Teetä ja kahvileipää (miksei teeleipää??)

Sunnuntai, 15. syyskuuta 2019.
Pitkän miehen kuja 7, Kalla.
Suljettu. Mukaan @Robert H.

Hurumaiseen tapaansa Aliisa hyrskynmyrskysi paikalle yhdennellätoista hetkellä. Kämpänkyselijä-Robert-Jotakin saattaisi olla kynnyksellä koska tahansa, ehkä jopa odottamassa menoistaan palaavaa Aliisa Hurua, mutta sellainen ei naista haittaisi. Hänhän solahtaisi sosiaaliseen tilanteeseen kuin kala veteen; ei hän tarvinnut pitkää valmistautumisaikaa.

Oli kuitenkin ihan kiva, ettei potentiaalista Uutta Josefinaa näkynyt vielä. Aliisa ehti tarkastaa asunnon siisteystason pintapuolisesti (Josefinan huone: pelottavan siisti; yhteiset tilat: siistit, sillä Aliisa itse ei ollut juuri ehtinyt olla kotona sotkemassa; Aliisan huone: no, sitä ei tarvitsisi Robertille näyttää) ja tuikata hiuksensa isolle nutturalle. Vähän kuin Aliisan päälaella olisi keikkunut toinen pää.

Sillä tavalla valmistautuneena Aliisa vastaanotti Robertin, joka oli puhelimessa kuulostanut Jusun hengenheimolaiselta ja oli, ainakin tänään, yhtä täsmällinenkin.

“Hei vaan, käy peremmälle. Löysitkö hyvin parkkipaikan? Vaikka ei täällä kyllä sunnuntaisin tähän aikaan mitään sakkoja saa, jos nyt muutenkaan”, Aliisa höpötteli avattuaan oven ja väistäessään tieltä, jotta Robert Jotakin pääsi peremmälle.

Aliisa pysähtyi toljottamaan Robertia. Hetkinen nyt.

Hermostunut oli ehkä liian kevyt sana kuvaamaan Robertin olotilaa kun se seisoi Pitkän miehen kuja 7:n edessä. Käsissään sillä oli paperipussissa aitoa englantilaista teetä ja Aleksanterin kanssa viime yönä leivottuja skonsseja sekä lähikaupasta löytynyttä mansikkahilloa. Nyt siitä pussia kädessään rapistellessa Robertin teki mieli tempaista koko lahjuskassi lähimpään pusikkoon.

Poikarukka vielä suoristeli kauluspaitaansa ja nyppi jotain karvoja mustista farkuistaan kun Aliisa Huru avasi oven. Sen suu kävi, heti, ja liekkijärveläisen sisällä muljui déjà-vun hieno tunne.

“Hei”, se tervehti lyhyesti ja puikahti sisään tympeästä rappukäytävästä. Tennarit potkittiin jalasta liioitellun hitaasti, jotta emäntä ehtisi edeltä peremmälle asuntoon. Robert silmäili kohteliaasti asuntoa kenkien seasta ja hypisteli pussukkaa kädessään.

Sitten se hokasi: “Ai niin. Niin, toin tällaisen lahjakassin. Siellä on, umm, teetä, kahvileipää ja hilloa. Hillo on vaan K-marketista, sorry.”

Aliisa oli häkeltynyt. Sitä ei tapahtunut usein, mutta nyt sen saattoi nähdä, vaikkei olisikaan ollut hirvittävän tarkkanäköinen tyyppi.

“Tuota”, se sanoi vastaanottaessaan lahjakassia, jossa oli teetäkahvileipäähilloa (ja jos hillo oli vain K-marketista niin mistä ne muut sitten, Aliisa mietti hajamielisenä). “Onpa huomaavaista! Kiitos.”

Tyyppi muistutti entistä enemmän Jusua. Ohimennen Aliisa laskeskeli, montako kuukautta siitä oli kun hän oli kohdannut Josefina Rosengårdin ensimmäistä kertaa juuri tällä samalla tavalla tässä samassa eteisessä.

Mutta ennen kaikkea tyyppi oli tuttu. No, ehkä oli liioittelua sanoa tuttu, mutta kuitenkin.

“Mehän ollaan tavattu ennenkin”, Aliisa lausui oivalluksensa ääneen peruutellessaan askel askeleelta kohti keittiötä. Lahjapussi laskettiin ruokapöydänkulmalle. “Miten en puhelimessa tajunnut?! Ehkä sulla oli nuha. En muistanut ääntä.”

Ilman pussia käsissään Robert tunsi olonsa jotenkin paljaaksi, vähän kuin olisi alasti ollut, siinä keskellä vierasta eteistä. Kiitokselle kauluspaitapoika tohti nyökätä, mutta se kummallinen tuijotuksenomainen katse sai hiusrajan hikoilemaan.

