Kaikki harmaan sävyt / H. Rosten

Hannen elämää

Läkähdyttävä kuumuus oli valannut Power Jumpin sään. Aurinko porotti täysin pilvettömältä taivaalta, eikä antanut kilpailijoille tai yleisölle armoa. Ainoa viileä paikka tallien lisäksi oli lasitettu katsomo, jossa ei kuitenkaan ilmastoinnista huolimatta säästytty viuhkojen heiluttelulta, jos sattui istumaan auringon kohdalla.

Hanne Rosten oli paennut tukahduttavaa ulkoilmaa juuri tuohon lasikuutioon ja osunut tietenkin aurinkoiselle paikalle. Onneksi hän oli varautunut olkihatun ja aurinkolasien kanssa. Nikonin järjestelmäkamera lepäsi hänen sylissään ja aikaisemmin Hanne oli käynyt ottamassa tunnelmakuvia. Lasin lävitse hänen taitonsa eivät riittäneet saamaan ratsukoista tarpeeksi edustavia kuvia, eikä hän oikeastaan ollut ottanutkaan kameraa niitä varten mukaan.

Katsellessaan monikirjoista ratsukkoporukkaa Hanne tunsi yllättäen hieman kateutta. Mikä jännityksen tunne häneltä jäikään kokematta, kun hän ei päässyt hyppäämään näin isossa tapahtumassa? Monen vuoden – ja itse asiassa koko ratsastusuran – ajan Hanne oli kertonut olevansa vain tavallinen puskaratsastaja sekä ikuinen ponityttö. Dinon myötä hän ei ollut enää vain puskaratsastaja. Hannea oli purrut kisakärpänen.

”Pyh”, Hanne mumahti ajatuksilleen, jotka piinasivat häntä.
Hän ei voisi koskaan kuvitella vaihtavansa Dinoa hevoseen. Dino oli täysin sopiva poni hänelle: osaava kaikissa lajeissa, eikä yhtään liian pieni. Hanne itse oli vain 160cm pitkä, joten hän oli täydellinen poniratsastaja.

Oli aika poistua katsomosta, Hanne päätti ja nousi ylös. Hän puikkelehti ihmisten välistä ulos helteeseen ja suoristi hieman mustia farkkushortsejaan. Päivänselvä asia oli myös, että edes helle ei saanut Hannea pukemaan jotain vaaleampaa päälle. Aivan sama kuinka kuuma mustissa vaatteissa tulisi, hän ei pukisi päälleen mitään värikästä.

Hanne käveli derbykentän reunalle ja kohotti kameransa. Kentällä hyppäsi juuri voikon värinen tamma ja Hanne muisteli nähneensä sen joskus aikaisemmin. Ehkä Kalla Cupissa? Ratsastajaa hän ei tunnistanut, mutta eipä Hannella ollut tapana pistää muistiin kuin ns. tärkeät henkilöt. Kuten esimerkiksi hänen kesäkämppiksensä Aliisa Huru. Hurua ei voinut unohtaa kukaan, varsinkaan sellainen, joka naisen kanssa asui tai oli asunut.

Aliisa oli kovasti yrittänyt saada Hannea osallistumaan illan after rideille, mutta sellaiset juhlat eivät todellakaan olleet hänen paikkansa. Sitä paitsi miksi hän menisi sinne? Hän ei kisannut, eikä toiminut groomina. Hanne oli täysin kisaturisti.

Kamera räpsähti sarjatulituksella, kun voikko hyppäsi Sokka Luxin liian pirteässä samppanjahuovassaan vielä pirteämmän yksisarvisesteen ylitse. Se oli radan viimeisimpiä esteitä, eikä Hannella ollut sopivaa kulmaa loppuihin, joten hän tarkasteli liian värikkäitä kuvia. Hymähdettyään, hän nosti kameran jo kohti seuraavaa ratsukkoa.

”Voisitko startata sijastani lauantaina?”
”Öö, joo, kai.”
”Kiitos, Hanne! Mulla on todella tärkeä tapaaminen juuri silloin, enkä viitsi peruuttaa. Trina tarvii harjoitusstartin ennen varsinaisia kisoja.”

Niillä saatesanoilla mä varustin voikkoa puoliverista (ja kyllä, mun tapauksessa puoliverinen on ansaitusti boldattu), joka oli kiinnitetty trailerin lenkkiin. Me ei turhia yhden luokan takia tarvittu lainakarsinoita ja Trina oli muutenkin niin rauhallinen. Mä en ollut hypännyt sillä kovin montaa kertaa ja ainoastaan Marjan valvonnassa. Siksi mua jännitti ihan pirusti tuleva luokka. Ensinnäkään en ollut koskaan kilpaillut metrissä ja toisekseen en moneen vuoteen puoliverisella. Mä olen poniratsastaja!

