ja siksi suoriin kysymyksiin kuului aina vastata. Sitä paitsi tässä puhuttiin kuitenkin asiasta eikä sen vierestä: kouluratsastuksesta Danielinkin saattoi melko vähällä vaivalla saada houkuteltua, noh, ei aivan höpöttelemään, mutta… keskustelemaan. Kohteliaasti.

“Varmalta”, oli miehen ensimmäinen vastaus, ja jonkun aikaa vaikutti siltä, että siihen se sitten jäikin. Kun Danielia ei prässätty jatkamaan, hän teki niin omatoimisesti ja lähes vitsaili: “Kyllä mä voin olla vuorostani se tyyppi, jonka vuoksi huokaillaan, että arvostelulaji.”

Voi olla, että miehen suupieli nytkähti vähän, tai saattoihan se olla kramppikin. Mitään tuikkivaa tuijotusta Isabella ei sentään saanut osakseen, joten oli hitusen hankalaa päätellä, oliko tämä nyt sitten Daniel Susinevan huumoria. (Oliko sillä sellaista?)

Isabella kuitenkin hymähteli mukana, kenties tunnistettuaan vitsin vitsiksi. Tai sitten perijätär reagoi ajatukselleen siitä, että yksi miehen arvioitavista olisi hänen sisarensa, joka epäilemättä laittaisi nurinaksi vähääkään tulkinnanvaraisesti perustelluista numeroista.

“Ihan mielenkiintoista kehittää omaa osaamistaan”, mies palasi ehdottoman asialliseen linjaan ja kohautti vähän olkiaan. Ne olivat treenistä mukavan väsyneet, ja mieli sen sijaan virkistynyt. Edes vähän. Tuomarikoulutukset olivat olleet kuluneiden kuukausien mittaan hänelle kaivattua omaa aikaa.

“Kieltämättä. Hyvä asenne”, Isabella totesi soveliaalla sävyllä, sillä olihan kohteliasta mukautua keskustelukumppanin tyyliin. Susinevan kanssa oli aina virkistävän asiallista ja jotenkin kovin rentouttavaa keskustella. Samoissa merkeissä oli sujunut edellisiltainen päivällinenkin, ja siirtyessään jatkamaan lämmittelyä kahvakuulalla Isabella ajatteli, että Danielin Susinevasta oli hirvittävän hankala nyhtää mitään henkilökohtaista.
”Hmm”, kuului Susinevan kulmauksesta.

Siihen taisi hyytyä se jutunaihe.

”Onko kesälle tulossa kiinnostavia varsoja?” avasi Daniel nyt pelin. Syystä tai toisesta aihetta ei oltu edellisiltana käsitelty, ja asiapitoiselle miehelle se tuntui luontevalta valinnalta. Mistä muustakaan olisi voinut puhua? Pitopalvelusta? Treenimuodista? Isabella Sokka oli kovin, kovin punainen. Daniel oli harmaa ja musta. Ei kumpikaan siis hipiältään, tietenkään. Tekstiileiltään. Hmm.

Isabella lopetti kahvakuulaheilautuksensa ja tunsi sykkeen kohonneen. Tummatukkainen esteratsastajatar siirtyi tankojen luokse, mutta viivähtyi katselemaan Danielia. Mieskin katseli häntä, jollakin selittämättömällä tavalla tosin. Kropatun topin ja piukkojen salihousujen väliin jäi kaistale paljasta ihoa, mutta Daniel ei tainnut haksahtaa sellaisiin. Hetken huilailtuaan — tyylikkäät tauot tuntuivat suorastaan kuuluvan tähän keskusteluun — Isabella vastasi ilahtuneesti.
“On, on tulossa. Kiinnostavia ainakin minun näkökulmastani, sillä olemme aikeissa astuttaa etenkin estetammoja. Toiveissa olisi myös jättää edes joku varsoista kotiin, sikäli mikäli tuloksena on yhtään tammaa.”

Estetammoja. Daniel ei irvistänyt. Oli varsin todennäköistä, etteivät miehen kasvonlihakset kyenneet niin villiin toimintaan, ja olisihan se ollut epäkohteliastakin.

”Hmm, niin”, Daniel äännähti ja nielaisi estehevosten tekeminen onkin halvempaa ja kohdeyleisö laajempi -kommentin todettuaan sen moukkamaiseksi. ”Teillä on tainnut olla orivoittoinen alkuvuosi? Paakkasen kanssa oli puhe.”

Kai se Paakkanen oli jotakin varsoista puhunut. Omastaan, ainakin, ja Zetan varsan Daniel tietysti tiesikin — oreja olivat kummatkin.

“Voi Daniel”, Isabella naurahti heittäytyen riskialttiin tuttavalliseksi, “on perin vaikeaa kuvitella villiä esteratsastusnuoruuttasi. Sisäiset huokauksesi paistavat tänne asti. Mutta niin, tämä ja viime vuosi ovat olleet hyvin orivoittoisia. Ainoalle puoliveritammalle oli ostaja jo valmiina, mikä vaikutti jo heti alun perin orivalintaan.” Näkyvästi, Isabella lisäsi puistatellen Lyylin kirjavuutta jälleen kerran mielessään.

”Usko tai älä, hyppään mä vieläkin. En vaan kilpaile”, Daniel sanoi liikkumisesta johtuvan tauon jälkeen, ja nyt miehen kasvot pehmenivät hymyyn. Siitä ei enää voinut erehtyä. ”Ei mahtuisi kalenteriinkaan.”

Oli turha lausua ääneen sitä toista syytä: kouluratsastus oli vienyt mennessään, eikä toinen laji kiinnostanut riittävästi kilpaillakseen lempiurheilun kanssa. Mies tarttui juomapulloonsa ja pieneen pyyhkeeseen. Ohimoille kihonnut hiki ei päässyt valumaan.

Isabellan kasvoille nousi hämmentynyt hymy, sillä Daniel Susineva oli totisesti mies, joka osasi yllättää muille täysin arkipäiväisillä seikoilla. Vai hyppäsi se edelleen! Perijätär otti kuitenkin aikansa ja teki aloitetun maastavetosarjan loppuun ennen tarttumistaan kiintoisaan aiheeseen.
“Jahas! Vai sellaisia salaisuuksia herra koulutuomarilla”, Isabella kiusoitteli. “Hyppäätkö kouluratsuillasi mielenvirkistykseksi vai satutko omistamaan jonkun kiinnostavan hevosen?”

Perijätär ei tarkentanut, mitä kiinnostavalla tarkoitti. Hän käytti tarkoituksella Susinevan itsensä aiemmin lausumaa ilmausta, joskin todellisuudessa Isabellaa kiinnostivat kaikki lahjakkaat urheiluhevoset lajiin katsomatta. Ehkä se johtui kenttäratsastukseen hurahtamisesta.

“En mä estehevosia omista, mutta hyötyy kouluhevosetkin jumppatehtävistä ja mielenvirkistyksestä”, Daniel vastasi, ja epäselväksi jäi vain kaipasiko hän itse koskaan sellaista mielenvirkistystä. “Tai on mulla se Rosengårdeilta ostettu siitostamma, mutta allrounderi sekin on, ja varsat askellajihevosia. Että se siitä estejalostuksesta.”

Sanoja seurasi tauko, jonka saattoi helposti olettaa olevan puheenvuoron loppu. Sitten, ennen kuin Isabella ehti jäsennellä kommenttia, Daniel yllätti ja jatkoikin vielä itse:
”Vaikka ei sitä tiedä. Jos Saksassa vielä villiinnyn, kun on huippuhevosia ja laatukisoja joka puolella.” Sanat lausuttiin kepeään sävyyn, mutta elekieli vesitti vitsin. Hymy oli haipunut, leuat ja hartiat kiristyneet, ja oli kuin Daniel Susineva ei koskaan olisikaan lakannut jurottamasta. Vakavuuden hetkeen tehtiin särö kuivalla naurahduksella, ja nopeasti mies oli jo suunnannut keskittymisensä viimeiseen liikesarjaansa. Tunteet olivat kadonneet jäljettömiin kasvoilta, eikä tilalle noussut uusia.

Isabella naurahti helähtäen, osaamatta sen kummemmin reagoida miehen ristiriitaiseen vitsailuun. Villiintymiset ja mielenvirkistykset saivat perijättären ajatukset pikkutuhmille poluilleen, mutta Danielin seurassa hän oli pidättyväisempi. Ei siksi, etteikö Susineva olisi varsin “laitettava”, vaan koska Isabellaa epäilytti miehen avio-ongelmien tuoreus. Oikeastaan hän ei tiennyt, yritettiinkö ongelmia ratkoa vai oliko avioero jo vireillä. Kenties asiaa voisi lähestyä johdatellen, mutta ehdottomasti riittävän suoraan. (Olisihan katastrofi, jos mies ei ymmärtäisi kysymystä.)

“Kilpailen ensi viikolla kentässä Lynniä vastaan. Mukavaa, että hän on päässyt palaamaan kenttäradoille. Miten teillä oikein sujuu, jos saan udella?”

Danielin kokemuksen mukaan ihmiset utelivat aina riippumatta siitä, saiko niin tehdä. Mies suorastaan tuhahti Isabellan jos-lauseelle. Ihan kuin se olisi tehnyt tungettelusta sallitumpaa, melkein kohteliasta. Sitä paitsi kysymys oli Danielin mielestä typerä.

“Niin. Luulisi, että merkit on aika selvät. Mä olen yksivuotiaan lapsen isä, joka lähtee yhteisestä kodista ulkomaille töihin”, Daniel linjasi ihmeteltävän asiallisesti, jopa tunteettoman viileästi, ja jossakin ilmassa leijui tieto siitä, ettei työnteko ollut taloudellinen valinta. Susinevan ei olisi tarvinnut. Mies lähtisi silti. “Mutta Lynnillä menee hyvin. On aikaa treenata hevosia ja kilpailla taas.”

Danielin vastaus suoraan kysymykseen oli juuri niin suora kuin suoraselkäiseltä mieheltä saattoi olettaakin, ja vastaukseen sisältynyt näpäytys sai Isabellan häpeämään utelujaan.
“Anteeksi. Niinpä tietenkin. Olen tullut varsin varovaiseksi omien tulkintojen kanssa, juoruja kun on kaikenlaisia”, Isabella punasteli, ja kiitteli onneaan että se oli mitä luonnollisinta treeniin yhdistettynä.
“Niinpä taitaa olla”, Daniel tuumasi kryptisesti.
“Kelpaisi tuollainen irtiotto minullekin”, Isabella huokaili, nyt melkoisen lannistuneeseen sävyyn.
“Jaa”, äännähti Daniel Supliikki Susineva, ja oli sitten taas hiljaa, kunnes: “Joskus ei auta kuin lähteä vaan.”
“Niin.”
“Mm.”
Daniel alkoi osoittaa merkkejä siitä, että kaikki oli ohi: treeni, keskustelu, ja mitä ilmeisimmin avioliitto. Tunnelma oli käynyt niin lattean mattapintaiseksi, että ehkä niin oli hyvä. Mieltä tyynnyttävä aamutreeni (tai mitä kumpikaan heistä nyt siltä halusi) oli suoran kysymyksen ja viivasuoran vastauksen jäljiltä menettänyt tehoaan.

Aikaisemmin aloittanut Daniel teki jo lähtöään, kun kiusaantunut ja jonkinlaisia omantunnontuskia poteva Isabella päätti hetken mielijohteesta lievittää tunnelmaa halauksella, jonka piti olla lohduttava ja anteeksipyytelevä ele.