“Ai”, Robert pukahti ja otti pari varovaista askelta käytävää eteenpäin. “Se on mahdollista, oon käynyt kyllä Kallassa muutamia kertoja. Auburnissa ja, hmm, muualla.”

Surkea ihmistuntemus takasi myös kohtuullisen surkean ihmismuistin - kun vietti valtaosan ajastaan hermoillen omaa käytöstä, siinä ei ehtinyt kamalasti keskittyä muihin - eikä Robert osannut sanoa oliko todella tavannut Aliisaa aiemmin vai vain hänen kaltaisiaan ihmisiä, tuollaisia puheliaita ja heti tuttavallisia tyyppejä. Yleensä ne jostain syystä olivat juuri aliisamaisia naisia: suuritukkaisia ja -suisia.

“Oletko hevosihminen?”

Kaksisanainen kysymys oli ehkä heikko hiljaisuuden täyttäjä, mutta poika toivoi sen olevan tarpeeksi Aliisan moottorin starttaamiseen. Ja tunnetusti hevosihmiset olivat kuvia puhumaan itsestään ja vielä kovempia hevosistaan.

Aliisan pää kallistui ja sen kasvoille kohosi yhtäkkiä kovin empaattinen ilme. Nainen tunsi yhtäkkiä sielujen sympatiaa tätä Robert-henkilöä kohtaan. Ei sillä, ettäkö Aliisa nyt olisi käynyt läpi aivan samaa elämäntilannetta Robert-ressun kanssa, mutta kyllä hänkin sentään oli kokenut kovasti yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista viimeisten parin kuukauden aikana.

“Olen mä hevosenhoitaja, mutta mehän tavattiin siellä juhlissa. Kun - kun olit vielä sen sun Aleksanterin kanssa siellä”, Aliisa lausui hyvin, hyvin, hyvin ystävälliseen sävyyn ja hillitsi vaivoin halunsa taputtaa Robertia lempeästi.

Aleksanteri ja Robert olivat olleet niin kovin soma pari. Nyt Aleksanteri ei enää luuhannut Kallassa, ja Robert puolestaan aikoi asettua sinne pysyvästi. Aliisan sydän nyrjähti, siinä määrin kuin se nyt saattoi.

“Sääli, että erositte, mutta sellaista se joskus on”, Aliisa lohdutti kömpelösti ja esitti yhä empaattista naamaansa.

Robert ei tiennyt katsoisiko Aliisaa vai välttelisikö sen katsetta kiusaantuneena ja yrittäisi katsoa muualle, joten se päätti toteuttaa näiden sekoitusta: se katseli asunnon nurkkia aina välillä pälyillen vähintäänkin huolestuneen näköisenä päätään kallistelemaan Aliisaa.

Lopulta jokin naisen olemuksessa tuntui kuin sulavan ja sen katse muuttui vilpittömäksi ja puheensävy kovin empaattisen kuuloiseksi.

“Ah”, Robert hymähti, ja niinpä niin, niinhän he tapasivatkin! Olivatko ne ne juhlat, joissa hän oli… Sarahin kanssa? Olivatko ne Sarahin synttärit peräti? Tiukan nielaisun ja karheutuneen kurkun peittääkseen poika pärähti ääneen: “Joo, niin, siis, Aleksanterihan asui täällä, mutta nyt sen sisko--”

Lauseenalku jäi Aliisan lohdutusten alle, ja kyseinen lohdutus jätti poikaparan räpyttelemään silmiään suu auki kuin kala kuivalla maalla.

“Erottiin?”

Oliko tässä jokin kielimuuri? Oliko Robert Pitkän miehen kuja 7:n alaovesta sisään astuessaan menettänyt kaiken suomen kieliopin ja sanavaraston päästään? Ehkä ne olivat vain valuneet kallalaiseen kadunvarsikaivoon, kuten kaikki muukin järkevä ja normaali Robertin elämästä.

Poikaparka, ajatteli Aliisa. Selvästi oikein muhi vielä erosuruissaan. Raasu! Rassukat herättivät Aliisassa harvinaisen, no, ei nyt sentään äidillisen mutta jonkinlaisen hellyyden. Siksi se oli alkuun pitänyt niin kovasti Josefinasta ja Rasmuksestakin, mutta ne ressukat olivat täydentäneet toisiaan liian hyvin ja alkaneet elää omaa itsenäistä elämäänsä.

“Niin”, Aliisa nyökytteli Robertin puheille. “Siis musta te olitte tosi suloisia yhdessä, mutta jos ei toimi niin eihän sitä pidä väkisin. Mä siis kanssa kässäsin ettei se Allu enää täällä…”

Aliisa pohdiskeli puhuessaan, miten kummallista oli muuttaa eksänsä kotipaikkakunnalle. Tai siis, mistä lie Aleksanteri nyt olikaan kotoisin, ties mistä, tyyppihän vaikutti siltä että sen synnyinpaikka saattoi olla vaikka toisella planeetalla. Joka tapauksessa Robertin muuttosyyt epäilyttivät vähäsen. Mitäs jos Kalla kävisi sille liian surulliseksi paikaksi?

