Pintaa syvemmälle

Laurin ehdotus, joka oli kylläkin esitetty mulle enemmänkin välttämättömyytenä, pyöri mielessäni ajaessani kohti Jessen kotia. Se oli ollut väliaikaisesti munkin kotini putkiremontin aiheuttaman evakkoajan vuoksi, eikä sen vuoksi tuntunut mitenkään ihmeelliseltä valita oman kodin sijaan reitti Runiacista Jesselle. Nyt mun päässäni kuitenkin pyörivät myös ajatukset, joita en ollut siihen asti miettinyt sillä matkalla.

Parkkeerasin auton tutulle paikalle aivan kuten olin tehnyt edellisenäkin iltana. Silloin ilta oli hujahtanut ohi nopeasti elokuvan parissa ja koska Jesse oli vaikuttanut väsyneeltä, en ollut kaivellut miehen ajatuksia sen enempää. Olin kuitenkin päättänyt tekeväni asialle jotain viikonlopun aikana, joten keskustelu oli edessä, oli mies siihen valmis tai ei. Molempien tallireissujen takia ajankohta oli siirtynyt luontevasti iltaan ja aiheutti epätasaisuutta sykkeessäni jo ajatuksen tasolla kaivaessani avainnippua taskustani.

"Moi", huikkasin eteisestä, koska pihassa nököttänyt auto ja talossa olevat valot kielivät Jessen kotiutuneen aiemmin. "Ootko ollut jo kauankin kotona?"

Minun olisi pitänyt kertoa Matildalle jo ajat sitten siitä, mitä minun ja Innan välillä tapahtui, mutten ollut uskaltanut.

Stinan mielestä Matilda ei sillä tiedolla mitään tekisi ja oli lohdutellut, että kyllä minäkin unohtaisin koko jutun ihan pian, mutta silti... Vaikkei tapahtuneesta tiennyt hänen lisäkseen kuin minä ja Inna, ei siihen tarvittaisi kuin pieni lipsahdus väärien korvien kuullen ja pian asiasta tietäisi koko kylä.
Ja Matildan pitäisi kuulla se minulta, ei kenenkään muun suusta.

Olin juuri närppimässä lautasella olevaa lämmitettyä pakastepizzaa, kun kuulin auton kaartavan pihaan ja tiesin Matildan tulleen kot... luokseni. Pian naisen ääni kuuluikin eteisestä.
"Mhmoim", sain mumistua suussani oleva pizzamössön takaa ennen kuin tajusin nielaista.
"Tunteroisen ehkä", vastasin esitettyyn kysymykseen ja hörppäsin vettä päälle.

"Onko sinulla nälkä? En tiennyt milloin tulet joten tein itselleni pizzan jo, mutta on tuolla pakastimessa sinullekin jos maistuu. Voidaan toki käydä kaupassakin ja hakea jotain oikeaa ruokaa."
Tai sitten vain istuttaisin Matildan alas ja avaisin suuni... Todennäköisesti en.

"Aa, okei", hymähdin riisuessani takkia naulakkoon. "Me käytiin vähän pidempi maasto, siksi mun tulo vähän venyi."
Jätin kengät eteiseen ja jatkoin sitten matkaani kohti keittiötä, josta kantautui kuitenkin tarjous pakastepizzasta.

"Joo, se käy", ähkäisin yllättyneenä samalla hetkellä, kun sain Jessen näköpiiriini. Pakastepizza ei ollut ykkössuosikkini, mutta en halunnut herpaantua tavoitteestani keskustelun avaamisen suhteen.

"Mites tallilla meni?" kysyin kumartuessani penkomaan pakastinta. Mulle tarkoitettu eväs löytyi nopeasti, enkä jahkaillut alkaessani valmistella myöhäistä lounastani - tai aikaista päivällistäni - uuniin.
"Ratsastitko sä tänään? Sori, mulle ei jää näköjään mitään mieleen", mutisin näpertäessäni pizzapakettia auki. Olimme kyllä puhuneet aamupalalla ohimennen tallisuunnitelmistamme, mutta kuten arvata saattoi, mun mieleni oli ollut aamusta alkaen varattuna aivan muulle kuin kepeälle, hevosaiheiselle keskustelulle.

