Epävakautta ilmassa

Parempi kai olisi ollut pitää vain suu kiinni ja hymykuoppainen, lippispäinen Robert ihan vain omana tietonani. Sitten ajattelin miten itse halusin saada Matildan kertomaan omista huolistaan ja miten tekopyhää olisi ollut jättää kertomatta omistani.

"Se on kisannut Auburnissakin useampaan kertaan, kouluradoilla siis. Sillä on sellainen kaunis sampanjanmusta tamma Harriet V. Se starttasi mun kanssa samoissa luokissa siellä Tie Tähtiin kisoissakin", alustin ja tunsin yhtäkkiä oloni hermostuneeksi. Matildan mielikuva perustuisi täysin siihen, mitä itse kertoisin Robertista.
Mietin kertoisinko siitä, miten kaikki oli alkanut jo ennen, kun olin eronnut Thomaksesta.

"En mä oikein osaa sanoa mitä se on, mutta ainakin enemmän, kuin pelkkä kisakaveri. Hyvin monimutkaista se ainakin on, enkä mä oikein osaa edes puhua siitä kenenkään kanssa."

"Ai", mumahdin ja muistelin edellisiä kouluosakilpailuja, joita olin seurannut Jessen kanssa toimitsijan roolista. "Kyllä mä varmaan tiedän sen hevosen."
Ratsastajasta en sen sijaan tiennyt sen enempää kuin Sarah oli juuri kertonut. Mun roolini koulukisoissa oli mennyt pääasiassa itse työntekoon, Jessen kanssa jutteluun ja kutkuttaviin ajatuksiin siitä, riittäisivätkö mun rahkeeni starttaamiseen Sipsillä koululuokassa.

"Kuulostaa monimutkaiselta", myötäilin Sarahin sanoja samaan tahtiin kuin mun vartaloni myötäili Vargasin suuria askeleita. Ori nykäisi ohjista, mutta kun mä en antanut sen tehdä sitä uudestaan, puoliverinen laski päänsä alas.
"Mitä sä haluaisit sen olevan?" kysyin, koska se mua oikeastaan kiinnosti. Mä en ollut ihan saanut kiinni, oliko tämä Robert Seppeleestä - ei Robert Seppele - jokin Thomaksen jälkeinen laastari vai jotain aivan päinvastaista. Kuten Jesse oli ollut mulle. Mä tiesin kyllä, millaista elämä Raynottista eroamisen jälkeen oli, enkä siksi halunnut tuomita Sarahia mitenkään edes ajatuksissani.

"Mä en tiedä", ähkäisin yhtäkkiä kovinkin tuskastuneena. Turhautti ihan kaikki tilanteessa, enkä osannut peitellä sitä hetkessä, missä mun piti oikeasti kohdata ajatukseni siitä kaikesta.
"En mä halua toista poikaystävää, se ei...tai siis... Niin. Silti mä en haluaisi olla näkemättä Robertia enää."

Huokaisin syvään ja melko kuuluvasti.
"En mä tiedä. Olisi paljon helpompaa palata takaisin siihen aikaan ennen Thomasta. Kun miesten aika rajoitettiin suljettujen ovien taakse ja mun ei tarvinnut edes tietää niiden nimiä."

En mä halua toista poikaystävää. Sen jälkeen mä aloin miettiä, olinko itse ajatellut niin. Jessen rooli mun elämässä oli alkuun ollut kaveri, joka oli kyseenalaistanut silloisen suhteeni terveellisyyden - olihan Jonathan kuitenkin vahingoittanut mua. Mäkään en ollut halunnut olla näkemättä Jesseä, vaikka kaveruus oli alkanut syventyä joksikin muuksi kuin ystävyydeksi.

Sarahin huokauksen jälkeen mun oli pakko tarttua satulan takakaareen ja kääntyä ympäri nähdäkseni naisen kasvot.
"Mitä sä.. Mitä sä tarkoitit tuolla?" mumisin haluamatta tehdä yhtäkään johtopäätöstä nimettömistä miehistä, rajoitetusta ajasta ja suljetuista ovista kuulematta Sarahin selitystä.

"En mä tiedä", toistin itseäni ja hieroin kypäräni alta paljastuvaa pientä otsakaistaletta ratsastushanskallani.
"Oli vaan niin paljon helpompaa, kun ei välittänyt kenestäkään. Ei satuttanut itseään niin paljon, eikä ollut riippuvainen kenenkään hymyistä tai katseista", selitin.

