Epävakautta ilmassa

Viestin jälkeen mä olin vaihtanut vaatteet muutamassa minuutissa, syönyt rahkan banaanilla ja napannut auton avainten lisäksi vesipullon mukaani ennen palaamista ulos. Sade oli lakannut, mutta pilvet enteilivät uutta sadekuuroa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että Orijoella sataisi ja sitä mä toivoin, koska ajatus aitojen sisäpuolella ratsastamisesta ei houkutellut. Mä halusin maastoon ja toivoin, että Sarah olisi samoilla linjoilla, koska en halunnut lähteä tutkimaan maastoreittejä itsekseni.

Olin Sarahin kotitalon edustalla sen viidentoista minuutin sisällä, minkä olin luvannutkin. Naputin auton rattia ajatukset Jessessä harhaillen. Mun olisi tehnyt mieli nostaa puhelin korvalleni ja soittaa miehelle siinä hetkessä, mutten osannut arvioida tallireissun kestoa. Pahimmassa tapauksessa olisin vain häirinnyt jotain tärkeää perhehetkeä, josta mut oli tarkoituksella jätetty ulos.

Sihahdin mielessäni, koska se oli jälleen vääränlainen ajatusmalli. En kuitenkaan päässyt ajatuksissani pidemmälle, kun huomasin Sarahin lähestyvän autoa. Olin törmännyt naiseen Runiacissa toissapäivänä, kun olin käynyt ratsastamassa Vargasin miehen pyynnöstä. Lauri oli poissa Runiacista vielä tämän päivän, joten oli kohtuullista, että liikutusavuksi lupautuneena ja eilen Vargasin liikutuksen skipanneena tarjoaisin orille liikuntaa vielä tänäänkin. Sarah sen sijaan oli saanut ratsastettavakseen Vegasin, johon nainen oli kuulemma päässyt ensin tutustumaan Laurin opeissa. Olin yllättynyt Merikannon ja Sarahin valmennuskuvioista, vaikka toisaalta olinkin sitä mieltä, että oikealta tuntuvasta valmentajasta kannatti pitää kiinni - etenkin, jos se tarjosi myös omia hevosiaan vuokrattavaksi valmennuksiinsa.

"Moi", hymähdin oven avautuessa.

Auburnin kenttäkilpailuiden estepäivän kanslistin työ oli ollut yllättävän hauskaa. Syytin siitä kuitenkin enemmän työseuraani, Ellietä, sillä mikäpä olisi ollut tylsää parhaan ystävän kanssa? Olin liikuttanut Effin hyvissä ajoin aamulla ennen kisoja, eikä mulla ollut syitä jäädä Auburniin sen pidemmäksi aikaa.

Sen sijaan mun oli suunnattava Orijoelle, jonka vuoksi laitoin Matildalle viestiä. Sen vastauksen tiimoilta avasin nyt kaverini auton oven ja hymyilin leveästi kuullessani tervehdyksen.
"Hola", tervehdin takaisin ja tungin mustan adidaksen putkikassin auton takapenkille.

"Olipa hyvä, että olit menossa Runiaciin, huomattavasti kivempaa päästä sinne jonkun kanssa", huomautin kiinnittäessäni turvavyötä.
"Mitäs sun päivään?" kysyin auton nytkähtäessä liikkeelle. Siirsin katseeni aavistuksen uteliaana kuskin paikalla istuvaan Matildaan.

"Jep, turha ajella peräkkäin", vastasin niin hyväntuulisesti kuin kykenin ja starttasin yhteiskyydityksen kohti Orijokea. Taivaalta alkoi taas ripsiä vettä, mutta yritin sivuuttaa sen ja toivoin, ettei Sarah kavahtaisi sadetta.
"Olin aamun töissä, ei sen ihmeempää", kerroin jättäen heikon hetkeni kotona pimentoon. Olisi tuntunut oudolta avata keskustelu sillä, vaikka samalla mä tiesin, miten hyvää asiasta puhuminen jollekin ulkopuoliselle tekisi. Sarah oli jo kerran nähnyt mut heikoimmillani - vaikka silloin heikkous oli purkautunut nyrkkeilysäkkiin - joten mä olin melko varma, että oikeassa mielentilassa pystyisin puhumaan naiselle tämänhetkisestä tilanteesta.