“Tuota, asiahan ei sinänsä mulle kuulu mutta ymmärrät varmaan että toivon pitkäaikaista kämppisjärjestelyä. Uuden etsiminen on aina vähän työlästä, Kallaankaan kun ei suurta muuttoliikettä. Mutta olethan sä varma että pystyt olemaan täällä ilman että, öö, muistot käy, tiedätkö, ylivoimaisiksi?”

Robertiin iskostettu katse oli tiukantarkka.

Robert räpytteli silmiään, siinä keittiön ja eteisen nurkalla, ja kuunteli kuinka Aliisa Huru puhui heistä kuin he olisivat… No, rakastavasia ja parisuhteessa ja elämänkumppaneita! Epämääräinen kurahdus karkasi pojan kurkusta kun se avasi suunsa. Sanoja ei kuitenkaan tullut ulos.

“Siis”, se lopulta aloitti. “Me vaan asuttiin yhdessä.”

Tiukan tuijotuksen alle Robert tunsi kiemurtelevansa ja ehkä siksi se jatkoikin kovin suvereenisti puheenparttaan, ripeällä ja hermostuneella äänellä: “Ja tietenkin haen pitkäaikaista asunt--kotia, ja siis, um, muutan tänne suurimmaksi osaksi siksi, että meidän valmentaja lähtee nyt Saksaan ja se suositteli, että täällä meillä on parhaat mahdollisuudet edistyä ja nousta kouluratsastuksessa, ja, öh, oon kyllä todella sitoutunut ratsastukseen ja treenaamiseen, ja tuota, umm, erm, tuolla nykyisessä me ollaan asuttu varmaan kolme vuotta jo eli kyllä mä sanoisin olevani aika, öh, pysyvä?”

Sitä melkein hengästytti!

Robert tapitti Aliisaa miltei varovaisesti alta kulmiaan, hionneet kädet yhteen vääntyneinä, ja toivoi parasta. Ehkä Aliisa vain käännyttäisi sen ympäri, lähettäisi takaisin Liekkijärvelle ja heittäisi itseleivotut skonssitkin roskiin, ja Robert jäisi jumiin Liekkijärvelle ikuisesti.

Robert-henkilö oli avannut sanaisen arkkunsa ripulipierumaisen äännähdyksen saattelemana. Aliisa nauraa tyrskähti moiselle äänenavaukselle. Sitten sen teki mieli nauraa ymmärtäväisesti myös “vain yhdessäasumiselle”. Niin, hän tunsi nämä vain-järjestelyt kuin omat taskunsa.

Salaa Aliisa oli hitsin helpottunut kuullessaan, että Robert oli ihan tosi hurahtanut hevoshommiin. Millä todennäköisyydellä se tapaisi ketään uutta kumppania, jos viettäisi aikaansa vaan talleilla? Sitten Aliisa synkistyi vähäsen, sillä niinhän Jusukin oli tavannut oman ryökäleensä talliympäristössä, jos ei siis laskettu sitä hupaisaa hissiepisodia, josta Aliisa oli udellut kaikki yksityiskohdat irti.

“No hyvä sitten. Mä siis sillä vaan, kun mun nykyinen kumppani, ei kun siis kämppis, niin, mun kämppis otti ja rakastui korviaan myöten, ja siksi mä olen joutunut uutta etsimään. Ja tietysti se on tosi jees, en mä siis sano ettei saisi tulla muuta elämään, mutta, niin, öö, mä en tiedätkö tiedä nyt enää oikein mitä mä selitän. Olisikohan ehkä vaan parempi että näytän nyt tätä kämppää enkä puhu typeriä?”

Sanoja seurasi esittelevä kädenheilautus, sellainen tässähän tätä asuntoa piisaa esiteltäväksi -ele.

Aliisa näytti ehkä hieman rentoutuvan: tyrskähdyksen myötä tiukka tuijotus katosi ja talon sillä hetkellä ainoa asukas vaikutti taas siltä miltä hetkeä aiemminkin. Robertkin uskalsi hieman hengitellä ja astua vähän peremmälle keittiöön.

Ottaen huomioon Robertin sen hetkisen kodin, se kyllä piti tästä Pitkän miehen kujan potentiaalisesti kodista. Se ei ollut hienoimpien sisustustrendien mukainen tai kovin minimalistinen vaikka vähän pieni liekkijärveläiseen paritalon puolikkaaseen verrattuna. Nyt kun poika oli rohkaistunut katselemaan ympärilleen, se huomasi pieniä asioita: takin tuolin selkämyksellä, lehti ja laskukuori pöydällä, maustepurkkeja keittiön tasolla ja likainen kahvikuppi tiskialtaan reunalla. Robert nyökkäsi hyväksyvästi.

