Luurangot kaapissa

Tunnelma ruokapöydässä oli epämukava. Mulla ei ollut enää nälkä, mutta särpin ruokaa muodon vuoksi ja välttelin Jessen katsetta. Sen sijaan mä yritin muistella hetkeä, jolloin olin kertonut Laurille salaisimman ja henkilökohtaisimman salaisuuteni ja sitä edeltävää tilannetta. Miten mä olin uskaltanut puhua siitä? Oliko se perustunut vain siihen, että olin uskonut, etten keskustelisi a) asiasta enää ikinä ja b) Lauri Merikannon kanssa enää koskaan?

Jesse kehui ruokaa, mä nyökkäsin yhtä väkinäisesti. Suljin hetkeksi silmäni ja yritin mallailla mielessäni sopivaa avausta lauseelle, jonka päätteeksi Jesse tietäisi, mihin musta ei olisi. Mä en kuitenkaan saanut lauseelle edes alkua, kun kuristava tunne palasi kurkkuun ja kyyneleet yrittivät puskea läpi: mä olin niin vitun viallinen.

"Mä", ynähdin aloituksen, mutta sanat kuolivat huulilleni. En voi saada lapsia. Kuinka helvetin irrallinen kommentti sekin tähän ruokailuhetkeen olisi?
"Miten helposti ihmiset kertovat sulle asioita, joita ne eivät haluaisi paljastaa?" mutisin tuskastuneena miettien taas asianajaja-Jesseä, jonka olin nähnyt ensimmäistä kertaa silloin, kun mies oli vaistonnut mun puhuneen omakohtaisesta kokemuksesta lyöntikeissiin liittyen.

Hetken hiljaisuus katkesi Matildan sanoihin.
Laskin ruokailuvälineet käsistäni pöydälle ja katsoin naista, joka jälleen näytti kamppailevan tunteidensa kanssa.

"Jotkut helpommin kuin toiset", huokaisin kulmiani kurtistaen.
"Luottamus se työjutuissakin on sellainen, mitä pidän tärkeänä ja painotan sitä asiakkaille, vaikken voi pakottaa ketään kertomaan mitään", jatkoin vastaustani yrittäen olla kuulostamatta jotenkin syyllistävältä.

"Mutta jos se on heidän juttunsa kannalta oleellinen tieto niin kyllä he sen kertovat ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin ennemmin."

"Kyllä sen huomaa jos jotain salailevat", mutisin laskiessani katseeni hetkeksi lautaselle ja tuhahdin hiljaa mielessäni. Enhän minä ollut Heidinkään kohdalla huomannut, että piilotteli raskautta minulta vaikka omien sanojensa mukaan oli halunnut kertoa siitä.
Ilmeisesti olin salailun suhteen sokea mitä omaan yksityiselämääni tuli.

"Huomaa kyllä senkin, että he haluaisivat kertoa jotain muttei jostain syystä uskalla", lausahdin nostaessani vihreiden silmien katseen takaisin Matildaan.

Luottamus. Jesse puhui siitä varoen, mutta mä tiesin silti, että mies sivusi myös meidän suhdettamme. Mä ja mun vaitonaisuuteni nakersivat luottamusta, jota olosuhteet koettelivat muutenkin.
"Niin", pihahdin hiljaa, räpäyttäen silmiäni pari kertaa kuin heikkojärkinen. Jollain tapaa mä toivoin, ettei se tilanne olisi ollut todellinen, vaikka samaan aikaan mun pää tiedosti kuinka tärkeää mun olisi avata suuni.

"Uskalla", mutisin napaten sanan Jessen suusta. Vilkaisin vihreitä silmiä alahuultani jäytäen ja mietin, pitikö mua vastapäätä istuva mies mua nössönä. Jonathanin teon myöntäminen Jesselle oli ollut vaikeaa ja tapahtunut oikeastaan puolivahingossa, mutta mä olin pystynyt lopulta kertomaan siitä.