"Entä sulle?" kysyin vastavuoroisesti. Radiosta kuuluva kappale tarttui hetkeksi korviini, mutten halunnut sulkea radiota - enkä toisaalta kääntää kovemmalle.
"Mietin, jos sä olisit halunnut lähteä tänään maastoon", jatkoin melkein samaan hengenvetoon, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä Sarahin päivän kuulumisten kanssa. Vilkaisin naista ennen kuin keskitin huomioni risteykseen, joka oli kuitenkin melko autio.

Siinä vaiheessa, kun ensimmäiset sadepisarat koskivat auton tuulilasia, olin erittäin tyytyväinen, että olin päättänyt vielä viime hetkellä napata naulakosta vielä tummansinisen jokasääntakkini.

Olin juuri vastaamassa Matildan esittämään vastakysymykseen (jonka oma vastaus oli jäänyt varsin pintapuoliseksi), kun nainen esitti yllättävän pyynnön.
Vegas oli vielä aavistuksen vieras ratsu, jonka kanssa ratsastaminen oli vielä varsin lapsenkengissä. Maastoon lähteminen Effiä kuitenkin huomattavasti rauhallisemmalla hevosella epävakaasta säästä huolimatta houkutteli suuresti.

"Hyvää mulle kuuluu ja mennään vaan", vastasin pieni virne huulillani. Vargas oli onneksi sen verran fiksu ori, että sen seurassa saattoi lähteä Vegasin kanssa yhteismaastoon.

"Okei. Hyvä", puuskahdin kireästi naurahtaen. Mun ymmärrykseni mukaan Vegas oli järkevä, sillä ainakin Vargasin maastovarmuudesta menin takuuseen. Lauri tuntui kuitenkin arvostavan fiksuja hevosia ja ellei Vegas olisi ollut maastokäytökseltään sellainen tullessaan, se olisi varmasti jo menossa sitä käyttäytymismallia kohti.

Runiacin parkkipaikalla ei ollut montaa autoa. Epäilin toisen kuuluvan myös Heidin hevosia ratsastavalle Jeramylle ja toisen olin nähnyt pihassa niin usein, että sen täytyi kuulua pakostikin tallityöntekijälle. Taivaalta vihmoi harvakseltaan vesipisaroita, kun nousin autosta ja vilkaisin Sarahia nähdäkseni kuinka paljon sää inhotti naista.

"Varustetaan ne ja katsotaan sitten, miltä sää näyttää?" mumahdin sulkiessani ovea. Nappasin saapaskassin ja kypärän takapenkiltä ja esitin taas hiljaisen toiveen sään paranemisesta.

Oli melko mukavaa seurata vain maisemia Kallan ja Orijoen välillä. Siitä huolimatta, että taivas näytti olevan tumma ja pilviä täynnä, oli metsien reunustamat tiet kauniita.

"Vaikkapa, eipä mua kamalasti haittaa, vaikka kastuttaisiinkin. Mulla on veden pitävä takki päällä", vastasin noustessani autosta ylös. Muistin ottaa varustelaukkuni takapenkeiltä ennen talliin suuntaamista.

Vegas oli päätä ja jalkoja lukuunottamatta kuiva, sillä sen uutuuttaan vielä hohkaava sadeloimi oli pitänyt tamman kuivana. Tummanrautias oli kaunis, kiltti hevonen ja olin edelleen hyvin onnellinen Laurin kanssa tehdystä diilistä. Vegasin selässä istuessa huomasi olevansa estehevosen selässä, mutta Vargasin tapaan tammaa oli työstetty huolellisesti myös sileällä.
Varusteiden laiton jälkeen nostin katseeni Matildaan, jonka käsittelyssä Vargas nautti olostaan.
"Ei siellä taida sataa, mennään vaan maastoon", totesin nostaessani kypärää päähäni.

