Melkein matkalla

22. huhtikuuta 2020, @Matilda T., #murronmaa

Epäusko oli käsinkosketeltavissa, kun mä havaitsin luotettavan matkalaukkuni vetoketjun hajonneen. Se oli laadukas laukku ja palvellut mua hyvin vuosikaudet, ja nyt kun Ruotsin kisat lähestyivät ja kaivelin sen esiin (Rasmuksen mielestä naurettavan hyvissä ajoin) ja avasin sen tarkistaakseni, ettei siellä enää ollut muuton jäljiltä mitään, vetoketju ratkesi. (Sain siitä ainakin hyvän syyn sanoa Rasmukselle, että ei ollut olemassa sellaista kuin "liian ajoissa": tällaisia asioita saattoi tapahtua, ja nytpä ehtisin vielä korjauttamaan laukkuni enkä joutuisi tuhlaamaan rahoja uuteen.)

Muistin, että Murronmaan ostarilta löytyi myös suutari, joka varmasti osaisi korjata vetoketjun, ja sinnepä sitten ajelin. Tuntui vähän hupsulta roudata tyhjää matkalaukkua ostarilla, mutta joskus vaan täytyi tehdä hupsulta tuntuvia juttuja, jotta edistyi elämässä.

"... Matilda?" kysyin yhtäkkiä askelteni hidastuessa tuttujen hiusten bongaamisen seurauksena. "Moi?"

Minä ja mun tyhjä matkalaukkuni pysähdyttiin siihen paikkaan. Tietysti näin tuttuja: en ollut meikannut ja mulla oli jalassa risaisimmat tennarini. Sentään vaatteeni olivat puhtaat ja ehjät.

Mä en erityisemmin viihtynyt Murronmaan ostarilla, mutta siellä mä nyt olin, pääosin pakotettuna. Mun oli ollut pakko viedä auto katsastettavaksi, koska viimeinen päivä olisi muutoin asettunut päällekkäin kisareissun kanssa.

Koska keli oli ollut hyvä ja katsastuskonttorin ukko oli mutissut pienestä virhearvioinnista varauskalenterin suhteen, olin päättänyt viettää aikani mieluummin konttorin seinien ulkopuolella ja päätynyt hetken haahuilun jälkeen ostarille haeskelemaan sopivaa kahvittelupaikkaa. Tihrustin juuri katseellani lähimmän kahvilan listoja, kun kuulin yllättävän tutun äänen.

"Ai", mumahdin yllättyneemmin kuin olisin itsekään uskonut tunnistaessani äänen nopealla vilkaisulla Jusuksi. "Moi."
Katse takaisin kahvilan menuun kohdistettuna kallistin hivenen päätäni ja päätin esittää päässä pyörineen kysymykseni Jusulle:
"Tiedätkö sä tän paikan kahvilatarjontaa? Onko sama jäädä tähän vai löydänkö jotain parempaa?"

Virnistin huvittuneesti ja vain ja ainoastaan itsekseni, ennen kuin käänsin katseeni takaisin Jusuun noteeraten samalla tämän mukanaan kuljettaman matkalaukun tuskin huomattavalla kulmien kohotuksella.

Kyllähän sen nyt tiesi, ettei multa voinut odottaa hirveän luontevaa kanssakäymistä juuri kenenkään kanssa. Ei edes Matildan, jonka olin tuntenut tai ainakin tiennyt jo aika pitkään. Hassua, oikeastaan: olin jopa tullut pyytäneeksi siltä apua ratsastettavani liikuttamiseen käteni murrettua, ja silti mun ajatustoiminta meni ihan töksähteleväksi ja työlääksi aina kun mun piti keksiä puhuttavaa sen kanssa.

Eikä siinä ollut mitään erityisen henkilökohtaista, sillä sellainenhan mä vähän olin kaikkien kanssa.

"... tämä on ihan kiva", vastasin epävarman kuuloisena kahvilakysymykseen ja mietin: olisiko a) odotettua, b) naurettavaa vai c) kammoksuttua, jos tarjoutuisin kahvitteluseuraksi?

No enpä tietenkään rohjennut tarjoutua. Sen sijaan jatkoin vähän reippaammin:
"Ja sitten tossa kulman takana on toinen kiva paikka, vähän pienempi kyllä eli ehkä... ahdas. Mutta hyvät tuotteet kyllä. Mä olen menossa jättämään tän siihen viereen suutarille... vetoketju hajosi. Tietysti juuri ennen sitä Ruotsiin lähtemistä."