"Mä en ole juuri puhunut siitä", sanoin hiljaa, katse keittiönpöydän pintaan jumahtaneena. "Ei se susta johdu. Se on vaan niin.. Henkilökohtaista."
Mua helpotti, että sain sanottua edes sen verran ääneen, koska mä halusin Jessen lopettavan itsensä syyllistäminen. Ei ollut miehen vika, etten mä ollut valmis puhumaan aiheesta, jonka olin oppinut pitämään omana tietonani siinä vaiheessa, kun mun elämäni silloinen mies oli murskannut mun koko elämän ja itsetunnon sanoillaan. Ja vaikka mun seurassa oli nyt nimenomaan Jesse, mä en uskaltanut altistaa itseäni sellaiselle tilanteelle uudestaan.

Katselin pöydän toisella puolella istuvaa naista huolestuneena. Mikä asia ikinä olikaan, toivoin että hän olisi siitä minulle kertonut.

"Kuten sanoin, en voi pakottaakaan kertomaan", huokaisin vilkaisten ulos ikkunasta ja nousin ylös. Nappasin astiat käteeni ja tyhjensin jäljelle jääneet ruoantähteet biojäteastiaan.

"Jos se on niin henkilökohtaista, niin ei kai se sitten minulle edes kuulu", puuskahdin tunkiessani likaisia astioita tiskikoneeseen.
"Ei, vaikka se näyttää vaikuttavan meihinkin", huokaisin hiljaa johonkin koneen syövereihin.

Suljin luukun suoristautuessani seisomaan ja käännyin katsomaan Matildaa.
"En vain ymmärrä miten Heidi tähän liittyy."

Jesse vältteli mun katsettani, sen olisi tajunnut tyhmempikin. Mun sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun mietin, pyytäisikö mies mua lähtemään. Olisiko tästä salaisuudesta tulossa liian suuri asia pimitettäväksi ja mä maksaisin siitä suuremman hinnan kuin olin uskonutkaan?

Huokaisin, sillä Jesse oli oikeassa. Se, etten mä kertonut syytä käytökselleni, aiheutti tuskaa paitsi mulle, myös Jesselle. Vaikka me oltiin vielä kuukausi sitten nautittu toistemme seurasta Lagosissa, kaikki se tuntui pyyhkiytyneen tämän Jesselle tuntemattoman muuttujan vuoksi.

"En vain ymmärrä miten Heidi tähän liittyy."
Mun huulilta livahti lähes äänetön parahdus, kun nojasin otsani käsiini ja tuijotin keittiön pöytää. Erotin kehossnai montakin jännityksen ja stressin oiretta sydämen kiihtyvästä sykkeestä käsien tärinään ja sumentuneisiin ajatuksiin, mutta itsepuolustusmekanismi yritti jyrätä ne nurin.

"Heidi on raskaana", mun huulilta livahti. Mä suljin silmäni, koska olin juuri sanonut ääreen itsestäänselvyyden, jonka vuoksi jäisin kiinni siitä, että raskaus oli se tekijä, josta mä olin kateellinen, katkera ja kaikki ne maailman sanat, jotka kuvasivat kaipuuta sitä ainoaa asiaa kohtaan, jota sä et koskaan tavoittaisi.

"Mä en ole", sanoin hiljaa, silmät suljettuina, tuskin kuuluvalla äänellä. "Enkä tule olemaankaan."

Sokeakin sen näki, että Matildaan sattui henkisesti. Ja naisen tuska satutti minuakin.

Heidi oli raskaana ja Matilda ei. Sen pienen hetken minä taas luulin, että hän haluaisi lapsen ja hieraisin otsaani hämmentyneenä.

"Onhan se enemmän kuin ei yhtään."
Muistin naisen sanat siltä illalta, kun olin tullut Oulusta. Kyse ei silloin ollut mistään vauvakuumeesta.