Vargas oli varsin mutkaton ori, ainakin, kun mun edellinen kunnon orikokemus oli Haukka - ellei laskettu Amandan Fellua, joka oli myös sanalla sanoen kokemus. Se oli helppo varustaa toisin kuin kaksi muuta, joihin kokemukseni oreista viime vuosina rajoittuivat.

"Tällä hetkellä", hymähdin vetäen kypärän päähäni. "Mutta mennään vaan."
Olin tyytyväinen takkivalintaani, jonka uskoin pitävän ainakin kevyen sateen. Vilkaisin Sarahin varustaman Vegasin suuntaan, ennen kuin aloin irroittaa Vargasia hoitopaikalta.
"Meidän kannattaa varmaan mennä edeltä", mutisin seuraten Vargasin ilmettä. Ori oli höristellyt korviaan Vegasin suuntaan, mutta koska tamma ei ollut osoittanut mielenkiintoa, Vargas oli pysynyt melko neutraalina.

Pääsin satulaan tallin edustalla nököttävältä penkiltä ja kokosin ohjia sen verran, että olo tuntui turvalliselta pitkien ohjien sijaan. Zelian kanssa maastoillessa täytyi varautua kaikkeen ja vaikka Vargas oli järkevämpi, sen maastokäyttäytyminen ei ollut pikaisia alku- tai loppukäyntimaastoja tutumpaa.

"Oletko sä käynyt täällä maastossa? Minne meidän kannattaisi mennä?" kysyin Sarahilta vilkaistessani, oliko nainen jo ehtinyt satulaan. Lauri oli selittänyt epämääräisesti suosikkireittejään viime viikolla liikutuksista sopiessamme, mutta suurin osa neuvoista oli unohtunut.

"Taitaa olla paras vain toivoa, ettei saada kunnon kaatosadetta niskaan", naurahdin ja varmistin vielä, että Vegasin suitset olivat suorassa suklaisen tamman päässä.

"Luultavasti. Ei tule sitten houkutuksia, kun tuijottaa Vegasin pyllyä koko matkan", vastasin ja ponnistin sitten puoliverisen selkään.
"En, mutta Heidi taisi sanoa, että reitit pitäisi olla suhteellisen hyvin löydettävissä. Ei me ehkä eksytä", mietin lyhentäessäni Vegasin jalustinhihnoja.

"Lähdetäänkö tosta tarhojen viereltä vaikka ja katsotaan mihin päädytään? Mulla ainakin on puhelin mukana, niin voidaan katsoa mapsista, jos eksytään."
Silitin ruskeaa karvaa ja hymyilin. Vegas oli todella kiva tamma ja se oli hyvää vauhtia hiipimässä suosikkilistalleni, jonka kärkisijaa Effi piti ilman huolta kilpailijoista.

"Kuulostaa suunnitelmalta", mutisin hipaisten pohkeillani Vargasin kylkiä. Estesatula narahti, kun ori otti ensimmäisen, letkeän askeleen kohti Sarahin ehdottamaa suuntaa. Laurin kertoman mukaan Vargas oli hyppytauolla, joka oli toissa päivänä tuntunut selkään yllättävän hyvältä.

"Mitä sä olet pitänyt siitä?" käännyin kysymään Sarahilta. Tuntui fiksuimmalta puhua hevosista, jotta mun ajatukseni pysyisivät poissa Jessestä. Jos mies laittaisi viestiä, en todennäköisesti tajuaisi sitä ennen maastosta palaamista.

Sarahin ja Laurin sopima kuvio Vegasista ja samalla Vargasista mua myös kiinnosti aidosti, koska vaikka ymmärsin sen molemminpuoliset hyödyt, sen pohjimmainen motiivi kiinnosti.

Vegasin käynti oli aavistuksen Vargasin rentoa tyyliä kireämpää, mutta tiesin askeleen rentoutuvan hetken päästä paremmaksi. Matildan kysymys sai ajatukset liikkeelle päässäni, enkä osannut vastata naiselle heti.