"Siinähän se", kohauttelin hartioitani ja keskityin lautasen tyhjentämiseen.
"Kyllä me jotain pikkuhyppyjä otettiin Inkan kanssa ja käytiin pikkulenkki maastossa loppuverryttelyksi", jatkoin sitten seuraten sivusilmällä Matildan touhuamista.
"Toivottavasti ensi viikolla se kentän pohja olisi vähän siedettävämpi niin pääsee Antoninkin treenaamaan Inkalla", mietiskelin ääneen. En tiedä olisiko Anton saanut auburnilaisella kärrätä Inkan maneesille hyppäämään ja tuskin blondi itsekään oli tajunnut asiasta kysyä - ja vaikka hän olisikin asiaa miettinyt, ei varmaan olisi kehdannut kysyä.

"Mitäs Auburnissa ja Runiacissa?" kysyin siirtäen katseeni takaisin edessäni olevaan lautaseen.
Viime aikoina oli tuntunut siltä etten saisi enää edes katsoa saati koskettaa Matildaa.

"Joo, aivan", nyökkäilin yrittäessäni parhaani mukaan sisäistää Jessen vastauksia samalla, kun taiteilin pakastepizzan pellille. Koska uuni ei ollut vielä lämmennyt, jätin pellin odottamaan keittiötasolle ja pyörähdi ympäri katsoakseni Jesseä.

"Sipsin kanssa samaa taistelua kuin viime aikoina muutenkin. Vargas oli yhtä mukava kuin aina maastossa", vastasin Jessen kysymykseen ja yritin tavoitella miehen katsetta. Se oli kuitenkin turhaa, koska Jessen ruokalautanen tuntui kiinnostavan tätä enemmän.

"Ja Lauri sekoili jotain Vegasilla starttaamisesta", puuskahdin ja päätin istuutua pöydän ääreen. Jesse oli viime aikoina ollut yhä useammin poissaoleva, mutta mä yritin siitä huolimatta tavoittaa vihreiden silmien katseen.
"Mutta en mä tiedä. Katsotaan, kenellä starttaan ja mitä", huoahdin tarkastellen ilmettä miesystäväni kasvoilla. Laurin mainitseminen aiheutti Jessessä yleensä - nykyään melko mulle käsittämättömästä syystä - tunteita ja sillä hetkellä mä olisin vain ilahtunut saadessani havaita miehen kasvoilta edes jotain tuntemuksia.

"Sepä kiva", sanoin pitäen silmien pyöritykseni vain ajatuksen tasolla. Ei minulla ollut enää mitään oikeutta (saati syytä) murjottaa jonkun Lauri Merikannon takia.
"Jos olisin sinä niin starttaisin sillä kyllä", nyökyttelin vilkaisten sitten Matildaa joka tuntui hiillostavan minua katseellaan. "Tuskin Lauri kovin monelle sitä tuosta noin vain tarjoaa kisattavaksi."

Matilda oli loistava ratsastaja, joten en ihmetellyt yhtään että hänelle tarjottiin muiden hevosia kisattavaksi, mutta silti se sama vanha piru olkapäällä kuiski mietteitään siitä, oliko Laurilla muitakin taka-ajatuksia asiaan liittyen.

"Ei pidä antaa Antonin luulla, että on jo rankingit voittanut", hymyilin aavistuksen.

"Niin varmaan moni muukin starttaisi", naurahdin jäykästi, koska rehellisesti sanoen pelkkä ajatus Vegasilla kilpailemisesta löi mut kokovartalokipsiin. Jessen sanoissa oli kuitenkin totuus: moni olisi nähnyt paljonkin vaivaa sen eteen, että olisi saanut sellaisen mahdollisuuden.