Asetin uuden laventelin värisen huovan Trinan selkään. Mä olisin valinnut harmaan tai mustan huovan, mutta sellaisia ei Trina omistanut eikä Dinon olleet sopivan kokoisia. Oli se kuitenkin ihan kiva ja jos Marja halusi hevoselleen pukea oksunsöpöjä huopia, en mä mitään mahtanut. Varustin Trinan loppuun, jonka jälkeen vaihdoin mutaiset kengät ratsastussaappaisiin. En edes viitsi kuvailla kuinka vaikeaa se oli yrittäessä nojata mutaiseen autoon ilman, että valkoiset housut likastuivat.

Nousin Trinan satulaan auton vierestä ja ohjasin sen suoraan maastoon alkukäynneille. Meillä oli vielä reippaasti aikaa ennen verkkaa. Trina kulki reippaasti eteenpäin ja pidin vain pientä tuntumaa. Pysyttelimme isommalla tiellä ja teimme jossain kohti u-käännöksen. Auburnissa oli harjoituskisojenkin myötä paljon porukkaa. Autoja oli pihassa ja ratsukoita pyöri piha-alueella. Suuntasin Trinan kanssa verryttelyalueelle, joka oli Kastanja-areenalla.

Keräsin Trinan tuntumalle muiden verrytteijoiden joukossa. Ei tuntunut yhtään itsevarmalta startata hevosella, jolla oli ratsastanut harvinaisen satunnaisesti vasta kuukauden. Onneksi Trina oli kuitenkin suhteellisen helppo hevonen. Tiedättehän? Sellainen kevyt höhelö.

“Metrin luokka alkaa!” joku ilmoitti ja kaksi ensimmäistä siirtyivät Tammi-areenalle.
Otin vielä viimeisen hypyn verkassa ja ravasin, kunnes ensimmäinen ratsukko oli ratansa suorittanut. Pyörin ja tarkkailin esteiden seassa, kun Lauri Merikanto ratsasti rataa. Yritin miettiä miten minun kannattaisi puoliverista ratsastaa eri tavalla kuin ponia. En ollut kovin hyvä miettimään sellaisia, eikä minulla tainnut kamalasti olla edes silmää asialle. Ehkä siihenkin tulisi vielä muutos?

Merikanto teki puhtaan radan. Minä sain lähtömerkin, tervehdin tuomaria ja nostin Trinalla laukan. Se tuntui niin erilaiselta kuin oma voikkoni. Isolta, valtavalta ja kömpelöltä, vaikkei Trinaa voinut missään nimessä sanoa kömpelöksi. Trina antoi anteeksi minun typerät pienet virheet, kun pääni toimi vielä Dinon vaihteilla. Mikä oli sinänsä myös yllättävää, koska en ollut ratsastanut Dinoa kahteen kuukauteen.

Esteet eivät tuntuneet kuitenkaan sen isommilta kuin Dinon kanssa. Trinan kanssa metrinen tuntui sen sijaan tavattoman pieneltä. Dinon kanssa emme olisi millään selvinneet niistä. Tämä oli jopa ihan kivaa päästä hyppäämään normaalia isompia. Ja vielä saatuani puhtaan radan! Toiveikkaana ohjasin Trinan uusintaan, jossa kaikki näytti hyvältä kalkkiviivoille asti. Siinä vaiheessa, kun viimeinen este lähestyi, mä varmasti nyppäsin liikaa ohjista. Trina häkeltyi ja epäröi hypyn, jonka takia otti puomin.

Höh.

Taputin Trinaa uusinnan jälkeen ja jätin hyvästit sijoituksille, enkä jäänyt turhaan odottamaan tuloksia. Trailerin luona riisuin Trinan varusteista ja talutin sen minun omaan yhden hevosen traileriini. Nostin rampin ylös ja vaihdoin saappaat takaisin tennareihin ennen kuin istahdin kuskin paikalle. Näpyttelin Marjalle viestin miten oli mennyt.

Marjan vastattua vain peukulla tajusin, että mua oli ehkä hieman puraissut puoliverikärpänen. Se sai minut jälleen miettimään Dinon tulevaisuutta. Unohtaisinko kilpailemisen ja ratsastamisen? Tyytyisinkö vain köpöttelyhevoseen? Vai pitäisikö Dino myydä? Ostaisinko uuden kyvykkään ponin? Varsottaisinko Dinon ja kasvattaisin varsan aikuiseksi? Mitä helvettiä tekisin?