Isabella Sokka tunkeutui Daniel Susinevan iholle. Kaksi hikistä vartaloa painautui toisiaan vasten, eikä siinä ollut mitään eroottista latausta, eikä se oikeastaan edes ollut molemminpuolista painautumista. Daniel Susineva, jäyhä suomalainen mies, jähmettyi. Se oli erikoinen hetki. Oli kuin mies olisi tyystin mennyt jonkinlaiseen oikosulkuun, ja niin asiantuntevasti kuin hän elämässään muuten esiintyi, nyt vaikutti pahasti siltä, ettei miesparka aidosti tiennyt, mitä kuului tehdä.

Niinpä Daniel ei tehnyt mitään. Mies ikään kuin antoi lannistuneena Isabellan halata itseään ja odotti tilanteen olevan ohi. Käsivarret valuivat suorina Danielin kylkiä pitkin, eivät liikahtaneet suuntaan eivätkä toiseen, eikä mies edes kiittänyt ystävällisestä eleestä. Yllättävä halaus vaiettiin kuoliaaksi. Anteeksipyytelyt kuolivat Isabellan huulille, ja tämä kiitteli itseään siitä, ettei vahingossakaan ollut tehnyt mitään pahempaa. Tunnelma vastasi kiusallisuudeltaan ala-asteen diskoa tai murrosikäisten lähentymisyrityksiä, ja ohikiitävän hetken ajan Isabella tuli miettineeksi, miten Daniel oli oikein päätynyt naimisiin.

“No mutta. Nähdään… kilpailuissa sitten. Onnea tuomarointeihin”, perijätär möläytti yltiöpäisen kohteliasta vaikutelmaa epätoivoisesti tavoitellen. Halaus oli ohi, mutta Daniel seisoi yhä lähellä kuin liikuntakyvytön suolapatsas.
Suolapatsas suli hitaasti puhekykyiseksi, mutta ilmeet eivät vieläkään kuuluneet miehen toimintakyvyn piiriin.
“Eiköhän ne pidä tuomaroida tiedolla”, mies tokaisi sangen raivostuttavasti ja jälleen kerran Isabella Sokka sai todeta, että latteat kohteliaisuudet eivät kerta kaikkiaan toimineet Danielin kanssa. Harvemmin onnen toivottamisesta sai nenilleen, ja alkoikin olla päivänselvää, että viimeistään nyt keskustelu oli päättynyt. Danielin perässä sulkeutuva ovi oli tarpeeton huutomerkki keskustelun perään, kun se oli jo valmiiksi päätelty selkeällä, painokkaalla pisteellä.

Jusu R. 24.05.19 19:40

Neiti Sihteeri
24. toukokuuta 2019. #springcircus & #jusmus

"Miksi musta tuntuu, että mua jännittää enemmän kuin sua, vaikka mä en edes kilpaile?" nurisin Rasmukselle, joka ainakin vaikutti tyyneltä ja luottavaiselta. Se naurahti mulle ja kallisti päätään sillä tavalla järkyttävän suloisesti, ja mä ehkä huokaisin ihastuneesti.
"Mitä tässä on jännitettävää", se sanoi, ja mä edelleen etsin merkkiä siitä, että huolettomuus oli teeskenneltyä. Täytyihän sen jännittää. Mä jännitin itse aina niin sikana, etten voinut ymmärtää tuollaista seesteisyyttä. "Kouluaitaa päin putoaminen on ehkä vähemmän kivuliasta kuin tukkia. Ei välttämättä edes halkea kallo."
"Et sä voi sanoa noin!" vinkaisin painokkaasti ja tuijotin Rasmusta silmät huolesta suurina. Uskoiko se, että Bran olisi sunnuntain maastokokeessa niin villi, että heittäisi sen selästään? Käännyin hevosen puoleen. "Etkä sä voi pudottaa Rasmusta. Mä pidän siitä, ja sä pidät sen selässäsi, muistakin, Bran."

Hevosen korvat heilahtivat mun puoleen, ja Rasmus katosi ratsunsa toiselle puolelle piilottaakseen hymynsä. Se ei kuitenkaan ihan ehtinyt. Vaikka välissä oli hevosen kokoinen näköeste, mä olin kerennyt näkemään virneen, ja se oli jo tarttunut muhun.

"Tarvitsetko sä enää mitään apua?" varmistelin, vaikka tiesin, ettei Rasmus tarvinnut apua. Musta oli vaan kiva olla hyödyksi, kun mä vielä kerkesin, tai edes seuraksi. Erityisesti seuraksi.
"Yksi juttu vain", Rasmus sanoi.
"Ai? Mikä?" mä kysyin.
Hyvin nopeasti mä päättelin, että se juttu oli hyvänonnensuukko. Karsinan seinien suojissa ja siihen luottaen, että kaikki mahdollisesti tallissa tänään kulkevat kävijät olivat niin keskittyneitä omiin kisavalmisteluihinsa etteivät pysähtyisi töllistelemään me vietettiin hyvin nopea kuherteluhetki. Suudelma pisti sydämen läpättämään, vaikkei se ollut juuri sen sykäystä pidempi, ja mulla oli vähän hoiperteleva fiilis, kun mä pölähdin onnellisena käytävälle ja takaisin oikeaan maailmaan.

"Mun on nyt varmaankin mentävä", sanoin Rasmukselle pehmeästi. "Onnea verkkaan, ja radalle, tietenkin."
"Kirjoita sitten hyvä papru meille", Rasmus rohkeni esittää toiveensa.
"Se riippuu teidän suorituksesta, ja siitä, mitä mieltä Heidi on teistä", huomautin kepeästi, vaikka kyllähän Rasmus sen tiesi.
"Toivottavasti sä et ole puhunut sille musta pahaa sitten", kuulin vielä Rasmuksen mutisevan.
Vilkaisin sitä olkani yli ja pudistelin huvittuneena päätäni. Ihan kuin mulla olisi siitä mitään pahaa sanottavaa kenellekään.

Heidin sihteerinä toimimista mä en jännittänyt. Tildaa mun ei käynyt yhtään kateeksi, vaikka nyt kun mä oikein tihrustelin toisen tuomari-sihteeri-parivaljakon suuntaan juuri ennen luokkien alkua, mä hämmästyin siitä, miten tyyneltä se näytti istuessaan Amanda Sokan vierellä. Mä olisin tuskin uskaltanut hengittää. Sitten mä olisin pyörtynyt kesken jonkun ratsukkoparan ohjelmaa, ja siitäkös olisi tullut huutia, kun pöytäkirja olisi ollut puutteellinen sihteerin paniikkipyörtymisen vuoksi.

"Joko sinun vanhemmat ovat kisoja katsomassa?" muisti Heidi kysyä, kun ensimmäistä ratsukkoa alettiin kuulutella siirtymään hiekkakentälle valmistautumaan ohjelmansa alkuun.
"Ei, ne tulevat huomenna. Ja Vilhelmina. Majoittuvat Koivun majatalolla", kerroin ytimekkäästi, jo keskittyen tulevaan tehtävääni.
"Kuulostaa mukavalta. Käyttekö siellä syömässä? Koivuilla on erinomaista ruokaa. Tai tiedäthän sinä, kun näitä tapahtumia aina hoitavat", Heidi hymähti sanojensa päätteeksi.
"Mm-m, kyllä kai, huomenna illallisella. Vietetään vielä aikaa."

Sen enempää me ei ehditty rupatella.

Oli oikeastaan aika hauskaa katsella kouluohjelmia tuomariselostuksen kera. Mä keskityin kyllä pitkälti pitämään käsialani siistinä ja helposti luettavana. Sitten kun mä otin eteeni Rasmuksen arvostelupaperin, mä piirsin sen kulmaan pienen sydämen, mutta peitin sen mustetahran näköisellä sotkulla (toivottavasti) ennen kuin Heidi ehti sen huomaamaan. Rasmuksen ohjelmaa mä olisin mieluiten unohtunut katselemaan ilman kirjoittamisen velvollisuutta, mutta kyllä numeroiden vain täytyi löytää paikkansa, kun niiden aika oli, ja sanallisia kommentteja mä kirjasin vikkelin kynänvedoin.

"Sitähän oli mukava katsoa", tuumasi Heidi lopuksi, ja mä olin pakahtua ylpeydestä, vaikkei mulla tietenkään ollut osaa eikä arpaa Rasmuksen ja Branin kisamenestykseen. Heidi kuitenkin kiusoitteli vähäsen: "Taitaa olla henkinen valmennus kohdillaan. Mikä on sun roolisi siinä?"
Aiemmin Branin karsinassa vaihdettu ihana suudelma pälkähti pyytämättä mieleen eläväisenä muistikuvana, ja mä punehduin vähän, mutta Heidi ei nauranut mulle... kovin kauan.

Päivä jatkui ja ohjelmat kävivät vaikeammiksi. Mä väitän, että arvostelukohdat tulivat mulle päivän aikana niin tutuiksi, että mä olisin osannut ratsastaa minkä tahansa päivän ohjelmista ulkomuistista, jos olisi perjantain päätteeksi pyydetty. Siis olettaen, että mä olisin ylipäänsä osannut ratsastaa kouluohjelmia sillä tavalla oikeasti. Jotenkin sinne päin suirutellen olisi varmasti sujunut.

Rasmus oli jäänyt kisapaikalle odottelemaan viimeisen luokan loppumista, sillä mä olin menossa sen luokse. Välttääkseni viimeisen viikon stressin mä olin jo tyhjentänyt huoneeni Pitkän miehen kujalla ja jotenkin vain liukunut lisäasukkaaksi Rasmuksen yksiöön. Me käveltiin sora jalkojemme alla rahisten mun poikaystävän autolle ja puitiin onnistunutta kilpailupäivää.

"Yhtä juttua mä haluaisin kysyä", Rasmus kysyi arvostelupaperiaan huolettomasti heilutellen.
"Mä en pyöristänyt sun numeroita ylöspäin", sanoin mukamas totisena, ja Rasmus pyöräytti huvittuneesti virnistellen silmiään.
"Eihän sun olisi tarvinnut, kun me oltiin niin hyviä", se sanoi juhlallisesti, ja mulla oli hyvä mieli siitä, miten tyytyväinen se oli. Sieti ollakin.
"Mitä sä halusit sitten kysyä?"
"Mikä tämä on?"
"Ai... se. Se oli sydän."
"Vähän erikoisen mallinen. Tiedätköhän sä miltä sydän näyttää?"
"Mä sanoin, että oli! Mä sotkin sen."

Ja, mä ajattelin, kyllä Rasmuskin vähän sotki mun sydäntä nauraa hykertelemällä. Jokin siellä nyrjähti ja meni hyrskynmyrskyn, mutta ei mua kyllä haitannut.

Lauri M. 25.05.19 17:33

Kisakansliassa 26.5.2019
kirjoitettu yhdessä @Heidi N.:n kanssa
#springcircus

“Ei hitto mulla on ihan karsee pissahätä”, Heidi älähti hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja heilutti jalkaansa pehmeällä nahkatuolilla istuessaan. Maastoesteradalla ratsastava ratsukko oli viimeinen helpon luokan ratsukko, puolessa välissä rataansa. Lauri kohotti huvittuneena kulmaansa vilkaistessaan brunettea. Vaikka kaksikko istuikin hieman muista syrjässä, Heidi ei halunnut kailottaa kaikille ahdinkoaan. Epäuskoinen virne huulillaan nainen siirsi katseensa mikrofonin takana istuvaan Lauriin.
“Äläkä naura, mun rakkoa potkii pieni ihminen, ei ole reilua”, brunette jatkoi puristaen huulensa hampaidensa väliin epämääräisen virneen yhä viipyillessä tämän kasvoilla.
"En naura", mikrofonin mykistänyt mies vastasi itsekseen hymyillen.

Lauri oli yllättynyt Isabellan yhteydenotosta kuuluttajan pestin tiimoilta. Neiti Sokka oli vaikuttanut ihmettelevän Laurin ratkaisua kilpailla vain rataesteillä. Se päätös oli johtunut paitsi kenttäluokista, myös kilpailuiden päälle sovituista valmennuksista. Kuuluttajan hommiin mies oli kuitenkin ehtinyt, eikä päätös rataesteillä hieman nihkeän Vargasin kotiin jättämisestä kaduttanut Lauria.