Jessen rankingpuheet eivät varsinaisesti pahentaneet tuskastumistani, mutta eivät varsinaisesti lievittäneetkään sitä. Kalla CUPin ranking oli viime vuosien tapaan jäänyt Power Jumpin varjoon ja kesän päätapahtuman jälkeen olin lasketellut kauden loppua kohti samaan tapaan kuin viimekin vuonna.
"En mä osaa ajatella mitään rankingvoittoa", totesin ja vilkaisin uunia, jonka valo paloi edelleen lämpenemisen merkiksi. "Power Jumpin - ja tietty sitä ennen Markarydin reissun - jälkeen kauden isoin rutistus tuntuu jo olevan takana."

Vaikka olin jo saanut keskustelun lomassa vilauksia katsekontaktista, se ei tuntunut riittävän. Niinpä hivutin käteni pöydän yli ja tökkäsin sormellani Jessen käsivartta, ennen kuin laskin sormeni kysyvinä sen päälle.
"Mitä sä mietit? Vaikutat poissaolevalta", mumahdin toivoen, että se oli oikea tapa lähestyä asiaa.

Tuijotin Matildan sormia ja melkein olin jo vetoamassa ties monettako kertaa väsymykseen/työstressiin tai johonkin jolla selittää yleinen alakuloni sekä yhtäkkiset haluttomuuden puuskat, mutta tiesin ettei ne selitykset enää kauan läpi menisi.
Kosketin kevyesti toisella kädelläni Matildan sormia ja huokaisin syvään ennen kuin käänsin katseeni tummiin silmiin.

Se oli nyt tai ei koskaan. Ei se huono omatunto siitä mihinkään lähtisi kuitenkaan, mutta en voinut pitää tapahtunutta enää sisälläni.
"Tiedäthän sinä, että minä ihan oikeasti rakastan sinua? Enkä ikimaailmassa haluaisi loukata sinua, mutta..."

Sitten minä kerroin mitä sunnuntaiaamuna Innan luona oli tapahtunut. Kuinka olin herätessäni luullut olevani Matildan vieressä enkä ollut tajunnut siinä krapulassa - ja varmaan vielä vähän humalassakin - mitään ennen kuin oli aivan liian myöhäistä.

"Anteeksi", huokaisin ja hautasin kasvot kämmeniini.

Vaikka olin meinannut hetkeksi vaipua ajatuksiini ja analysoimaan kulunutta kisakautta ja maailailemaan sen tulevaa loppuhuipennusta, Jessen vastaus veti mut nopeasti takaisin maantasalle.

Tiedäthän sinä, että minä ihan oikeasti rakastan sinua?
Mun suu raoittui ja kulmat kurtistuivat, koska ensimmäisenä reaktiona mun teki mieli vastata myöntävästi - vähän hämmentyneesti, mutta kuitenkin. Sanat jämähtivät kuitenkin huulilleni, koska Jessen suusta livahti se kuuluisa mutta.

Mutta mitä? Jesse ei ikimaailmassa halunnut loukata minua, mutta
a) minua oli liian työlästä rakastaa
b) mies oli tullut siihen tulokseen, ettei suhteemme ollut toimiva
c) hän ei enää sittenkään rakastanut minua?

Mun katse harhaili levottomana miehen kasvoilla ja sydän hakkasi kuin olisi halunnut paeta ulos rinnastani. Sen mäkin olisin halunnut tehdä - paeta, vielä kun se olisi ollut mahdollista. Mua oltiin rakastettu ennenkin, mutta olivathan nekin tarinat päätyneet melko rujosti joko henkisellä tai fyysisellä puolella.