Sijoitus: 100cm, 5/10 0-4vp

Aurinko ei enää lämmittänyt niin kamalasti, joten olin pukenut päälleni mustan fleecetakin. Olallani roikkui vanha Canonin kamerani, jonka verukkeella olin pumminut kyydin Seppele Cupiin. Enhän voinut itse osallistua. Hitsi. Yllätin itseni kaipaamassa kisoissa oloa. Sitä jännityksen tunnetta ennen rataa ja voittoisaa tunnetta, mikäli sattui pärjäämään.

Siitä oli jo melkein vuosi, kun olin kisannut Dinolla. Ruunaankosken kisat jäivät viimeisiksi. Ekana päivänä tipuin, toisen päivän sijoitusta en edes muistanut. Nyt olin pujahtanut isojen kisojen tunnelmaan muiden Auburnilaisten kanssa. Olisin tietenkin voinut tulla jo eilen, vaikka omalla autolla, mutta suurin osa porukasta tuli vasta tänään.

Nyt olin livahtanut kentän laidalta katselemaan hieman Seppeleen ympäristöä. Olihan se pieni Auburniin verrattuna. Okeiokei, Dino oli asunut ennen Bellonan syntymistä Purtseilla, johon verrattuna mikä vain paikka oli suuri. Kohotin kamerani tarhaileviin hevosiin. Naksnaksnaksnaks. Tarkastin kuvat jälkikäteen pieneltä ruudulta ja kohottaessani katseeni kohtasin jotain tuttua.

”Herranpieksut!” huudahdin yllättyneen innostuneena.

Täällähän oli tuttuja Norjasta asti! Oliko tosiaan niin, että Shelyesin porukka oli pakannut puskaponinsa ja lähteneet isoihin kisoihin. En edes tunnistanut kaikkia, jotka olivat samassa porukassa.
”Hilsen til hele publikum!” hihkaisin porukalle, joka katsoi minua ensin pitkään hämmentyneenä.
”Hanne?!” Ella ihmetteli ensin, mutta tuli sitten halaamaan.
Tunnistin porukasta Ellan lisäksi Katyan, joka oli vielä Shelyesissä katsonut minua usein vähän liian pitkään. En tiennyt miten olin hänen muroihinsa kussut, mutta en nytkään saanut mitään innostunutta katsetta naiselta.

”Kilpailetko säkin?” kysyin Ellalta. ”Blondilla?”
”Kisaan, mutten Blondilla. Mä myin sen. Oletko sä täällä Dinon kanssa?”
Pudistin vuorostani päätä. ”En. Dinolla on pahaa nivelrikkoa, joten se siitä ei enää ole kisaponiksi. Miksi sä myit Blondin?”
”Liian pieni”, Ella vastasi. ”Voi hitsi! Mitä sä nyt meinaat?”

Kohautin olkiani. ”Myydä sen varmaan. Sillä on myös varsa.. odotas, mä näytän.”
Kaivoin puhelimeni taskusta ja näytin Ellalle rautiaan varsan kuvaa. ”Oih, miten söpö!”
”Se on Bellona.”
”Aiotko pitää sen?”
”Hyrr, en. En mä osaa kouluttaa tommosia”, naurahdin. ”Mä itseasiassa varmaan siirryn etsimään ihan hevosta. Mua puri kisakärpänen.”

Siihen mulla olisi tosin vielä matkaa. Oikean hevosen löytämisessä saattoi kestää. Puhumattakaan siitä kuinka nopeasti joku ostaisi ponin, jolla oli myös varsa. Bellonassa ei oikeastaan edes ollut mitään arvokasta. Dino toki oli kantakirjapalkittu ykköspalkinnolla, mutta siihen se jäi.
”Olisi kiva jutella vähän paremmin”, sanoin, kun halasin vielä hyvästien yhteydessä Ellaa uudestaan. ”Ehkä mä raahaan itseni Norjaan. Mun pitäisikin jutella yliopiston kanssa mun opinnoista.”
”Se olisi mahtavaa!”

Sanoin yleisesti heipat Shlyesin porukalle. Ai, vitsit mun tuli vähän ikävä Norjaan. Ne maastot olivat mahtavat. Ehkä varaisinkin heti ensi viikolla lentoliput.