Edeltävän viikonlopun startit eivät olleet menneet odotusten mukaan. Lauri oli ottanut siitä vastuun itse, koska oli päästänyt Malachain rynnimään liikaa molemmissa luokissa ja taas jäänyt itse liian hitaaksi Vargasin kanssa. Oman orinsa kanssa Lauri oli lähtenyt hakemaan tasaisia nollia, mutta suoritus oli päättynyt perusradalle toiseksi viimeisen esteen yläpuomin kolahdettua alas. Valmentajanäkökulmasta kilpailuissa oli kuitenkin ollut paljon hyvää, koska Matilda oli päässyt Zelian kanssa uusintaan ja selviytynyt maaliin vain neljällä virhepisteellä, joka oli tamman kisamenestyksen huomioiden parempi suoritus kuin kukaan oli ehkä uskaltanut odottaa. Vuokrahevosensa ensimmäisestä startin tuloksesta ja omasta ratsastuksestaan sisuuntunut Matilda oli päässyt näyttämään kyntensä metrikahdenkymmenen radalla voittamalla koko luokan.

"Kahvia?" Lauri hymähti ensimmäisen luokan päätyttyä.

"Juodaan vaan, käyn ensin tiedät kyllä missä", Heidi vastasi virnuillen ja yritti olla näyttämättä ihan niin tuskaiselta, miltä tunsi sisimmässään siirtyessään vessaan. Tummat silmät seurasivat Heidin kulkua mietteliäinä, sillä Laurin mielessä oli käynyt useamman kerran kysymys siitä, kuinka sopivasti bruneten sijoittaminen kanslistiksi oli sattunutkin.

Nainen palasi takaisin Laurin luokse tuossa tuokiossa.
"Mennäänkö ulos juomaan vai pysytäänkö täällä?" Heidi kysyi ja siirsi hieman vapaana olevia hiuksiaan pois kasvojensa edestä.
"Mennään vain ulos, jos suinkin jaksat", Lauri vastasi nopeasti. Kun vastalauseita ei ilmennyt, mies avasi Heidille oven ja seurasi naista ulos.

Tarjoilut eivät maksaneet toimitsijoille Laurin ymmärryksen mukaan mitään, mutta mies ei ottanut kahvin lisäksi syötävää.
"Täytyy jaksaa vielä kaksi luokkaa", mies totesi tietäväisesti hymyillen olettaessaan, että Heidi oli huomannut tarjottavat.
"Täällä kyllä pidetään toimihenkilöistä huolta", nainen vastasi ja otti ruisleivän kahvinsa lisäksi.
"Ihan turha sitä on säästellä myöhemmäksi", brunette lausahti virnistäen ja seurasi sitten Lauria hieman sivummalle.
“Mmh, niinpä”, Lauri mumahti hymyillen ja nyökkäsi kassavirkailijalle, jonka kuittasi ilmaiset eväät hymyillen.

"Verneri taitaa kyllä olla aika vahva voittosuosikki mestaruusluokassa", Heidi kommentoi ja kääri leipänsä esille sen kääreestä.
“Niin”, Lauri vastasi mietteliäänä. Mies oli valmentanut Verneriä ratsuineen ja oli sitä mieltä, että ratsukko voisi siirtyä täyspäiväisesti kolmen tähden luokkiin, joissa Lauri ja Vargaskin kilpailivat. Lauri ei itse uskonut, että Vargasin potentiaali riittäisi ainakaan koulupuolella neljän tähden luokkiin, mutta samaan aikaan mies tiesi, että antaisi kimolle tilaisuuden näyttää kapasiteettinsa. Tässä elämäntilanteessa Laurin aika ei vain riittänyt niin täysipäiväiseen kilpailemiseen, että tasonnosto muualla kuin rataesteillä olisi mahdollinen. Auburnissa startattu 140-luokka oli kuitenkin puoltanut sitä, että kesälle kannattaisi haalia startti jos toinenkin aiempaa korkeammalla tasolla.

Lauri katseli ympärilleen pienen pöydän äärestä. Mies nyökkäsi tervehdyksen tutuille kasvoille ja yritti tuloksetta hakea nimeä muistinsa syövereistä.
“Joko kaipuu kisakentille on kova?” Lauri tiedusteli Heidiltä kahvikuppinsa takaa.

"No on", brunette vastasi hymyillen ja nautti auringon tuomasta lämmöstä kasvoillaan.
Varsinkin koululuokkien seuraaminen ja tuomarointi oli kirvoittanut vanhat kisajännitykset esille.
"Eikä mua edes haittaa miten pelleilyksi Malachai laittoi esteillä, Jeramyn toinen rata kyllä ihmetytti", Heidi lisäsi ja vilkaisi Lauria. Hän ei tiennyt mitä mieltä mies itse oli tumman paholaisen radoista.
“Vai ei sua haittaa”, Lauri murahti huvittuneesti. Miehen suupieli nyki, kun tämä käänsi katseensa Heidiin,
“Minua se vähän haittasi, en saanut siihen tarpeeksi kontrollia”, Lauri jatkoi pudottaen katseensa hetkeksi kahvikuppiin. Olisi ollut idioottimaista syyttää hevosta ratsastajan virheistä - hevosta, joka olisi kaikesta huolimatta voinut olla keilailematta puomeja pois kannattimiltaan.

“Mutta treenit jatkuu, ei se auta”, Lauri totesi hörpättyään kahviaan. “Vargasin kanssa jatketaan myös, ei se metrineljäkymppi tuntunut pahalta.”
"Sitähän se vaatii. Mä voin luvata harkitsevani mahdollisesti Malachain ruunaamista jossain vaiheessa. Jos se ei tuosta asetu vuosien saatossa", Heidi vastasi virnistäen kevyesti, sillä miehen mielipide oli tullut selväksi jo ensimmäisen ratsutuksen myötä. Lauri vastasi virneeseen ja vilkaisi kelloaan, joka kertoi lyhyen tauon lähenevän loppuaan.
“Eiköhän lähdetä takaisin sorvin ääreen”, mies totesi sivuuttaen taktisesti puheenaiheen, josta Heidi tiesi miehen mielipiteen valmiiksi.

“Toisen luokan maasto-osuudelle starttaa ensimmäisenä Isabella Sokka ratsulla Balaclava”, Lauri puhui mikrofoniin ja hiljeni. Miehen katse seurasi perijättären ratsua, joka lähti matkaan varsin menevästi.
“Ennakkosuosikkia tästä luokasta?” Lauri kysyi vieressään istuvalta Heidiltä ja vilkaisi naista.

Heidi vilkaisi Lauria mietteliäänä.
"Julialla on ainakin mennyt hyvin ja se voitti viime vuoden cupin", nainen epäili ja naputti kynällä puista pöytää vasten.
"Sulla?" brunette hymähti. Lauri pudisti päätään ovelasti hymyillen.
“Olen puolueeton”, mies ilmoitti huvittuneesti ja keskitti huomionsa hetkeksi väliaikatietoihin, joiden mukaan Isabella oli edennyt maastoesteillä virheittä. Tämän tiedon Lauri jakoi myös mikrofonin kautta yleisölle ja valmistautui lähettämään seuraavan ratsukon matkaan.

"Puolueeton", Heidi naurahti rennosti.
"Entä jos sun henki riippuisi siitä, että antaisit puolueellisen mielipiteen?" nainen jatkoi Laurin hoidettua työnsä hetkeksi loppuun. Tummat silmät vilkaisivat aidon yllättyneinä Heidiä ja Lauri kääntyi kokonaan bruneten puoleen pienen kuulutustauon vuoksi.
“Miksi sä olet niin utelias?” Lauri tiedusteli päätään pudistellen. Hymy miehen kasvoilla oli kuitenkin lämmin, kun tämä kurtisti kulmiaan kuin yrittäen saada Heidin luopumaan kysymyksestään.
“En tunne yhtäkään ratsukkoa tarpeeksi hyvin”, Lauri virkkoi, kun siniset silmät eivät antaneet tippaakaan periksi. Mies tiesi kyllä pari ratsastajaa ja ratsua valmennustensa tai ratsutustensa kautta, muttei oikeasti ollut nähnyt esimerkiksi Isabellaa nimenomaan Balaclavan satulassa - ainakaan valmentajan roolissa.

"Koska mä voin", Heidi vastasi kohottaen olkiaan leveä, viatonta muistuttava virne huulillaan. Lauri ei näyttänyt olevan kuitenkaan kovin pahoillaan kyselytunnistaan.
"Miksi sä sitten kyselit mun suosikkeja, jos et tunne ratsukkoja?" nainen jatkoi siristäen silmiään.
“Koska oletan sun tuntevan”, Lauri hymähti rennosti ja kumartui kuuluttamaan seuraavan ratsukon radalle. Hymy viipyi miehen huulilla, kun tämä palautti huomionsa takaisin Heidiin.

“Mitäs muuta? Elämään ylipäänsä”, Lauri tiedusteli. Kaksikko oli törmäillyt kuluneella viikolla harvakseltaan, eikä viime viikonlopun kisareissun jälkeen ollut vaihtanut kunnolla kuulumisia.

"Paisumista", Heidi palautteli virnistäen ja laski kätensä alati suuremmaksi käyvälle mahalleen. Se tuntui olevan jo nyt äärimmilleen venytetty, vaikka tiesi oman kumpunsa olevan suhteellisen pieni toisiin samalla viikolla oleviin.
"Suuremmilta draamoilta vältytty jälleen muutaman viikon ajan. Kai sekin lasketaan kuulumisiksi", nainen jatkoi virnistäen. Viimeaikaisiin tapahtumiin verraten kyllä ainakin se taisi olla saavutus.
"Jesse ei tosin tainnut arvostaa koulupapereitaan, joten ehkä jälleen pientä draamaa olisi luvassa", Heidi vitsaili kevyt virne huulillaan.
"Mitäs Merikannon leppoisaan maailmaan?"

Laurin mietteliäs katse oli väkisinkin valunut Heidin kumpuun, joka oli paisunut aivan kuten nainen oli itsekin todennut.
“Leppoisaan”, Lauri toisti huvittuneesti tuhahtaen. “Siitä on kyllä ollut leppoisa kaukana, kun on saanut ajella milloin mihinkin ilmansuuntaan. Näköjään hintojen nostaminen ei vaikuttanut kysyntään.”
Laurin huulilla oli tyytyväinen hymy, kun mies mietti koko kevään valmennusten ja ratsutusten saldoa. Kiirettä oli pitänyt, mutta kaiken hälinän keskelläkin Lauri oli pystynyt takaamaan laadun ja keskittymään jokaiseen ratsukkoon erikseen.

"Sopivasti kiireistä siis. Toivottavasti muistat vielä pientä ystävääsi, kun lennät ympäri Suomea valmentamassa ratsukoita", Heidi totesi ja tökkäsi vieressään istuvaa miestä kevyesti käsivarteen. Lisääntyvistä valmennusmenoistaan huolimatta Lauri oli edelleen pitänyt huolta lisääntyvissä määrin hänen hevostensa liikuttamisesta.
"Kohta saat nostaa hintoja vielä lisää", nainen enteili hymy viipyillen yhä huulillaan.

Lauria virnistytti jälleen, eikä mies voinut kuin pudistella päätään.
"Pidä tuo ajatus", Lauri murahti ja kääntyi kuuluttamaan maaliin tulleen ratsukko tuloksen ja kommentoimaan toisen etenemistä. Sen jälkeen mies hörppäsi vettä juomapullostaan ja käänsi katseensa takaisin Heidiin.
"Aika kovia odotuksia, tässähän tulee paineita", Lauri virnisti. Mies oli omalla tavallaan otettu, vaikkei myöntänyt sitä suoraan.