Nyt mä en tiennyt, olisiko Jessen kertoma pitänyt lokeroida minkä rujouden mukaan ja keneen se tilanteen karuus edes kohdistui eniten. Tiesin kasvojeni valahtavan ilmeettömiksi, kun erehdyin kuvittelemaan tilannetta edes hetkeksi ja palasin yllättäen ajatuksissani syyhyn, jonka vuoksi tiemme Jonathanin kanssa olivat ennen Jesseä eronneet.

Silloin mä olin yrittänyt olla ajattelematta asiaa ja jokainen varmaan osasi päätellä nykyisestä tilanteesta, miten hyvin mä siinä olin onnistunut.

"Mistä?" mä sopersin ymmärtämättä lainkaan, pyysikö Jesse anteeksi mitä oli tehnyt Innan kanssa, vai mitä oli tehnyt mulle. Mun ääneni oli hatara ja tajusin, etten mä todennäköisesti kestäisi käydä läpi sellaista tilannetta. Mulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, koska keskustelu oli jo avattu, ja mun täytyisi vain sinnitellä mukana.

"Siis pyydätkö sä anteeksi sitä, että sä melkein pai- siis käytännössä painoit - Innaa vai sitä, että elit kuukauden kuin sitä ei olisi tapahtunut?" tiedustelin ääni yhtäkkiä voimakkaana, katse Jessen kasvoihin lukkiutuneena.

Minun oli pakko nostaa katseeni takaisin Matildaan. En minä voinut leikkiä niin kuin en häntä näkisi vaan minun oli pakko nähdä kaikki se paska, mitä sillä hetkellä naiselle aiheutin.

Kuukauden...?!
Olin todellakin kuukauden pimittänyt tuota tietoa ja kertonut vain puolitotuuksia illasta. Niin, Matilda oli ollut siinä uskossa, että Inna oli vain kännissä suudellut minua, sillä raukkamaisesti olin jättänyt kertomatta ihan koko totuutta.

"Minä tiedän että minun olisi pitänyt kertoa heti", sanoin hiljaa. "En vain halunnut itse edes ajatella sitä, mitä olin tehnyt... Tiedän, olen raukkamainen paska."

"En vain haluaisi menettää sinua, mutta ymmärrän kyllä jos et halua enää ikinä nähdäkään minua..."

Mulle ei ollut mitään väliä, että kyseessä oli nimenomaan Inna. Mulle oli väliä sillä, etten mä enää tuntenut tuntevani tapahtuneen toista osapuolta, joka istui edessäni.

"Niin, heti", virkoin hitaasti ja mietin, olisiko tilanne voinut olla yhtään parempi, jos Jesse tosiaan olisi kertonut asiasta heti eikä kuukautta myöhemmin.

Uuni naksahti sen merkiksi, että se oli vihdoin saavuttanut halutun lämpötilan ja olisi siten valmis paistamaan mun pizzani. Mun ajatukseni herpaantui ja hetken harkitsin nousevani laittamaan pellin pizzoineen uuniin, mutta tajusin lähes välittömästi, ettei mun ajatuksissa ollut enää mitään järkeä. Se oli mulle harvinainen, pelottava tilanne, koska mä tiesin lähestyväni sitä rajaa, jonka ylittämisen jälkeen juoksisin tulevan viikon joko ympäri Kallaa tai kuntosalille nyrkkeilemään. Se oli ollut viimeksikin ainoa tapa käsitellä asioita ja tuntea jotain, kun tunteiden turruttaminen ei enää tuntunutkaan kovin pitkälle kantavalta ratkaisulta.

"Jesse mä en vaan… Mä en vaan vittu voi ymmärtää, miten kaikista maailman ihmisistä sä teet jotain noin hullua", jatkoin hitaasti, koska mun oli vaikea jäsentää ajatuksiani edes kutakuinkin ehjiksi lauseiksi.

Ja vaikka tilanne ei Jessen kertoman mukaan ollut edennyt sinne kuuluisaan päätyyn saakka, mä mietin vain, että jos se tapahtui kerran, se saattaisi tapahtua uudestaankin.

