Matkalla

Sunnuntain ja maanantain välinen yö 19.-.20.4.
ABC X Lehtovaaran ja Kallan välillä
Kaikki tähtelöiset reippaasti mukaan! #tietähtiin2020

"Verneri laittoi viestiä, että pysähdytään seuraavalla ABC:llä", etupenkillä istuva Isabella ilmoitti mulle, kun me oltiin ajettu jo suunnilleen sata vuotta ja toiset sata oli vielä edessä. "Rampille kilometrin päästä."
"Selvä pyy", mä vastasin. Kojelaudassa digitaaliset numerot ilmoittivat, että päivä oli juuri kääntynyt maanantain puolelle, ja me tosiaankin alettiin olla (vasta/jo) puolimatkassa. Lappi oli kyllä perhanan kaukana, mä manasin. Vaikka me oltiin päästy lähtemään matkaan hyvin aikataulussa, ei me oltaisi perillä kuin aamulla vasta. Mäkin voisin mennä vaikka suoraan töihin.

Pikkukaupungin ohitustien varrella oleva ABC näytti täsmälleen samalta kuin ne kaikki muutkin, mutta oli hämmentävän hiljainen. Parkkipaikalla oli vain muutama auto, kun me jätettiin rekat perätysten pihan reunaan. Osa matkustajista näytti pinkaisevan suoraan sisälle ja oletettavasti vessaan - mä ja muutama muukin vilkaistiin ensin hevoset ja niiden heinätilanne. Ainakin mun renkassa tyypit olivat kamerankin perusteella matkustaneet rauhallisesti. Ehkä nekin olivat pitkästä viikonlopusta vähän väsyneitä. Luoja, mä ainakin olin.

Väänsin avainta ja hevosrekan moottori sammui. Ulkona oli pimeää, olihan jo yö, vaikkakin aurinko oli laskenut kokonaan vasta ajomatkalla. Rekan takaosasta kuului kuorsausta, kun puin takin päälleni. Hyppäsin ulos rekasta ja pamautin oven takaisin kiinni. Mikäli joku vielä kuorsasi rekan tiloissa, nyt se oli varmasti hereillä. Sorry!

”Tuonko jotain syötävää?” kysyin Verneriltä, joka jo kovasti tarkasteli parin muun kanssa hevosten vointia.
”Tuo vain”, mies vastasi. ”Vaikka joku leipä.”
”Tilaan meille pizzan, jos keittiö on auki. Haluan jotain rasvaista.”
Verkku naurahti ja itse käännähdin kohti huoltoasemaa.

Astuin sisälle kaksneljähoo ABC:lle ja astelin tiskille, jossa esitin tilaukseni, otin ojennetun tilausnumeron ja istahdin muiden Auburnilaisten seuraan. Venyttelin yhä jäykkiä niveliä. Kilpailusuoritus ja sen perään urakka-ajaminen, ei ollut koskaan kovin hyvä idea. Onneksi olin saanut muiden luokkien aikana nukuttua. Jotain hyötyä ensimmäisissä luokissa starttaamisessa oli.
”Ugh, kyllä maistuu uni, kun kotiin pääsee”, haukottelin vielä. ”Onneksi Verkku ottaa seuraavan ajovuoron.”

Mä en ollut nukkunut silmäystäkään, vaikka väsymys painoi silmäluomia raskaasti. Me oltiin järkyttävästä treenimäärästä huolimatta oltu viidensiä Lefan kanssa ja mua oli alkanut ihan tosissaan huolettamaan olinko vain yksinkertaisesti väärä ratsastaja ruunalle. Vaikka olinkin oppinut paljon viimeisen puolentoista vuoden sisällä, tunsin oloni sellaisina hetkinä edelleen siksi ratsastuskoulun teiniksi, millaisena olin lähtenyt toiselle puolelle maata opiskelemaan. Silmäillessäni puhelimen näytöltä netflixistä Frendejä, havahduin yhtäkkiä korvanappieni maailmasta siihen, että rekka pysähtyi.