Tietenkin mun korviin oli kantautunut, että Norjasta tuli Auburniin vieraita! Mutta en olisi kyllä koskaan uskonut törmääväni töiden jälkeen Christian Fjeldiin. Siinä mä lukitsin Pionin ovea, kun kuulin hyvin yllättäen norjaa sekä aina ennen perhosia aiheuttaneen äänen. Christian oli kasvanut. Ei pituutta, mutta se oli ikääntynyt pari vuotta. Hyvällä tavalla.

Sillä oli mukana joku tuntematon mies, joka esiteltiin mulle Matiaksena. Matias oli vasta kahdeksantoista, eikä se ollut siinä jonossa, missä pituutta jaettiin. Poikahan oli mua vain viisi senttiä pidempi!

Innostuneena jälleennäkemisestä, mä lähdin näyttämään pojille vielä töiden jälkeen Krouvia. Oikeastaan mä en paljoa pyörinyt baareissa, en ollut mikään kunnon juoja, mutta nyt mulla toden teolla oli hyvää seuraa. Tilasin meille kaljat, jonka jälkeen istahdimme pöydän ääreen.

Me viihdyttiin ihan tappiin asti. Onneksi olin kulkeutunut töihin kävellen, joten mun ei tarvinnut huolehtia ajokyvystä. Jotenkin musta tuntui siinä loossissa Christianin vieressä istuessa ja jutellessa, että meidän keskustelu asteen rennompaa kuin Norjassa. Silloin mua oli jännittänyt ihan sikana. Mä välttelin sitä kuin teinityttö, kun meidän piti sopia ajankohta treffeille. Se oli hassua.

Me oltiin kasvettu molemmat parissa vuodessa.

Seuraavana päivänä oli kenttäkisojen kouluosuus. Christian toimi groomina Katyan hevoselle, eikä mies näyttänyt erityisen virkeältä. Mä esittelin sille Bellonan, kun se oli hoitanut hommansa kotiin. Rautias varsa oli jo kasvanut huimasti. Rapsutin paljon Raffea. Ihanaa, että sekin vanha poika oli otettu mukaan! Me juteltiin myös Sonian kanssa, joka nykyisin hoiti Raffea. Toivottelin onnea ensi viikon suorituksiin.

"Toivottavasti teillä menee esteet paremmin", voivottelin Katyalle, kun brunette heitti suomenhevosensa niskaan loimea.
"Niin", sain vain jäätävän vastauksen.
Kurtistin kulmiani. Mikä Katyaa risoi? Eikö me tultu Shelyesissä ihan hyvin juttuun? Enhän mä ollut voinut tehdä mitään, kun me oltiin jo kaksi vuotta asuttu ihan eri maissa. Päätin antaa olla ja lähdin Jätkän lainakarsinalta tarhoille.

Musta oli niin ilahduttavaa, että sain tuttuja naamoja kotihuudeille. Oli virkistävää verestää norjantaitoja, puheessani taisi nykyisin olla aivan kamala aksentti.

Hanne varvasteli samalla, kun työnsi Gun N’ Rosesin mustan t-paidan farkkushortsiensa sisään. Pian Hannen asunnolle tulisi läjä vieraita. Ehkä jopa itsensä yllättäneenä Hanne oli päättänyt kutsua Shelyesin porukan etkoille pieneen yksiöönsä. Siitä heidän olisi helppo lähteä tilataksilla Auburniin Kalla Cupin After Partyihin. Hanne oli suostunut Chrisen suostuttelemana mukaan beachfutikseen, vaikka olisi ehkä mieluummin halunnut olla vain yleisössä. Harvoin sitä kuitenkaan edes tapasi vanhaa talliporukkaa, joten miksi siis kieltäytyä.

Itselleen erittäin ominaiseen pukeutumistyyliin uskollisena nainen oli yltäpäätä mustassa. Farkkushortsit eivät tietenkään olleet siniset, vaan mustat ja siitäkin huolimatta, että teemana oli kesä, Hanne oli laittanut verkkosukkikset jalkaan. Nainen pöyhi vielä päälaella olevaa sottaista nutturaansa ja suihkutti siihen sopivasti liikaa lakkaa.

Juuri silloin ovikello soi.
”Aaaaaa!” nainen parkaisi ja työnsi äkkiä kaikki ylimääräiset tuotteet kaappiin piiloon.
Hän suorastaan hiihteli ovelle ja veti sen auki.
”Hei! Velkommen! Utover det!”