“Ai, asuit tässä, hm, sen kanssa?” poika kysyi varovasti - olipa kamala kohtalo: kumppani meni ja rakastui toiseen! “Oon pahoillani, varmasti ikävää. Mun on jo nyt vaikea kuvitella elämää ilman Allua kun ollaan niin kauan asuttu yhdessä, oli jo outoa kun se muutti osa-aikaisesti tänne Kallaan hetkeksi…”

Sanat karkasivat jonnekin keittiön yläkaapistojen suuntaan pojan äänen haihtuessa hiljalleen. Sitten se säikähti omaa avautumistaan ja katsahti Aliisaa pahoillaan: “Anteeksi, ei ole tarkoitus puhua omia asioita kun sä puhut, kerro vain!”

Vaati pienen hetken päättää, tarvitsiko Aliisan ymmärtää mikä se Jusu oikein olikaan ollut. Sitten nainen tuli siihen lopputulemaan, että Jusu Rosengård oli niin montaa asiaa, ettei tässä varmaan tarvinnut alkaa udella mitä se tässä yhteydessä tarkoitti. Kiinnostuneena Aliisa syventyi kuuntelemaan Robertin kertomusta oudosta olostaan, kun vain kämppiksen kanssa alkoivat tiet erkaantua. Myötätuntoinen nyökkäys ja huoleton kädenhuiskaus sen merkiksi, että Robert-tyyppi sai puhua ihan niin paljon kuin halusi (jos ehti, sillä puhetilasta kilpailu Aliisa Hurun kanssa… niin).

“No ei tässä sinänsä sen kummempaa. Eihän tän olisi pitänyt tulla mulle mitenkään yllätyksenä, kun niillähän oli oma juttunsa jo silloin kun se muutti tähän”, Aliisa kuvasi ja tunsi pisteliään mustasukkaisuussiilin sisimmässään: Rasmus Alsila oli ollut osa hänen Jusunsa elämää jo kauan ennen häntä. Mikä huutava vääryys. “Sitten ne oli yhdessä reissussakin, ja, niin, kai mun olisi pitänyt arvata että näin tässä käy.”

Puhuessaan Aliisa asteli jotakuinkin keskelle olohuonetta.

“Joka tapauksessa”, se sanoi, yskähti vähäsen ja ajatteli tyytyväisenä, että nytpä saisi sysätä Josefinan läsnäolon yhä pysyvämmin pois tästä asunnosta. “Toi on varasto, mutta tossa olisi sitten se sun huone. Umm, siellä on vielä mun kämppiksen tavarat, mutta äkkiä ne siitä katoaa, tosiaan. Voi olla että huonekalut ainakin alkuun jää? En ole puhunut vielä että mihin ne… joo no niin. Ja sitten toi vika ovi on tosiaan parveke, tai varmaan arvasitkin. Katso vaan rauhassa kaikkea.”

Voi ei, ajatteli Robert ja koki vahvaa myötätuntoa kamalan kohtalon kouriin joutunutta Aliisaa kohtaan. Avokki oli rakastunut toiseen jo ennen yhteenmuuttoa ja lähtenyt yhteiselle matkalle uuden kanssa asuessaan vielä täällä ja sitten vain lähtenyt… Samalla se tunsi pienen, pikkiriikkisen piston sydämessään.

Robert ei tiennyt pahoittelisiko tilannetta - Aliisa oli varmasti saanut osakseen jo paljon myötätuntoa, ja tapahtumista oli varmasti jo aikaa kun se oli kerran jo hakemassa kämppistä täyttämään kumppanin jättämää aukkoa. Sellaisia päätöksiä kun ei tehty kovin kevyesti.

Niinpä poika oli kiitollinen kun toinen suuntasi olohuoneen puolelle jättäen keskustelun taakseen. Koiranpentumaisella habituksella Robert seurasi Aliisan perässä. Todellisuudessa se oli jo kohtuullisen vakuuttunut - ja osin epätoivonen, sillä asunto oli yksi ainoita edullisia hinta-laatu-suhteeltaan hyviä asuntoja niistä Kallan muutenkin harvoista asunnoista - ja ehkä osittain jo tehnyt päätöksen siitä, että Pitkän miehen kuja 7 olisi juuri hänen tuleva kotinsa.

Niinpä se vain nyökytteli ja nyökytteli, aina kunnes kämppishuone esiteltiin. Se aiheutti vähän ylimääräistä hämmennystä ja silmien räpytystä - heillä oli omat huoneet? Siis Aliisalla ja tämän eksällä? No, jos oli tilaa, miksikäs ei, eihän Robertille nyt kuulunut miten muut elivät ja olivat, varsinkaan parisuhteessa.

Huone näytti lähes asumattomalta. Seinällä oli hevostaulu ja lipaston päällä viherkasvi. Sänky oli pedattu mitäänsanomattomanvärisellä peitteellä ja lattialla oli neutraali matto.