Ulkona oli sysipimeää ja vain parkkipaikan keinotekoiset valaisimet antoivat vinkkejä mulle meidän olinpaikasta. Painoin sarjan tauolle ja venyttelin haukoituksen kera noustessani ylös. Vessatauko ja joku voileipä voisi tehdä ihan hyvää, jos vaikka saisin nukutuksi loppumatkasta.

"Kauanko meillä on vielä matkaa?" kysyin istuessani Innan viereen pöydän ääreen muoviin käärityn leipäni kanssa.

Säpsähdin hereille kun rekan ovi paukahti kiinni varsin kovaäänisesti. Väsymys painoi ankarasti päälle ja teki mieli jatkaa unia eikä herätä ollenkaan. Tämän päivän pettymys kisoissa oli ollut kova, mutta yritin ajatella positiivisesti. Seuraaviin osareihin me tsempataan ja päästään takaisin ylös pienestä kuopasta johon menestyksessä nyt kompastuimme. Näin kun Sarah luikahti autosta ulos ja päättelin siitä että ollaan pysähdytty johonkin tauolle. Haukottelin makeasti ja sidoin hiukset nutturalle ennenkuin nousin ylös ja astuin ulos. Vedin keuhkot täyteen raikasta ilmaa ja tallustelin sitten sisälle ostamaan jotain evästä. Maha oli murahtanut vaativasti herätessäni ja pakko kai sitä oli jotain ruokaa saada. Valikoin itselleni leivän ja limukan ennenkuin suuntasin kassan kautta istumaan muun Auburnin porukan seuraan. Kuuntelin puolella korvalla muiden jutustelua kun yritin saada itseni edes jotenkin hereille että saisin syötyä pienen yöpalani.

Hevoset näyttivät voivan hyvin, joten mäkin suuntasin nopeasti muun porukan perässä huoltoaseman sisälle. Mä ostin kahvin ja vaikka hetken mietin karkaavani takaisin rekalle juomaan sitä, istuin sitten kuitenkin muun joukon seuraksi pöydän ääreen. Osalla oli tilausnumeroita pöydillä ja osa vielä jonotti tiskillä, joten tauko varmaan kestäisi pidempään kuin viisi minuuttia.
"Verneri vois tulla ajamaan tuota toistakin autoa", mä kommentoin Innalle ja vilkaisin Sarahia, joka kyseli paljonko matkaa vielä oli jäljellä.
"Oltaisko me kuuden jälkeen perillä. Aikamoinen aikataulu kyllä. Ens kerralla en lähde."
Mä irvistin ja vaikka se oli vitsi, oli siinä myös iso totuuden siemen - toistaiseksi kisatulokset eivät todellakaan olleet antaneet aihetta juhlaan.

Väsymys painoi päälle raskaana kisapäivän jälkeen, eikä asiaa helpottanut yhtään huonosta sijoituksesta johtuva ärsytys. Kaikkein mieluiten olisin ollut nyt nukkumassa omassa sängyssäni Kallassa, ehkä niin, että olisi vielä perjantai. Eläisin uudestaan viikonlopun ja sijoittuisin ehkä paremmin. Tai sitten en, ja olisin turhaan käynyt kilpailut läpi kahteen kertaan.
"Onneksi mun ei tarvitse ajaa", puuskahdin Sarahin vierestä, johon olin hetki sitten istunut.
"Miksi kaikki onnistumiset tapahtuu aina vaan valmennuksissa?" huokaisin ja käänsin katseeni Rasmukseen. "Onko Cava ollut hyvä edes kotona?"

Yritin pitää silmiäni auki siinä tiskillä seisoessani ja haukottelin ehkä liiankin kovaan ääneen, mutta minkäs teet. Väsytti ihan perhanasti.
Olisin kyllä voinut jäädä rekkaan nukkumaankin, mutta kun oli nälkäkin, joten olin raahautunut muiden vanavedessä sisälle ABC:lle.

Tilattuani jonkun kämäisen hampurilaisannoksen ranskalaisineen, suunnistin muiden luo ja iskin persaukseni Kiian viereen.
Huokaisin syvään ja vähän kaihoisasti katselin sen sekä Sarahin leipiä, jotka näyttivät siinä nälässä erittäin herkullisilta. Puhumattakaan siitä miten hyvältä Rasmuksen kahvi tuoksui.