Tuijotin Matildan kasvoja ja mietin näkikö se mun tyhjän katseen läpi miten paljon mua sattui vieläkin.
Miten paljon mä halusin olla miettimättä sitä, miten paljon Thomaksen kosketus saisi mun kehossani aikaan ja sitä, miten Robertin hymykuopat saivat mun jalkani hyytelöksi.
Mä saatoin hymyillä jälleen, kuin ehjä ihminen, mutta mä olin yhä niin palasina, etten joskus meinannut päästä edes sängystä ylös aamuisin.

Mun huulilta karkasi pieni, Sarahin sanat noteeraava ynähdys, ennen kuin nyökkäsin ja käännyin takaisin lähtöasentoon. Ilmeisesti miehiä oli piisannut Sarahin elämässä enemmän kuin olin ajatellut, vaikka enhän mä loppujen lopuksi tiennyt kovinkaan paljoa naisen elämästä ennen tutustumistamme. Olimme käyttäneet niin usein aikaa minun ongelmieni vatvomiseen, etten ollut kysynyt sellaisia kysymyksiä Sarahilta kovinkaan monta kertaa.

Vau. Itsekkyys oli todella huipussaan.

Olin melko varma, että mun olisi pitänyt sanoa jotain: että mä ymmärsin kyllä, vaikken todellisuudessa olisikaan ymmärtänyt. Mutta mä en ollut sellainen ihminen, joka täytti hiljaisuuden koruttomilla lauseilla vain puhumisen ilosta ja uskoin, että Sarah tiesi sen.

"Haluatko laukata vielä?" kysyin, kun sade alkoi tuntua tiheämpinä osumina takkiin.

Musta tuntui, että se puristava tunne hälveni hiukan, kun Matilda kääntyi poispäin meistä. Mietin olisinko ruvennut taas itkemään, jos se katse olisi pysynyt vähän kauemmin kasvoissani.

"Laukataan vaan. Ei haittaa, vaikka mennään kovaa, Vegasilla on vielä virtaa", vastasin ja odotin, että Matilda nosti valkealla orillaan nopeamman askellajin. Vegas nosti laukan ja annoin sille tilaa, vaikka mun olisi ehkä pitänyt olla kunnon kouluratsastaja ja istua syvällä satulassa.
Mun ei tarvinnut ylläpitää sitä imagoa Matildan edessä.

Sarah halusi vauhtia, joten mä annoin Vargasin tarjota sitä. Mun kasvoilla kävi hymy, jonka pyyhki vain niitä pieksevä sade. Vargasin kaviot nielivät hiekkatietä, kun kenttäratsu laittoi kestävyytensä peliin ja tarjosi mulle elämäni laukkamaaston.

Mun takkini valui vettä, koska sadekuuro ei ollut helpottanut. Reilun laukkapätkän jälkeen me oltiin ravattu, käännytty risteyksestä ja toivottu sen johtavan takaisin kohti Runiacia. Satula narahteli Vargasin käynnin tahdissa ja mun märät ratsastushousut liimaantuivat kiinni siihen. Varusteet täytyisi huoltaa tänään kunnolla, koska en halunnut Laurin varusteomaisuuden kuivuvan kasaan kostean kelin vuoksi.

"Me taidetaan olla oikealla reitillä", totesin nyökäten metsikössä nököttävän liiterin suuntaan. Olin huomannut sen menomatkalla ja tiesin, ettei matka tallille ollut enää kovin pitkä. Siinä ajassa hevoset ehtisivät puhallella reippaammat pätkät pois ja me pääsisimme käärimään ne loimiin ennen lihasten täyttä jäähtymistä.

Vegas tuntui yhtyvän mun ongelmilta pakenemiseen, sillä vaikka näin, ettei se olisi jaksanut enää loppua kohden, se työnsi korvansa niskaansa myöden ja pakotti itsensä jaksamaan. Vargasille tuskin tuli edes pintahiki siinä, missä Vegas - ja minä, olimme molemmat hien peitossa laukkapätkän lopuksi. Vargas oli selvästi tottunut ylläpitämään vauhdin, missä Vegaksen tarvitsi spurtata lyhyemmän aikaa.

