Asiakas on aina oikeassa?

Maanantai, suurin mun inhokkipäivistäni, joihin kuuluu jokainen päivä jolloin pitää herätä ennen kahtatoista. Mikä tekee siis yleensä koko viikon tavalla tai toisella. Asiat kampuksella otti ja sujui oikein kivasti, ja mun oli tarkotuksena lähteä sieltä suoraan tallille. Vaan mun autopa päätti toisin. Vielä aamulla niin kiltisti ja ongelmitta liikenteeseen lähtenyt nelipyöräiseni päätti aloittaa jo parkkipaikalta lähtiessä kummallisen kitinän ja vinkumisen. Hetken ajamisen jälkeen siihen soppaan liittyy vielä palaneen käry ja mä tajuan, ettei mulla ole mitään asiaa ajaa tällä Auburniin asti.

Mun autotuntemus on pakkasen puolella, koska mä tunnun tehokkaasti hylkivän kaikkea edes etäisesti auton huoltoon liittyvää informaatiota. Joskus mä vähän epäilen, että mun ei ehkä pitäisi ajaa, mutta toisaalta, mekaanikot on olemassa siksi, että mä voin kiikuttaa nelipyöräisen peltilehmäni terveystarkastukseen aina tarpeen vaatiessa. Niin mä teen nytkin kun mä kaarran Murronmaan ainoan mun tietämäni autopajan pihaan ja hyppään melkein vauhdissa ulos autosta. Harpon suorinta tietä kylttiä raahaavan miekkosen luokse. Mun aivot puskee mulle huomioita siitä, että mä oon varmasti nähnyt blondin jossain. Mä kuitenkin sivuutan sen seikan hetkeksi, kun huoli mun autoparan kohtalosta on paljon suurempi.

”SE KUOLEE, TEE JOTAIN!” mä parahdan dramaattisesti viitaten tummansiniseen Volkswageniini. Se on vähän vanha ja kolhuinen ja jos mun vanhemmat sais valita, mulla olis alla joku tuoreempi ja kalliimpi automerkki ja -malli, mutta mä olen hyvin kiintynyt tähän nimenomaiseen rotiskoon.
”Se vaan alotti äsken semmosen kummallisen kitinän ja vinkumisen ja sitten se alko haista palaneelta”, mä jatkan vähän surkeana, ”se tarvii apua, voisitko sä mitenkään katsoa onko se pelastettavissa?”

”Kiitos!” Mä melkein hyppään miehen kaulaan ihan vaan siitä ilosta että se vielä vilkasee mun autoa, vaikka mä sen raahaamasta kyltistä huomaan, että aukioloajat alkaa paukkua. Käännyn kuitenkin vain kannoillani ja meen takas autoon, jonka ajan halliin. Ulos astuessani mä jään hetkeksi silittelemään mun romukasaani ja samalla silmäilen miestä. Mun aivot muistuttaa taas siitä, että se on tutun näkönen, ja mä pysähdyn kuuntelemaan niitä.

”Ollaanko me nähty jossain? Sä näytät hirveen tutulta”, mä sanon ääneen, kun en millään keksi missä mä siihen olisin törmännyt. En mä vissiin tästä ohi kuitenkaan kai aja niin usein. Mun aivot osaa kuitenkin lopulta ratkasta tän ongelman ihan itse.
”Ei mut hei, sä kans käyt Auburnissa. Helppasit mua joskus sykeröiden teossa, niin se olikin. Kiitti vielä siitä, mä otin vaihteeksi kerrasta opiksi ja otin aikaa opetella niiden tekoa”, jaan mun ajatukset ääneen ja hymyilen vähän. Mä olin sillon melkovarma että mun ura Rillan hoitajana kaatuu niihin sykeröihin. Ei kaatunut. Onneksi.