"Joku vois keksiä teleportin", mutisin silmiäni hieroskellen.
Ai että oli ikävä omaan sänkyyn! Eihän livingin nukkumasijoissa mitään vikaa ollut, mutta kun se oli pitänyt jakaa yllättävän vierustoverin kanssa niin melkoisen ahdasta oli ollut.
Nukkuisin koko maanantain. Siitä olin varma.

Mun ilme oli venähtänyt, kun mä olin kuullut, että me voitettiin meidän luokka Armin kanssa. Viime kertaisen konttauksen jälkeen voitto tuntui aivan helvetin hyvältä ja mun oli tehnyt mieli pistää tanssiksi. Sitä mä en kuitenkaan tehnyt vaan menin ylpeänä palkintojen jakoon. Muutenkin team Verivaahteroilla oli mennyt loistavasti viime osareihin katsottuna. Me oltiin otettu Robertin kanssa kaksoisvoitto meidän luokasta.

Nyt mua väsytti aivan hirveästi, kun jännitys oli ohi ja kotimatka oli alkanut. Mä en silti saanut nukuttua, kun mietin jo seuraavien viikkojen ohjelmaa. Tai oikeastaan koko kevättä, kun se oli täynnä kaikkea ohjelmaa. Mä havahduin rekan pysähtyessä ja kun porukkaa rupesi kömpimään ulos. Mä kömmin perässä, sillä mulla oli jäätävä nälkä. En mä oikeastaan ollut koko päivän aikana syönyt mitään.

Eväineni päädyin muiden kanssa saman pöydän ääreen istumaan ja kuuntelemaan näiden juttuja.
"Onneks me Armin kanssa parannettiin edellisestä osarista, mä en olis kehdannu näyttää naamaani enään Amandan valkassa jos oltais tultu toista kertaa viimesiks", puhahdin väliin, mutta jatkoin sitten kuuntelua ja aloin mutustelemaan eväitäni.

”Enemminkin kahdeksalta”, korjasin Rasmusta samalla, kun hypistelin numerokylttiä kädessäni. ”Puhumattakaan siitä moneltako pääsee nukkumaan. Ehkä herään ennen Amandan valkkaa..”

Meitä paukkasi pöytään yksitellen lisää, eikä kukaan varsinaisesti näyttänyt hehkeältä. Ellei nyt laskettu vaikka Ellietä, joka ei varmasti astuisi edes pihalle ovesta kampaus huonosti tai vastaavaa. Nojasin leukaani käteen ja kehotin Rassea kysymään Verkulta, josko se ajais lopusta pätkän.

”Sori Ellie, multa taisi jäädä sun tulos huomaamatta? Menikö vai ihan vihkoon?”

Pikkuhiljaa porukkaa alkoi lappamaan sisään enemmänkin ja vilkaisin Antonia joka istuutui viereeni. Mies näytti siltä että varastaisi leipäni jos silmä vältti ja huomaamatta aloin popsimaan leipää entistä nopeampaa. Mahan murina pikkuhiljaa lakkasi ja piristyin vähän. Paino vahvasti sanalla vähän. Havahduin kun Anton vieressäni mutisi, että joku vois keksiä teleportin ja olin asiasta täysin samaa mieltä.
"Todellakin. Tää matkustaminen on ihan hanurista. Nyt ois niin taivallista nukkua omassa sängyssä pari päivää ja pitää vapaata eteenkin Torusta" vastasin sulloessani loput leivästä suuhuni jonka olin onnistunut ahmimaan parissa minuutissa. Jotenkin hevosen ajatteleminen tällä hetkellä sai mut tuntemaan itteni kiukkuiseksi.

"Oltiin neljänneksi viimeisiä", irvistin nopeasti vastauksen Innan kysymykseen. Toivottavasti en joutuisi mainitsemaan tulostani enää kenellekään, huonommin oli mennyt vain Rasmuksella ja Cavalla. Niin, ja Annalla ja Epillä.

Keskityin syömään salaattia, joka oli raikkaan piristävä, vaikkakin melko köyhä sisällöltään. Huoltoasemilta ei tainut muutenkaan saada kovin hyvää ruokaa.