Hiki muuttui nopeasti kylmyydeksi, kun takki oli yhtä märkä ulkoa kuin sisältäkin. Epäilin myös, että miten vedenkestävää maskarani oli loppujen lopuksi.
"Luulen myös", pohdin ääneen ja annoin kivistävien jalkojeni venyä ilman jalustimia.

Pyörittelin nilkkojani ja tunnustelin lihaksiani, joissa tuntuva hapotus tuntui oikeastaan aika hyvältä. Ehkä mä voisin ilmoittautua Vargasin kestävyystreenaajaksi, koska siinä sai itse niin hyödyllistä treeniä. Vargas pärskähti venyttäen kaulaansa, enkä mä enää empinyt antaessani orille vapaat ohjat.

Pysäytin Vargasin aivan tallin ulko-oven eteen ja hyppäsin alas orin satulasta. Nostin jalustimet nopeasti kimon kaulalle ja talutin sen talliin suojaan sateelta, joka oli yltynyt saapuessamme tallipihaan.
"Ei kyllä viedä näitä enää ulos", puuskahdin pyöräyttäessäni Vargasin hoitopaikalle availlen samalla suitsien remmejä. Saatuani puoliverisen kiinni riimustaan avasin löysyttämättä jääneen satulavyön ja nostin satulan huopineen alas orin selästä.

"Millainen se oli maastossa?" kysyin katseeni osuessa Vegasin sateesta entisestään tummuneeseen päähän.

Seurasin Matildan esimerkkiä turvallisen välimatkan päästä ja Vegas näytti vähintään yhtä helpottuneelta päästessään tallin suojaan.
"No ei kannata kyllä", myöntelin ja hain Vegasin kanssa sen karsinan edestä tamman punaisen kangasriimun. Talutin tummanrautiaan pesupaikalle ja vaihdoin märät suitset sen päästä kuivaan riimuun.

"Tosi kiva. Selvästi reippaampi, mitä aitojen sisällä ollessaan. Voidaan käydä toistekin", vastasin hymyillen ja yritin kuoriutua takista, joka oli varsin hyvin liimautunut ihooni kiinni.

Nostin Vegasin satulan pois sen selästä ja seurasin Matildaa varustehuoneeseen, johon kumpikaan ei jäänyt välttämätöntä pidemmäksi aikaa. Vaikka Vargas oli viisas ori, se oli kuitenkin ori, joka oli kaksin tallissa tamman kanssa.

"Niin, se on kuulemma hitaammin lämpeävä. Laurin mukaan", vastasin alleviivaten sitä, etten puhunut omasta kokemuksestani. Taputin Vargasin kaulaa ennen varusteiden roudaamista satulahuoneeseen odottamaan perusteellista kuivaamista ja rasvausta siksi aikaa, että saisimme hevoset hoidettua.

Käytyäni Vargasin läpi hikiviilalla, hankasin orin karvaa vielä hetken pyyhkeellä ja loimitin sen. Ori tarttui hanakasti tarjoamaani porkkanaan ja seurasi mua kesysti karsinaansa, jonne heitin tupon heinää siksi aikaa, että olisi varsinaisten iltaheinien aika.

"Menen jo huoltamaan varusteita", mumahdin ohikulkumatkallani satulahuoneeseen.

Vegas nautti selvästi lämpimästä vedestä, joka juoksi sen karvaa pitkin lattialle. Tamma oli hionnut ja märkä sateesta, eikä tarvinnut miettiä kahdesti, että olisinko pessyt sen vaiko en.
Vedet ropisivat ryöppyinä lattialle, kun vedin hikiviilaa tummaa karvaa vasten. Punainen villaloimi ei ollut lainkaan liioittelua ja odottaessani, että Vegas kuivuisi edes hieman, kylmäsin sen jalkoja maaston jäljiltä.

"Joo", vastasin Matildalle ja katselin suhteellisen tyytyväiseltä näyttävää tummanrautiasta pieni hymy huulillani. Olin melko onnellinen luita kalvavasta kylmyydestä huolimatta sillä hetkellä.

Mitä enemmän saisin ratsastaa erilaisia hevosia, sitä paremmaksi ratsastajaksi ainakin tunsin itseni.

Vaihdoin Vegasin loimen vielä kuivaan ja talutin tamman sen karsinaan. Vein sille heinää ja hain litimärän takkini pesupaikan edustalta ennen, kun suuntasin varustehuoneeseen.
Vegasin satula oli pilkullinen ja ryhdyin pesemään sitä satulasaippualla.
"Olisi kannattanut ottaa vaihtovaatteet mukaan", naurahdin ja otin ihoani vasten liimautuneista ratsastushousuista kiinni sormillani.