”Mun itseasiassa piti mennä tallille, mutta tää saatanan rakkine ei hyväksynyt mun suunnitelmia”, huokaisen ja ohjaan napakan potkun auton vasempaan eturenkaaseen vähän turhautuneena. Mä manaan tän typerän peltikasan mielessäni alimpaan helvettiin ennen kun taputan sitä vielä viimesen kerran. Huokaisen vähän.
”Toi on vähän oikukas yksilö, mutta en mä silti halua että se heittää veivinsä”, tuumaan murheellisesti ja katsahdan autoani, ”toivottavasti se on vielä pelastettavissa.” Mun on huomautettava itselleni että on täysin hölmöä tämmönen tunteellisuus sieluttoman peltilehmän takia. Kaikkea sitä. Mutta no. Elämä on välillä.

”Sitten meitä on kaks. Näin kultakalan keskittymiskyvyllä varustettuna kovin moni asia ei jää mulla mieleen ekalla tai tokalla kerralla. Usein ei edes kolmannella, voi olla että ei ikinä. Nimet etenkään, vaikka kyllä mä ehkä opin ne sitten… Niin kun. Sadannella kerralla. Tai jotain”, mä naurahdan. Asioiden muistaminen on kyllä yks tavan ongelma. Siks mulla puhelin hälyttääkin aivan kaikesta.

”Oon Gee. No Ginevra virallisesti, mutta kukaan ei käytä sitä nimeä. Paitsi Oma ja Opa, mutta niiden lisäksi siis. Gee on helpompi, sopii suomalaiseen suuhunkin paremmin. Vaikka ei Ginevra kyllä sovi saksalaiseenkaan suuhun kovin herkästi, mutta vielä vähemmän suomalaiseen. Joskus mä ihmettelen että arvallako tää nimi on valittu vai mikä mun vanhempiin iski. No, näillä mennään.”

Jos Anton ei olis jo työntynyt mun auton sisuksiin, mä olisin ojentanut käteni sellaseen muodolliseen tervehdykseen. Nyt mä kuitenkin vaan tyydyn haahuilemaan auton ympärillä, koittaen pysyä kuitenkin pois tieltä. Koitan kuikuilla miehen olan yli, mutta mä en kyllä tiedä yhtään mistään mitään.

”Kerrohan Anton...” mä vähän painotan nimeä saadakseni siitä itselleni muistijäljen. Yritän keksiä jonkun muistisäännön siihen, että mä ehkä sitten muistaisin sen seuraavalla kerralla edes vähän helpommin. Mielessäni välähtää kuva eläintarhasta, apinoista ja elefanteista. Sitten mä sitten erehdyn pohtimaan aika vasta lukemaani kirjaa elefanttien salametsästystä koskien ja unohdan että edes alotin puhumaan.

”Mikä sitä vaivaa? Tai siis, älä kerro, en mä tajua mitään siitä kuitenkaan. Ymmärrän kyllä tietokoneet, mutta autot on vähän ufoja. Ne hyljeksii mua… Mutta tuleeko siitä vielä peli vai onko tässä hautajaisten paikka?” mä havahdun pienen hiljasuuden jälkeen jatkamaan mun kysymykseni loppuun. Mua harmittaa nyt vietävästi. Ei autot, mutta ne elefanttiraukat jotka joutuu sillä tavalla metästetyiksi norsunluun takia. Ravistan vähän päätäni saadakseni ajatukset taas radalleen ja jään odottamaan tietoa romukasani kohtalosta.

”Mä ehdin jo huolestua, jos toi ois joutunu romuttamolle, mun vanhemmat ois hankkinu jonkun sieluttoman modernin hirvityksen tilalle. Hyvä että ton saa korjattua”, mä tuumaan helpottuneena, ”oon sulle kyllä oluen tai jotain auki kun pidensin sun päivääs näin. Siis kunnollisen ylityökorvauksen lisäks tietysti. Jos vaan haluat.”