"Teidän joukkueella meni aika hyvin", nyökkäsin Innan ja Nitan suuntaan.

Livingiä oli jo hyvän matkaan valaissut ainoastaan kännyköiden valot siinä vaiheessa kun mä tunsin vauhdin laskevan ja ohjaamosta alkoi kuulua vilkun tasainen naksutus. Se vei mun katseen rekan taustapeiliin, josta roikkui ruusukkeita, ja mä en voinut kuin hymyillä laiskasti.

Ulosraahautuminen tapahtui portaittain, väsyneiden ratsastajien laahustaessa rekasta kohti keskellä yötä pelastavan keitaan lailla valaistua huoltoasemaa. Mäkin, mutta vasta vedettyä hupparin hupun tiukasti lippiksen päälle. Ulkona oli kylmä, ja se yhdistettynä väsymykseen sai mut hytisemään lyhyellä kävelymatkalla.

Mä en ollut ihan varma kauan mä olin seissyt hiljaisen 24h-marketin eineshyllyllä tuijottaen jonkun valmispatonkin ainesosalistaa, mutta ystävällisen myyjän tervehdys sai mut hätkähtämään hereille. Patonki, karkkipussi, energiajuoma, ja mä maksoin kalliiksi käyneet ostokset pitkin hampain kassalla ennen kuin yritin etsiä muita.

Lopulta vaimeasti keskusteleva porukka löytyi parin yhteenvedetyn pöydän ääreltä, enkä mä edes tajunnut liukuvani Rasmuksen viereen ennen kuin sen kahvin tuoksu sai houkuteltua mun katseen ylemmäs. Mutta, mä olin liian väsynyt miettiäkseni miksi Rasmus vihasi mua, ja lysähdin alemmas penkin selkänojaa vasten muita tervehtimättä. Eväitä en edes vaivautunut vertailemaan, sihautin vain tölkin auki ja rapistelin karkkipussin nurkkaa, mutta se ei kertakaikkiaan suostunut avautumaan.

Myötäilin Ellien kommentille harjoituksista ja ajamisesta ja nyhdin muovikäärettä korkkaamattoman voileipäni ympärillä. Kirkkaan muovin sisältämä epäilemättä eilen aamulla valmistetun leivän sisältö vaikutti yhtäkkiä kovin epähoukuttelevalta mahassa kurisevan nälänkin kanssa.

Mun voileipäkääreen rapinaa kovempaa ääntä piti Robertin karkkipussi, jota se ei näyttänyt saavan auki millään.
"Let me", mumahdin ja nykäisin pussin sen kädestä ennen vastalauseita. Hetken mietin miten hieno päivä jatkuisi ansaitsemallaan tavalla, jos levittäisin Robertin karkit pitkin ABC:n pöytää, mutta pussi aukesi ilman ongelmia ja ojensin sen omistajalleen yhtä avauksesta verotettua karkkia köyhempänä.

Mä nauraa pärskähdin Ellien kysymykselle.
”Ei kun ihan hirveä”, mä vastasin totuudenmukaisesti. ”Tiedä sitten mikä sitä vaivaa. Ollut niin vahva ja villi, ettei auta muu kuin yrittää pysyä kyydissä. Että kyllä meidän rataan verrattuna sun tekeminen näytti tosi hyvältä.”

Johtui ehkä aikaisesta/myöhäisestä kellonajasta, mutta mun mielestä Cavan sekoilu oli jo saanut lievästi tragikoomisia piirteitä. Ehkä Isabella ei ollut samaa mieltä, mutta ei se toisaalta ollut muakaan radan jälkeen moittinut – kyllä se varmaan hyvin tiesi, miten vaikea Cava saattoi villiintyessään olla.

Mä vilkaisin mun viereen lysähtävää Robertia, jota Sarah ystävällisesti auttoi karkkipussin kanssa, mutta en sanonut mitään, niin kuin ei sekään.
”Munkin täytyy alkaa vältellä Amandaa”, mä kommentoin Nitalle ja hörppäsin kahvia. Se oli mausta päätellen seisonut muutaman tunnin, mutta aivan ehdottomasti tyhjää parempaa.