Hyvän emännän elkein Hanne oli laittanut sohvapöydälle valmiiksi pientä purtavaa, sipsiä ja popcornia. Juotavat hän oli käskenyt itse tuoda. Kahvilan palkalla ja oman ponin kulujen lisäksi ei paljoa viitsi maksaa kaikkien juomia!

Viikon aikana Hanne oli oppinut myös niiden Shelyläisten nimet, joita ei tuntenut entuudestaan. He tulivat Sonian kanssa hyvin juttuun, vaikkei Hanne ollutkaan aivan yhtä puhelias. Musiikki soi vähän liian kovalla taustalla. Hanne ei ollut muistanut säätää sitä hiljemmälle ennen porukan saapumista.
”Moi”, Christian tervehti Hannea, joka oli siirtynyt keittiönsä puolelle hakemaan itselleen kaljaa.
”Heii”, Hanne virnisti ja poksautti pullon auki, jonka jälkeen nosti huurteisen huulilleen.

Kylmä kalja maistui hyvältä.
”Näytät vetävältä”, Christian jatkoi ja Hanne meinasi tukehtua juomaansa.
”Vetävältä?” hän nauroi huvittuneena, mutta vilkaisi sitten vastavuoroisesti Christiania. ”Niin kyllä säkin. Kiitti vielä siitä toissapäiväisestä.”
”Mitä toissa päivänä tapahtui?” paikalle ilmestynyt Matias kailotti kovaan ääneen.
”Ei mitään pikkupoikien korville”, Christian nauroi ja veti Matiaksen tilanteesta pois.

Hanne pudisti huvittuneena päätään ja siemaisi kaljaansa reippaasti.
”Joko te lähdette huomenna?” Hanne kysyi Sonialta, kun istahti hänen ja Katyan seuraan sohvalle.
”Joo, onneksi vasta illemmalla”, Sonia vastasi. ”En usko monenkaan olevan huomenna aamuvirkkuna.”
”Teidän majapaikassa on brunssi huomenna”, Hanne muistutti. ”Se on perinteikäs, johon en ole koskaan osallistunut.”

Hyvän ajan porukka vietti Hannen yksiössä, juoden tosin vain yhden tai maksimissaan neljä, koska vielä edessä olisi hieman futista. Hanne soitti heille taksin, mutta ilmeisesti Kallan kylällä ei ollut tarpeeksi isoa taksia kahdeksalle hengelle. Siispä paikalle tuli kaksi henkilömallista autoa. Toiseen niistä menivät Sonia, Katya, Astlyr sekä Joona. Hanne kipusi naureskellen Christianin ja Petterin väliin takapenkille, jotta norjalaispojilla olisi joku kertomassa osoitteen oikein taksikuskille.

”Katya mulkoili mua”, Hanne kuiskasi Christianille. ”Onko teillä jotain?”
”Älä siitä murehdi”, Christian vain vastasi olkiaan pienesti kohauttaen.
Hanne mulkaisi miestä. Ei hän halunnut mitään kolmiodraamoja. Nainen ei ollut varma oliko Chrise huomannut sitä samaa, mutta Hanne ehkä saattoi tuntea sitä samaa ihastusta miestä kohtaan kuin Norjassa. Mitään suuria peliliikkeittä Hanne ei kuitenkaan tehnyt, koska tiesi porukan lähtevän takaisin jo huomenna. Hän ei millään voisi lähteä mukaan. Paluu Norjaan ei kuulunut hänen elämänsuunnitelmiinsa. Suomessa hänellä olisi paremmat mahdollisuudet edetä hevoskisauksessa johonkin. Paremmat ainakin kuin Lofooteilla.

Silti hän esitti mielellään Christianille pientä flirttiä.

Pakko sen oli olla tulosta koko viikon kestäneestä pienestä flirttailusta. Tietysti myös after partyilla juodulla alkoholilla oli osansa. Sekä sillä, että ainakin mulla oli syttynyt vanha kipinä, kun näin pitkästä aikaa Christianin. Olin mä jo vähän unohtanut miten sen ruskeat silmät osasivat olla niin vastustamattomat. Niihin tahtoi jäädä aina vähän kiinni. En mä niin kamalasti välittänyt, että Chrise saattoi olla pelimiehiä. Mä en saisi siltä koskaan mitään vakavampaa, enkä voisi myöskään antaa.

Juuri siksi mä after partyjen lopulla, vedin miehen syrjemmälle. Pidin sitä ranteesta kiinni ja työnsin sitten muiden katseilta piilossa seinää vasten. Christianin kädet laskeutuivat mun lanteille, kun kiedoin käteni sen niskaan ja varvastelin suutelemaan sitä. Miehen huulet maistuivat alkoholille, enkä uskonut omanikaan olevan mynthonin raikas.