“Siis… onko nämä, mm, sen omia?” Robert kysyi varovasti. “Tämä näyttää just joltain sellaiselta AirBnB-huoneelta. Ei millään pahalla.”

Pienellä viiveellä Aliisa oli astahtanut Josefinan huoneen ovensuuhun. Sieltä se katseli tilaa, joka näytti juuri siltä kuin oli aina näyttänyt, siis tietenkin sen jälkeen kun hänen ensimmäinen Kallakämppiksensä oli singonnut ulkomaille ja Jusu hivuttautunut arasti ja varovaisesti tilalle. Robertin majoitushavainto sai Aliisan naurahtamaan vähäsen.

“Niin, no, se on… se on tosi sellainen. Pienieleinen, huomaamaton persoona, tavallaan”, hän analysoi ja tuijotteli huonetta yrittäen kuvitella, millaiseksi se seuraavaksi muuttuisi. Toisiko tämä K-marketin hilloa ja teetäjakahvileipää mukanaan kuljetteleva hyypiö mukanaan muitakin vastaavankaltaisia elementtejä? Sellaista mummomaista kotoisuutta. Aliisaa hymyilytti, kun se rupesi kuvittelemaan, kuinka Robert-tyypin pitsiliinat ja tuoksukynttilät valtaisivat huoneistossa alaa.

Olisi varmaan mukavaa olla homopojan kämppis. Siis tietenkään ei saanut langeta stereotypioihin, mutta, niin. Aliisa Huru oli lankeavainen.

“Tämä näyttää kyllä ihan sen luonteelta”, Aliisa huokaisi häivyttäessään mielikuvituspitsiröyhelöt pois tilasta. Kun sen näki taas sellaisena kuin se oli, neutraalina, kliinisen siistinä, sellaisena kuin olivat tilat joiden ainoa tarkoitus oli olla tuottamatta kenellekään ärsytyksentunteita… Oli kuin olisi katsellut Jusua itseään. “Ja, no, eihän se nyt ole aikoihin ollut täällä.”

Robert-raukka ei enää tiennyt mitä ajatella! Ensin psykopaatin tasolle taantunut ex oli suorastaan hirviömäinen, ja nyt pienieleinen ja huomaamaton. Ehkä Aliisa eli vielä jonkinlaisessa denial-tilassa ja näki entisen kumppanin vielä sellaisena kuin rakastumisen alkuhetkillä, ken ties.

Niinpä se vain kohotti kulmiaan kun Aliisa katsoi haikeana vuokrattavaan huoneeseen. Antoi toisen murehtia ja velloa, pääasia, että Robert ei tunkeilisi. Se pieni paine sai Robertin avaamaan suunsa: “Olethan varmasti okei tämän huoneen vuokraamisen suhteen? En halua tunkeilla, tietenkään, jos et ole valmis.”

Itsekäs Robert ei ollut, ja vaikka Pitkän miehen kuja 7 olikin tässä kylänpahasessa suoranainen aarre, ei poika tiennyt haluaisiko hän asua täällä jos kipeän eron kokenut kämppäkaveri purskahtelisi satunnaisesti itkuun ja vaeltelisi peitto harteillaan pitkin asunnon käytäviä vanhoja muistellen.

Ehkä se oli puhunutkin itsestään vanhoista, kipeistä muistoista puhuessaan, Robert hoksasi. Se katsoi Aliisaa myötätuntoisesti. Voi rukkaa.

Oli pienoinen ihme, ettei Aliisa mölähtänyt ääneen että “häh”. Hänelle tuli jokseenkin yllätyksenä moinen kysymys ihmisen suusta, joka tarvitsisi huoneen ja jolle sellaista tarjottiin. Oliko tämä Robertin tapa sanoa, kaikesta pysyvyysvakuuttelustaan huolimatta, että poika itse oli kuitenkin vielä vähäsen epävarma muuton suhteen? Vai tiesikö se jollakin mystisellä selvännäkökyvyllä (oli vaikea uskoa, että pojalla olisi sellainen, mutta saattoihan sillä olla kun se ei ollut tavallinen umpimielinen heteromies), ettei Aliisa oikeastaan ollut vielä puhunut tästä eteenpäinvuokrausasiasta Jusun kanssa?

Aliisa ei mieluusti ajatellut sitä, ettei ollut puhunut Jusun kanssa. Hänellä oli painavat syyt pitää Jusulle mykkäkoulua.

“Totta kai mä olen. Elämässä pitää mennä eteenpäin, jos ei tahdo muuttua homeiseksi… no, joksikin kannoksi tyyliin. Mä en tahdo, että mussa alkaa kasvaa mitään lahottajasientä.” Aliisalla oli joskus tapana upota vähän turhan syvälle vertauskuviinsa. “Käytännön kannalta paras näin, mieluiten jaan asumiskustannukset ja säästyy rahaa muuhun elämään. Mitä mä tyhjällä huoneella tekisin - rahalla teen paljonkin.”