Kohautin olkiani sen merkiksi, että sellaista sattui. En ollut matkalaukkuni kohtalosta erityisen musertunut kuitenkaan.

Jusun kiva ei ollut kovin vakuuttava, joten kun peuraa ajovaloissa tuttuun tapaansa muistuttava nainen kertoi mulle toisesta vaihtoehdosta, kiinnostuin oitis.
"Menen sitten sinne", ilmoitin terävästi ja otin ensimmäisen askeleen suuntaan, johon Jusu vaikutti olevan menossa matkalaukkunsa kanssa.

"Niin, Ruotsi", hymähdin tuntien oloni yllättävän mukavaksi saatuani edes ohimenevää keskusteluseuraa aiheesta, joka pyöri mun mielessäni yötä päivää. Jesse ei ollut lähdössä Markarydiin koko viikoksi, joten mies kyllä kuunteli kaikki pohdintani ja muut lähtöön liittyvät mietteet, muttei erityisemmin intoutunut vaihtamaan mielipiteitä.

"Lähdetkö useammalla hevosella?" kysäisin, kun kahvilaa ei vielä näkynyt ja olin vielä toistaiseksi Jusun opastuksen varassa. Jos mä muistin oikein, naisen musta tamma oli tiineenä, mutta se ei ollut mikään este Rosengårdin kartanon tyttärelle - hevosia löytyi epäilemättä, jos tarve vaati. Mun haltijakummini sattui olemaan myös kartanon perijätär, vaikka Kastanjan kartanon nuoremmasta perijättärestä ei löytynyt yhtäkään herttaisen kummimaista solua.

No voihan pahus, nytkö se sitten menisi mun tavallaan suosittelemaani kahvilaan? Varmaan inhoaisi. Luulisi ehkä vielä, että olin tahallani kehunut huonoa, jotta sillä menisi päivä pilalle. Valtaisaa onttoa syyllisyyttä ja kompaktin kokoista onttoa matkalaukkua mukanani kuljetellen johdatin meitä eteenpäin.

"Useammalla? Ei, Grannilla vain", kiistin vikkelästi ja hidastin vähäsen vauhtiani. Me oltiin jo lähes suutarin kohdalla, ja kahvilan kylttikin pilkotti jo aivan edessä. "Kyydissä on kyllä muitakin hevosia, mutta ne on Rasmukselle ja Alexanderille."

Yhtäkkiä mä en muistanut, olinko koskaan tullut puhuneeksi veljestäni Matildalle. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että tuskin olin asiasta avautumalla avautunut, mutta Matilda varmaan muisti tyypin silti, olivathan kummatkin olleet mun lapsuudenkodissa yhtä aikaa kokonaisen treenileirin ajan.

"Tuotko Zelian sinne?" kysyin uteliaana pysähtyessäni suutarin eteen. Kilpailihan Matilda Sipsilläkin ja hyvällä menestyksellä kilpailikin, mutta kyllä Belisan ikätoverissa oli omat syynsä uteliaisuuslisään. "Ja entä Sipsi? Sokat varmaan antaisi mieluusti sun näyttää sitä kooveeareenoilla, kun teillä on niin hyvin löytynyt yhteinen sävel."

Vilkaisin suutarin aukiolokylttiä. Ei hätää, ehtisi tässä pari sanaa hevosista vaihtaa. Edelleenkään en rohjennut tuppautua Matildan kahvihetkeen. Ties vaikka olisin tehnyt niin ja sitten olisikin loppunut juteltava kesken - kamalaa.

Nyökkäsin pienesti Jusun vastaukselle - yksi hevonen. Missä kohtaa mä olin alkanut roudata kv-kisoihin kahta hevosta, jos hevosia kasvattavan perheen tytär lähti matkaan pelkkä silmäteränsä mukanaan?

"Joo", hymähdin. "Sille on pari sopivaa luokkaa maanantaina. Ja sitten se Young Stars."
Käänsin katseeni hetkeksi kahvilan tiskiin, johon norkoilemaan jäänyt nuori mieshenkilö sai mut pysymään aloillani vielä hetken.
"Sipsi lähtee myös. Sille löytyi enemmän luokkia nyt, kun metrikolmekymmentä on ok kaikille... Osapuolille", lisäsin vielä.

