Hevosvaihdoksia ja siksak-väistöjä

"Saat valita minkä huovan otat", mutisin yksityistallin varustehuoneessa. Tuntui hassulta selittää Zelian varustevalikoimasta ja pahoitella, että tammalla oli vain estesatula. En edes muistanut, milloin Zelian selässä oli vierailevana ratsastajana käynyt kukaan muu kuin Lauri, joten oli varmaan ihan luonnollista kokea pientä stressiä.

Mua ei kuitenkaan ahdistanut luovuttaa hevostani lainaan, koska kyseessä oli Sarah, jonka taitoihin mä luotin. Effin vuokraajana nainen oli kyllä tottunut herkempiin ratsuihin, vaikka estepainotteinen Zelia saattaisikin olla pieni kulttuurishokki. Toisaalta mä myös janosin nähdä, mitä Sarah saisi irti Zeliasta valmennuksessa, enkä osannut pelätä kaikkia mahdollisia kehuja, joita Lauri saattaisi pudotella pitkin valmennusta - Sarah oli kouluratsastaja ja olisi ihme, ellei nainen saisi Zeliasta irti hyviä pätkiä. Kaikki kehut olisivat myös kehuja tammalleni, jonka edistymisestä olin vastuussa valmentajieni tuella.

Zelian testaaminen nimenomaan Laurin valmennuksessa oli ollut Sarahin idea. Kun me oltiin hahmoteltu kisahuumassa sovittua ratsastuskertaa molempien aikatauluun viestein, Sarah oli muistuttanut yhteisestä valmennuksesta ja laittanut sen jälkeen huomattavan monta emojia. Hetken odottelun jälkeen nainen oli paljastanut ideansa, johon mä en ollut kokenut tarpeelliseksi esittää vastaväitteitä.

"Te varmaan pärjäätte", mumahdin vilkaisten hoitopaikan suuntaan, jossa Zelia heilutteli kyllästyneenä päätään kuin kokeillen, oliko Sarah varmasti varmistanut narujen olevan molemmilta puolin kiinni seinissä. "Soita, jos et löydä jotain."
Koska Zelian luovuttaminen Sarahin valmennusratsuksi oli tarkoittanut, että mä pääsin vaihtelun vuoksi sileän treeniin Sipsin kanssa, mun täytyi myös rientää tammatallin puolelle ehtiikseni varustaa ratsuni.

Mä yritin olla nirpistämättä nenääni, kuin mikäkin kouluratsastaja, kun tajusin, ettei Zelialta löytynyt koulusatulaa. Ehkä musta silti oli tullut vähän mukavuudenhaluinen, kun mietin hetken mielessäni, että olisiko jonkun muun koulupenkki sopiva ruunikon selkään.
"Ei se mitään, otetaan vaikka Sipsihuopa", totesin hymyillen ja nostin kevyen estesatulan käsivarrelleni. Oli jännä huomata miten paljon kevyempi se oli koulusatulaan verrattuna, vaikka olinhan mä nyt ennenkin estesatulaan koskenut. Siitä vain oli niin pitkä aika.

"Eiköhän. Soitan", lupasin naurahtaen ja jäin sitten yksin Zelian kanssa. Matilda luotti siihen, että selviäisin sen hevosen kanssa maneesiin ajoissa meidän valmennukseen, enkä keksinyt syytä, miksen olisi selvinnyt.

Ruunikko kuikuili taakseen hämmentyneen oloisena, ehkä juuri siksi sainkin varustaa sen melko rauhassa. Tamma varmasti ihmetteli mitä sen satunnainen loimittaja ja ruokien toimittaja touhusi ratsastusvarusteiden kanssa. Ja miksi sen omistaja oli vain häipynyt paikalta.
"Ei sitten saada mitään mustasukkaisuuskohtauksia, kun Matilda tulee toisella hevosella valmennukseen", näin tarpeelliseksi varmistella nostaessani poskipunan värisen huovan päälle mustan estesatulan. Zelian jalkojen peitoksi olin käärinyt violetit pintelit, joista viimeistään paljastui miten kouluratsastaja mä olinkaan.