Heidi melkein möläytti asian jos toisenkin paineista, mutta muisti kuitenkin ympäristönsä ja keskittyi sen sijaan virnuilemaan vain paljonpuhuvasti.
"En mä ole rikastunut tyhmillä sijoituksilla, ystävä hyvä", nainen kommentoi ja keskittyi hetkeksi katsomaan etenevää ratsukkoa kamalan tarkasti. Lauri sen sijaan kohotteli kulmiaan Heidin mainitsemille sijoituksille ja nyökkäsi itsekseen.
"Vai niin", mies hymähti ennen kuin keskitti huomionsa kuuluttajan tehtäviin ja lähetti uuden ratsukon matkaan. Laurin mielessä välähti jatkokysymys Heidin kommenttiin, mutta mies pysyi hiljaa sen jälkeen, kun oli sammuttanut mikrofonin ja vaipunut ajatuksiinsa.

“Heräsikö edes mielenkiinto, vai tyydytkö todella siihen?” Heidi sanoi ja virnisti. Kyllä hän tiesi, että venytteli räikeästi herra Merikannon asiallista keulakuvaa. Kuitenkaan välittömässä kuuloetäisyydessä ei ollut yhtäkään korvaparia, vaikka Auburnissa tosin tuntui seinilläkin olevan korvat.
“Okei, mä lopetan, ollaan asiallisia kenttäkilpailutoimitsijoita. Oletko sä menossa tästä suoraan kotiin, vai saako sua houkutella ruokailemaan?”
"Saa", Lauri vastasi naurahtaen. "Ja sinä jos kuka epäilemättä onnistut siinä."
Miehen pää kallistui vähän, kun tämä porasi haastavan katseensa Heidiin ja hymyili. Ehkä oli jo korkea aika tehdä jotain muuta elämällään kuin siirtyä tallilta asunnolle.

"Kokeillaanko jotain uutta, vai mennäänkö samoilla vanhoilla, mitä ollaan jo todettu toimivaksi?" nainen kysyi hymyillen, vastaten toisen katseeseen iloisesti hymyillen.
"Mun tekisi kyllä mieli Merikannon valmistamaa kotiruokaa, jos saa esittää toivomuksia", Heidi lisäsi. Sinisten silmien katse unohtui tuijottamaan tummia silmiä, vieden hetkeksi kaiken hälinän pois heidän ympäriltään.
"Saa", Lauri toisti väläyttäen brunetelle virneen. "Voin tehdä jotain."

Toinen luokka läheni loppuaan.
"Onko jotain tiettyjä mielihaluja?" Lauri tiedusteli Heidiä vilkaisten. "Ruoasta siis."
Tarkennus sai miehen suupielet nytkähtelemään, mutta mies piti katseensa visusti derbylle avautuvassa maisemassa.

Heidin katseessa välähti vaarallisesti, se oli kuitenkin ainoa ele, joka kieli hormonien vaikutuksesta naisen mielessä. Bruneten katse tavoitti Laurin nykivät suupielet, saaden tämän ymmärtämään, ettei mies itsekään ollut valinnut sanojaan kovin vakavamielisesti.

"Pitäisikö tehdä jotain lohesta?" Heidi ehdotti ja muisti jälleen tehdä omaa työtäänkin välillä.
"Olen kyllä avoin ehdotuksille. Ruoan suhteen siis", nainen lisäsi siristäen silmiään aavistuksen, virne viipyillen huulillaan..
"Helvetin.. Hyvä", Lauri vastasi nopeasti, yrittäen säilyttää kasvonsa peruslukemilla. "Avoimuus on aina etu."
Hetkeksi Lauri hiljeni pohtimaan, lähettikö vääriä signaaleja - ja oliko oikeastaan pahoillaan, jos lähetti.

"Viimeinen luokka taisi olla aika pieni", Lauri totesi haluamatta venyttää hiljaisuutta heidän välillään. "Vieläkö jaksaa?"
"Pissa- ja mehutauon voimilla jaksan kyllä", Heidi lupasi hymyillen.
"Ja kiva nähdä myös Jessen rata, toivottavasti sillä menee kenttäosuus hyvin", nainen lisäsi. Auburnin kisoissa oli ihanaa nähdä tuttujen ratsukoiden suorituksia, vaikka Heidi ei itse valmentanutkaan siellä kisaavia ratsukoita. Lauria lukuunottamatta tietenkin, eikä toinen ollut sillä tavalla tehovalmennuksessa.
"Keskity sä nyt vaan niihin kuulutuksiin vielä muutaman ratsukon ajan", Heidi muistutti tyytyväinen hymy koristaen kasvojaan.

Metti S. 16.06.19 9:22

Metti selvittää
keskiviikkona 12. kesäkuuta

Siivoustyöt sujuvat kivuttomasti, kun on muuta ajateltavaa. Metti varmasti tylsistyisi hengiltä, jos pitäisi vain, niin, siivota. Nyt hän on malttamaton, sillä ajattelunaiheet eivät ole vielä kovinkaan kiinteitä; niissä ei ole lihaa luiden ympärillä, ne eivät ole aitoja tarinoita vaan pelkkiä irtonaisia lauseita.

Metti pyörittää mielessään listaa. Tammenlehto. Huru. Kaljanton (edelleen: mikä nimi??). Amanda. Isabella. Sarah Reyes. Se himskatin Jusu-Josefinakin, johon Märta Merenheimo halusi toistuvasti keskusteluissa palata. Ensin Metti ajatteli, ettei sillä vapisevalla tyttöressulla ole hänelle mitään arvoa, mutta hetken mietittyään hän ymmärtää jo toisin. Siinä voi olla tarina. Märta on riittävän halukas tuodakseen juttunsa toisen tytön poikaystävän kanssa esiin heti ensimmäisessä keskustelussa ventovieraan kanssa. Kohuja kolmiodraamasta on saati aikaan vähemmästäkin kuin yhden osallisen omasta lausunnosta.

Tammenlehto. Huru. Kaljanton. Amanda. Isabella. Sarah Reyes. Josefina. Poikaystävä. Märta Merenheimo.

Niin malttamaton Metti on, että asettuu työvuoronsa päätteeksi loungen pöydän ääreen MacBookinsa ja älypuhelimensa kanssa. Tuntuu kivikautiselta tehdä ensin Facebook-hakua, mutta sarahreyesit ja isabella-amandasokat voivat hyvin löytyä sieltä. Josefinakin, sillä tietäähän Metti nyt sentään sen sukunimen. Hmh. Ei parisuhdemainintoja, ei imeliä pariskuntakuvia, ei mitään mielenkiintoista kenenkään Face-tilillä. Ehkä jotakin, jos oikein tekee tikusta asiaa.

Instagram laulaa. Sieltä löytyy kaljanton, eikä Huru voi olla muuta kuin huruliisa alias vanha kunnon neiti Huru vaan, Kallasta. Aliisa. Tuttavallista kommentointia puolin ja toisin; romanssi? Metti päättää pitää aistinsa auki.

Sarahia ei ole vaikea löytää. Hän on #dressageaddict ja tunnustaa avoimesti Auburn Estaten värejä, jakaa vähäpukeisia kuvia itsestään muttei sentään usein, ei mitään erityisen mielenkiintoista. Metti muikistaa tyytymättömänä huuliaan. Missä draama? Missä kärpäset ja muut ällötykset? Vaatii lisää tutkimista.

Jusurosen. Hyvin pyyhkii, Metti ajattelee ja hymähtää. Ilmankos lattean arkista ja nuhjuista Märtaa kismittää. Metti selailee mielenkiinnolla kuvia ja ajattelee, että tyyppi on livenä kömpelömpi kuin somessa, vaikeammin ihailtavissa. Some on ajoittaisia rehellisiä epäonnistumiskertomuksia lukuunottamatta hattaraa. Hevoset on ihania, elämän suuret seikkailut on ihania, poikaystävä on ihana. Epäilyttävää, ajattelee Metti.

Tammenlehtoa Metti ei löydä. Vai oliko se terho? Lehvä? Oksa, ei sentään, jotakin sointuisampaa. Pahus. Olisipa Metti ehtinyt tiedonhankinnan pariin aikaisemmin.

Harmittelu lopahtaa lyhyeen, kun itse Isabella Sokka paukahtaa paikalle. Nainen näyttää niin yllättyneeltä kesäsiivoojan nähdessään, ettei Metti voi olla miettimättä, tuliko hän tarkistamaan työjälkeä. Metti hymyilee suloisesti — kätkee säikähdyksensä. Kuinka varomatonta! Tehdä nyt taustatutkimuksiaan täällä!

”Kas hei, Metti”, Isabella tokenee yllätyksestä nopeammin kuin Metti itse.
”Hei!” Metin ääni helkkyy ja hymy välkkyy.
”Miten olet... sopeutunut työhösi? Onko perehdytys ollut riittävää?”
”On, kiitos kysymästä”, Metti hymyää ja salaa häntä naurattaa. Ajatuskin Isabella Sokasta antamassa hänelle korkeimman omakumihansikaskätisesti lisäperehdytystä vessojen siivoamiseen... phah.
”Hyvä”, Isabella nyökkää, ja vilkaisee MacBookia, jonka näyttöä nainen ei mitenkään voi nähdä mutta johon Metti on kuitenkin nopein klikkauksin avannut vanhan, jo palautetun koulutehtävän.
”Koulujutut painavat vielä vähän päälle”, Metti selvittää kysymättä. ”Iski oivallus yhden esseen suhteen ja tuntui, että on pakko täydentää sitä heti! Toivottavasti siitä ei ole haittaa. Siis että käytin nyt tätä opiskelutilana.”
”Niin, hmm, eipä kai”, Isabella myötäilee, ja Metti on alusta saakka varovaisesti luottanut siihen: Isabella akateemikkona suhtautunee opiskeluaiheisiin asioihin suopeasti. ”Ei ainakaan, kun on näin hiljaista aikaa. Vaikka onhan kirjasto, ja kenties työskentelet mieluusti jossakin kahvilassakin. Jotkut viihtyvät sellaisissa ympäristöissä.”

Metti nyökyttelee kuuliaisena. Hän ei aio ottaa tätä tavaksi. Jatkossa hän on varovaisempi ja valitsee työympäristönsä huolellisemmin. Isabella Sokan tai kenenkään muunkaan ei tarvitse tietää, että Metti Säilä selvittelee asioita.

Isabella S. 02.07.19 0:59

Haaveilua ja outoja kohtaamisia
Tiistai 2.7.2019

Istuin tammatallin satulahuoneessa hajareisin satuloille tarkoitetun pukin päällä. Toivoin pyhästi, ettei kukaan näkisi minua näin rahvaanomaisesti asettuneena, vaan tuskinpa vain. Kesälomat tarkoittivat sitä, että tallilaiset tulivat ja menivät yhä kummallisempiin ja hajautuneempiin aikoihin.

Hinkkasin Ankan koulusatulan osia ja mietin ulkomailla menestyvää tammaani. Kateuden ja katkeruuden tunteet olivat menneet ohitse jonkin aikaa sitten, nyt osasin seurata tuloksia ilahdukseksi muuttuneen turtuneisuuden voimin. Rasmus oli lähettänyt videoita, ja Ankka oli aivan selvästi kypsynyt todellisen kilpahevosen rooliin. Se oli käyttäytynyt viisaasti ja suorittanut tasaisella varmuudella.

Sain saippuointini tehtyä ja ryhdyin sitten pyyhkimään satulaa valjasrasvaan sipaistulla sienellä.
”Isabella!” kuului asiallinen huuto ovelta, joka juuri avautui. Käännyin hymyilemään luottoeläinlääkärillemme ja nostin kysyvästi kulmiani.
”No?”
”Luulisin, että hyviä uutisia. Tietenkään en voi olla aivan varma. Vila ja Cava on muuten nyt raspattu.”
”Oi, kiitos paljon! Ja ihana kuulla. Jatketaan seurantaa siis”, hymyilin kohteliaasti. Mervi nyökkäsi ja katosi omille teilleen.