”Haluatko tulla yöksi”, kysyin hengästyneenä, kun maltoin hetkeksi irrottaa otteeni.
Christian hymyili itsevarmasti ja vastasi mulle myöntävästi. Sitten se kiepautti meidät toisinpäin ja nosti mut ylemmäs vasten seinää. Kiedoin jalkani miehen ympärille. Paljon helpompaa.

Taksi vei meidät mun kämpälle. En tiedä laittoiko Christian muille viestiä, että oli lähtenyt jo, mutta en kerennyt miettimään sellaisia. Me päästiin juuri ja juuri sisälle, kun ei maltettu enää pitää sormia erossa toisistamme. Janosin niin kauheasti lisää, vaikka epämiellyttävä jännityksen aiheuttama paine tuntui alavatsassa. Tunsin itseni kamalan kömpelöksi, kun riisuin mustia Vanseja. Nauroin tasapainoni kadotessa ja olisinkin kaatunut, ellei Christian olisi naurahtaen tarttunut musta kiinni.
”Hupsista”, mies sanoi.

Heitin kengän vain jonnekin ja syöksähdin uudelleen Christianiin kiinni.
”Haluatko juotavaa?” kysyin jostain syystä, vastaukseksi sain murinaa.
”Ei nyt kerkeä, Hanne.”
”Aah, ei niin.”

Christian repi multa paidan pois päältä, eikä varonut yhtään verkkosukkiksiani. Eikä mua kyllä kiinnostanutkaan säilyisikö ne ehjänä. Matkalla sängylleni me törmättiin pariin eri huonekaluun. Mä tietenkin edellä, joten huomenna varmaan olisin aivan mustelmilla. Christian työnsi mut viimein sängylleni ja laskeutui päälleni. Miehen huulet siirtyivät kaulaani pitkin alemmas.

”Holy shit, tross alt…”

Jo huomattavasti myöhempään nouseva aurinko yritti kovasti vaaleanharmaiden pellavaverhojen läpi asuntoon. En tiennyt tarkalleen paljonko kello jo oli, mutta varmasti yli Koivun Majatalossa järjestettävän brunssin. Me ei paljoa nukuttu Christianin kanssa ja se näkyi erityisen paljon läpi miehen väsyneissä kasvoissa. Mä makasin sen päällä nojaten leukaani kämmensyrjääni.

Christianin silmät oli aivan puoliummessa. Väsymyksen lisäksi jonkinlainen krapula oli lamaannuttanut meidät totaalisesti peiton alle. Katselin hymyillen miehen sekoittuneita hiuksia.
”Harmi, että sun pitää lähteä jo tänään”, mä sanoin, johon sain vastaukseksi erittäin ponnetonta muminaa.

Mä kelasin päässäni viime iltaisia tapahtumia. Sitä miten me oltiin Auburnista edetty mun kämpille ja lopulta harrastettua ihan sitä itseään. Musta ei tuntunut mitenkään erityisen oudolta. Sen sijaan kaikki tämä tuntui juuri siltä, miltä halusinkin sen tuntuvan. Ainoa mikä mua harmitti, oli se, ettei se voisi edetä mihinkään.

”Tietkö”, mä aloitin jälleen. ”Jeg er ikke den typen jente.”
”Hvilken type?”
”Tämmönen yhden illan juttu. Mä en ole tehnyt sellaista ennen.”
Christian avasi viimein silmänsä ja katsoi mua nyt hieman yllättyneenä – ja ehkä myös hieman kauhuissaan.
”Älä nyt vaan jälkikäteen tunnusta, että sä olit neitsyt, koska-”
”No en!” mä parahdin. ”Onhan siitä aikaa, mutta… mä vaan tarkoitin sitä, etten yleensä tee mitään ennen deittailua.”

Christian ei vastannut mitään, vaan sen sormet eksyivät pyörittelemään eksynyttä hiussuortuvaa. En tiennyt mitä se ajatteli. Chriselle yhden illanjutut olivat luultavasti enemmin normaalia. Se taisi olla suurin ero meidän kahden välillä.
”Kaduttaako sua sitten?” se lopulta kysyi.
”Ei yhtään”, vastasin päättäväisesti. ”Harmittaa vain, että tämä kaikki jää tähän.”
”Ei sen välttämättä tarvitse.”