Enkuviltti pysyi hyvin paikoillaan, kun talutin tamman maneesiin. Olin valinnut suitsiksi anatomisesti muotoillut, sillä Matilda kuulemma käytti niitä useimmin ja ainakin Zelia oli tottunut niihin. Meillä oli onneksi vielä hyvin aikaa ennen valmennuksen alkua kävellä alkukäyntejä sekä maasta että selästä käsin.

Sipsi ei viitsinyt perseillä mulle ja mä olin hyvilläni ehtiessäni ensimmäisenä maneesiin. Tamma oli kaikin puolin lauhkealla tuulella ja käveli letkein askelin vierelläni, kun lähdin kiertämään maneesinpuolikasta maasta käsin lämmitelläkseni itsekin.

"Selvisitte", hymähdin Sipsin korvien käännyttyä hetkeksi pystyyn tamman havaitessa lajitoverinsa saapumisen. Hymähdin itsekseni huomatessani pintelit Zelian jaloissa - niitä ei oltu nähty käytössä turhan usein. Sen sijaan Sarahin valitsemat suitset eivät olleet mulla usein sileällä, koska remonttiturpahihnalliset suitset ajoivat asiansa yhtä hyvin ja mä halusin säästellä niiden maagista vaikutusta esteille. En kuitenkaan viitsinyt mainita asiasta Sarahille, koska anatomisten suitsien valitseminen ei missään nimessä ollut mikään rike.

Pyörittelin nilkkojani Sipsin kävellessä uran sisäpuolella.
"Tulinko pitämään oikeaa valmennusta?" tuttu ääni kysyi. Mä nostin katseeni Lauriin, joka harppoi tapansa mukaan etuajassa maneesiin.
"Jep. Koeta kestää", tuhahdin pienesti hymyillen ja laskin jalat jalustimiin. Sipsin koulusatula tuntui vieraalta ja pakotti mut normaaliakin ryhdikkäämmäksi, vaikken mä istunut siinä ensimmäistä kertaa.
"Mikäs sinut on Zelian satulaan ajanut?" Sarahin puoleen kääntynyt Lauri kysyi.

"Joo. Se ihmetteli koko varustuksen ajan että miksi mä olen siinä ja sä et. Oli siivosti", paljastin mittaillessani jalustimia maasta käsin. Mä en ollut ihan varma pitikö mun satulasta huolimatta säätää ne koulupituuteen vai heiluisinko Zelian selässä ihan vallattomasti, kun en saisi toppauksista tukea. Lopulta päätin päättää asian vasta selkään päästyäni, koska sieltä käsin saisin oikean tuntuman jalustimiin.

Zelia tuntui kapealta, vaikka se saattoi myös johtua satulasta. Hetken aikaa hapuilin tasapainoa ja lopulta lyhensin jalustimia yhdellä saaden paremmin polveni tukia vasten. Tervehdin Lauria hymyillen ja virnistin pienesti tämän kysymyksen myötä.
"Matilda", vastasin totuudenmukaisesti ja näin tarpeelliseksi avata tilannetta vähän enemmän.

"Katsotaan mitä saadaan aikaan. Aloitetaan käyntiväistöillä, lyhyitä väistöjä uralta sisälle ja takaisin pitkillä sivuilla. Sarah, anna Zelialle aavistuksen pidempi ohja vielä alkuun, Matildalla hyvä siinä", Lauri ohjeisti asettuen kentän keskelle.

Mä olin eilisen ratsastuksen jäljiltä niin Zelian jälkeisillä asetuksilla, että kesti hetken, ennen kuin muistin istuvani Sipsin selässä. Tamman häntä viuhtoi merkitsevästi, kun mun pohje luisui hetkeksi liian taakse, koska yritin aktivoida Sipsin käyntiä.