Tuntui absurdilta kertoa Jusulle - tai kenellekään muullekaan - että olin lähdössä Ruotsiin kilpailemaan ihan toden teolla. Sen lisäksi olin juuri puhunut osapuolista, aivan kuin mulla olisi jokin isompikin diili meneillään. Mä olin tietenkin tarkoittanut sitä, että niin Lauri kuin Isabellakin olivat valmentajina siunanneet suunnitelmani ja viimeisen naulan mun henkiseen arkkuuni oli lyönyt Amanda, joka ei ollut pienestä, takaraivossani kolkutelleesta epätoivoisesta toivonkipinästä huolimatta asettunut vastateloin. Mitään sen suurempaa kiittelyä kisamatkani suunnitelma ei saanut, mutta sitä mä en Amandalta ollut odottanutkaan.

Ehkä sen teki käsiteltävä aihe, tai ehkä mulle vaan iski jokin kummallinen aivoverenkierron epäsäännöllisyys, mutta mä jotenkin innostuin keskustelusta. Tai siis niin, innostuin ja innostuin: omalla miedolla, varovaisella tavallani. Sellaisella tunteenvahvuudella, joka olisi helppo painaa villaisella, jos asiat menisivätkin vikaan.

"Oi, jännittävää, nähdä Zelia Young Starsissa - isä ja äitikin varmaan näkee sen siellä mielellään", sanoin vähäsen iloisesti, ja sitten kysyin: "Miten sen kanssa on valmistelut sujuneet?"

Alkoi kyllä tuntua kahta typerämmältä seistä siinä yhä matkalaukkua vierelläni pidellen, joten päätin tehdä rohkean vedon:
"Tai, odota, jos sulla ei ole kauhea kiire niin jospa mä jätän tämän ensin korjattavaksi. Nyt ei ole jonoakaan, niin ihan pikku hetki vain."

Enkä mä ihan kamalasti edes epäillyt Matildan katoavan paikalta siinä parissa hassussa hetkenpuolikkaassa, joka mulla meni laukkuni hoitoonjättämisessä. Aivan pian palasin takaisin kuittia käsissäni taitellen.

"Niin - Zelia, tuntuuko se, se on varmaan ihan valmis koitokseen? Se on mennyt tosi paljon eteenpäin", palasin keskustelun juurille.

Jusun mainitsemat äiti ja isä Rosengård saivat veren jähmettymään hetkeksi suoniini. Oliko koko perhe Rosengård lähdössä Markarydiin? Seisoisivatko ne rivissä ihmettelemässä Zeliaa: kasvattia, joka oli muttanut jo ennen syntymäänsä, mutta joka kantoi silti heidän kasvattajanimeään ja oli uhkaavasti vetänyt sitä lokaan kilpailemisen alkutaipaleella.

"Ihan hyvin kai", ynähdin vähän turhan jähmeästi ja koska en halunnut näyttää Jusulle, että olin reagoinut sen mainintaan perheestään, väläytin jopa pienen hymyn.

Kun Jusu yllättäen päätti viedä matkalaukkunsa korjattavaksi suunnilleen kesken lauseen, mä ehdin vilkuilla pienemmän kahvilan tiskiä ja tehdä päätökseni.
"Joo, hypättiin Ruunaalla ensimmäinen metrikympin luokka ja sijoituttiin. Niin on se ihan hyvällä asenteella, toivottavasti vielä Ruotsissakin", vastasin, kun Jusu jatkoi mua Zelia-aiheisilla kysymyksillä. Sitten mä vilkaisin taas kahvilan suuntaan.
"Juotko kahvia? Mun täytyy odottaa auto katsastuskonttorilta", hymähdin ja otin jo ensimmäisen askeleen. Jusu seuraisi jos seuraisi.

Muutamaa minuuttia myöhemmin mä istuuduin nurkkapöytään suuren kahvikupillisen ja runsaalla salaatilla täytetyn ruisleivän kanssa.

Meidän keskustelu otti mun aloitteestani ainakin hetkellisesti vähän hassun rytmin. Se meni niin, että viskattiin ilmaan puheenvuoro ja sitten poistuttiin paikalta, ja sitten toinen toisti kuvion. Ennen Matildan kahvilaan siirtymistä ehdin oikeastaan vain nyökätä ja hymähtää lyhyen vastaukseni:
"Mukava kuulla, toivotaan että se jatkaa samaan malliin!"

Olisi tuntunut aivan todella, todella käytöstavattomalta vain poistua paikalta sen jälkeen, kun mut oli tavallaan kutsuttu kahville. Vai oliko se kuitenkin vain neutraali kahvinjuontitottumuksia koskeva kysymys? Ei kai. Lapasmaisena luonteena seurasin sitten perässä, tilasin ja maksoin latteni ja istahdin sitten pöytään, enkä ainakaan usko että Matildan elekieli oli kovin torjuvaa. Ei, kyllä mä varmaan olin tulkinnut tämän tilanteen oikein.