Se yllätti mut. Christianin ilmeessä ei ollut yhtään leikkiä, kun se sanoi sen. Nyt oli mun vuoro olla vastaamatta mitään. Ainoastaan hymähdin jotain ja jatkoin miehen kasvojen piirteiden tutkimista. Chrisen silmät lipsuivat takaisin kiinni, mutta sormet yhä jatkoivat hiuksieni pyörittelyä. Suljin lopulta myös omat silmäni.

Kesti vielä muutaman tunnin ennen kuin me maltettiin nousta. Se tuntui niin arkiselta, kun me käytiin suihkussa ja istahdettiin mun pienen ruokapöydän ääreen syömään aamupalaa. Ottaen huomioon, että kello oli jo yksi iltapäivällä, se ei tainnut olla enää aamupala. Mä olin luvannut heittää Chrisen Koivun Majatalolle hyvissä ajoin, että se kerkeisi vielä pakkaamaan. Christian palautteli itseään krapulasta sohvallani, kun puin päälleni ja sutaisin meikkiä naamaan. Naisilla, kun tunnetusti saattoi kuulemma kestää.

Kolmen aikaan iltapäivällä mä vedin mustan biker-takin päälleni ja eiliset Vansit jalkaan. Christian oli joutunut luonnollisesti pukemaan eilisiltaiset vaatteensa, joten pieni viinan tuoksu helähti nenääni. Vanha Volkswagenini seisoi ruudussaan kiltisti odottamassa meitä. Mä istahdin kuskin paikalle ja Christian nauroi miten lähellä rattia ajoin. Mulkaisin sitä. Mun jalkani olivat lyhyet!

Majatalon pihassa mä sammutin auton, mutta kumpikaan meistä ei tehnyt elettä noustakseen ulos.
”Meetkö sä rekalla takaisin?” kysyin.
”En, vaan lentokoneella. Me palautetaan vuokra-auto Helsinkiin”, Christian kertoi. ”Rekka on varmaan jo lähtenyt.”
”Aaa, no hyvä.”
”Pitäisi varmaan mennä.”
”Niin.”

Me noustiin ylös autosta ja Christian kiersi mun puolelle peltikotteroa. Se seisoi mun edessä ja tarttui mua kasvoista. Suljin silmäni, kun miehen huulet koskettivat vielä viimeiseksi hyvästiksi omiani. Mua harmitti siinä kohtaa, etten ollut tehnyt aloitetta aikaisemmin. Me oltaisiin voitu tehdä niin paljon enemmän. Vaikka syyskuun viimeinen sunnuntai oli lämmin, mun huulet tuntuivat viileiltä Christianin irrottautuessa.

”Vi sees senere, Hanne.”
”Farvel da, Christian.”

Katsoin, kun Christian meni Majatalon ovista sisään. Mua suretti, mutta en mä ollut sellainen tyttö, joka itki.

Kaajapurojen satulahuone oli viilentynyt syksyn myötä. Siellä ei tarjennut olla enää ilman takkia, joten Hanne piti sitä visusti päällään, kun tyhjensi kaappiaan. Mitä aarteita sinne olikaan kerinnyt kertyä parissa vuodessa. Dinon pinteleitä, joita Hanne ei ollut tajunnut kaupitella uudelle omistajalle, oli paljon! Hanne on ostanut niitä ties missä väreissä ajatuksena "jotain väripilkkua voisi olla", lopulta hän oli käyttänyt vain niitä harmaita ja mustia.

Hannen olisi varmaan pitänyt tehdä tämä kaikki silloin, kun muutti Dinon Auburniin. Sisimmässään hän oli kuitenkin tiennyt, ettei Dino enää palaisi Purtseille. Paluu olisi ollut kuitenkin takaportti sille, ettei Dino ja Bellona olisi löytänyt uutta omistajaa. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus, vaikka vasta toissapäivänä Hanne oli auttanut Linda Haapalaa pakkaamaan Dinon sekä Bellonan traileriin. Hanne oli jättänyt jo useamman päivän hyvästejä Dinolle, Bellonaan nainen ei ollut vielä edes luonut mitään sidettä - paitsi hämmentävän ylpeän kasvattajan tyytyväisyyden. Siten oli ollut myös helppoa luopua molemmista. Tai siis missään tapauksessa se ei ollut helppoa.

Kokonaisuutena Dinon myyminen oli ollut Hannen elämän vaikein päätös. Sitä oltiin valmisteltu tammikuusta alkaen, kun eläinlääkäri oli kertonut diagnoosin tulehdusperäisestä nivelrikosta. Ponista ei vain enää saisi mitään muuta kuin maastoiluponin sekä kevyeeseen harrastamiseen kouluponin. Hypätä sillä ei voinut enää koskaan.