”Hei tota… Saanko olla vielä semmonen inhottava asiakas ja kysyä, että nyt kun sä sitä muutenkin katot niin jos viitisit vilkasta siitä niitä…” mä hiljenen miettimään termejä hetkeksi, ”semmosia perusjuttuja. Öljyt ja mitä näitä on? Että onko ne ihan ok? Ei mikään pakko tietenkään, jos et ehdi tai halua. Mulle vaan tuli just mieleen et semmosiakin ois kai aina välillä syytä vilkasta.” Naurahdan vähän anteeksipyytävästi ja toivon etten mä lennä suoraan kamalimmat asiakkaat, älä palvele enää ikinä -kansioon.

Mun kahvihammasta on kieltämättä vähän kolotellut tässä jo hetken aikaa, joten Antonin mainitessa mahdollisesta kahvista, mä en tarvi kahta kehoitusta, vaan marssin toimistoon. Musta tuntuu melkein siltä kun olisin tullut kotiin, siellä vallitseva kaaoksen tapainen ilahduttaa mua jostain syystä suunnattomasti. Ehkä siksi että autokorjaamot ei varsinaisesti ole mulle tutuinta aluetta. Hoksaan kahvinkeittimen lähes välittömästi ja etsin itselleni kupin johon kaataa tuota mustaa elämäneliksiiriä. Nestettä maistaessani mä huomaan että ei se ihan tuoretta ole, mutta sivuutan sen seikan ja palaan kahvikuppeineni hallin puolelle katsomaan Antonin työskentelyä.

”Onnea muuten Juniorimestaruudesta”, sanon äkkiä, kun mun aivot on karanneet taas hallinnasta ja mä oon päätynyt muistelemaan Kalla Cupin viimeisintä osakilpailua. Mä kiinnitin juniorimestaruusluokkaan erityistä huomiota lähinnä Viivin takia ja mulla jäi sen tulokset mieleen, mutta nyt vasta tajuan olevani samassa tilassa luokanvoittajan kanssa, kun aivoni vihdoin vetävät tarvittavia pisteitä yhteen.
”Ootko sä kauan kisannut?” kysyn ja hörppään kahviani. Hymyilen vähän itsekseni, mun harmittavan pienet tallipiirit on alkaneet kasvaa ihan mukavasti ja vahingossa, vaikka alkuun vaikuttikin siltä että saisin viihtyä keskenäni.

”Kiva, kiitos. Tulee sekin hoidettua sitten ja voin taas onnellisesti ajella kohti seuraavaa kriisiä.” Ilmeisesti mun kohtaloni ei ainakaan vielä ole älä palvele -lista.

”Joko sä oot luonnonlahjakkuus tai sitten teillä oli erityisen hyvä päivä”, mä nauran ja mietin Antonin ratoja. Joskus mua yllättää miten hyvin mun aivot imee sellasta totaalisen turhan informaation itseensä ja muistaa sen vielä kymmenenkin vuoden päästä, mutta sitten tärkeetä informaatiota ne ei muista sadannenkaan kerran jälkeen. Toisaalta, niin ne vaan toimii, joku lääkäri mulle joskus selitti tarkemmin miksi, mutta… En mä tietenkään kuunnellut. Ehkä mun pitäis googlata asiaa vähän jossain kohtaa ehtiessäni.

”Tälleen ulkopuolisen silmään teidän radat näytti kyllä hyviltä. En ois sen perusteella arvannu että on vasta teidän toinen luokka”, sanon. Mietiskelen samalla itsekseni omia ja Rillan potentiaalisia kilpailuita. Naurahdan vähän mielikuvalle jossa me rynnitään esteiden läpi väärässä järjestyksessä ja lopulta syöksytään tuomarin syliin. Toivottavasti olis edes hyvännäkönen tuomari.