"Loivempi väistö riittää näin alussa", Lauri kommentoi, kun olin hädin tuskin ehdinyt vielä saada Sipsiä väistämään ensimmäistäkään askelta. "Pääasia, että saatte niitä heräteltyä. Parikin askelta on hyvä ensimmäisillä kerroilla, etenkin Zelian kanssa: tärkeintä on, että se pysyy rentona ja suorana."

Vilkaisin vaistomaisesti Sarahin ratsastamaa Zeliaa, joka näytti mietteliäältä. Jos tamma päättäisi protestoida, se ei tekisi sitä heti, vaan antaisi Sarahille varmasti ensin mahdollisuuden.

"Sitten sama ravissa. Voitta ottaa ensin pari kierrosta ilman väistöjä ja ajatella niiden ravia eteen ilman, että ne juoksevat karkuun. Yritetään tänään keskittyä aktiivisuuteen ja letkeyteen, jonka pitäisi säilyä myös väistöjen läpi", Lauri ohjeisti. Mies käveli pientä kehää maneesinpuolikkaan keskellä ja tuijotti Zeliaa mietteliäänä. Mun katse valui taas omaan tammaani, jonka vuoksi Sipsin ravi jäi vaisuksi ja se oli perustavanlaatuinen kämmi tamman normaalisti lennokkaat askellajit huomioiden.

"Ja Matilda keskittyy siihen omaan ratsuunsa - itsepähän olet lainannut tammasi toiselle", Lauri kuittasi ennen kuin ehdin korjata tilannetta. Sipsin häntä heilui taas, kun keskitin huomioni tammaan ja annoin sille luvan liikkua eteenpäin.

Zelian mutustellessa kuolaintaan sormieni päässä olevan ohjan toisessa päässä, mä keskityin hakemaan tasapainoni keskelle hevosta ja yritin unohtaa satulan. Se oli vain esine, sen avulla hevonen allani ei liikkuisi senttiäkään oikeaan suuntaan. Testailin säätöjä, miten paljon Zelia antoi vaikuttaa ja mihin loppui sen kärsivällisyys.

Onneksi tammaa oli helppo lukea ja opin nopeasti missä kulki raja.

Vilkaisin peilistä Zeliaa ravissa ja mun mielestä se kulki ihan hyvin eteen. Takajalat polki alle ja etuosa näytti ja tuntui olevan hyvässä paketissa. Olisin halunnut siltä vähän vielä korkeampaa muotoa, mutta muistin samalla, että tamma oli nuorehko ja että se ei ollut samalla tavalla kouluvalmis estehevonen, mitä esimerkiksi Lefa ja Vargas olivat.

Mun oli silti pakko virnistää, kun kuulin Laurin sanat Matildalle, sillä en tainnut olla ainut, joka tarkkaili Zelian muotoa sillä hetkellä.

Kun mä tein työtä käskettyä ja aloin keskittää jakamattoman huomioni Sipsiin, tamma alkoi liikkua koko runkonsa läpi.
"Noin juuri", Lauri kehaisi. "Voitte jatkaa väistöjä. Jos ehditte, tehkää pari jyrkempää väistöä, jolloin saatte pätkän siksak-väistöä."

Sipsi tuntui olevan elementissään väistöjen suhteen: alkuun tamma tuntui jopa kuumahtavan siitä, että mä väistätin, suoristin, väistätin, suoristin ja väistätin. Amandan kädenjälki tuntui trakehnerin ratsastettavuudessa, sillä se odotti herkeämättä mitä siltä seuraavaksi pyydettiin ja niin pitkään kuin avut olivat kunnossa, Sipsi toteutti kaiken.

"Lisätkää päätyihin, siis näihin", Lauri aloitti ja levitti kätensä osoittaakseen tarkoittamiaan maneesipuolikkaan päätyjä. "Kymmenen metrin laukkavoltit. Siksakit jatkuvat toisilla sivuilla, kulmasta nostatte laukan ja ennen seuraavaa kulmaa olette sujuvasti ravissa."