"Yllättävän kivalta. Tykkään Vargasista myös, mutta Vegas on jotenkin...no, tammamaisempi. Tutumpi. Sillä on selkeästi paljon potentiaalia taustalla ja liikkeestä varmasti alkaa saada ajan myötä koulupuolellakin laadukkaampaa."

Oli hankala ajatella sen syvempää analyysiä, sillä olin käynyt Vegasin selässä viitisen kertaa vasta.

"On ihan hauska päästä ratsastamaan estehevosia ja verrata omia taitojaan niiden ratsastettavuuteen. Oon ainakin itse huomannut hyödyn myös Effin kanssa, jotenkin ratsastan sitä varmemmin, kuin ennen", lisäsin vielä keinuessani jo paljon rennomman käynnin mukana.

Kuuntelin Sarahin sanoja ja yritin muistella, millä sanoilla Lauri oli kuvannut uutta tammaansa. Se oli kuulemma aluksi kaikkea muuta kuin reaktiivinen ja hyvin erilainen kuin mikään muu Merikannon ratsastamista hevosista. Se oli kuitenkin kapasiteetikas hyppääjä ja jos Sarah puhui totta, täytyi Vegasin liikkeissäkin olla jotain perää.

Laskisikohan Lauri minua Vegasin satulaan? Se tuntui typerältä ajatukselta, kun istui miehen ykköshevosen satulassa - siitäkin huolimatta, että se oli juuri nyt telakalla.

"Aivan, kuulostaa hyvältä", mumahdin. "Tämäkin on opettanut mulle paljon."
Sipaisin Vargasin kaulaa ja annoin orille pykälän verran enemmän ohjaa, koska sen olemus tuntui tyyneltä. Tuulenpuuska iski vasten kasvoja, mutta ainakaan vielä ei satanut.

Hymyilin Matildan vastaukselle. Mietin olisiko pitänyt mainita toiselle, että pitäisi meidän välisenä tietona tämän järjestelyn, johon olin päässyt Merikannon kanssa. Sitten mietin Matildaa ihmisenä ja totesin, että tämän halu keskustella toisten kanssa oli varsin vähäinen ja että tieto ei ihan välttämättä ollut päätymässä jokaisen Auburnlaisen korviin.

"Ravataanko? Näyttää ainakin tosi hyvältä pätkältä", mietin katsoessani Vargasin takapuolen ohitse avautuvaa neulasten päällystämää metsätietä.

"Joo", mumahdin vastaukseksi. Hypistelin nahkaohjia kädessäni samalla, kun pyysin Vargasia eteen. Mä en tiennyt miksi, mutta oletin orin singahtavan eteenpäin. Puoliverisen askel oli kuitenkin letkeä eikä se nykäissyt päätään ylös innostuksesta kuten Zelia olisi sellaisella säällä tehnyt.

Vargasin satulassa oli helppo keskittyä keventämiseen orin suuressa ravissa ja ihailla maisemia. Ruunikonkimo ei tuntunut jännittyvän mistään ja takaa kuuluva tasainen pärskähtely kertoi myös Vegasin pysyvän perässä ilman ylimääräistä vouhottamista.

Olin tuntevinani puhelimen värähdyksen taskussani. Koska olimme ravanneet hetken, istuin satulaan ja tein puolipidätteen.
"Kävellään", tajusin ilmoittaa juuri ennen kuin Vargas pudotti askellajin käyntiin. Kaivoin puhelimen taskustani ja tunsin sykkeen kiihtyvän hetkellisesti: Jesse oli kuin olikin laittanut viestin.

Jesse 17.44 Tänään rataesteillä toisia. Harmi ettet ollut katsomassa juuri silloin, kun me pärjättiin. Olisit ollut helpompaa kisaseuraa kuin äiti.

Naksautin näytön kiinni ja survoin puhelimen taskuuni, koska en uskaltanut naputella vastausviestiä ja riskeerata maastovarman ratsuni varmuutta.