"Mä en ole enkä tule olemaankaan.
Suljin hetkeksi silmäni ja huokaisin syvään. Miksen minä ollut edes osannut ajatella mitään tällaista?
Jonathanin lyönnin olin lukenut ihan sujuvasti rivien välistä, vaikka silloin tuskin edes tunsin Matildaa. Olinhan minä huomannut, että Heidin raskaus vaivasi naista, mutta kukapa ihan rennosti suhtautuisi siihen, että miesystävälle oli syntymässä lapsi toisen naisen kanssa.

Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olin melkein lypsämällä lypsänyt tiedon naisesta ulos. Ja siitä, että minun kanssa seurustellessaan nainen joutui lähes päivittäin ajattelemaan lapsia. Ja lapsettomuutta.

Mutta nyt ei ollut oikea aika rypeä itsesyyttelyssä.
Kävelin naisen viereen ja laskin varovaisesti käden tämän olkapäälle kyykistyessäni tuolin viereen.
"Olen... Pahoillani", sanoin ja mietin, kuulostiko se jotenkin tökeröltä. Vaikka olin kohdannut työssäni vaikeita aiheita, en oikein siinä tilanteessa tiennyt, mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Kai se oli helpompaa silloin, kun ei tilanteeseen liittynyt mitään henkilökohtaista...

Kallistin päätäni nähdäkseni Matildan pöytään suuntautuneet kasvot ja silittelin naisen olkapäätä.
"Haluatko puhua siitä?" kysyin varovaisesti, vaikka taisin tietää vastauksen.

Kuulin Jessen huokauksen ja mietin, että tämä oli tässä. Seuraavaksi saisin niskaani täyslaidallisen kuraa siitä, kuinka turha olin siksi, ettei perheen perustaminen kanssani kuuluisi perusperiaatteeltaan tulevaisuudensuunnitelmiin mun kanssani.

Hätkähdin kosketusta. Yritin kuunnella, oliko Jessen äänessä sääliä vai inhoa, kuten Miskalla vuosia sitten. Sitten mä muistin, että kättään olkapäälläni piti nimenomaan Jesse, joka ei ollut sama asia. Se oli pitänyt mun puoliani jo kerran aiemmin, kun olin kertonut haavoittuvaisuudestani.

"Mä sain diagnoosin joskus parikymppisenä", vastasin hiljaa, hievahtamatta senttiäkään. Avasin silmäni hitaasti ja jäin tuijottamaan pöytää lasittunein silmin, koska Jessen katseen kohtaaminen tuntui liian itkualttiilta.
"Susta tuli juuri kolmas ihminen, joka tietää siitä."
Mun ääni oli vain puolet normaalista, kun annoin hartioideni lysähtää ja viimeisenkin muurin laskeutua.

Olin odottanut pään pudistusta vastaukseksi, mutta Matilda raotti menneisyttään hiljaisella äänellä.

En tiennyt, ketä ne kaksi muuta asiasta tietoisia olivat, muttei se minua kiinnostanut eikä se ollut muutenkaan pääasia.

Kiedoin käsivarteni Matildan ympärille kuin kertoakseni, etten ollut lähdössä mihinkään. En todellakaan voinut sanoa tietäväni, miltä hänestä tuntui, mutta halusin olla tukena.

Matilda oli vahva nainen, mutta sen kovan kuorenkin alla oli ihan tavallinen ihminen tunteineen ja heikkouksineen, vaikkei hän niitä mielellään näyttänyt.

"Kiitos, että kerroit", sanoin lopulta irroittamatta otettani.

Jesse kietoi kädet mun ympärille ja kiitti. Mun mielessä häivähti paniikki, koska se tuntui kovin vähäsanaiselta reaktiolta. Mä en tiennyt mitä olin oikeastaan odottanut, mutta keittiöön laskeutunut hiljaisuus ahdisti. Olisiko Jesse loppuillan hiljaa, koska olin pudottanut pommin, josta tietäminen tulisi nyt hämmentämään myös miehen ajatuksia?