Hanne kiersi vielä kerran kaikki paikat, missä voisi olla hänen tai Dinon varusteita. Kun kaikki oli pakattu kassiin, hän kantoi sen autoonsa. Tiina ja Pekka eivät varsinaisesti olleet edes käskeneet häntä viemään mitään pois. Hanne oli ilmoittanut tekevänsä sen vapaaehtoisesti. Pian hän alkaisi etsimään uutta hevosta itselleen ja nimenomaan hevosta. Mikäli uusi hevonen tulisi olemaan suomenhevonen tai jokin muu paksunahkainen, ongelmaa ei olisi. Hannella oli kuitenkin tähtäimessä puoliverinen, joka ei tulisi sopimaan pihattoon. Tallipaikkaahan Hannella ei ollut, eikä sitä oltu hänelle varsinaisesti edes ennakkoon luvattu. Oli hän vähän kysellyt etukäteen, mutta asiaa katsottaisiin tilanteen mukaan.

Vielä keskustelun aikana Hanne oli varma, että palaisi asiaan, kun uusi hevonen olisi siinä. Nyt kuitenkin häneen oli iskenyt jokin lamaannus. Dino oli lähtenyt ja uutta olisi tarkoitus etsiä, mutta mistä? Miten? Olisiko hän valmis johonkin uuteen? Se kaikki oli Hannelle aivan uutta, koska Dinon kohdalla hän ei oikeastaan tehnyt mitään normaaleja asioita. Poni oltiin käytännössä ojennettu hänelle hopeatarjottimella vanhempien puolelta; "siinä poni, ota kokeiluun ja sit katotaan haluatko sen". Sillain se käytännössä oli mennyt.

Hanne lähtisi pian käymään Kokkolassa porukoillaan. He keskustelisivat siitä osallistuisivatko vanhemmat rahallisesti hevosen ostoon. Tietenkään Hannella ei olisi yksin varaa välttämättä juuri sellaiseen, jota uuden pitäisi olla. Sellaiset hevoset eivät olleet halpoja. Tästä ei tulisi helppoa. Hanne tiesi jo etukäteen, että erityisesti äiti yrittäisi saada hänet jatkamaan ennen uutta hevosta Norjassa yliopiston loppuun. Koko yliopiston jäihin laittaminen vain siksi, että Hanne oli muuttanut Suomeen kilpailemaan poninsa kanssa, ei ollut varsinaisesti ilahduttanut Rostenin perheessä.

Pitäisikö hänen palata Norjaan? Jatkaa yliopisto loppuun ennen kuin ostaisi uuden hevosen. Ajatus johdatti hänet suorilta Chriseen, ja siitä nopealla pyyhkäisyllä pois. Ei. Muutto Norjaan ei missään tapauksessa olisi enää vaihtoehto. Hanne oli kyllä suunnitellut jo ajankohtaa käydä siellä. Yliopistoon pitäisi ilmoittaa, ettei hän palaisi ja luultavasti he sieltä vaatisivat ensin jonkinlaista keskustelua. Ja no muutenkin vierailu Lofoottien vuoristoihin tässä kohtaa olisi piristävää ajatuksien hukkaamista.

Hanne kaivoi takkinsa taskusta autonavaimen, jossa roikkui kamala pörröavaimenperä. Joku kaveri sen oli ostanut, koska Hannella oli ennen sitä ollut aina automavaimet hukassa. Nyt se roikkui häiritsevästi polvea vasten, kun Hanne työnsi avaimen virtalukkoon ja painoi kytkimen pohjaan. Volkswagen käynnistyi hieman takellellen. Koko auto oli aivan romu halpa kosla, jossa oli jo myös liikaa kilometrejä. Se oli kuitenkin palvellut Hannea ihan hyvin. Trailerin vetäminen ei tuottanut ongelmia, eikä se oikeastaan ollut hajonnut vielä kertaakaan. Sitä paitsi uuden ostaminen olisi nyt ainakin suuri lovi lompakolle, josta piti säästää uuteen hevoseen.

Jotenkin se, että Hannella olisi mahdollisesti pian uusi hevonen, tuntui absurdilta. Miten hän tulisi tekemään jonkin sellaisen päätöksen? Tällä hetkellä Hanne oli samanlaisessa tilanteessa kuin Dinon astutus hetkellä. Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan mitä pitäisi tehdä.