"Tosi kiva kyllä kuulla, että Zelia on... kypsynyt", sanoin ja hymyilin vähäsen. "Vaikka varmasti ammattilaiset ymmärtää ja osaa arvioida laatua vaikka nuoret vähän sähläisikin, niin onhan se varmasti kivempi lähteä arvioitavaksi fokusoituneella hevosella. Vai ratsastatko sen itse nuortenluokassakin?"

Mun ajatukset käväisevät Henrikissä, joka on päättänyt itse lähettää Masa-tammansa Alexanderin kilpailtavaksi jäädessään itse päällysmieheksi mun vanhempien talliin.

Olin jo kommentoimassa Zelian kypsyyteen, jota oltiin saatu odotellakin, kun Jusu pudotti todennäköisesti tietämättään pommin. Vai ratsastatko sen itse nuorten luokassakin?

Voi helvetti. Olinko mä amatööriesteratsastaja menossa ratsastamaan Rosengårds Zeliaa herra ja rouva Rosengårdin ja monien muiden silmien alle itse nuorten katselmukseen?

"Joo", sopersin nopeasti ja hörppäsin kahvia saadakseni miettimisaikaa. Tuijotin Jusua tyynesti, vaikka mun päässäni vilkkui ja vilisi: miten mun mielessäni ei ollut edes käynyt, että joku muu olisi voinut esittää Zelian? Kuten vaikka itse L. Merikanto, joka tunsi tammani jo erittäin hyvin?

"Kun Laurilla on kädet täynnä Jinxin kanssa", lisäsin kuin olisin ylipäänsä puhunut aiheesta Laurin kanssa. En tosiaan ollut, mutta jos Jusu tiesi yhtään, millainen miehen ratsastama Jinxi oli, ehkä selitys menisi läpi.

"Onhan siinä aina se mahdollisuus, että minä sählään", puuskahdin huvittuneisuutta tavoitellen, vaikka sanat alkoivat kuulostaa korviini vähän turhankin todelliselta skenaariolta.

Nyökkäsin, kun Matilda mainitsi Laurin. Se oli oikeastaan ollut ainoa vaihtoehtoinen ratsastaja, jonka olisin Zelialle osannut kuvitella. Nuoren hevosen vieminen isolle areenalle ei vain yleisön nähtäväksi vaan myös ammattilaisten arvioitavaksi oli musta vähäsen jännittävä ajatus siitä huolimatta, että olin ollut aika pienestä pitäen itse mukana nuorten kouluttamisessa ja liikuttamisessa.

"Mitä se on tykännyt Jinxistä?" kysyin uteliaana, sillä mähän olin myötävaikuttanut tamman Suomeen muuttamiseen. Pomoltahan se oli tullut. "Ja älä nyt, tuskin sentään. Ainakaan isosti."

Hymyilin nopeasti sen merkiksi, että se oli toverillinen vitsailun hengessä lohkaistu toteamus. Mäkin kykenin sellaisiin! Aikamoista, hei.

"Vaikka pakko myöntää, että musta on oikeastaan aika kiva mennä vaan Grannilla. Se tuntuu jo niin konkarilta. Eikä tarvitse jännittää muuta kuin tavallisia luokkia - ne on kuitenkin sitä samaa kuin täällä kotonakin... vaikka areena ehkä on isompi", myönsin. Alexander oli joskus laittanut videota, kai psyykatakseen mua jännittämään kisoja kovasti. "Ymmärrän jos jännittää?"

Mä olin muutaman kahvihörpyn aikana ehtinyt miettimään tilannetta moneltakin kantilta. Olisi varmasti ollut edelleen mahdollista tehdä ratsastajanvaihdos, jos mä olisin niin halunnut ja jos Lauri olisi siihen suostunut. Se olisi kuitenkin merkinnyt mulle lisäkustannuksia, koska en rohjennut olettaa Merikannolta mitään kaverialennuksia. Lisäksi olisi ihan yhtä tuuripeliä, miten päin Zelian ja Jinxin lähdöt olisivat asettuneet, koska tammoissa oli mun silmääni paljon eroavaisuuksia. Lauri ei myöskään ollut ratsastanut Zeliaa sijoituksille toisin kuin mä, vaikka se tuntuikin vähän järjettömältä perusteelta siitäkin huolimatta, että se todella olin ollut minä, joka lopulta oli saanut Zelialla ensimmäisen ruusukkeen ja jatkanut siitä varsin nousujohteisesti.