Väki valui omaan tahtiinsa sisälle kammottavaan värihirvitys-rakennuskompleksiin, joka oli täsmälleen yhtä tyylitön kuin kaikki marketit keskimäärin.

Käytin mielummin oman hevosrekamme wc-tiloja kuin ottaisin selvää, miltä tuon rakennuksen oletettavasti kammottavin huone näyttäisi. Jäin tarpeettoman kauaksi aikaa hevosten luo, vaikka vain Cavalla oli "hätää". Takajalan kuljetussuoja oli valahtanut ja toden totta olisi tehnyt mieli jättää se sille tielleen.

Sisällä loin nihkeän silmäyksen kunkin valitsemiin antimiin: ei näyttänyt houkuttelevalta. Nälkä kuitenkin kurni ja eväät olivat loppuneet, joten haluttomasti tsemppasin itseni tarjonnan luokse.

"Hei, mitähän tuossa teidän smoothiessanne on?" Pakottauduin ystävällisyyteen, vaikka kassaneidin kamalaan muotoon leikatussa paidassa oli ketsuppia.
"Ööö, tota.. tota.."
"Mahtaakohan siinä olla lisättyä sokeria?" kysyin, yhä kärsivällisen kohteliaasti.
"Öööö, oota.. Joo, ei tässä kyllä ole. Tai hetkinen, joo no mansikkasiirappia on. Se ei varmaan haittaa?"

Läimäisin neitiä ajatuksissani ja huokaisin katsekontaktiamme irrottamatta. Päätelköön siitä suhtautumiseni sokerisiirappiin. Seuraavaksi väittelimme lempeästi siitä, voisiko neiti täyttää oman termokseni kahvilla vai joutuisinko ostamaan useamman erillisen kupillisen. Lopputulemana tämä iloinen asiakaspalvelija ei löytänyt pyynnölleni hintaa tai suostunut laskemaan maksamiani kolmea kupillista termokseen ("kahvi kuuluu kyllä ottaa itse"????). Hankalaksi meni, sillä sen halvatun kahvitynnyrillisen alle marmorikuosinen kuppini ei mahtunut. (Ritarillinen Anton auttoi onneksi kaatamisessa! Miten uskomattoman sotkuisaa käyttää posliinikuppia välikappaleena!)

Kauramaitoa sentään sain kahviini, ja siitä ilahtuneena kehtasin tukea puljua vielä banaanin (nuhjuisen, huoneenlämpöisen ja siten varsin ylihintaisen) sekä pähkinäpussin verran.

Emmin, liittyäkö tallilaisten seuraan vai ei, ja päädyin seisoskelemaan levottomasti tahmaisilta näyttävien kalusteiden läheisyydessä. Rasmus ilmoitti juuri välttelevänsä Amandaa – kohottelin kiinnostuneena kulmiani.

Karkkipussi liukui helposti mun voimattomista käsistä Sarahin kurottaessa oman illallisensa yli repäistäkseen sen auki. Se valikoi pussista karkin, eikä tietenkään niitä salmiakkisia, joita mä vihasin, vaan sellaisen paremman hedelmäkarkin. Mä irvistin, mutta kiitin sitä kuitenkin: "Thanks."

Pöydässä käytiin ilmeisesti hiljaista keskustelua Amandan välttelystä, ja mä vilkaisin huppuni alta uteliaasti sanat sanonutta Rasmus ja valikoin samalla poissaolevasti hyviä karkkeja mun käteen.

"Eihän se edes ole sun valmentaja", mumahdin vierustoverilleni poissaolevasti. Mä en tiennyt oltiinko me keskusteluväleissä, mutta ottaen huomioon, että Rasmus oli joskus pelastanut mut pinteestä (tai Kaajapuron kiikkerältä tarhanaidalta mun saappaiden jumituttua mutaan, mutta to-mah-toes, to-mae-toes) niin ei se kovin paljon mua voinut kuitenkaan vihata. Ehkä?