Vegas tuntui hyvältä. Se heilutteli korviaan, siirteli päätään aavistuksen, mutta keskittyi silti vain siihen, ettei jäänyt liiaksi Vargasista. Tamma pyöristyi hyvin maastossakin ja tunsin kuinka takajalat pyrkivät hevosen alle.

Matildan yllättävä hidastus toi pidätteeni turhan vauhdilla Vegasin kuolaimeen, johon tamma reagoi heiluttamalla päätään tyytymättömästi.
Seurasin miten Vargasin selässä istuva nainen kaivoi puhelimensa esille.
Mietin miten Matildalla mahtoi oikeasti sujua miehensä ja tämän uuden vauvan keskellä.

"Miten sulla ja Jessellä menee?" kysyin lopulta, kun uteliaisuuteni varasti maltillisen asenteeni.

Suljin silmäni muutaman askeleen ajaksi kuullessani Sarahin kysymyksen. Naulitsin katseeni Vargasin korviin, jotka keinahtelivat orin käynnin tahdissa. Puoliverinen tuntui halukkaalta ravaamaan lisää, mutta halusin kävellä vielä hetken vaikka sisäinen puolustusmekanismi käski karauttaa karkuun.

"No jaa", huoahdin. Kysymyksen asettelu oli vaikea, koska meillä molemmilla oli yksilöinä niin erilainen tilanne, että oli vaikea määritellä suhteen tilaa.
"Vaatiihan tämä totuttelua", myönsin miettien, olisiko mun pitänyt kertoa tämänpäiväisestä pohdinnastani. En kuitenkaan ollut varma, halusiko Sarah kuulla meistä ja ahdingostani enempää kuin oli välttämätöntä.

Huomasin odottavani Matildan vastausta jännittyneenä. Muistin miten olin tavannut naisen kuntosalilla, miten olin neuvonut itsepuolustusta kovin lukossa olevalle ihmiselle. Miten olin saanut kuulla, että sen aiheuttajana oli ollut itse Jonathan. Sama tyyppi, joka nykyään piteli Ellien kanssa sijaa mun parhaina ystävinä.

Matildan vastaus kuulosti siltä, että mun pitäisi kysyä lisää. Peittelin huulilleni hiipineen hymyn siltä varalta, että edessä ratsastava nainen sattuisi kääntymään katsomaan taakseen.
"Ihan varmasti vaatii", vastasin, mutta en parhaalla tahdollanikaan saanut puettua itseäni samaan tilanteeseen Matildan kanssa. Jos Thomas olisi kertonut mulle tulevansa isäksi toisen naisen lapselle, olisin pyöräyttänyt sen hyvin nopeasti kauemmaksi elämästäni.
En tiennyt miten Matilda oli pystynyt jäämään kaikesta huolimatta.

"Onhan teillä kaikki silti hyvin?"

Sarah varmaan mietti, miksi mä edes yritin totutella sellaiseen tilanteeseen. Mä en kuitenkaan halunnut kertoa sitä syvintä syytä, miksi musta olisi tuntunut raastavalta luopua suhteesta lapsen vuoksi. Olisi ollut itsekästä tehdä niin, kun eli itse lapsettomuusdiagnoosin kanssa.

"Sitä on vaikea määritellä", huokaisin. "Periaatteessa on, mutta käytännössä.. Arki on tällä hetkellä aika outoa."
Mä olisin antanut mitä vain tavallisesta illasta Jessen luona ilman välteltyjä puheenaiheita ja jatkuvaa vaikeuksien tiedostamista.

Vargas otti pari reippaampaa askelta, joten mä kokosin ohjia.
"Ravataanko lisää?" ehdotin vaitonaisena.

Mä yritin taas olla antamatta ajatusteni karata kahteen brittipoikaan, joiden ympärillä elämäni oli pyörinyt yli puoli vuotta hyvin intensiivisesti. Thomas, joka oli jossain, mistä se oli lähettänyt kortin veljelleen, jossa oli ehkä maininnut, että sillä oli ikävä. Sitten oli Robert, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt häipyä jo kuukausia sitten Tie Tähtiin kisojen loputtua mun elämästäni, mutta joka yhä jatkoi pääni sotkemista vain olemalla.