Olin ehtinyt tehdä pesuveden valmiiksi ja aloittaa satulan läpikäymisen sienen kanssa, kun Sarah saapui satulahuoneeseen.
"Kieltämättä", hymähdin vastaukseksi. Olin valinnut paikakseni satulahuoneen patteria lähimmän nurkan, jossa lämpö tuntui taivaalliselta.

Pyöriteltyäni sekä satulan että suitset läpi satulasaippualla kuivasin molemmat huolellisesti. Olin avaamassa valjasrasvapurkin kantta, kun muistin Jessen viestin. Irvistin huomaamattomasti kaivaessani puhelinta taskustani ja rukoilemalla hiljaa mielessäni, ettei puhelin ollut kastunut käyttökelvottomaksi.

Ei se ollut, kiitos suojakuoren. Avasin mun ja Jessen keskustelun ja tuijotin ruutua hetken ennen nopean nähdäänkö illalla -kysymyksen kirjoittamista. Mä en halunnut onnitella miestä hyvästä kisapäivästä viestitse, jos mulla oli mahdollisuus tehdä se kasvotusten.
"Jessellä oli mennyt hyvin rataesteillä", mumahdin vilkaisten nopeasti Sarahia. Rasvapurnukan kansi lipesi sormistani lattialle ja poimin sen nopeasti ennen kuin sipaisin ensimmäisen vedon rasvaa satulan siipeen.

"Lähdetäänkö Kallaa kohti?" kysyin Sarahilta lopeteltuani huoltourakan. Vargasin estesatula oli näyttänyt taas elinvoimaiselta, kun olin rasvauksen ja pikaisen pyyhekuivauksen jälkeen peitellyt sen hupulla ja nostanut telineeseen. Laadukkaat nahkasuitsetkaan eivät olleet ottaneet vesisateesta itseensä ja olin niputtanut ne hyvillä mielin paikoilleen.

"Niin meni", vastasin hymyillen ja tarkkailin Matildan kasvoja. Mietin olinko nähnyt Matildaa kisakatsomossa ollenkaan, kunnes muistin, että toinen oli ollut töissä.
"Tosi siisti rata", lisäsin ja keskityin taas varusteiden siistimiseen. Siinä olin varsin hyvä ja olin ylpeä siitä, missä kunnossa Effin varusteet olivat aina.

"Lähdetään vaan. Meen kyllä pitkään kuumaan suihkuun heti", totesin virnistäen ja nappasin märän takkini kainalooni. Ulkona satoi edelleen reippaasti, kun kiirehdimme Matildan autolle.

Radion kuunteleminen hiljaisuuden keskellä tuntui hyvältä, eikä siitä huolimatta hiljaisuus ollut epämiellyttävä.
Kotini edessä kiitin naista seurasta ja otin tavarani mukaani. Kumarruin vielä sateen keskellä katsomaan Matildaa takaovesta.

"Kiitos seurasta ja siitä, että kuuntelit", hymyilin hieman ja suljin oven perässäni. Kaatosateesta huolimatta en kiirehtinyt kotiin, kun Matildan auton perävalot olivat hävinneet näkyvistä.

"Joo, ei mitään", ähkäisin pieni, hämmentynyt hymy huulillani. Sarahin kanssa tallille lähtiessäni mun motiivina oli ollut nimenomaan se, että mä pääsin puhumaan jollekin sellaiselle, jolle olin puhunut ennenkin ja jolle tiesin voivani puhua. En mä olisi uskonut, että se joku päätyisi myös uskoutumaan omissa asioissaan mulle.

Niin oli kuitenkin käynyt. Napsautin pyyhkijät kovemmalle, kun napakampi sadekuuro piiskasi auton tuulilasia risteyksessä. Mun huulilla kävi hymy, koska tunsin jonkinlaista ylpeyttä tämänpäiväisestä pohdinnastani ja maastosta, jossa olin ollut Sarahille juttuseuraa. En välttämättä kovin puheliasta, mutta kuitenkin.

Autosta noustessani tunsin puhelimen värähtävän. Lähdin harppomaan kerrostaloa kohti pieni jännitys sisälläni kuplien: sen täytyi olla Jesse.