Isabella, joka näytti paremmalta, virkeämmältä ja huolitellummalta kuin me kaikki muut yhteensä, norkoili lähistöllä, ja mä vilkaisin sitä vähän epävarmana penkin reunalta. Se oli sellainen pitkulainen, selkämys pehmustettu, ja jos mä vain liikahtaisin reunapaikaltani lähemmäs Rasmusta ja Rasmuskin peremmälle, Isabellakin mahtuisi istumaan. Väsyneet aivot lähettivät käskyn eteenpäin lihaksille ennen kuin ehdin edes harkita teon kannattavuutta, ja hivuttauduin ihan Rasmuksen kylkeen kiinni, viittilöiden vapautunutta paikkaa kartanonneidille.

"Please, sit?"

Mä vilkaisin Robertia, joka vaikutti puhuvan mulle, ja sitten mut silmät rekisteröi lähellä seisoskelevan Isabellan, joka oli taatusti myös kuullut mun kommentin Amandan välttelystä. Isabella ei jotenkin sopinut yhtään ABC-ympäristöön ja mä tulin äkkiä tosi tietoiseksi haromisesta joka suuntaan sojottavista hiuksistani.
”No ei”, mä vastasin Robertille ja vähän Isabellallekin, ”mutta Amandan kanssahan Cava on mennyt ihan hyvin, ja sen mielestä sen ratsastettavuus on ihan okei, niin… Tai siis voihan se olla että mä en nyt vaan löydä yhteistä säveltä sen kanssa.”
Hevosta mä en alkaisi syyttelemään, vaikka kieltämättä teki mieli, ja toivoin että Isabella vahvistaisi Cavan olevan hirveä.

Robert sen sijaan nykäisi ruumiinsa äkkiä tosi lähelle mua, ja mä nykäisin omani lähemmäs Ellietä, ja käännyin sitten sen puoleen anteeksipyynnön mumisten.
”Monelta te haluatte jatkaa matkaa? Otatteko safkat mukaan vai?” mä tiedustelin. Kello näytti jo liki puolta yhtä, joten Innan arvio kello kahdeksan saapumisajasta alkoi näyttää melko lailla todennäköisemmältä kuin mun veikkaus.

"Oma sänky paras", totesin nyökytellen päätäni Kiian sanojen päätteeksi ja ehkä vähän varovaisesti vilkaisin Sarahin suuntaan ihan tahtomattani. Olihan se joskus meikäläisen sänkyä kehunut!
"Ei kai se Toru nyt niin paha oo?" ihmettelin suupieli nytkähdellen. Mistäs mä tiesin, en ollut kyseisen orin kanssa tekemisissä ollut ollenkaan... Juttuja toki kuullut.

Siihen pöydän ääreen ilmestyi pikkuhiljaa muitakin. Tai no, Robert ja hetken kuluttua myös tiskille "jättämäni" Isabella.

Isabella kyllä vaikutti kämäisellä ABC:llä samalta kuin kala kuivalla maalla.
En kuitenkaan sanonut naiselle mitään, aavistuksen ehkä nytkähdin Kiiaa päin että Isabella olisi mahtunut minun viereen istumaan mikäli halusi, mutta karkkipussinsa auki saanut Robert olli siirtynyt myös ja aukaissut suunsa - toisin kuin minä.

Ihan sama mulle kuka istui missäkin. Kunhan nyt jokainen saisi kannikoilleen jonkun penkin. Ja minä ruokaa!!

Hymyilin erittäin tyytyväisenä, kun huomasin työntekijän lähestyvän tarjottimen kanssa meidän pöytään.
"Hampurilaisateria?" se tokaisi vähän tympääntyneen kuuloisesti ja heilutin kättäni.
Tuijotin hetken eteeni laskeutunutta ruokaa kulmat kurtussa. Olihan se ateria aika säälittävän näköinen verrattuna Murronmaan grillikioskin hampurilaisaterioihin.

"Ei, kyllä Amanda on aivan yksin ratsastettavuuksiensa kanssa. Tai miettikää nyt vaikka Felluakin, jonka kanssa se on menestynyt parhaiten", pärskäytin. Oreja saattoi aina kritisoida, Cavaa nyt juuri aivan erityisesti, joten en ollut Rasmuksen rehellisyydestä millänsäkään.