Lopulta mä en voinut enää olla paikoillani. Käännyin tuolilla niin, että Jessen oli pakko päästää otteensa irti. Mä tiesin mun sisälleni palanneen tutun tyhjyyden tunteen paistavan mun silmistä, mutta sillä hetkellä se tuntui ainoalta keinolta näyttää, miltä musta tuntui. Sillä hetkellä mun ilme ei ollut vakava ja kylmä, vaan ontto ja turtunut.

"Sano jotain", pyysin karhealla äänellä, joka kuului vain vaivoin.

Matildan liikahdettua en voinut muuta kuin irroittaa otteeni naisesta.

Katsoin tummiin silmiin ja varovainen, lohdutteleva hymy kävi kasvoillani.
Olin kysymässä, mitä hän haluaisi minun sanovan, koska en taaskaan tuntunut löytävän oikeita sanoja, mutta tiesin sen vain turhauttavan Matildaa. Enkä halunnut kaivaa itselleni kuoppaa, josta en välttämättä ylös pääsisi.

"Ei se vaikuta meihin", totesin lopulta.
Tietysti se tavallaan vaikutti, mutta vain niin, että minä tiesin nyt mistä oli kyse eikä Matildan tarvinnut enää asiaa salata.
"Eikä minun suhtautumista sinuun jos sitä pelkäsit", jatkoin nostaessani käden naisen poskelle.

"Ei se vaikuta meihin."
Niin, koska sä olet saamassa jo oman, biologisen lapsen.

"Eikä minun suhtautumista sinuun."
Niin, koska kiitos Heidin, mun viallisuuteni ei haittaisi ihan niin paljoa.

Tuijotin Jesseä ja tunnustelin miehen kädestä huokuvaa lämpöä pakottaen katkerat ajatukset pois mielestäni.
"Pelkäsin", mumahdin hiljaa. "Tämä uutinen on saanut jo yhden suhteen kariutumaan."

Salaisuuden kertominen oli purkanut jännitystä, mikä tuntui elimistössäni outona voimattomuutena. Vaikka mun jalkani tuntuivat heikoilta, mä seisoin silti Jessen edessä ja odotin edelleen kauhunsekaisin tuntein, livauttaisiko mies jotain, joka paljastaisi sen pettymyksen.

Hämmennyin hieman Matildan sanoista.
En minä hänen aiemmista suhteista tiennyt, Jonathania lukuunottamatta, enkä ollut edes kysellyt, mutta ilmeisesti nainen oli ollut valmis perustamaan perheen jonkun kanssa. Mutta lapsettomuus-diagnoosin jälkeen suhde oli ollut ohi ja Matildan sanat olivat antaneet ymmärtää, ettei hänen tahdostaan.

"Tämä ei kariudu", totesin hymyillen. "Minkään takia."
Se oli ehkä vähän pilvilinnoista rakennettu lupaus, mutta halusin uskoa siihen. Meihin.
"Lupaan sen", huokaisin koskettaen naisen sormia ja ujutin omani niiden lomaan.

Oli vaikea tulkita, puhuiko Jesse lämpimikseen vai ei. Kyllä mä miestä sen verran tunsin, ettei se sanoisi niin, jos olisi aikeissa hylätä mut huomenna. Siitä, alkaisiko asia jossain vaiheessa häiritsemään, selviäisi kuitenkin vain ajan kanssa, enkä mä siksi tiennyt miten suhtautua sellaiseen lupaukseen.

Jessen sormet kietoutuivat omieni lomaan varovaisina. Koko mies tuntui varovan mua ja mua yllätti tunnistaa itsessäni pieni pettymys. En mä halunnut varovaisuutta, mä halusin kosketusta.
"Hyvä", vastasin hiljaa ja painauduin hitaasti lähemmäs. "Mä en halua puhua siitä enempää."

Viimeiset sanat hukkuivat Jessen paitaan, kun painauduin miestä vasten ja toivoin, ettei mun tarkoin varjeltu salaisuuteni vaikuttaisi meihin liikaa.