Se oli nopea siirtymä vertauskuvien mystisestä maailmasta kovin arkiseen, todelliseen, käsinkosketeltavaan asiaan: rahaan.

“Sä tiedätkin jo vuokran ja sellaista. Voidaan kahvitella jos haluat ja keskustella muista jutuista. Kämppisjutuista. Mun puolesta oisit tervetullut, niin kai olisi hyvä sopia miten täällä käytännössä sitten elettäisiin. Isot linjat.”

Robert nyökkäsi hyväksyvästi. Sen kasvoilla meinasi jo pilkistää jokin huvittuneen hymyyn kaltainen. “Okei, en mäkään toivo, että lahottajasienet valtaa sut. Voin maksaa siitä hyvästä.”

Aliisan johdolla kaksikko palasi keittiöön, ja arkajalkaisuutensa taas löytänyt Robert veti varovasti itselleen tuolin ja kävi istumaan. Se ei oikein tiennyt mitä kysyisi Aliisan elämästä tai mitä kertoisi omastaan, tai mitä olivat isot linjat, tai miten joku Robert Harrington osaisi elää Aliisa Hurun kämppiksenä.

“Öh, no”, Robert selvitti kurkkuaan ja pyöritteli peukaloitaan ruokapöydällä. “Emmä tiiä, pitääkö mun kertoa itsestäni? Tai siis, enhän mä mitään kertonut puhelimessakaan, ja et varmaan halua antaa jollekin vain sun kämpästä osaa, niin kuin sanoitkin, mutta siis, no, mun nimen sä tiedät, mutta olen siis kohta 23 ja mä olen puoliksi englantilainen niin saatan välillä puhua englantia mutta puhun kyllä sujuvaa suomea ja, hmm… Ja mulla on sellainen puoliveritamma, joka muuttaa jollekin pienelle tallille täällä Kallassa, en muista sen nimeä, ja Harry on ollut mulla nyt aika monta vuotta ja, erm.. Niin. En tiedä. Oon paljon kotona? Pelaan pleikkarilla fifaa ja muuta. Sitten olen tallilla aika paljon, ja reissussa, kisoja, ja valmennuksia, ja sellaista.”

Kun se hiljeni, se tuijotti Aliisaa miltei odottavasti. Niin? Mitä muuta kenenkään tarvitsisi tietää Robert Harringtonista?

“Oon ihan kiva.”

Hyvä Robert, loistava loppukaneetti.

Mitä enemmän Aliisa Huru kuunteli Robert Tyyppiä, sitä tyytyväisempi hän oli. Paljon kotona oleva Robert Tyyppi olisi huomattava parannus paljon poikaystävänsä, KIHLATTUNSA?, kotona luuhaavasta Jusu Rosengårdista, joka ei millään tasolla riittänyt enää tyydyttämään kämppiksensä seurankipeyttä. Yksi pieni yksityiskohta sai kuitenkin Aliisan kulmat kohoamaan.

“Ai Purtseille vai viet Harrin?” Aliisa kysyi silmät pikkiriikkisen aavistuksen verran siristyen. “Kaajapuroille? Törmäilet siellä sitten varmaan tähän mun, tai edeltäjääsi siis. Niin kai voi nyt jo sanoa, tai jos ei ihan vielä niin kohta. Kuun lopussahan sä haluat muuttaa?”

Aliisa ryhtyi puuhaamaan tarjottavaa pöytään. Kaikki tarjottava taiottiin esiin Robertin itsetuomasta lahjapussukasta, sillä eihän Aliisalla ollut kaapeissaan mitään. Siinä touhutessaan nainen kysyi hajamielisenä:
“Oliko nää vegaanisia?”

Se tuntui kamalan irralliselta kysymykseltä. Koko vegaanius tuntui irralliselta. Aliisa Huru ei ollut riittävän hyvä ihminen, jotta määrite olisi kasvanut osaksi häntä. Hän oli ihan liian häilyväinen, ei riittävän kiinteä mielipiteissään. Mutta pitäisikö tästä yhdestä periaatteesta kuitenkin pitää kiinni?

Robert vähän säikähti Aliisan ensimmäistä kysymystä. Eihän se nyt kuollakseenkaan muistanut, oliko tallin nimi tuo. Kädet puristuivat nyrkeiksi ja kynnet painoivat puolikuita kämmeniin, jalka pöydän alla hermostuneesti hytkyen.

“Öh, hm, en muista oliko tallin nimi Purtsei, se ei kyllä kuulosta kamalan tutulta, mutta hei, älä huoli, en mä tietenkään tule kaveeraamaan sen ihmisen kanssa. Kuulostaa sellaiselta tyypiltä, etten välttämättä edes halua tutustua siihen”, Robert yritti sanoa, kuulostaen mahdollisimman lohduttavalta ja empaattiselta.