"Uskon", henkäisin, tietämättä ihan mitä muutakaan vastaisin.

"Ravataan vaan. Jos tulee hyvä suora, niin voidaan me laukatakin", ehdotin ja mietin, että kunnon laukkasuora tekisi varmaan kummallekin hyvää.

"Joo", puuskahdin ennen kuin annoin Vargasin lipua raviin, josta ori oli selvästi mieluillut jo hetken. Tuntui helpottavalta keskittyä kavioiden rahinaan hiekkatiellä ja upota hetkeen vakaan, varman maastoratsun selässä.

Me oltiin ravattu hyvä tovi, kun eteen avautui pidempi suora, jonka päässä näkyi mäki. Mulla ei ollut mitään halua hiljentää ja tarjota Sarahille uutta saumaa jatkaa kysymyksiään.
"Laukataan", huikkasin naiselle, odotin hetken satulaan istuen ja nostin laukan.

Ensin en antanut Vargasin mennä kovaa, koska halusin varmistua siitä, että orin lihakset lämpenivät kunnolla. Hetkeksi pystyin lähes kuvittelemaan meidät esteradalle, koska Vargasin vahva, rytmikäs laukka ja kuuliaisuus tuntuivat kuin sinne tehdyiltä. Mäki alkoi lähestyä, joten kevensin istuntaani ja annoin orin venyttää askeltaan.

Vegas pysyi tasaisena, vaikka sen korvat pyörivätkin jokaisen rasahduksen mukana, miettien pitäisikö reagoida. Pidin omat ajatukseni edessä ravaavassa ratsukossa ja tamma allani pysyi varsin tyytyväisenä.

Matildan ääni kantautui korviini tuulesta huolimatta, jopa ulkomailta vasta hetki sitten tuotu Vegas tuntui aavistavan mitä se sana tarkoitti. Ryhdistäytynyt askel antoi helpon noston ja isossa askeleessa oli ihana istua vain ja nauttia kyydistä.

Kun Vargas lähti, vähän kuin varkain, Vegas veti hetkeksi herneen nenään. Parin askeleen verran se heilautti takapäätään ylemmäksi, muttei ryhtynyt kuitenkaan pukittamaan kunnolla. Painoin pohkeeni sen kylkiin, kuin lupauksena siitä, että nyt sai mennä.
Vegas painoi korvat niskaansa myöden ja lähti, eikä mennyt montaa askelta, kun sain jo pidätellä rautiasta, ettei se olisi lähtenyt kisailemaan kärkisijoista.
Jostain tuulen keskeltä kuulin oman nauruni ja mietin miten kaipasin sellaista maastoilua. Missä ei tarvinnut miettiä minkä rasahduksen myötä olisin ojassa kallo halki ja selkä mutkalla.

Vargas nautti laukkaamisesta kovaa ja mä nautin siitä, että pystyin nauttimaan vauhdista tietäen, että mulla oli mahdollisuus vaikuttaa siihen milloin halusin. Puoliveriori pääsi vaivattomasti mäen päälle ja mä istuin takaisin satulaan ottaen Vargasia samalla kiinni, siirtämättä oria kuitenkaan vielä raviin.

Hallittu laukka onnistui, vaikka Vargasilla tuntui edelleen olevan menohaluja eikä Vegasinkaan pärskähdyksistä voinut olla erehtymättä.
"Pysyykö se nahoissaan? Ravataan välillä", huikkasin takana tulevaa ratsukkoa nopeasti vilkaisten.

Vegas oli hauska hevonen, se ihan selvästi nautti maastoilusta, tai ainakin se syttyi siellä aivan eri tavalla. Pidätykset menivät kuitenkin läpi ongelmitta mäen päällä, kun piti hidastaa.