"Haluatko sä, että mä mietin jatkossa joka kerta, kun sä lähdet viihteelle, että kenen luo päädyt yöksi ja ketä yrität darra-aamuna panna selittäen jälkeenpäin, että luulit sen olevan minä?" puuskahdin tiedostaen, kuinka järjetöntä oli, että mun täytyi lausua sellaisia sanoja. Olin luottanut Jesseen kuin harmaaseen kiveen siinä suhteessa, etten ainakaanlöytäisi itseäni tällaisesta tilanteesta. Että olin kerrankin löytänyt miehen, joka oli mun luottamukseni arvoinen. Luottamus oli horjunut hetken, kun olin kuitenkin joutunut tilanteeseen, jossa potentiaalisesta miesystävästä olikin ollut tulossa isä toisen naisen lapselle, mutta lopulta aika oli parantanut tilannetta. Nyt niin ei selvästikään ollut käynyt, koska tunteet kiehuivat mun sisälläni kuumemmin kuin olisin osannut edes odottaa.

"Siinäkö kaikki?" älähdin, kun kaikki kiehahti yli ja mä ponnistin itseni jaloilleni sekunnissa. "Siinäkö tosiaan kaikki, mitä sä haluat sanoa tän kaiken jälkeen?"

Minun oli pakko sulkea silmäni hetkeksi. Olin ryöpytyksen todellakin ansainnut ja vaikka olin samalla helpottunut, että olin saanut kerrotuksi syyn viime aikaiseen käytökseeni, samalla myös kaduin sitä että olin avannut suuni.

"Minä..." aloitin, mutta napsautin suuni kiinni. Minä mitä?

"Mitä minun pitäisi sanoa? Tiedän, että olen mokannut ihan helvetin pahasti ja pettänyt sinun luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla", puuskahdin ja yritin pitää ääneni suhteellisen rauhallisena vaikka se olikin ihan pirun vaikeaa.  Nousin itsekin seisomaan ja olisin halunnut vetää Matildan halaukseen niin kuin se olisi korjannut kaiken, mutten voinut.

"Ja voit uskoa, että olen vihannut itseäni siitä saatanan hetkestä lähtien ja tekisin mitä vain, että voisin perua kaiken sen."
Tehtyä ei saanut tekemättömäksi.

Mä sain hillittyä kielenkantani sen aikaa, että Jesse sai sanottua sanottavansa. Hiljaisuuteni aikana mä olin tuijottanut miehen kasvoja omani haudanvakavina ja yrittänyt tunnustella Jessen katsomisen vaikutuksia kehossani. Syke oli edelleen pilvissä, mutta eri syystä kuin aiemmin, enkä mä halunnut ottaa askeltakaan miestä kohti.

Tekisin mitä vain, että voisin perua kaiken sen.
Mä parahdin ääneen. Se oli ollut tahaton reaktio, joka oli aiheutunut siitä, että mä olin kuullut tuon lauseen aiemminkin. Jokaisella kerralla mä olin yrittänyt uskoa niihin sanoihin, mutta tulos oli ollut aina sama. Miskan tapauksessa olin yrittänyt uskoa sokeasti, että sen käytös muuttuisi. Jonathanin kanssa olin yhtä lailla niellyt kirjaimellisen iskun vasten kasvoja ja yrittänyt uskotella itselleni, että sellaisen kanssa pystyisi elämään.

"Sä tiedät, mitä mulle on tehty aiemmin", vastasin, kun tiesin taas, mitä sanoa.

Annoin Jesselle hetken aikaa sisäistää sanani, ennen kuin jatkoin:
"En mäkään kestä määrääni enempää. Sä et olisi saanut tehdä mulle näin."
Mun ääneni murtui ja käännyin nopeasti ympäri, ettei Jesse näkisi silmiini kivunneita kyyneleitä. Jalat ottivat ensimmäiset askeleet kohti eteistä haparoiden, aivan kuin yhteys pääni ja raajojeni välillä olisi katkennut - tai mun mieli olisi taas harhaillut kamppailuun siitä, olisiko mun kuitenkin pitänyt jäädä keittiöön paistamaan pakastepizzaa kuin Jessen pudottama pommi ei olisi vaikuttanut meihin mitenkään.