Vegaanikysymys sai pojan niin ikään hätkähtämään. Sen katse ampaisi yhteen pieneen naarmuun keittiön pöydän pinnassa ja mieli alkoi kuumeisesti käydä läpi skonssien ainesosia. Aleksanterihan siinä enemmän hääräili, innoissaan siitä, että Robert oli mahdollisesti pääsemässä lähemmäs kouluratsastajauransa huippua.

“On niissä maitoa, muistaakseni”, Robert piipahti epätoivoisena. “Oletko vegaani? Anteeksi, en tiennyt yhtään!”

Aliisa ei varsinaisesti tiennyt, mitä vikaa Josefinassa oli, siis Robertin näkökulmasta katsottuna. Hänet itsensä mokoma muikkeliini oli hylännyt ja siitä hyvästä sieti vähän kantaa kaunoja, mutta eihän Jusu Robertille ollut mitään pahaa tehnyt. Olikos poika hieman ennakkoluuloiseen kallellaan? No, yhdentekevää se Aliisalle itselleen oli, kunhan tyyppi vain pitäisi hänestä itsestään riittävästi viettääkseen aikaa uuden kämppiksensä kanssa.

“Aijaa, no, saat sitten vaan syödä enemmän, ei mitään hätää! Ei moni muukaan tiedä”, Aliisa sanoi, ja arveli puhuvansa varsin totta. Jusu ehkä tiesi, olivathan he joskus kokkailleet yhdessä, mutta asunnossa toisiksi eniten aikaa viettänyt Rasmus ei kyllä ainakaan muistanut asiaa. Ei mutta, Antonhan oli takuulla kiilannut Rasmuksen edelle. Muistiko Anton hänestä sellaista asiaa? Aliisa ei tahtonut miettiä sellaista. Anton Seljavaaraa ei pitänyt miettiä.

Piti nähdä vähän vaivaa, jotta ilme palasi valoisaksi Seljavaaran ajattelemisen jäljiltä, mutta hyvinhän se näennäisen ikipirtsakalta Aliisalta luonnistui.

“Joo mutta niin, kuulostaa kyllä kivalta. Siis sä kuulostat. Varmaan oletkin. Mitähän mun nyt sitten pitäisi kertoa… mä olen Koivun majatalolla duunissa, oikeastaan eniten arkipäivätyöaikaa, mutta tuurailen välillä iltoja ja viikonloppuja ja sellaista. Reissaan aina jos on varaa. En niuhota asioista. Meillä oli mun aiemman kämppiksen kanssa, siis sen joka asui tässä ennen kuin tää nyt häipynyt tuli kuvioihin, niin sen kanssa meillä oli kotityölista mutta ei nyt sitten enää ole ollut. Voidaan keksiä joku, jos tahdot.”

Arkisista asioista jutusteli teki koko ajan konkreettisemmaksi sen, että Aliisa saisi pian uuden ihmisen elämäänsä. Aliisa piti uusista ihmisistä, vaikka saattoikin heilahtaa räväkästi eripuraan vanhojen kanssa.

Robert vaipui taas nöyräksi nyökkäilijäksi kun koki loukanneensa mahdollista tulevaa kämppistä tarjoilemalla sille epävegaanisia leivonnaisia. Halusiko se edes lihansyöjäkämppistä? Robert oli niin kamalan huono tekemään ruokaa jos ei laskettu makaronia ja jauhelihaa, ja tuskinpa Kallan kokoisessa paikassa olisi kovasti vegaanista noutoruokaa. Voih, joutuisiko se opettelemaa ruoanlaittoa?

Aliisan kehuista se kuitenkin ilahtui, jos kivalta kuulostaminen oli edes kehuksi laskettava. Pieni hymynpoikanen kävi sen huulilla ennen kuin se vakavoitui keskittyäkseen Aliisan kuuntelemiseen. Ihan mukavalta sekin vaikutti.

“No, mä olen kyllä tosi siisti ja tykkään pitää asiat järjestyksessä”, Robert aloitti ihan reippaasti, mutta sen katse ajautui jonnekin keittiön tiskeihin. Niinhän se oli, siisti ja reipas kotitöissä kunnes. Poika selvitti kurkkuaan. “Välillä saattaa tulla jaksoja, etten jaksa siivota. Mutta silloin en yleensä sitten sotkekaan, ja oon normaalisti kyllä todella, hm, siivo?”

Tyyppi, joka toi teetäkahvileipääjahilloaKmarketista ei mitenkään kyllä voinutkaan olla täysi hunsvotti. Aliisa katseli Robertin piiruja ja ajatteli, että siinä ei kyllä ollut juuri hunsvotinhunsvottia koko tyypissä.

Hänessä itsessään sen sijaan… Aliisa naurahti.