"Ilmeisesti pitää sitä kapasiteetikkaana, vaikka onhan se.. No tosi erilainen kuin Vargas tai Vegas. Vegas lähtee Ruotsiin myös, me lähdetään Zelian ja Sipsin kanssa Runiacin porukan kyytiin", vastasin. Lauri ei ollut juuri puhunut Jinxistä, mutta olin nähnyt miehen tamman selässä kisoissa, Arnen valmennuksissa Auburnissa sekä nopeina vilahduksina Orijoella käydessäni.

"Tuota varten mulla on Sipsi, se on niin rutinoitunut", totesin, koska kisoista puhuminen oli herättänyt mun olemattomat puhelahjani. "Sen kanssa mietityttää lähinnä ne ensimmäiset kolmenkympin startit."

En ollut ihan varma, piti Lauri Jinxiä sitten lopulta hyvänä vai huonona hevosena. Rypistin nopeasti kulmianikin vähän, kun oikein yritin saada päätettyä, kummalla kannalla olettaisin miehen olevan. Sitten mä kohautin henkisesti olkiani: eihän se mulle kuulunut, enkä uskonut, että Lauri olisi tyytymätön muhun vaikkei se hevosesta pitäisikään.

"Heidi sanoikin, että sieltä lähtee hevosia", sanoin - matkajärjestelyistä oli ollut jossakin kohti ohimennen puhetta. Ei mitenkään kovin yksityiskohtaisesti tosin, mikä saattoi johtua siitä että Sofian väsynälkäkiukku oli katkaissut sen juttutuokion vähän lyhyeen.

Kolmenkympin jännitykseen, enkä puhunut iästä, saatoin samaistua niin voimakkaasti, että huokaisin harkitsematta syvään.

"Mm-hm. Joo. Otetaan Grannin kanssa myös niitä kolmekymppisiä. Tai eihän ne ole meidän ekoja sillä tasolla, mutta ei se rutiinia ole, ja kansainväliset kuitenkin", myönsin, mutta sitä en sanonut, ettei siitä välttämättä Grannin kanssa koskaan oikeastaan helppoa rutiinia tulisikaan. Mä en ollut sanonut kenellekään muulle kuin Rasmukselle, isälle ja Vernerille ääneen sitä, etten odottanut Grannin kanssa eteneväni enää yhtään nykyistä tasoa korkeammalle.

"Melkein teki mieli vaan laittaa se hyppäämään isommat startit Rasmuksen kanssa", hymähdin vaisusti. "Tai Alexanderin. Se varmasti syynää kuitenkin kaikki virheet, niin yhtä hyvin se voisi myös tehdä ne itse." Naurahdin ontosti perään. Perhepaineita tulisi viikon aikana riittämään siitä huolimatta, että olin itse sopivalla tappiomielialalla enkä oikeastaan olettanut menestyväni edes pienemmissä luokissa.

"Joo, mä majoitun myös arkipäivät niiden rekassa Vivian kanssa", myönsin pienesti irvistäen, vaikka olinkin oikeasti kiitollinen ilmaisesta majoituksesta, jonka turvin olin voinut ilmoittaa Sipsin vielä yhteen extraluokkaan. Toki olin puolestani lupautunut auttamaan hevosten aamu- ja iltaruokien jaossa, jotta majoituksesta olisi jotain hyötyä myös Heidille ja Laurille, jotka viettäisivät yönsä hotellissa.

"Mä emmin aika paljon, mutta koska me ollaan tehty niitä kaksvitosia, Lauri - ja Isabellakin - kannusti kokeilemaan", mutisin vastustaen halua lisätä sanojeni loppuun huomautusta siitä, miten startit saattaisi aina perua, jos paineet osoittautuisivat liian koviksi. Paineita vaikutti ottavan myös Jusu, jolla toden totta olisi vaihtoehtoja hevosensa ratsastajan osalta.

"Mun mielestä yhdessä tehty työ on paras saavutus. Siksi varmaan starttaan Zelialla itse myös katselmuksessa", totesin ja muistin ruisleivän, joka oli siihen saakka nököttänyt lautasella lähes koskemattomana. "Vaikka onhan se vähän kuumottavaa tietää, että on käytännössä itsekin arvioitavana siinä tilanteessa."

Olin vähällä sanoa, että Vivia oli mukava, mutta vaikenin sitten kuitenkin. Mitä arvoa sillä subjektiivisella mielipiteellä oli - eiväthän samat ihmiset olleet kaikkien mielestä mukavia, ja kyllä Matilda osasi muodostaa omat mielipiteensä tapaamistaan tyypeistä. Sen sijaan tartuin Matildan kuumotustunnustukseen. Se ei vaikuttanut tyypiltä, joka erityisesti kaipasi lohtua, mutta tuntui luontevalta vastata siihen jotakin kuumottuneeksi olonsa tuntemisen asiantuntijana.