Mun teki mieli seurata, miten Zelia nostaisi ensimmäisen laukan, koska satunnaisesti tamma edelleen kiehahti treenin ensimmäisissä nostoissa. Koska kulma kuitenkin lähestyi vääjäämättä, mun oli keskityttävä omaan ratsuuni, jonka nostosta tuli ihan ok - ei erityisen merkityksellinen, mutta nosto kuitenkin.
"Liian suuri voltti, Matilda", Lauri kommentoi. "Mutta pehmeä siirtyminen raviin, hyvä. Ensimmäinen väistö alkaa heti kulman jälkeen. Ota tavoitteeksi neljä väistönpätkää - Sarah voisi tulla seuraavat väistöt kahdella pätkällä. Huolehdi, etteivät takajalat lipsahda edelle."

Zelia oli reaktiivinen ja se olisi jyrkemmissä väistöissä puoliväkisin halunnut jäädä liiraamaan pidemmälle. Mä pyrin parhaani mukaan pitämään tamman jalkojeni välissä ja tukea sitä tiukoissa paikoissa.

Laukka nousi ja viimeistään siinä vaiheessa tiesin ratsastavani estehevosta. Zelian voima oli selkeä ja määrätietoisesti se olisi halunnut esitellä myös nopeuttaan, mutta jarruttelin tammaa istunnalla ja puolipidäteillä. Mulla oli muutaman ratsastuskerran kokemus siitä, miten estehevosten eteenpäinpyrkimys muunnettiin suuntaamaan ylös ja alle.

"Zelia näyttää hyvältä, voit ottaa siltä vielä vähän enemmän vauhtia pois. Ei tarvitse kiirehtiä", Lauri totesi ja Sarah totteli.
"Parempi."

Sain laukkavoltit kutistettua oikeaan kokoluokkaan ja pääsin hetkeksi pois Laurin jatkuvasta syynistä, kun mies keskittyi hetkeksi Sarahiin ja Zeliaan. Mäkin uskalsin vilkaista ruunikkoani ja sain todeta itsekseni, että se toden totta näytti ratsulta - minun tasapainottomasta tammanriekaleestani oli kasvanut jo ihan kelpo hevonen.

Valmennus jatkui sujuvasti, kunnes Lauri keksi lisätä mun ja Sipsin vaikeusastetta laukkaväistöillä.
"Zelian kanssa voit kokeilla muutaman loivan pätkän, mutta pelataan varman päälle ja jätetään molemmille hyvä fiilis ravissa onnistuneista pätkistä", Lauri ohjeisti Sarahia ja palautti sitten huomionsa minuun.

Mun täytyi toden teolla keskittyä, koska maneesinpuolikkaan sivujen pituus ei ollut niin ruhtinaallinen ja Sipsi yritti kaikista vihjeistä - siis koulusatulasta ja sileänvalmennuksesta - huolimatta tarjoilla matkaavoittavaa estelaukkaansa. Sillä ei kuitenkaan paljoa väistetty, joten mun ensimmäinen työmaani oli istua laukkaa kasaan ja vasta sitten esittää tammalle idea väistöistä.

"Hy-", Lauri ehti aloittaa, kun Sipsi ensimmäisten väistöaskelten jälkeen tulistui mun liian nopeasta ratkaisusta jatkaa ahnehtia ja väistättää tammaa puolihuolimattoman suoristuksen jälkeen toiseen suuntaan. Sipsi potkaisi takasensa napakasti sivulle ja pukin jälkeen pakka oli jälleen levällään.
"Ei niin nopeasti", Lauri totesi ärsyttävän tyynesti ja jatkoi meidän työskentelymme vahtimista haukankatseellaan.