"Sä tiedät, mitä mulle on tehty aiemmin"

Tiesin. Me olimme käyneet läpi entisten parisuhteiden aiheuttamat haavat. Ja nyt olin vain omalla toiminnalla aiheuttanut niitä Matildalle lisää.
"En todellakaan olisi saanut", huokaisin syvään Matildan kääntäessä minulle selkänsä.

Ei kenellekään saa tehdä noin.
Muistan kyllä kuinka hajalla olin ollut Milan takia vaikkei me silloin enää edes yhdessä oltu, kun nainen oli löytänyt Kanadasta Stefanin. Ja tullut takaisin vain hypätäkseen muutaman kuukauden kuluttua kyseisen miehen kainalossa lentokentälle menevään taksiin.
Ymmärsin Matildan tunteita erittäin hyvin, vaikka varmasti hänelle tämä oli paljon pahempi tilanne mitä se minulle muutama vuosi sitten oli ollut. Silloin olin vihannut Milaa, nyt vihasin itseäni.

Tiesin Matildan tekevän lähtöä ja ymmärsin sen erittäin hyvin. Jos nainen olisi kertonut minulle tuollaista mitä minä olin juuri kertonut, en olisi halunnut jäädä paikalle enää hetkeksikään.
"Anteeksi", kuiskasin hiljaa. Ihan niin kuin se anteeksipyytely olisi enää mitään korjannut.

Kaikista pahinta oli kuulla katumus Jessen äänestä ja havahtua siihen, että mä toivoin ihan yhtä paljon, että mies olisi voinut perua tapahtuneen. En vain siksi, että se oli absurdia käytöstä seurustelevalta mieheltä, jolla sattui myös olemaan lapsi kolmannen osapuolen kanssa, vaan myös siksi, että mä en halunnut käydä läpi enää yhtäkään tämän kaltaista prosessia. Ja kaikista pahinta tilanteessa oli se, että mä tiesin myös enemmän kuin hyvin, etten voisi noin vain lakata rakastamasta takanani seisovaa miestä.

Pysähdyin viimeiselle kulmaukselle, joka katkaisisi näköyhteytemme ja käännyin hitaasti ympäri. Irralliset kyyneleet juoksivat kasvoillani kielien siitä, että rakoilin jossain kasassa pysymisen ja totaaliromahduksen välimaastossa.
"Mä en jaksa käydä tätä keskustelua nyt. En vain jaksa", parahdin hiljaa, koska vaikka se oli enimmäkseen henkistä väsymistä tilanteeseen, joka tuntui toistuvan elämässäni jossain muodossa tietyllä aikavälillä, myös fyysinen väsymys oli alkanut ravisuttaa kehoani.

Sen jälkeen mä jatkoin matkaani eteiseen, kiskoin takin nopeasti päälleni ja pujotin kengät jalkaen tietäen, mitä jättäisin taakseni lähtiessäni ulko-ovesta.

Yhden rikkinäisen suhteen, ison palan sydämestäni sekä hammasharjan ja muita henkilökohtaisia tavaroita.

"Mä menen nyt", totesin hiljaa käsi ovenkahvaa hapuillen ja suljin silmäni sekunniksi ennen kuin kylmä ilma otti mut vastaan kaikkea muuta kuin lohdullisena.

Sydän murtuneena painoin katseeni alas jalkoihini enkä saanut sanaakaan ulos suustani.
Olisin voinut antaa ihan mitä vain ettei tällaista keskustelua olisi koskaan tarvinnut käydä edes ajatuksen tasolla.