"Ymmärrän, totta kai sellainen aina vähän jännittää", sanoin ja jatkoin: "Vaikka tietääkin, että hevostahan ne oikeasti arvioi. Mutta kun tahtoo esittää sen mahdollisimman edukseen, jotta ihmisille jää siitä hevosesta hyvä kuva."

Se oli musta ollut etenkin Grannilla kilpailemisessa aina jännittävintä. Enhän mä tietysti pitänyt siitäkään, että mokaamisen jälkeen jouduin miettimään kuinka moni nyt tuomitsi yksittäisen huonon suorituksen perusteella mut ihan umpisurkeaksi ratsastajaksi.

"Tai ainakin mulla on aina Grannin kanssa se, kun se on mun eka oma hevonen ja mä olen sen itse kouluttanut", aloitin ja harkitsin vähän miten asiani ilmaisisin kuulostamatta herkkänahkaiselta vinkujalta. "Niin... en mä tiedä, jotenkin ei ole kivaa jos sitä pidetään huonona." Vaikkei se oikeastikaan mikään superkummoinen hevonen ole, ajattelin sen perään, ja mua alkoi mietityttää, miksen kyennyt sanomaan sellaista asiaa ääneen vaikka oikeastaan olin itse vain helpottunut siitä, ettei mulla ollut mitään maailmanluokan hevosta. Eipä tarvitsisi lähteä tavoittelemaan World Cup -voittoja. Sellaista mun hermoni eivät kestäisi.

"Niin on Zeliakin", kommentoin heti, kun Jusu alkoi puhumaan itse kouluttamastaan Grannista. Mä en muistanut laisinkaan, olinko joskus kertonut Jusulle ratsastustaustastani enkä siksi osannut arvata, kuvitteliko nainen mun vieneen useampaakin hevosta eteenpäin. Tai mun edes omistaneen yhtäkään hevosta ennen Zeliaa.

"Mutta ei elämä siihen kaadu, jos Zelia vetääkin liinat kiinni", huokaisin hörpättyäni kahviani. "Ei siitä tarvitse tulla kansainvälisten kenttien kisaratsua, jos se ei kestä sitä."

Niissä sanoissa oli totuus. En mä ollut Zeliaa ostaessani edes haaveillut kansainvälisistä kisoista, mutta kun Auburnin väki oli omilla reissuillaan tuonut sen maailman ulottuvilleni, mäkin olin ihastunut ajatukseen. Ja kun olin Sipsin kanssa päässyt isompien kisojen makuun viime kesäisessä Power Jumpissa, ajatus Suomen esteradoilla sijoituksia viimein keränneen Zelian viemisestä ulkomaille oli peruuttamattomasti jumittunut takaraivooni. Ja siinä sitä oltiin: keskustelemassa tulevasta matkasta, jota varten olin tehnyt hysteerisiä pakkauslistoja ja johon olin upottamassa suurimman osan lomasäästötilini saldosta.

"Ai niin, Haukka oli ylläpidossa", muistin silloin. "Ja sulla ei siis ennen sitä ole ollut omia? Musta tuntuu että Kallassa kaikki on olleet hevosenomistajia saappaankorkuisesta."

Kummaa, miten mä yhtäkkiä toivoin, että joku olisi sanonut mulle ääneen asennoituvansa muhun niin kuin Matilda Zeliaan: ettei ole pakko pyrkiä sellaiseen, mitä ei kestä. Tunsin pulssin kohoavan, kun mietin, että pian taas kilpailisin, ja paikalla olisi yleisöä ja yleisössä omat vanhempani, Alexander... Rasmuskin.

"Niin, jos hevonen ei vaikka ollenkaan viihtyisi radalla niin eihän sitä kannata sinne kerta toisensa jälkeen viedä", sanoin suu kuivana. Mikä järki mun oli viedä itseni kerta toisena jälkeen radoille ja kohti isompia ja isompia luokkia jokaisen hevosen kanssa. Miksen mä voinut vaan harrastella ja olla ajattelematta hevosten kapasiteettia; menikö hevoset muka todella hukkaan jos ei niitä kehittänyt kehittämistään, oliko niiden elämä jotenkin tyhjempää?