Oli siis varmaa, että Armin ja Reiskan tiineydet etenivät hyvin. Ja mikä parasta, myös Sessa oli vihdoin todistettu tiineeksi! Toivottavasti tulevan anglovarsan isä, kukapa muukaan kuin Cava, olisi raspauksen jälkeen herkempi ja pehmeämpi ratsastaa.

Sain puunauksen valmiiksi, ja maanisen satulahuoneen siivouksen jälkeen päätin lähteä tarkastamaan varsomiskarsinoita. Ajatukseni poukkoilivat Ankan kilpavideoissa, Saksassa kilpailevissa nuorissa, sekä etenkin kesän varsoissa. Joista puheen ollen...
”Kuulehan Verneri!” huikkasin miehen tunnistettavalle selälle.
Verneri seisahtui kysyvänä, ja huomasin, että tämän mukana roikkui joku minulle täysin vieras tyttö.

Tummanpuhuva tyttö oli ehkä nainen eikä tyttö, ja nättikin se oli. Sellainen luonnonkaunis, mutta nenäkoruineen varsin räväkkä, huomasin arvioivani vaivihkaa silmäillen. Vernerin sosiaalinen pelisilmä ei sen sijaan vaikuttanut kehittyneen, vaan mies ihmetteli kaikessa rauhassa hiljaiseksi vaivautuneisuudeksi muuntunutta tilannetta. Rykäisin hieman ja ajattelin jo esitellä itse itseni, kun herra Kaajapuron aivoissa napsahti etiketin mukainen käytös päälle.

”Ai, niin. Isabella, tässä on Ira. Salsan uusi hoitaja. Ira, tässä on Isabella, no, Sokka. Tallinomistaja.”
Viimeisin huomautus tuli Vernerin suusta juuri sen verran myöhään, että ehdimme kiusaantua. Arvelin, että Ira oli kyllä tiennyt kuka olin.
”Hauska tutustua”, sanoin silti, ja kättelin tätä Iraa puolitehoisesti hymyillen. ”Tuota, Verneri. Minulla olisi... asiaa. Öhöm, niin. Lazzoon liittyen.”

Epämukava tunnelma ei tuntunut menevän ohitse, ja Ira ottikin vaivihkaisia askelia Salsan karsinan suuntaan, kuin haistellen mahdollisuutta pakoon. Verneri rentoutui meistä ensin: nautti varmaankin siitä, etten itse pitänyt sanottavastani ja tulin siksi empineeksi. Vaan kaipa se oli vain pakko möläyttää.

”Niinä parina päivänä, kun Lazzo oli täällä... Siis ennen kuin virallisesti ostit sen. Niin tuota, Kamilla oli kiima ja käytin sitä. Lazzoa”, selostin. ”Ja nyt sitten... Saattaisin tarvita uuden annoksen spermaa. Jos se ei tiinehdy heti. Ehkä jopa varuiksi toinen siemennys, se olisi kai parasta.”
”Siis olet käyttänyt minun orini spermaa?”
”Niin.”
”Ja tarvitset sitä lisää?”
”Mielellään niin”, kiemurtelin.
”Tietenkin se sopii. Kunhan hinnasta sovitaan! Nythän se on minun. Tulee kuljetuskustannuksiakin, kun Purtseilta tänne raahataan”, Verneri vastasi hyväntuulisesti.

Liiankin hyväntuulisesti, oikeastaan. Oliko mies iskenyt jopa silmää?? Jäin hetkeksi ihmettelemään ja prosessoimaan tilannetta, vaan en siltikään osannut sanoa, oliko Verneri ollut tosissaan. Asiaa pohtiessani ja paahtaessani kohti lähintä ulko-ovea, olin törmätä siihen uuteen tallisiivoojaan, Mettiin.
”Anteeksi!” huudahdin, ja suurisilmäinen tyttö pahoitteli tietenkin omasta puolestaan.

Vasta yksityistallissa tulin ajatelleeksi, että eihän tänään ollut edes siivousvuoroa. Miten... epäilyttävää? Vaikka saihan sitä kai nauttia hevosten seurasta vapaa-ajallaankin: eihän Metti ollut tehnyt mitään, noh, epäilyttävää. Outo tunne kuitenkin jäi, vaan ehkä se oli säikähdyksen aiheuttaman rytmihäiriön jälkipyykkejä. Tuskinpä siivooja sentään tahallaan varjoissa kärkkyi.

Sanalla sanoen päättömäksi muuttunut kierrokseni jatkui yksityistalliin ja olin juuri luikahtamassa toimistoon, kun katseeni pysähtyi kahteen kummastuttavaan hahmoon, jotka seisoskelivat käytävällä Loungen ulkopuolella. Sarah, tietenkin. Sarah Reyes – Thomasin eksä, siis toivottavasti-toivottavasti-toivottavasti eksä; sekä Aleksanteri Holma – Sipsin hoitaja, vaikka arvelin pojasta olevan hevosten parissa paljon muuhunkin. Joka tapauksessa, kaksikko oli syventynyt supattelemaan, mikä oli jo lähtökohtaisesti epäilyttävää. Miten he oikein tunsivat toisensa, noin hyvin?? Oliko Sarah tosiaan niin sosiaalinen? Aleksanteri ei jotenkin vaikuttanut olevan. Vaikka toisaalta... mistäpä minä enää tiesin. Mitään.

#havaintohaaste
@Metti S. @Sarah R. @Aleksanteri H.

Metti S. 02.07.19 23:39

Metti kompuroi
tiistaina 2. heinäkuuta

Metillä ei ole elämää. Se tiesi sen jo mennessään uimarannalle paahtamaan nahkaansa, ja se tietää sen nyt, kun se tulee hevostallille vaikkei sen tarvitsisi. Mutta hei, mitäpä sitä ei tekisi uteliaisuuden vuoksi, ja varmistaakseen että ensi vuonna kesätyö on jotakin muuta kuin typerää toriraportointia kituvan pikkukaupungin kuolonkorinaa pitävän median toimituksessa. Metti aikoo saada aikaiseksi jännittäviä, kiinnostavia juttuja, jotka ovat hänen tiensä tähteyteen.

Sanovat, että hevosten hajuun tottuu, mutta ei totu. Tai ehkä hevosiin, muttei paskaan, eikä siihen kaikkeen hikeen, mitä kesähelteet ja ratsastusurheilu tarkoittaa. Metti nyrpistää vähän nenäänsä, mutta sitten se ei voi enää tehdä niin, sillä se on vähällä törmätä Isabella Sokkaan, eikä Isabella Sokkaa sovi katsella nyrpistellen niin kuin Hänen Korkea-arvoinen Ja Kolmekymppinen Korkeutensa haisisi.

"Oi, olen pahoillani", Metti hymyilee somasti ja jatkaa matkaansa nyökättyään sen merkiksi, että kaikki on oikein hyvin ja sopivasti.

Metti kipsuttelee loungeen - ja on vähällä kompastua.

"Kenen kengät??" se kysyy yhtäkkiä vähän äksynä. Kuka kehtaa asettaa esteitä Metin tielle ja pilata hiljaisen hiiviskelyn? Kirkkaanpunaiset kumisaappaat keskellä loungen lattiaa. Ei sovi Auburnin tyyliin eikä Metin suunnitelmiin.

"Mun."
"Miksei ne sitten ole sun jalassa?" Metti tivaa Märta Merenheimolta.
"Piti sataa, mutta ei sada. Niillä on epämukava kävellä. Joten en, jos ei tarvitse."
"No mutta mitä ne tekee keskellä lattiaa", Metti sanoo yhä nyreänä ja tarttuu toiseen saappaaseen voidakseen heristellä sitä. Voih, nehän on nimettykin – kuinka päiväkotimaista – Josefina Rosengård – varmana niissä lukee Josefina Rosengård – Märta sanoi että ne on sen.
"Ei niiden tarvitse siinä olla", Märta sanoo ja kohauttaa olkiaan. "Pistä vaikka mun kaappiin."
"Pistä itse", Metti sanoo topakasti ja tipauttaa punaisen kumisaappaan kädestään lattialle sisaruksensa viereen.

Metti menee juomaan lasillisen vettä ja kiinnittää huomiota siihen, kuinka Märta saappaat-ovat-minun-mutteivät-olekaan Merenheimo nappaa lähtiessään hedelmäkorista kaksi hedelmää. Miksi? Onkos se häikäilemätön varas? Näpistelijä Auburnin kartanolla! Metti on nyt taas innoissaan, ja kylläpäs sille tulee kauhean kiire päästä äkkiä kotiin ja koneen äärelle. Tietysti tilannetta pitää tarkkailla vielä lisää (ja ehkä soittaa sille R. Alsilalle? Ex-heila voisi tietää jotakin? Olla halukas jakamaan näkemyksiään? Tai jospa katkera ex-heilan nyx-heila innostuisi antamaan lausuntonsa M. Merenheimon kyseenalaisesta maineesta?), ennen kuin menee mitään kiveen hakattua julkaisemaan, mutta kenties anonyymia pohdintaa...

Ohikiitäessään se kuulee tallimestarin sanovan mystiselle juttukumppanille:
"Kiitos vielä kyydistä. Arvostin. Vaikkei sun tarvitsis. Kun eihän me enää... olla."

????? Metti on vähällä mennä oikosulkuun. Näpistelijöitä ja vanhan suolan herättämää janoa ja rebound-kyytejä? Mainiota. Askel hidastuu, jotta Metti kuulisi lisää ja saisi mieluiten selville tallimestarin keskustelukumppanin henkilöllisyyden, mutta käytävällä kiirivä kavioiden kopina ajaa kesäsiivoojatoimittajan hänen omaksi suureksi harmikseen sittenkin liikkeelle.

On vaikea olla mulkaisematta täkäläisittäin varsin vaihtelevantasoisesti pukeutuvaa Ellen-tytteliä, joka taluttaa hevosta ja pitelee olkapäällä puristaen samalla puhelinta korvallaan. Metti hämmästyy huomatessaan, että myös Ellen näyttää vähän siltä kuin mulkoilisi koko ympäröivää maailmaa. Mistä puhelussa oikein on kyse, kun se saa naisen noin äkäisen näköiseksi? Osaisipa Metti ruotsia paremmin; sitten hän saisi tästä ehkä uuden aineksen seuraavaan kolumniinsa – vaikka se keitos kyllä jo poriseekin runsaana ja kuohahtelevaisena. Ei pidä tehdä sitä virhettä, että kompastuu kumisaappaiden lisäksi omaan inspiraatioonsa. Rajausta, rajausta.

#havaintohaaste
@Märta M. @Jonathan R. @Ellen N.

Isabella S. 18.07.19 16:28

Power-palaveri
torstaina 18.7.2019

”Sarah! Kiia! Toimistoon”, huikkasin, ja naiset näyttivät hetken aikaa perin kauhistuneilta. Kello tuli pian viisi ja molemmat iltatallin tekijät olivat ilahduttavan ajoissa. Osoitin neitokaisille tuoleja pöydän toiselta puolelta istuessani itse muhkeaan toimistotuoliin.

”No niin – ai, kiitos että pääsit tulemaan, Jonathan.”
Keskeytin hädin tuskin alkaneen selitykseni ja odotin, että tallimestari etsi itselleen istumapaikan – jota ei varsinaisesti ollut, joten mister Raynott hyppäsi rennosti massivipuisen pöydän reunalle sen sijaan, että olisi seisonut palaverin ajan.