Vielä muutama kuukausi sitten olin ollut siinä uskossa, että Matilda toisi tavaransa tänne, mutta nyt pitäisi varmaan alkaa valmistautumaan siihen, että sen sijaan hän veisi loputkin tavaransa pois täältä.

Mutta syyllinen löytyisi peilistä.
Itse olin pilannut kaiken. Todennäköisesti pysyvästi.

"Älä", kuiskasin niin hiljaa että sitä tuskin kuuli kukaan kun ulko-ovi aukesi. Minun oli vain myönnettävä tappioni tässäkin asiassa ja antaa toisen mennä. Hänellä oli siihen täysi oikeus eikä mitkään sanani tai tekoni hyvittäisi sitä, mitä olin tehnyt.

Ulkona oli alkanut hämärtyä, vaikka kellon mukaan päivä lähestyi korkeintaan alkuiltaa. Mun keskittyminen herpaantui taas hetkeksi, kun tuulenpuuska työntyi avonaisen takin liepeistä suoraan luihin ja ytimiin. Otin askeleen kuistille, mutta siinä kohtaa, kun käteni olisi pitänyt painaa ovi kiinni perässäni, sormet jäivätkin puristamaan ovea rystyset valkeina.

Mä en pystynyt sulkemaan ovea. En pystynyt sulkemaan taas yhtä ovea elämästäni, koska mä en halunnut sen olevan ohi. Samaan aikaan järki kävi kovaa taistelua tunteita vastaan: mun olisi pakko sulkea se ovi niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin, koska mä en voisi taas tehdä hallaa itselleni ja jäädä roikkumaan suhteeseen, jossa oli jälleen suuri epävarmuustekijä ja luottamuspulaa.

Tunteet ottivat kuitenkin vallan ja mun oli pakko nojata talon seinään. Samalla mun sormet lipuivat ovenkarmille, eikä oven painaminen kiinni perässäni jäänyt enää montaa senttiä vajaaksi. Suljin taas silmäni ja yritin kerätä rohkeutta oven sulkemiseen, koska loppujen lopuksi mulla ei ollut muutakaan vaihtoehtoa - mä en voisi palata sisälle, koska musta ei ollut siihen, mutta musta ei selvästi ollut lähtemäänkään.

Seisoin lamantuneena paikoillani käyden pääni sisällä kamppailua siitä, pitäisikö minun lähteä Matildan perään vai antaa hänen lähteä.
Odotin vain kuulevani auton starttausäänen josta tietäisin, että se oli siinä ja olisin jälleen kerran aivan yksin.

Olisi varmaan ollut molemmille helpompaa antaa Matildan vain mennä.

Mutta silti jalkani nytkähtivät kohti eteistä enkä saanut enää itseäni pysäytettyä vaan riensin ulko-ovelle. Ei minulla ollut hajuakaan mitä sanoisin tai tekisin jos saisin Matildan vielä kiinni.

Huomasin Perskatin nuuhkivan raollaan olevasta ovesta sen näköisenä, että lähtisi  kahden vuoden sisäkissana elon jälkeen maistelemaan vapautta, joten nappasin kissan syliini ja nostin sen pois oven raosta miettien pitäisikö vain nykäistä ovi kiinni.
Mutten nykäissyt vaan tein juuri päin vastoin - ja näin Matildan.

En tiennyt pitäisikö minun olla helpottunut siitä ettei hän ollut vielä lähtenyt, mutta jos olisi ollut mahdollista, sydämeni olisi hajonnut entisestään.
Häneen sattui ja se satutti minua pahemmin kuin mikään ikinä.

Napsautin oven lukkoa niin ettei se menisi lukkoon, astuin ulos ja suljin oven takanani.
Pakotin katseeni pysymään Matildan kasvoissa jotta varmasti pysyisi visusti mielessä se, miltä hän näytti ja sen, että minä olin aiheuttanut tämän kaiken paskan.
Varovaisesti kosketin Matildan käsivartta, mutten saanut sanaakaan ulos suustani.