"Ravataan vaan", myönnyin ja siirsin rautiaan raville. Se ei ollut varsinaisesti hionnut, mutta tuntui lämpimältä, kun taputin ruskeaa kaulaa kiitollisena.

Runiacin maastot olivat selkeät ja hyväpohjaiset, oli hyvä, ettei sielläkään tarvinnut pelätä ajoneuvoja tai vastaan tulevia ihmisiä.
Tuijotin mietteliäänä Matildan selkää, enkä voinut olla ajattelematta taas toisen parisuhdetilannetta.

Hetken tasoittavan ravipätkän jälkeen päätin ilmoittaa siirtymisestä käyntiin kuin parempikin maastonvetäjä. Vargas venytti tyytyväisenä kaulaansa, kun annoin orille hetkeksi hieman pidempää ohjaa. Taivas oli synkentynyt ja tunsin ensimmäisten vesipisaroiden osuvan kypäräni lippaan.

Hetken oli pelkkä hiljaisuus.
"Miten sulla menee.. Muuten kuin hevosasioissa?" kysyin, kun ajatukseni harhautuivat Sarahin elämään. Muistin naisen tuparit, joissa olimme käyneet Jessen kanssa pyörähtämässä. En tiennyt, mikä Sarahin tilanne miesrintamalla oli, koska miehiä juhlissa oli ollut useampi. After rideille Sarah oli tullut osana porukkaa, johon myös Jonathan oli kuulunut. Jonathan, jonka olin hakenut kesällä Helsingistä, ja jolle en ollut sen jälkeen suonut kovinkaan montaa ajatusta. Olin päässyt yli miehestä kaikilla mittapuilla ja siihen oli ollut huojentavaa havahtua.

Lähestyvän sateen saattoi haistaa ilmassa jo ennen, kun sen reunuksilta tippui ensimmäiset pisarat.

Matildan kysymys, vaikka olikin odotettu, sai mut hätkähtämään.
"Mä...", aloitin varsin vahvasti, mutta en sitten tiennyt enää miten jatkaisin lausetta. Näpräsin sormellani vaaleanruskeaa harjaa ja yritin miettiä.

"Thomas lähti ulkomaille meidän eron jälkeen, enkä mä ole kuullut siitä oikeastaan mitään."
Mä en vieläkään tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Jos Thomas olisi ollut Suomessa, täällä Kallassa, mä olisin varmasti sotkenut meidän eroa heikkona ja hankaloittanut kaikkien oloa sillä.
"Mä en tiedä olenko mä puhunut sulle siitä Seppeleen Robertista mitään?"

Olin aika varma, että mulle olisi ollut kaikista helpointa, jos Jonathan olisi eromme jälkeen lähtenyt pois - ulkomaille tai edes toiseen kaupunkiin. Se oli taas sitä itsekästä ajattelua, josta mä olin viimeksi pari tuntia sitten työstänyt itseäni pois. Pakotin ajatukseni takaisin Sarahiin, joka oli alkanut Thomaksen sijaan puhua Robertista.

"Et?" ynähdin yhtenä kysymysmerkkinä. Ensin yritin miettiä, oliko Auburniin ilmestynyt uutta tallilaista, jotta tämä mystinen Robert Seppele saisi mielessäni jonkinlaiset kasvot. Sitten mä mietin lisää ja käsitin, ettei Seppele ollut sukunimi - ei, sen täytyi olla se talli, josta olin joskus kuullut. Sarah oli osallistunut keväällä suurempaan kisarupeamaan ja loistanut paljon poissaolollaan kisa- ja treenimatkojen vuoksi ja se jos jokin oli sopiva rako toisten tallien edustajiin tutustumisessa.

"Mitä siitä olisi pitänyt puhua?" tarkensin silmiäni siristellen. Olin ajatellut ehdottaa toista laukkapätkää heti hevosten tasattua hengityksensä, mutta nyt mulla ei ollut enää mikään kiire vauhdin lisäämisen suhteen. Taivaalta vihmoi vettä, mutta ainakaan vielä sadekuuro ei vaikuttanut voimakkaalta.