"Mutta musta ainakin vaikuttaa, että Zelia tekee töitä mielellään", kehuin sitten, yhä vähän vaisuna koska mun olo oli yhtäkkiä vähäsen hirveä. Kisapaniikki oli iskenyt. "Olisi jännä nähdä se jonkun testiratsastajan kokeilemana. Miten sä luulet että se suhtautuisi siihen? Uusi ratsastaja areenalla kyytiin ja ei kun radalle."

"Niin", vastasin ajatusten kääntyessä heti Jusun mainitsemaan Haukkaan, joka oli kuitenkin opettanut mulle kaiken hevosen omistamisesta, vaikkei ollut koskaan ollut mun omani. Zelia sen sijaan oli mun ikiomani ja mä olin siitä päivittäin onnellinen.
"Jos mä en olisi pitänyt vuosien taukoa, olisin varmaan hankkinut oman aiemmin", huomautin vielä, koska musta tuntui tärkeältä alleviivata sitä, että etenkin tauon jälkeen harrastuksen pariin palaaminen ja lopulta oman hevosen ostaminen olivat olleet harkittuja päätöksiä.

Mietin hetken, puhuiko Jusu itsestään. Se saattoi toki puhua joko yleisellä tasolla tai mun ja Zelian alkutaipaleeseen viitaten, koska olin viettänyt useita hetkiä epätoivon vallassa miettien, tulisiko Zeliasta koskaan ratsua edes kotikisoihin. Ja siitä huolimatta olin pohjimmiltani ollut samaan aikaan tyytyväinen siihen, että oman hevosen kohdalla mulla oli täysi päätäntävalta viedä hevoseni kisoihin tai olla viemättä.

"Nyt se on kyllä ollut itsevarmempi - ilmeisesti ikä toi sitä mukanaan", myötäilin. Kurtistin kulmiani heitolle testiratsastajasta - yrittikö Jusu vihjailla mua vaihtamaan ratsastajaa nuorten hevosten katselmukseen?
"Lauri starttasi Zelialla kerran Ruunaalla. Mutta se oli toisaalta ratsuttanut sitä siinä vaiheessa jo jonkin aikaa", kerroin kahvikuppini takaa.

"Ehkä jossain vaiheessa", totesin ilmeettömänä, koska en tiennyt mitä Jusu oli kommentillaan hakenut. Mun päässäni pyörivät myös taas palkat, joita tuollainen kokeilu vaatisi, enkä jaksanut enää piilotella painavaa syytä.
"Ja ensin mun pitää säästää vähän rahaa Hanami Weekin jäljiltä."

"Ikä ja varmasti myös rutiini, hyvin tehty treeni", tarjosin vilpittömän kehuni. Ratsukon tulostaso oli muuttanut kurssia ja hevosen tekemisessä ollut näkemilläni uusilla radoilla sellaista skarpiutta ja jo ajoittaista rauhaakin, että eihän sellainen tyhjästä tullut. Ikä teki jotakin, mutta oli ratsastajalla ja valmennuksella oma osuutensa aina silläkin. Eihän hevosta voinut laittaa vain peltoon odottamaan että se ikääntyisi ja palaisi sitten vuoden-parin päästä viisaampana takaisin.

Hetken aikaa mulla oli ikävä Tobias Juslinin Kerttua, jolla olin saanut viime kevään ratsastaa. Voi että. Kokemattomat hevoset olivat mun lemppareitani.

Mun pää kallistui ja kulmat kurtistuivat, kun Matilda tuntui välttävän testiratsastajan mahdollisuuden kokonaan. Okei, kilpailu voisi olla kovaa ja Zelialle kisamatka ulkomaille oli kai ensimmäinen, mikä voisi vaatia veronsa, mutta eihän sitä voinut kiveen hakata etteikö se pärjäisi.

"Mutta onhan sillä mahdollisuudet päästä kolmen kärkeen", minä huomautin varovasti. "Ja jos niin käy, sillä ratsastaa ratsastaja, joka ei ole tavannut sitä koskaan ennen. Ne on tietysti ammattilaisia, joten ei kai sulla ole syytä huoleen."

Hymyilin värjyvästi perään. Young Stars -testiratsastajat olisivat tietysti taitavia, eikä Zelia olisi ensimmäistä kertaa eri ratsastajan alla: olinhan minäkin sillä joskus valmennuksessa hypännyt Laurin lisäksi, eikä se nyt niin kamalan moksiskaan äkillisestä vaihdoksesta silloin ollut.

Nyökkäsin kiitokseksi Jusun kommentille. Vaikka useampi ammattilainen oli tukenut mua Zelian koulutuksen varrella, tuntui silti hyvältä saada hyvää palautetta myös muilta.