Edes lähestyvien askeleiden kuuleminen ei saanut jalkojani liikkeelle, koska koko vartaloni tuntui lamaantuneen mieleni lailla. En tiennyt, johtuiko Jessen eteiseen tulo siitä, että mies yritti tavoittaa mua vai siitä, että sisältä kantautuvasta, hieman ärsyyntyneestä kissan urahduksesta saattoi päätellä yhden kissaeläimen pakoyrityksen lähes toteutuneen.

Annoin käteni pudota ovelta samalla, kun tunsin sen avautuvan. Kuului pari askelta ja oven naksahdus. Mun silmäni olivat edelleen kiinni, enkä mä tiennyt, uskaltaisinko avata niitä vielä.

Tunsin kosketuksen, joka ravisutti koko kehoani. Mä muistin elävästi, miten se kosketus oli kerran ollut kielletty, ja kuinka se oli pikkuhiljaa muuttanut muotoaan. Muistojen vyöryessä mieleeni mä olisin tehnyt mitä vain, että olisin voinut pyyhkiä tapahtuneen pois niiden joukosta ja palata aikaan, jossa meillä oli vielä kaikki hyvin.

Sitten mä avasin silmäni ja kohtasin katseen, joka oli siihen saakka ollut mulle maailman turvallisin ja ymmärtäväisin katse. Tunteet mylläsivät sisälläni, enkä mä olisi sillä hetkellä osannut sanoittaa niitä lainkaan. Mitä sun oli lupa tuntea katsoessasi ihmistä, joka oli samaan aikaan sun koko maailma ja joka oli ainoana siihen kykenevänä ihmisenä käyttänyt oikeuttaan sen saman maailman pirstomiseen.

Se ajatus kellui katkerana päässäni, kun mun onneton tilannetajuni otti vallan ja sai mut ripustautumaan Jesseen kuten mä olin tehnyt viimeksikin, kun olin pettynyt miehiin. Suudelma tuntui yhtä kielletyltä kuin silloin, mutta nyt sitä sävyttivät myös pettymys ja suru.

Olisin voinut antaa ihan mitä vain, että se suudelma olisi ollut täynnä sitä intohimoa mitä se aina ennen oli ollut.
Vedin Matildan lähemmäksi itseäni enkä olisi halunnut päästää irti ollenkaan.

Mutta siitä huolimatta, että Matilda oli ensimmäinen asia Kallassa, mistä oikeasti välitin ja oli valanut uskoa siihen, että elämää oli Vientareenkin jälkeen, minun oli päästettävä irti.

"Minä olen oikeasti todella pahoillani", huokaisin murtuneena.

Se suudelma ei antanut mulle suoraa vastausta, vaan se kertoi mulle useamman asian, jotka saivat ajatukseni vain entistäkin sekavimmiksi. Ensinnäkään Jessen suuteleminen tuntui edelleen hyvältä - mun keho painautui vaistomaisesti lähemmäs miestä, kun tunsin sen kädet ympärilläni. Se tunne oli lohdullinen sen pienen hetken, kun en ajatellut keskustelua, jonka olimme käyneet vain hetkeä aiemmin.

Toisaalta mä tunsin myös sen pienen, hiuksenhienon eron. Se kumpusi jostain sisältäni, eikä Jessellä ollut enää mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Ehkä se oli järjen ääni tai jotain aivan muuta, mutta se yritti selvästi viestittää sitä, kuinka mä leikin tulella.

"Niin mäkin", vastasin, kun hetki oli ohi ja Jesse sanoi sanat, jotka alleviivasivat täydellisesti syytä, jonka vuoksi kuplan oli täytynytkin poksahtaa. Huomasin palelevani, mutta yritin pitää vilunväreet poissa, koska ne olivat toissijaisia.

"Mun on paras lähteä. Nyt", totesin hiljaa ja katsoin Jesseä tietämättä lainkaan, milloin näkisin miehen seuraavan kerran.