”Siis. No niin. Sarah, Kiia, te olette Power Jumpien aikaan töissä. Jonny on lomalla, mutta läsnä, ja minä olen tietenkin myös paikalla. Pennakin on, kun ei malta pysyä poissakaan”, aloitin, ja naiset rentoutuivat silminnähden edessäni. Olivatko he kuvitelleet joutuneensa puhutteluun? Mistä ihmeen syystä – vaikka väliäkö sillä. Pieni ja täysin tahaton pelästys saattoi tehdä työmotivaatiolle ainoastaan hyvää.

”Okei. Meille tulee taas lomittajia Kallasta, pyysin samoja kuin aiemminkin, jotta perehdyttämistä olisi vähemmän. Power Jumpien aikaan kaikki täytyy tehdä tavallistakin huolellisemmin. Tarhat siivotaan joka päivä, vierailevien hevosten kohdalla tarhavuorojen välissä, jotta välttäisimme kaikenlaisten mahdollisten tartuntojen leviämisen. Mikäli oritarhoissa vuoron perään tarhaavat ovat saman omistajan, välisiivous ei ole pakollinen. Mutta siistiä täytyy olla – ja kyllä, kyllä, saatte pitää kottikärryjä jossakin lähettyvillä mutta piilossa kiitos.

Jonny – saat hoitaa tarvittaviin karsinoihin väliseinät jo tällä viikolla, vaikka heti huomenissa. Vanerit on tilattu karsinoiden mitoissa ja ne saapuivat toimituksena juuri. Kierrä myös tallia lävitse ja katso, tarvitseeko maalia paikata jostakin. Siivoojamme Metti kiillottaa kattokruunut ja huolehtii katsomoiden wc-tilojen huolellisesta suursiivouksesta leikkokukkineen.”

Pidin hetken tauon ja katsoin työntekijöitäni, Sarahia erityisesti, koska sen kamalan mutta onneksi salaisen Thomas-vahingon takia tuntui aivan erityisen tärkeältä kohdella nuorta naista ehdottoman tasapuolisesti. Tai siis, varmistua siitä että katsoin häntä rehellisesti silmiin siinä missä Kiiaa ja Jonathaniakin.

”Sarah ja Kiia: te olette Power Jump -viikonloppuna kartanon kasvot. Muistakaa näyttää siisteiltä, ja ottakaa työpäivä asiakaspalvelun kannalta. Kilpailijat ovat hyvin todennäköisesti stressaantuneita ja heillä saattaa olla suorastaan typeriä toiveita – yrittäkää silti toteuttaa niitä. Delegoikaa vaikeimmat Pennalle, viime kädessä minulle tai Amandalle, siskolla ainakin on naurettaviin toiveisiin ja ongelmiin kuolettava vaikutus. Saatte ’Auburn Estate STAFF’ -pikeepaidat sekä nimikyltit. Paidat tulevat Sokka Luxin kautta, brodeerausten pitäisi olla maanantaihin mennessä valmiit. Tilasin paitoja useampia ja monessa koossa, myös niille lomittajille. Heistä puheen ollen: te olette heidän lähiesimiehiään. Pitäkää lomittajat kiireisinä, laittakaa siivoamaan karsinoita ja niin edelleen. Ja niin, yksityistenomistajia on varoitettu kilpailuista, mutta jos nyt joku pirullinen kouluratsastaja keksii treenata Power Jumpin aikaan, niin ajakaa sellaiset maastoon Isabella Sokan määräyksellä”, selostin, ja katselin taas yleisöäni.

”Kysyttävää?”
Naisilla ei ollut, joten päästin nämä töihinsä. Toivottavasti kaksikko osoittautuisi vastuun arvoisiksi, vaan eiköhän. Ainakin neitokaiset sopivat erinomaisesti edustustehtäviin ja osasivat käsitellä jos jonkinmoisia ratsuja (Torun ja Effin käsittelemisessä oli näyttöä kerrakseen), lomittajista kun ei voinut mennä vannomaan.

Sarahin ja Kiian poistuttua haimme loungesta kahvia ja uppouduimme vielä Jonathanin kanssa käymään läpi rehu- ja kuiviketilauksia sekä suunnittelemaan kilpailujärjestelyjä, kuten vierailevien hevosten majoittamisia sekä kilpailupysäköintialueita. Jossain siinä koristeellisten to do -listojen lomassa (minä kirjoitin, ei Raynott) tulimme myös sopineeksi yhteisestä vierailusta Rosengårdiin.

#powerjump2019
@Sarah R. @Kiia K. @Jonathan R.

Vivienne B. 26.10.19 11:55

Kartanonneitejä, ystäviä, salaisuuksia ja kettuja
lauantaina 26.10.2019

Tapahtunut aamupäivällä (Viivi ei katso kelloa).
Kirjoitettu yhdessä ystävän @Jusu R. kanssa

Vivienne Blankley kantoi tomerasti Pontson varusteet omalle paikalleen ja silitteli hellästi satulansuojuksen rypyt suoriksi. Hän oli omistajana ehkä vähän neuroottinen ja hurjan ylpeä siitä. Sillä tavalla sulautui parhaiten Auburniin.

Pontso oli oikeastaan käyttäytynyt aika mukiinmenevästi, mistä syystä Viivi oli varsin hyvällä tuulella. Toki hyväkäytöksisyys oli suhteellista: he olivat tehneet pelkkää käyntityöskentelyä tehokkaat 45 minuuttia arvoisan Isabella Sokan käskystä, joten kiitolaukkaepisodit sun muut olisivat olleet melkoisia munauksia päivän treenisuunnitelma huomioon ottaen.

Päivä kuitenkin muuttui vielä entistäkin paremmaksi, sillä Viivin terävät silmät tavoittivat käytävältä yhden hänen lempihenkilöistään.
"Jusu! Jusuuu!!"
No mitä kummaa, eikö Josefina kuullut häntä?
"JUSUUU!! Jusu hei!! Jusuuuuu!!!" tyttö kailotteli, ja lähti lopulta kulman taa kadonneen lempiesteratsastajansa perään.

Josefina kuuli kyllä.

Josefina ei olisi välittänyt kuulla, mutta kyllä hän kuuli, sillä Vivienne Blankleyn kimakkaa ääntä oli kohtalaisen vaikea suodattaa pois tietoisuudestaan. Nyt Rosengårdien nuorimmainen hidasti kulkuaan, huokaisi alistuneena ja seisahtui lopulta kokonaan. Hän oli ehkä onnitellut itseään hyvästä ideasta keksittyään, että ehtisi viettää aikaa poikaystävänsä kanssa lähtemällä tämän mukaan tallille, mutta hyväkin idea oli hauras: Auburnissa oli muitakin kuin he kaksi, eivätkä kaikki näistä muista ymmärtäneet, että jotkut saattoivat haluta viettää kahdenkeskistä treffipäivää talliympäristössä.

"Niin?" Jusu kysyi ja siivosi kärsimättömyyden äänestään, kuten aina. Josefina Rosengård ei ollut kärsimätön.
"Mitä kuuluu? Mitä Grannille kuuluu? Entä sille toiselle, sillä hienolle mustalle?? Koska sulla on seuraavat kilpailut, pääsenkö mukaan?" Viivi aloitti. Oli tärkeää aloittaa keskustelu vahvasti ja tarjota paljon mahdollisia puheenaiheita. Sitä paitsi Jusu oli tottunut Aliisaan, jonka erinomaisesta tavasta keskustella Viivikin mielellään otti mallia.

Jusu räpäytti silmiään kerran jos toisenkin. Epätoivoaan nieleksien hän vilkaisi olkansa yli Branin karsinalle, mistä Rasmus jo kysyvänä kurkisti. Nopea irvistys jäi toivottavasti Viiviltä huomaamatta, mutta ei ohi kävelevältä Tildalta, joka tyrskähti pikkuisen ja jatkoi huomattavan vauhdikkaasti matkaansa mahdollisimman kauas ystävästään Viivistä.

"Hyvää, hyvää, hyvää, hevoset voi hyvin, en tiedä koska kilpailemme", Jusu keskusteli kaikkea muuta kuin hyvin ja valehtelikin vielä: vastahan hän oli seuraaviin kilpailuihin ilmoittautunut, mutta sitä Viivi ei tiennyt (paha Jusun periköön, jos Viivi saisi tietää).

"Entä sinulle?" neiti Rosengård tiedusteli kohteliaisuuttaan, ja pelkkää kohteliaisuuttaan, lyhyttä vastausta ja pikaista pakomahdollisuutta toivoen.
"Oi, minulle kuuluu aina erinomaista, kiitos kysymästä!" Viivi heläytti parasta mielialaansa väläytellen. Jusun seura teki hänet aina iloiseksi. Sillä oli oikeastaan vähän sama vaikutelma kuin Amandan, Nitan, Tildan tai Aliisan läsnäololla. Hitsi! Olipas hänellä jo suuri ystäväjoukko, Viivi hoksasi.

"Vaikka oikeastaan… Pontso on kyllä ollut vähän tuhma. Pontus siis", tyttö myönsi vastahakoisesti ja lähti oikein luontevasti seuraamaan Jusun kannoilla kohti Branin karsinaa, joka aivan selvästi veti neiti Rosengårdia puoleensa.
"Kai sä mun Pontuksen tiedät? Ai niin! Himpulat sentään, sullahan on tietysti yhteydet kaikkiin superratsastajiin ja huippuratsuttajiin! Kukahan voisi olla Pontsolle hyvä? Se kun on tollainen poni, ja te olette Rasmuksen kanssa aika pitkiä. Vaikka enpä tiedä, Pontsosta on tullut sen verran pulleapontso että varmaan se kantaisi helposti pitkänkin aikuisen..." Viivin ääni hiipui pohdinnaksi, sillä tyttöä oli alkanut nolottaa. Oliko hän juuri myöntänyt tarvitsevansa orinsa kanssa apua??

Oli tai ei, Josefina ei tietenkään nauranut hänelle, olivathan he ystäviä! Vanhempi tyttö, nainen jo oikeastaan, niin, neiti Rosengård näytti juuri sopivasti mietteliäältä ja vähän tuskaiselta ja siitä Viivi tiesi tämän ottavan hänen ongelmansa tosissaan. Sellaista vakavuutta olisi voinut odottaa varmaan myös Gabriellalta ja Sarahilta, jotka jo tallityöntekijän rooleissaan tietysti ottivat asiakkaiden hevosmurheet todesta, mutta kyllä Jusussa oli jotakin erityistä. Selvästi se oli tykästynyt Viiviin ja ottanut hänet suojatikseen!

"Eikö – oletko kysynyt Isabellalta?" Jusu kysyi tarkoituksenaan vain vierittää vastuu mahdollisimman vikkelästi jollekulle toiselle olematta kuitenkaan epäkohtelias.
"Joo. Se oli juuri Isabellan idea. Ilmeisesti Pontus ei ole sen suosikki", Viivi huokaisi.
"Niin, hmm, onhan se, tuota, ori", Josefina nyökytteli vähän hajamielisenä ja rapsutti Brania (joka oli, hui kauhistus, kirjava ori).

"Sì sì! Ja Muutenkin… Siis tämä on sitten salaisuus", Viivi aloitti ääntään hiljentäen ja ori-kommentille mukisematta nyökytellen. Tyttö vilkaisi pikaisesti Brania harjaavan Rasmuksen suuntaan, joka vieläkin vikkelämmin käänsi katseensa kuin ei muka kuuntelisi. Tosiasiassa Viivin kuiskaus saattoi tavoittaa myös naapurikarsinat, kaikesta äänenvoimakkuuden alennukseen suunnatusta vaivannäöstä huolimatta.

"Isabella… Isabella on..." Viivi yritti, kröhäisi vielä ennen kuin jatkoi onnetonta supatusyritystään: "Isabella on haukkunut Pontsoa tuntiponiksi! Se on kuulemma pullea ja keskinkertainen! Voitko uskoa? Tosin se pyysi kyllä hirveästi anteeksi, Isbe siis, oli mukamas huono päivä ja sterssiä ja sen sellaista, mutta ihan totta kyllä loukkaannuin."