Loppujen lopuksi mä sain pari onnistunutta väistöä useammalle sivulle ja Sipsikin tuntui vaihtaneen lopullisesti koulumoodiin ainakin leijailevista liikkeistä päätellen.
"Hyvä. Ratsastakaa ne kunnolla eteen-alas ja kävelkää", Lauri totesi, kun kello alkoi olla pykälässä.

Zelia väisti laukassa hyvin. Olihan se alkuun vähän epävarmaa, mutta ainakin toinen meistä tiesi mitä oli tekemässä. Siitä ajatuksesta levisi tyytyväinen hymy huulilleni, koska pari vuotta sitten idea laukkaväistöistä oli yhtä haparoiva, mitä Zelian askel aluksi.
Onneksi tamma ymmärsi juonen nopeasti, se oli fiksu hevonen ja loppujen lopuksi ajattelin, että sillä oli oikeastaan aika hauskaa poiketa hieman rutiineistaan.

Harmi, että mulla ei ollut aikaa seurata Matildan ratsastusta enempää, satunnaisia vilkaisuja lukuunottamatta.

"Mä ilmotin mut ja Lefan vain sunnuntain finaaliluokkaan tällä kertaa", kerroin Laurille antaessani Zelialle pitkät ohjat. Se venytti kaulaansa tyytyväisenä.
"Vai niin", Lauri kuulosti yhtä tutkimattomalta, kuin yleensäkin.
"Siksi en pyytänyt Vargasta mukaan", lisäsin. Sanat antoivat sen kuvan, että halusin panostaa finaaliin, mutta oli mulla muitakin syitä olla lähtemättä kisoihin lauantaina. Se vain kuulosti pahasti parisuhdejutuilta, joten olin pitänyt koko juhlan pimennossa kaikilta.
"Aivan. Heidi kyselikin että olitko menossa sillä, suunnitteli ilmeisesti ottavansa sen itse vaativaan", Lauri paljasti.
"Ai. No hyvä. Siis että pääsee silti kisaamaan", vastasin ja hymyilin. Olin helpottunut, ettei Lauri kysellyt enempää ja että asia oli hoidettu niinkin helposti.

Lauri meni menojaan ja mä käänsin Zelian voltille, jotta pääsisin vähän lähemmäksi Matildaa ja Sipsiä.
"Olipas kivaa, Zelia tuntuu hyvältä hevoselta", kehaisin vino hymy huulillani.

Kuuntelin Laurin ja Sarahin keskustelua puolella korvalla havahtuen kaivamaan seteleitä taskustani. Lauri hivuttautui lähemmäs ja mä sain seteleiden tilalle kuitin, jonka rapina taskuun tuntuessa tuntui ärsyttävän Sipsiä.

"Hyvä", tuhahdin huvittuneena ja huiskautin kättäni maneesista poistuvalle Laurille. "Väistöt oli sille pitkään vaikeita, mutta se on kehittynyt reilun puolen vuoden aikana paljon."

Sipsi ei sietänyt Zeliaa lähellään, mutta nappasin kaiteelle jättämäni viltin ja virittelin sen paikoilleen tarpeeksi kaukana.
"Käydäänkö loppukäynnit maastossa? Se on nykyään melko maastovarma", kysyin pienesti irvistäen.

Nyökkäilin Matildan kertoessa Zelian kehittymisestä, kyllähän siitä hevosesta näki, että sen kanssa oli tehty paljon töitä. Ja olinhan mä itsekin nähnyt useamman kerran miten Matilda oli hevostaan ratsastanut.

Maastoehdotukselle naurahdin vähän ääneen ja kohotin sitten olkiani huvittuneena.
"Mennään vaan. Kyllä mä olen jo ihan ammattilainen stunttiratsastaja maastossa Effin jälkeen", lupailin ja tavoittelin Zelian vilttiä pienen matkan päässä sen päälle.