Mutta sitten! Voihan käytöstavat! Yleensä niin peräänkuulutetut ja arvossaan, mutta oli hyvistä tavoista toisinaan harmiakin.

Niin kuin nyt. Harrington teki tilaa niille samaisille penkeille, joille en suin surminkaan ajatellut istahtaa. Yskähdin kiusaantuneesti.
"Kiitos, näin on ihan hyvä. Istumista on ollut enemmän kuin tarpeeksi! Oikeastaan pieni verryttely tekisi hyvää", tokaisin, ja ryhdyin vaivihkaa silmäilemään itselleni poistumisreittiä.

Kenties pihapiirissä kehtaisi oikeastikin vähän jaloitella sen aikaa, mitä ruokailijoilla vielä kestäisi.

Mua hymyilytti väsyneen ajatusmaailmani keskellä Amandan välttely-aihe ihan suunnattomasti. Edes Isabellan ilmestyminen pöytäseurueen viereen ei saanut hymyä pois huuliltani ja korkkasin appelsiinimehun saadakseni hillittyä kasvoillani itsepäisesti viipyvän ilmeen.

"Kai meillä sen verran on aikaa, että ehditään täällä syödä?" kysyin Rasmukselta ja katsoin ihan vähän kateellisena Antonin hamppariateriaa. Se tuoksui niin paljon paremmalta, kuin nahistuneella salaatilla, kinkulla ja vettyneellä juustolla täytetty leipäni, jonka olin vihdoin saanut avattua.

Jotenkin en yhtään ihmetellyt, että Isabella ei halunnut istua ABC:n kuluneelle penkille. Vaikka eipä siinä Robertin vieressä näyttänyt edes olevan mitään kuivuneita sinaappi-tahroja tai muuta.

Yllätyin kyllä monen muun tavoin, kun Isbe ilmestyi pöydän läheisyyteen. Siitä en kyllä yllättynyt, ettei hän suostunut istumaan alas. Perijättären kasvoilla ei näyttänyt olevan kovinkaan tyytyväistä ilmettä huoltoaseman tarjoamaan palveluun. Mikäli olisi luksushuoltoasema, johon ei pysähtynyt rekkakuskeja, Isabella varmaan voisikin istua seuraamme.

Tarjoilija vilkaisi Isabellaa, kun toi Antonin hampurilaisannoksen pöytään ja kohotin ryhtiäni.
”Höh, sä sait ennen mua”, valitin ja mahani kurisi kateellisen äänähdyksensä. ”Tilasitko sä Hesestä?”
Katsoin odottavasti tarjoilijan perään, joka kuitenkin vain jäi norkoilemaan kassan taakse. Toivottavasti sillä oli joku kaveri keittiössä, ettei tarvitsisi ryhtyä murhahommiin.

”On meillä”, vastasin Sarahille Rassen puolesta. ”Odotan yhä mun pitsaa.”

"Ehkä se on kouluhevonen sydämeltään", sanoin ja mun virnistys jäi väsymyksestä vajaaksi ennen kuin katosi energiajuomatölkin taakse. Normaalisti mä en välttämättä asemoisi itseäni vastaavaan tilanteeseen, keskustelemaan ei edes Isabella tai Amanda Sokan, vaan Isabella ja Amanda Sokan hevosesta.

Mutta nälän, univajeen ja joukkueen menestyksestä johtuva, tosin hiljalleen laskeva hyvä tuuli sai kenet tahansa tekemään virheitä. Tai rohkaistumaan tekemään muita asioita, kuten kurkottamaan pöydän yli varastamaan Antonin tarjottimelta pari ranskalaista. Samalla tuli hyvä tilanne ottaa vähän luontaista etäisyyttä Rasmukseen Isabellan kieltäytyessä kohteliaasti.

Sarahin kysymys sai mut katsomaan sitä pienesti virnistäen. "Mitä, eikö tota gourmetleipää voisi nauttia rekassa? Vai haluatko vaan autenttisen huoltoasemaelämyksen kokonaisuudessaan?"

Mun oma patonki loikoili pöydällä yhä avaamattomana, sokerihiiri suonissani katsoen karkkipussin huomattavaksi paremmaksi välipalaksi just tällä hetkellä.