Tyttö koetti esitellä Josefinalle oikein tulistunutta ja loukattua naamaa, mutta kenties nyt esitelty salaisuus ei ollutkaan niin mehukas. Sen Viivikin oli taitavana ihmistuntijana aistivinaan. Taitavan ihmistuntijan tarkasteltavana ollessaan Jusu sentään yritti olla tyrskähtämättä naurusta. Vähän jälkijunassa purtsilalainen hevosnainen oivalsi, että tässä kaivattiin myötätuntoa.

"Vai niin. Tuntiponi! No onpa hyvä että Isabella ymmärsi pyytää anteeksi", Josefina lasketteli yhtäkkiä naama vakavana, ellei laskettu vähän nykiviä suupieliä. "Sehän vasta olisi Pontson aliarvioimista."

Sitten Josefina vilkaisi taas Rasmusta. Ne olivat niin ällöttävän imelästi rakastuneita, ettei Viivi tiennyt yökkäilläkö vai ollako kateellinen vai oliko tämä niitä hetkiä kun piti ylevästi iloita toisten onnesta. Eivät pystyneet pitämään edes silmiään irti toisistaan ja muuta koululais-Viivit eivät aivan tohtineet ajatellakaan.

"Kuule Viivi", Josefina aloitti ja pohti kuumeisesti seuraavia sanojaan. "Mä lupaan miettiä, tunnenko jonkun, joka osoittaisi Isabellalle että Pontso on huippuponi. Voin mäkin sitä varmasti joskus kokeilla, vaikka en tiedä onko siitä apua, mähän olen vain – no joo. Mutta nyt mä olen… treffeillä."

"Eikä! Ihan totta! Sehän olisi erihienoa!" Viivi hihkaisi, ja kuiskinta pääsi unohtumaan. Treffi-asia sen sijaan hämmensi häntä, muttei suinkaan lannistanut. Viivi oli saanut Jusun ystävällisyydestä polttoainetta päättäväisyydelleen.
"Ai. Kivaa. Kai. Älkää antako minun häiritä!'

Harmillista kyllä, pelkkä Viivin iloluontoinen laulahdus ei riittänyt häiritsevän elementin poistamiseen. Josefina ja Rasmus näyttivät yhä tahtovan kahdenkeskistä aikaa. Saattoikin oikein katsella, miten Viivin pehkonpeittämissä aivoissa raksutti. Nyt oli kai siirryttävä kovempiin aseisiin, sillä tyttö ei ollut vielä valmis luopumaan pro-esteratsastaja-ystävästään (joka oli huom., tärkeänä sivuhuomautuksena, myös kartanon perijätär. Toinen sivuhuom.: mitä perijättäriä Isabella ja Amanda enää olivat? Nehän olivat jo perineet koko roskan, kun hän vasta jonotti?! Kyllä taisi olla paikkaansapitävämpää puhua perineettäristä, sanelihan ajankulkukin jo tällaisia asioita).

Lopulta Viivistä tuntui kuin Josefina olisi hänen ajatustensa raksutellessa hiljalleen lipunut kohti Rasmuksen taianomaisia pro-esteratsastaja-käsivarsia jättäen Viivi-paran aivan yksikseen hulppealle käytävälle höpisemään. Ei auttanut kuin paljastella.
"Hah, hassu juttu muuten. Treffit. Niitä tulee ja menee! Vaan milloinkas olet viimeksi kuullut hyvän salaisuuden? Siis oikeasti, äskeinen oli vain –", ja pfiuf, Viivi huiskaisi ilmaa johdatellen kuulijoitaan parempien salaisuuksien pariin. "Kuulin yhden keskustelun. Aikuisten juttuja."

Aikuisten jutut lapsen suusta kenties jähmettivät esteratsastajapariskunnan molempia osapuolia, ja ehkä osansa treffitunnelman hyytymisellä oli silläkin, että kyseinen lapsi nyt ylipäänsä oli yhä paikalla. Sekä Josefina että Rasmus olivat jo ehtineet kuvitella, että Viivin visiitti oli lähenemässä loppuaan. Nyt kaksikko suuntasi alistuneet vilkaisut Auburnin Ponipäälliköttäreen, joka näytti pian tukehtuvan mehevään salaisuuteensa.

Jusu tiesi jollakin tasolla, että seuraan liimaantuneista lapsista pääsi nopeimmin eroon olemalla ruokkimatta heidän intoaan kiinnostusta osoittamalla. Se taso ei, harmillista kyllä, kuitenkaan ollut käytännön toiminta. Jusua ajoi toimiinsa lievä huoli: millaisia aikuisten keskusteluja tyttöparka oli joutunut sivusta kuulemaan?

"Missä sä sellaisia aikuisten keskusteluja oikein olet joutunut kuulemaan?" esteratsastajatar tiedusteli sinisilmiään huolestuneesti pyöristäen.

"Tallissa. Ohimennen vain", Viivi vähätteli, vaikka tavallaan olisi halunnut julistaa hankkineensa suoranaista tiedustelutietoa. "Aliisa ja Anton juttelivat. Kettu kävi kolossa ja näin - kyllä sä tiedät, ne hokee sitä Temppareissa."

Viivi piti tauon. Tallissa vallitsi sellainen hyvien esiintyjien aikaansaama vaikuttunut hiljaisuus. Samalla tyttö kuitenkin kihisi jännityksestä. Ei hän oikeasti ollut Temppareita katsonut, googlannut vain Antonin sanat ja tulos oli ollut tämä.

Josefina ei ollut googlannut ilmaisua saati katsellut Temppareita, eikä itse asiassa tiennyt lainkaan mistä kumman luontokokemuksesta Viivi höpötti. Aliisa ja Anton olivat nähneet ketun ja… mitä?

Rasmus yski ja kakoi.

"Paras salaisuus on silti se…" Viivi aloitti, päristeli rumpuja mielessään ja keskittyi tukka väpättäen kuiskaamaan: "että kyseessä onkin Sarahin kettu. Ei Antonin tai Aliisan. Miettikääpä sitä!"

Ja niine (kuuluvine) loppukuiskutuksineen Viivi lähti viilettämään tarmokkaasti kipittäen rehuhuoneeseen. Salaisuudet oli vahingossa paljastettu ja tytön mielenkiinto sammutettu.

Jusu kääntyi hölmistyneenä katsomaan Rasmusta, jonka kasvot punoittivat yhä.
"Mistä se puhui?" Jusu supatti poikaystävälleen silmät hämmennyksestä levällään. "Asuuko Auburnin tiluksilla kettu? Miten Sarah siihen liittyy? Eihän kettuja pidetä lemmikkeinä."

Rasmus toljotti takaisin.

"Mitä?" poikapolo pärskähti epäuskoisena.
"Kettu kävi kolossa. Missä kolossa? Onko sillä pesä jossain täällä?" Josefina toisti ihmetyksenaiheensa.
"Vitsailetko?"
"Miten?"
"Kettu ja kolo on, öö, sanonta."
"Ai! Mitä se tarkoittaa?"
"Etkö sä tosiaan tiedä?" Rasmus kysyi viattoman tietämättömältä tyttöystävältään ja kirosi mielessään tämän suomenruotsalaisuutta, kun Josefina pudisti vilpittömän ihmeissään päätään. "No siis…"

Rasmus elehti. Josefina tuijotti. Hetki venyi. Oivallus iski.

"Mitä eiii", Josefina vinkaisi järkyttyneenä. Viivi oli tyyliin kymmenen ja tiesi kuka pani ja ketä. No, tavallaan.

#olitkopaikalla

Anton S. 24.11.19 12:04

23.11.2019
kirjoitettu yhdessä Sarahin kanssa

#fallfeeling

Anton vilkuili niin osallistujalistoja, kelloa kuin kanslian oveakin. Hän oli koko aamun hoitanut paperihommia siellä istuessaan ja odottanut josko hänen "parinsa" mahtaisi saapua paikalle jossain vaiheessa, sillä ei todellakaan halunnut hoitaa kuuluttajanhommia itse.

Anton oli jo melkein soittamassa Sarahille kysyäkseen, missä ihmeessä tämä kuppasi, kun kanslian ovi kävi ja brunette pyyhälsi sisään.
"Olet myöhässä", mies totesi yrittäen kuulostaa loukkaantuneelta, mutta kasvoille hiipivä hymy varmasti pilasi sen vaikutelman.
Anton taputti vieressään olevan tuolin istuinosaa, otti hörpyn vesipullostaan ja mietti, mitäköhän tästäkin päivästä tulisi.
"Tai sitten sä olit vain liian ajoissa?" Sarah vastasi virnistäen ja liukui istumaan Antonin viereen. Ajantaju oli mahdollisesti kadonnut hetkeksi, kun nainen oli jäänyt suustaan kiinni Ellien kanssa.
"Kuulutatko vai hoidatko paperit?" Kysymystä seurasi tuijotus, jonka aikana Sarah yritti tasata hengityksensä ja tutki millä tuulella Seljavaara oli sinä päivänä.
"Paperit", Anton ilmoitti vastaten Sarahin tuijotukseen. Niin he olivat aina Aliisankin kanssa tehneet: Huru hoiti puhumiset ja Anton paperit.
Mies kyllä muisti miten perseelleen edellinen kuuluttaja/kanslisti-päivä oli mennyt Aliisan kanssa. Ja muisti myös elävästi sen illan, kun he olivat Sarahin kanssa…

Anton yskähti epämääräisesti ja siirsi sitten katseensa lähtölistoihin. Olivathan he Sarahin kanssa olleet tekemisissä sen illan jälkeenkin useampaan otteeseen, joten eihän tässä mitään ihmeellistä pitäisi olla. Ollutta ja mennyttä…
"Ensimmäinen luokka alkaa ihan kohta", mies mutisi.
"Onhan tässä nyt aikaa, ruhtinaalliset kolme minuuttia", Sarah vastasi ja yritti vältellä ajatuksiaan, jotka pyrkivät palaamaan ajassa taaksepäin siihen iltaan, joka oli kieltämättä tullut kyllä tarpeen.

Sisääntulon aiheuttama reippaus valui sormenpäistä lähes veden lailla ja tilalle tuli varsin kiusalliselta vaikuttava hiljaisuus. Sarah tuijotti hetken kentälle, jossa porukka alkoi olla viittä vaille valmiit tositoimiin.

Alkukuulutuksen jälkeen Sarah lähetti ensimmäisen ratsukon matkaan ja katsahti sitten hiljaisuuden keskellä Antonia uudelleen.
"Mitä sulle kuuluu?"
"Sitä samaa kuin aina ennenkin", mies kohautteli harteitaan. "Eli ei mitään kummempaa."
Tylsä oli vastaus, mutta niin oli miehen elämäkin. Ei mitään kummempaa tapahtunut millään saralla.
"Sä oot varmaan lähdössä sinne Saksaan?" Anton kysyi sen sijaan, että olisi heittänyt kuulumiskysymyksen takaisin Sarahille. Vaikka hän itse olikin keskittynyt esteisiin, oli mies kuitenkin perillä Dressage Masterseista, sillä tallin kouluratsastajat eivät muusta tuntuneet puhuvankaan. Nainen kohotteli kulmiaaan yllättyneenä.

"Joo. Aliisakin lähtee, kuulemma Robertin kisahoitajaksi", Sarah vastasi muistaen sen yhden puheripulin, jonka kuuntelijana oli Märtan kanssa saanut olla.
"29 tunnin merimatka Helsingistä Saksaan", nainen lisäsi ja kuulutti seuraavan ratsukon radalle. Siinä olisi kokemusta kerrakseen, nainen vain toivoi, että Effi matkustaisi hyvin pitkän matkan.
"Kuulostaa… Kivalta", Anton murahti ja tunsi jonkinlaisen typerän mustasukkaisuuden piston sisällään. Vai että Aliisakin lähtisi Robertin avuksi. Eihän hänellä ollut mitään syytä tuntea niin. He olivat eronneet ajat sitten ja sitä paitsi, Robert ei ainakaan miehen luulojen mukaan pitänyt edes naisista.
Anton kallisti aavistuksen päätään ja katseli Sarahia. Tiesiköhän latina asiasta? Siis siitä, että saattoi olla aivan turhaa yrittää liehitellä Robertia.