"Niin", hymähdin, vaikka ajatus Zeliasta kärkikahinoissa tuntui absurdilta, koska olin edennyt sen kanssa hitaammin. "Siinä tapauksessahan se tulisi testattua."
Aloin pyöritellä Jusun heittoja päässäni: entä jos Zelia kuitenkin esiintyisi edukseen ja testiratsastaja nousisi sen selkään? Olinko mä totuttanut tammaa liiaksi itseeni, jolloin se hämmentyisi moisesta vaihdoksesta?

"Sähän hyppäsit sillä silloin", totesin. "Mutta eikös se ollut ihan ok? Vai kannattaisiko mun varmuuden vuoksi lavastaa tilanne, jossa mä hyppäisin sillä ensin ja sen jälkeen joku vieraampi ratsastaja nousisi kyytiin?"
Olin yhtäkkiä huojentunut, että asia oli tullut puheeksi ja että mulla oli vielä aikaa tilanteen edistämiseksi. Se kuitenkin vaatisi vapaaehtoisen testiratsastajan, jonka a) hinnasto ei olisi kovin kova ja b) laskisin Zelian satulaan.

Tunnettu tosiasia oli, etten mä ollut hyvä mielipidekysymysten kanssa enkä viihtynyt tilanteissa, joissa joku kysyi multa mitään neuvoon etäisesti viittaavaakaan. Siksi mun hartiat nytkähti johonkin olankohautuksen kaltaiseen, kun Matilda pohdiskeli ääneen, mitä sen kannattaisi tehdä.

Pienen hiljaisuuden ajan mä järjestelin ajatuksiani.

”No siis... en mä tiedä. En tiedä lähtisinkö sekoittamaan pakkaa millään lavastuksilla näin lähellä tapahtumaa”, sanoin mietteliäänä ja ajattelin, että syteen taikka saveen. ”Riippuisi tietty hevosesta. Ehkä useimpien kanssa vaan ottaisin tilanteen sellaisena kun se tulee.”

En suoranaisesti uskonut, että nuorten luokkaa varten voisi tehdä suuria taikatemppuja tässä ajassa: kyllä valmistelevat työt oli tehty, ne oli aloitettu heti kun hevosella oli alettu ratsastaa. Ja sittenkin, oli valmistautumisen määrä mikä tahansa, hevonen oli aina eläin ja ratsukossa oli kaksi osapuolta, jonka vireen kanssa pelattiin. Jos kaiken olisi voinut optimoida tapahtumakohtaisesti ja ohjelmoida yllätyksien mahdollisuudet pois, ei kai kellään olisi koskaan menneet mitkään kisat tai treenit huonosti.

”Enkä mä rehellisesti usko että Zelian pakka sekoaisi uudesta ratsastajasta. Ne on kuitenkin varmasti taitavia ratsastajia kaikki ja tehneet paljon nuorten kanssa. Musta se otti mutkin ihan hyvin vastaan, vaikka mä olen amatööri kuitenkin”, hymähdin. ”Vaikka eihän hevosten kanssa koskaan tiedä, aina ne voi yllättää. Mutta ei se sitten siitä ole kiinni ettetkö olisi valmistellut hevosta. Onhan sen kanssa tehty töitä.”

Räpäytin silmiäni Jusun vastaukselle ja musta tuntui, että ymmärsin vasta siinä vaiheessa, mitä olin kysynyt. Bambi oli se, joka oli sekoittanut pakan, tässä tapauksessa mun pakkani, mutta se oli onneksi pientä verrattuna siihen, luotinko hevoseni olevan valmis ylipäänsä Ruotsin kisareissuun.

"Niin", totesin taas, siemaisin kahviani ja palautin katseeni Jusuun. "Sen satulassa on istunut ratsastajia amatööreistä ammattilaisiin, joten eihän se todistetusti sekoa."
Oli vaatinut yllättävän monta minuuttia käsittää se, mutta ehkä olisin joutunut jossain vaiheessa käymään joka tapauksessa läpi sellaisen ajatusketjun. En ehkä nimenomaan testiratsastajan osalta, mutta jokin muu epäilys olisi varmasti noussut ennemmin tai myöhemmin.

Söin leipäni loppuun, vilkaisin puhelimen kelloa ja huomasin ilokseni viestin katsastuskonttorilta: auto oli valmis.
"Mun taitaa olla aika jatkaa matkaa", ilmoitin ja väläytin Jusulle pienen, nopean hymyn. "Kiitos kahviseurasta."