"Te saatte silti mennä edeltä", vaadin ja nyin enkkuviltin itseni ja satulan väliin. Työnteon loppuessa mun aivot ryhtyivät uudemman kerran laukkaamaan ja toivoin, että maastoilu saisi ne ehkä vähän tuulettumaan. Mietin jos tekisin Lefan kanssa tänään vähän lyhyemmän treenin ja kävisin laukkailemassa jossain kunnon laukkasuoralla.

"Mennäänkö me puistoon vai metsään?"

"Joo, kunhan ette tule liian lähelle", vastasin irvistäen itsekseni ajatukselle, että Zelia saisi kirjaimellisesti turpaansa vuokrahevoseltani.
"Metsään - mennään vaikka lammelle päin", jatkoin seuraavaan kysymykseen samalla, kun odotin maneesin oven avautumista ja laskin Sipsin takaisin liikkeelle.

Valmennuksen jälkeinen hyvä fiilis sai lisäboostausta auringosta, joka pilkahteli pieninä annoksina pilviverhojen takaa. Tammojen kaviot kopisivat vaimeasti, mutta reippaaseen tahtiin tiellä, joka oli hiljainen.

"Mihin finaaliluokkaan sä olet menossa?" käännyin kysymään Sarahilta.

"En en", lupasin hymyillen. Mulla ei ollut mitään harhaluuloja Sipsin käytöstavoista, koska olin hoitanut sen ulos kymmeniä, ellen satoja kertoja ja sen lisäksi se piti kurissa Lefan sekä Riepun. Eli ei mikään lapanen hevoseksi.
"Sopii hyvin", myöntelin ja seurasin ratsukkoa hyvän välimatkan päässä.

Matildan kysymys oli vähän yllättävä, koska nainen harvemmin osoitti kiinnostusta asioihin, jotka eivät koskeneet häntä. Enkä tarkoita sillä tavalla itsekkäästi, mutta niin, ettei tapahtumat vaikuttaneet Matildan elämään.

"Meillä on se Ruunaankosken Kypärä-osakilpailuiden finaali Lefan kanssa. Sen jälkeen onkin sitten vähän rauhallisempaa kisarintamalla", kerroin, enkä oikein osannut päättää oliko kisatauko hyvä vai huono asia. Toisaalta se antaisi aikaa harjoitella ja työstää asioita niin selässä, kuin omassa päässä.
Mun pitäisi vaan muistaa ottaa maltillisesti lauantaina juhlissa, johon Mikke oli mut kutsunut. Mä en halunnut lähteä taiteilemaan koulurataa krapulassa.

"Ai niin, se", ynähdin mietteliäänä. Olin itsekin tutkinut Ruunaan kisakalenteria ja katsellut tammoille sopivia luokkia. Musta tuntui, että Sipsin kanssa 125-luokat olisivat fiksuin veto ja toisaalta Zelian kanssa voisi olla kokeilemisen arvoinen paikka ottaa kaksi starttia samalle päivälle, jotta tamma alkaisi tottua sellaiseenkin variaatioon kilpailupäivistä. Täytyisi vain löytää kaksi järkevää korkeutta samalta päivältä ja se ei ollut aina niin helppoa, kun 110-luokka tuntui vielä liian suurelta kynnykseltä. Isabella ja Lauri olisivat saattaneet olla toista mieltä, mutten ollut uskaltanut ottaa asiaa puheeksi vielä kummankaan kanssa.

"Toivottavasti onnistutte hyvin", hymähdin rapsuttaessani Sipsin kaulaa. Oli huojentavaa ajatella, että liikenteessä oli sillä hetkellä molemmat kisaratsuni, jotka mahdollistivat mulle montakin asiaa. Ajatus hymyilytti ja koska tie oli autio, en pidätellyt huulille kipuavaa hymyä.

"Voitaisiin käydä näillä maastossa joku päivä", ehdotin Sarahille kääntämättä katsettani. "Kerta luulet kestäväsi sen kyydissä. Kunnon laukkamaasto tekisi molemmille hyvää."
Sen jälkeen mä vilkaisin olkani yli ja annoin Sarahin nähdä virneen kasvoillani.