"Eikö vaan?" Sarah vastasi ja pureskeli mietteliäänä alahuultaan. Robert ei ollut halunnut lähteä hänen kanssaan Rovaniemelle kisoihin ihan asiallisen syyn vuoksi, mutta ensi kuussa he olisivat samassa rekassa kaksi vuorokautta suuntaansa. Tietysti paikalla olisi muitakin, Ellie pitäisi varmasti huolen siitä, että ajatukset pysyisivät kurissa. Ehkä.
"Mites sun ja Aliisan välit nykyään?" Sarah toivoi, ettei ollut yhden yön seikkailullaan aiheuttanut kitkaa kaksikon väleihin. Vaikka nainen kyllä epäili, tuskin Anton olisi niin tyhmä, että menisi mainostamaan yöstä, jonka merkitys oli ainakin Sarahille ollut puhtaasti fyysinen.
Ehkä Aliisakin olisi sanonut jotain puheripulissaan, jos olisi tiennyt?
"En tiedä. Tai siis, ollaan kyllä väleissä, mut… Niin. Siinäpä se", Anton huokaisi ennen kuin he keskittyivät hetkeksi vastuutehtäviinsä.

"No, mitenkäs sun mieshommat?" blondi uteli. Hänestä oli jotenkin huvittavaa keskustella entisistä sun muista säädöistä entisen yhden illan säädön kanssa.
Mutta toisaalta siitä kai saattoi myös olettaa, että heidän välinsä olivat ihan normaalit siitä pienestä lipsahduksesta huolimatta.

"Sekaavat", Sarah naurahti, vaikka kyseinen sana kyllä kuvaili varsin hyvin sen hetkistä tilannetta.
"Ainakin Thomas muutti veljensä kanssa samaan aikaan pois mun nurkista, niin ei tarvitse enää vältellä kotona olemista", nainen lisäsi virnistäen vilkaistessaan Antonia. Siinä oli ollut myös yksi hyvin painava syy heidän hairahdukselleen.
Mies tuhahti huvittuneena. Ei hän ainakaan olisi majottanut yhtäkään exää (tai tämän veljeä) nurkkiinsa, vaikka mikä olisi tullut.
"Ja Robert… no, se on ihan yhtä mysteeri, mitä ennenkin", Sarah mumahti puolivahingossa ääneen ennen seuraavan ratsukon kuuluttamista. Mikestä hän ei halunnut edes puhua, se seikkailu oli pysynyt heidän kahden välillä samalla tavalla, kuin Antoninkin kanssa.

Blondi kurtisteli kulmiaan Sarahin mainittua Robertin. Ei hän ihan tarkkaan muistanut, mitä nainen oli kyseisestä miehestä puhunut, mutta jotain kyllä ja oli pistänyt merkille myös halloween-juhlissa, kuinka Sarah oli Robertin läheisyydessä viihtynyt erittäin paljon.
"Mmniiin… Tuota.. Kai sä tiedät, että se seurustelee?" Anton meni sitten kuitenki möläyttämään, vaikka oli itselleen luvannut ettei asiaan sotkeentuisi millään tavalla.
"Tai no, en mä tiedä seurusteleeko enää. Silloin sun synttäreiden aikaan ainakin oli Aleksanterin kanssa", mies yritti paikkailla sanomisiaan, mikä oli ihan yhtä kannattavaa kuin ripulin parantaminen piereskelyllä.
"Kai ne eronneet sitte ovat ku Robert kerran muutti Aliisan luo eikä Aleksanterin."

Sarah tunsi kivuliaan muljahduksen mahanpohjassaan, Anton olisi ihan yhtä hyvin voinut lyödä häntä nyrkillä alavatsaan. Seurustelee - synttäreiden aikaan - Aleksanteri. Katse tuijotti tyhjyyteen, johonkin maneesissa olevien esteiden sekaan, eikä nainen saanut yhdestäkään mielessään myllertävästä ajatuksesta kiinni.
Miksi Anton oli sanonut niin? Tiesikö se? Halusiko se vain saada hämmennystä aikaan? Ei Anton ollut sellainen ihminen, hehän olivat kavereita, eikö? Robert ja Allu?
Veri tuntui pakenevan kaikista tärkeistä elimistä, kun Sarah tajusi sen. Jos Anton puhui totta, hän oli maannut Robertin kanssa silloin, kun toinen oli ollut parisuhteessa.

Oliko hän taas tietämättään joutunut tilanteeseen, jossa oli toinen nainen?

Sarahin ääni värisi, kun nainen kuulutti seuraavan ratsukon hieman jälkijunassa.
"Mistä sä tollasta keksit?" nainen lopulta kysyi, kun oli saanut hallittua suurimman kuohunnan sisällään. Tietysti siellä myrskysi edelleen, valtavasti, mutta Sarah sai pidettyä puristavan tunteen kurkussaan, ei päästänyt sitä ulos asti.
Anton irvisteli sisäisesti ja liikahteli vaivaantuneena tuolillaan. Hän ei kohta astuisi enää jalallakaan siihen kuuluttajakopperoon, koska tuntui menevän aina vtuiksi.
"Aleksanteri itse sanoi niin", hän vastasi lopulta.
"Mutta eihän ne tosiaan välttämättä enää ole yhdessä. Ja voihan Robert pitää niin naisista kuin miehistäkin, mutta niih. Sori. Aattelin et sun olis ehkä hyvä tietää… Tai siis niin… Ettet nyt vaa kuvittelis liikoja tai jotain", mies sopotti nopeasti ja moitti itseään siitä, että oli ylipäätänsä mennyt suunsa avaamaan.

Sarahin epäilevä kanta mureni kuitenkin jokaisen sanan myötä lisää. Kevyen vaivaantunut tunnelma synkkeni valtavalla vauhdilla kiusalliseen hiljaisuuteen.
"No kiva tietää", nainen totesi lopulta varsin värittömällä äänellä. Voi paska.
"Tai olisi ollut ehkä kivempi tietää jo sillon mun synttäreinä, mutta no..."

Senkö takia Robert oli niin vaikeana? Koska hän oli onnistunut vastavuoroisesti pilaamaan miehen parisuhteen. Sarah ei tajunnut miksei toinen ollut kertonut, ihan yhtä lailla, kun hän oli itse kertonut. Tietysti oli olemassa vaihtoehto, ihmiset, kun olivat niin kovin luotettavia, että Allu oli valehdellut.
Mutta miksi se olisi valehdellut jostakin sellaisesta asiasta?
Sarah tunsi miten kynnet upposivat hieman liian syvälle kämmenen ihoon ja irvisti hieman. Punaiset jäljet jäivät näkyville vielä silloinkin, kun nainen laski kätensä kämmen alaspäin pöydälle.

Anton ei ollut se kaikkein fiksuin kaveri maailmassa, mutta kyllä hän välillä osasi yhdistellä palasia päässään.
"Ette kai te sun synttäreillä sitte…" mies kysyi ja liikutteli etusormeaan toisen käden etusormella ja peukalolla muodostamassa ympyrässä.
Pitkä huokaisu pääsi mieheltä ja hän pudisteli päätään pieni, epätoivoinen hymy kasvoillaan. Mikäs hän oli moralisoimaan, koska ei itselläkään joskus nuoruudessa housut jalassa pysyneet toisten naisten seurassa omasta seurustelusuhteesta huolimatta.

"Yäk, Anton, hyi", Sarah älähti ja värähti kuin pudistaakseen miehen antamat mielikuvat mielestään. Se oli kuitenkin toiminut, vähän, mutta kuitenkin, sillä naisen suupieli taipui lyhyeksi aikaa pieneen hymyntapaiseen.
"Mutta kyllä, tässä kun nyt kerrotaan kaikki elämän kivat pikku virheet, niin silloinpa hyvinkin. Mutta kuten ehkä arvasit, mulla ei ollut pienintäkään aavistusta, että Robert olisi…varattu. Vielä vähemmän, että se olisi Allun kanssa", Sarah huokaisi syvään ja upotti kasvonsa käsiinsä.
Voi perseen perse.

"Hyi Sarah, tuhma!" Anton tyrskähti. Kyllä hän tiesi miten tuhma hänen vieressään istuva nainen osasi olla, toki vain yhden kerran perusteella.
"Mut ei se sun vikas ole. Tuskin sä aseella uhaten Robertin sänkyys pakotit? Ethän? Sitä paitsi sattuuhan noita paremmissakin piireissä", mies totesi sitten, kun oli hetken muistellut heidän kahden yhteistä hetkeään. "Ei oo maailmanloppu."

"Se kyllä...käytännössä katsoen...aloitti. Ehkä", Sarah muisteli tuntien punan leviävän kasvoilleen. Tuntui jollakin tapaa likaiselta edes muistella sitä iltaa, mutta pahinta oli edelleen se, että hän ei katunut tapahtumaa kaikesta huolimatta. Kuuluiko hänen katua?
"Mun pitää ehkä kysyä Robertilta suoraan ennen, kun tuomitsen sen ihan lopullisesti. Tai se jotenkin ehkä olisi kypsä tapa lähestyä tätä tilannetta? Viimeksi, kun kuulin, että mua oli käytetty samalla tapaa hyväksi, melkein kuristin sen miehen. Silloinkin kyllä annoin sen miehen kertoa oman puolensa asioista, eikä se ollut yhtään niin...tärkeä tyyppi."

Sarah lannistui entisestään sanojen vain pulputessa lähes merkityksettöminä ulos hänestä. Ei hän halunnut jakaa sitä Antonille, ei oikeasti halunnut kertoa asiasta kenellekään. Thomas oli tiennyt ja se oli riittänyt. Jos hän menisi kertomaan tästä Thomakselle, tai mies kuulisi jostakin muualta, Sarah epäili, että Robert ei selviäisi pelkällä kevyellä kuristusotteella.
"Voitko...olla kertomatta tästä kenellekään? Thomas. Se ehkä tappaa Robertin, jos se kuulee", nainen peitti suunsa kädellään, vaikkei epäillytkään sanojaan hetkeäkään. Jos mies oli jättänyt kihlattunsa ja muuttanut takaisin Suomeen hänen vuokseen, jo valmiiksi kiilan asettanut Robert ei olisi saamassa kovinkaan kaunista käsittelyä toiselta.

Anton esitti vetävänsä kuvitteellisen vetoketjun huuliensa yli ja taputti sitten lohduttavasti naista olkapäälle. Ei hänelläkään täysin lämpimät ajatukset sillä hetkellä Robertia kohtaan ollut, mutta ei sen enempää kuvioon sotkeentuisi. Saisi Robert itse nousta ylös kaivamastaan kuopasta… Vai ketun kolosta? Anton tyrskähti aavistuksen. Hiton Viivi ja sen kettupuheet.

Sarahia melkein nauratti miten tragikoomista oli keskustella sellaisesta aiheesta samalla, kun heidän piti kuulutella ratsukoita, jotka yrittivät tavoitella suorituksellaan virheetöntä, mahdollisimman nopeaa ratasuoritusta.
"Niin, ehkä teidän on parempi jutella ihan kahden kesken asiasta", Anton tokaisi lopulta, nojautui tuolin selkämystä vasten ja mietti, kuinka kuitenkin ehkä haluaisi olla kärpäsenä katossa silloin, kun Sarah ja Robert asiasta keskustelisivat. Mutta eipä se hänelle kuulunut. Ehkä Sarah kertoisi lopputuloksen hänellekin sitten joskus.

Sponsored content