“Siis mähän en ole itse kyllä mikään siivousfanaatikko ollenkaan”, hän tunnusti. “Juu, tuota, en siis tarkoita että eläisin kuin sika pellossa, mutta tuollaista tuon huoneen tapaista kliinisyyttä mä en saisi ylläpidettyä pitkään vaikka yrittäisin.”

Puhuessaan hän nyökkäsi Jusun huoneen suuntaan. Kotityölistaa ei oltu tarvittu, sillä Josefina oli kuin pieni kone. Siivosiko se Rasmuksenkin sotkut sillä tavalla mukisematta? Varmaan. Sehän taisi rakastaa siivoamista, kun teki sitä työkseenkin. Mahtoi Rasmus olla onnellinen, kun sai itselleen unelmien pikkurouvan. Yök, ajatteli Aliisa. Ajatus sellaisesta elämästä oli hänelle niin vieras.

“Mutta mä uskon että tullaan kyllä hyvin toimeen”, Aliisa sanoi päättäväisesti. Se oli vähän sellainen nyt me sovitaan että me ruvetaan pitämään toisistamme eikä koskaan olla lakata, koska muuten asiat menevät taas typeriksi ja tympeiksi -hetki.

“Kiva että jaksoit tulla tänne asti. Sopiiko sulle muuten, että allekirjoitat sen vuokrasopparin sitten vaikka tullessasi, tai kun mulla ei nyt ole sellaista tässä valmiina, mutta voinhan mä tietty postittaa jos aiemmin jo, tai niin, en tiedä, jos sulla on tuloja tännepäin muuten niin joo no siis niin järjestyyhän nämä jutut…” Aliisa ei itsekään enää tainnut olla mukana omassa puheessaan.

Robert seurasi katseellaan valtavaa nutturaa, joka keikkui Aliisan naurahdusten ja puheiden tahdissa. Poika tavallaan piti toisesta jo tämänkin tapaamisen perusteella, muttei ollut varma liittyikö siihen enemmän hirmuinen määrä myötätuntoa toisen kokemaan kohtaan kuin vilpitöntä pitämistä.

Olihan Aliisa vähän erilainen kuin Allu, kuitenkin.

Vähän.

Se kuitenkin hymyili kun Aliisa päätti tulevien ystävysten olevan, no, juuri niitä: tulevia ystävyksiä.

“Joo, tietenkin”, se havahtui kommentoimaan kun Aliisan sanat haihtuivat hiljalleen. “Kunhan et vedä multa uutta kotia alta. Olisi ikävää joutua asumaan tallilla hevosen kanssa… Mutta oot ihan luotettavan oloinen. Ehkä sä et tee musta koditonta? Se olisi ikävä alku meidän, no, ystävyydelle.”

Robert pälyili Aliisaa yhtäkkiä vähän panikoiden: “Jos siis sä haluat olla ystäviä. Eihän kämppisten ole pakko olla, mutta. Olisihan se kiva?”

Aliisa tirskahti vähäsen. Tallilla asuminen olisi voinut vielä tulla kyseeseen, jos häiskä olisi ollut viemässä Härryään Auburniin, mutta Purtsit… Aliisa ei ollut hienohelma ja viihtyi tallissa kuin tallissa, mutta olisiko edes hän osannut kuvitella asuvansa esimerkiksi Kaajapurojen satulahuoneessa? Johan siellä olisi pakarat jäätyneet irti kehosta.

”Minäkö tekisin kenestäkään kodittoman? Hyvänen aika, enhän nyt sentään. Sä tulet vielä huomaamaan, että mä olen mukava ja hyväntahtoinen ihminen, ellet ole jo siihen tulokseen tullutkin”, hän hymähti.

Omasta näkökulmastaan Aliisa oli nyt Jusuakin kohtaan vain mukava. Tytteli oli menossa naimisiin poikkiksensa kanssa, jos Aliisan viimeisimpiä tietoja oli uskominen, ja miksei olisi ollut. Josefina oli liukumassa elämässään eteenpäin kohti itselleen kuin pisamainen nenä päähän sopivaa kotirouva-arkea, eikä Aliisa aikonut toimia itseensä kahlitsevana jarruna. Oli niin Jusumaista olla kehtaamatta sanoa, että oli jo muuttanut pois. Aliisa teki asiat tytölle helpoksi.

”Kuule, musta olisi ihan tosi suotavaa että oltaisiin ystäviä. Sellaisia tarvitsee elämässä, ja yhdessä asuminen sujuu kaikkein kivuttomimmin niin”, hän tuumasi vastaansanomattomasti, ja oli tyytyväinen löytämäänsä kämppikseen: homo-Robertiin, joka oli sympaattinen ja jonka kanssa asiat eivät menisi monimutkaisiksi ja joka ei varmaan ihan heti paukkaisi kihloihin kenenkään kanssa, sillä ilmiselvästi Robert vielä toipui Aleksanteri-erostaan.