Rapistelin hampurilaisen ulos kuoristaan ja nyökkäsin Innalle vastaukseksi.
"Mmhm joo, tilasin", lisäsin vielä ja haukkasin ekan puraisun tuosta pikkuruisesta purilaisesta, joka maistui siinä nälässä ihan saaaaakelin hyvältä.

"Heeiih!" ähkäisin suu täynnä hampurilaismössöä tajutessani jonkun (Robertin) näppien ojentuvan kohti ranskislautasta ja huidoin omalla räpylällä sen suuntaan. Turhaan.

Hymähdin huvittuneena ja hörppäsin kokista päälle.

"Eihän nää huoltsikat oo niiiin pahoja", vitsailin. Ylihintaista pohjaan palanutta kahvia, kuivia pullia, bensan katkua ja erehdyttävästi Pirkan mikroeinekseltä maistuvia hampurilaisia. Ei mahtaisi Hesen laatutarkastuksessa mennä läpi käsissäni sillä hetkellä oleva hampurilainen.

"Paitsi jos on tottunut vähän parempiin ravintoloihin ja sen sellaisiin", kohautin harteiltani ja vilkaisin taas Sarahia. Teki mieli letkauttaa jotain hyväntekeväisyydestä, mutta pidin turpani tukossa.

Mä ilahduin Isabellan ja Robertin kommenteista. Vaikka en tietenkään ollut tippaakaan tyytyväinen omaankaan ratsastukseeni, oli jotenkin kiva, ettei epäonnistumista vyörytetty muiden taholta suoraan mun niskaan. Ainakaan mun kuullen, tietysti.

”Niin se varmaan on”, mä vastasin jokseenkin hilpeästi Robertille. Mun puolesta Amanda olisi saanut pitää orinsa, ellei sarjakilpailu olisi ollut vielä kesken. Kyllä mä vielä kahdesta radasta Cavan kanssa selviäisin, vaikka ne menisivät vielä huonommin kuin edelliset kaksi.

”Joo, ei mikään kiire mun puolesta”, mä käännyin Innan ja Sarahin puoleen. Mä en ollut hoputtajatyyppiä, vaikka tosiasiassa mun olisi tietenkin tehnyt mieli jatkaa matkaa saman tien eikä jäädä odottelemaan ties mitä pitsoja jonnekin jumalan selän taakse. ”Eihän kellään ole huomenna töitä johon pitäisi ehtiä?”
Mulla oli, mutta sitä en maininnut – Hanne Hevoskauppiaalle nyt oli ihan sama, astelinko mä talliin seitsemältä, kahdeksalta vai yhdeksältä ja nukkumaan mä en ehtisi kuitenkaan. Kyllä sitä nyt yhden päivän ratsastaisi vaikka tikun nokassa, mä mietin ja päätin hakea santsikupin kahvia ennen lähtöä.

Mä olin ehkä turhan varovainen, kuvittelin ehkä omiani, mutta Antonin sanat lävistivät mun ihoni piikkien lailla. Normaalisti olisin nostanut katseeni leivästäni, nähnyt miten se tuijotti mua paljonpuhuvasti ja kysynyt siltä mitä se tarkoitti sanoillaan.
Älä katso ylös, älä katso ylös, älä katso ylös.

"En mä ajatellut kyllä itseäni, kiitos vain. Niitä tyyppejä vaan, jotka tilasivat keittiöstä jotain", lausuin ja pakotin itseni haukkaamaan suullisen sämpylää, jotta sain jotain muuta tekemistä.
Ehkä mä etsin piikkejä lihaani lauseista, joihin niitä ei oltu piilotettu?

Tartuin mielelläni Rasmuksen kysymykseen ja nostin katseeni sen ruskeisiin silmiin, jotka kieltämättä näyttivät aika väsyneiltä.
"Vapaapäivä, onneksi."
Mä olin suunnitellut nukkuvani aamusta päivään ja käyväni illalla tallilla hoitamassa Effin ja varsan sekä taluttelemassa Lefan matkustuksen jäljiltä uudelleen.