”En joo. Alotan Rillan vuokraajana kesäkuun alusta, niin ilmestytään mekin toivottavasti tulevaisuudessa lähtölistoille. Ei nyt varmaan ihan lähiaikoina kuitenkaan, mutta joskus. Jos Isabella niin suo ja jos meillä alkaa Rillan kanssa yhteistyö toimia ja jos mä opin ratsastamaan”, vastaan. Vilkaisen mun kahvimukin sisältöä. Mä oon huomaamattani saanut sen melkein kokonaan tyhjennettyä.

”Nyt olin vaan ratahenkilönä sillon estepäivänä. Koulupäivänäkin mä pyörähdin tallilla, kun mä vahingossa lupasin itteni Viiville kisahoitajaksi, niin oli pakko. Ei siinä, oli se kyllä lopulta ihan ok, mutta olisin mä mieluummin viettänyt sunnuntain nukkuen. Muutenkin unet vähän vähissä niin jossain kohtaa pitäs ottaa kiinni. Onneks kofeiini on keksitty. Oon aika varma että oon 90 prosenttisesti kofeiinia. Loput 10 prossaa on sit adhd lääkitystä. Kunhan jotenkin pysyy hereillä ja skarppina”, hymähdän ja keinun kevyesti paikoillani.

Annan mun katseeni kiertää hallissa ja hillitsen haluni rynnätä koskemaan kaikkeen esillä olevaan niin kuin 10-vuotias lelukaupassa. Sillä erotuksella että tää on huomattavasti lelukauppaa tylsempi, mutta tarvin jotain ärsykkeitä. Päädyn ravaamaan edestakaisin auton viertä purkaakseni levotonta energiaa.
”Meneeks siinä vielä kauan?” kysymys karkaa mun huuliltani ennen kun ehdin estää.
”Sori mä oon vähän – tai siis tosi – huono odottamaan”, pahoittelen heti perään. Pysähdyn ja tungen vapaan käden takintaskuun. Löydän sieltä langanpätkän jota alan näprätä.

”Hyvin sulla siis tuli tavote täyteen. Toivotaan että sun ylä- ja alakerta jatkaa jatkossakin nukkumista niin jatkuu toi sun menestyminen”, mä tuumaan ääneen ja juon kahvimukin pohjalla olevan pikkutilkan pois kuljeksimasta. Annan mun katseeni seurata Antonin työskentelyä, sen mitä siitä nyt näen olematta kovin tiellä.

”Mun on pakko olla vähän huolissaan Isabellan harkintakyvystä jos se niin tekee, mutta eipä siinä auta varmaan vastaankaan väittää. Vaikka toisaalta, saispahan sitä kilpailukokemusta ainakin, vaikka mä vähän luulen että siinä olis maailmanloppu sitten liki”, mä pohdiskelen ääneen. En millään jaksa uskoa, että oltais Rillan kanssa vaan parin kuukauden treenillä edes etäisesti valmiita kokeilemaan mitään kilpailuluokkaa, mutta en ole selvänäkijä, joten vaikea mun on ennustuksia tehdä. Täytyy vaan katsoa, tehdä parhaansa ja sitten odottaa että mihin se riittää.

”Kyllä mä joo, Saksassa kuitenkin muksuna harrastin useemman vuoden. Sen jälkeen kun muutettiin porukoiden kanssa Suomeen, mä en seittemään vuoteen edes nähnyt hevosta livenä, ennen kun nyt joulun alla tuppasin itteni Auburniin. On ollu tauon jälkeen vähän hakemista ratsastamisessa, mutta kaipa se siitä muistuu kun taas pääsee säännöllisesti harrastamaan”, sanon ja hymyilen. ”En malta odottaa että pääsen valmentautumaan ja kisaamaan. Itsensä haastamisessa on jotain hirveen koukuttavaa.”

Mä siirryn vähän sivuun antaakseni Antonille varmasti tarpeeksi tilaa renkaiden tsekkaamiseen.
”Pitää yrittä muistaa jossain kohtaa. Tai jos tässä vois samalla varata jonkun ajan tulevaisuudesta huoltoa varten niin mun ei tarvis yrittää muistaa jotain mitä en varmasti kuitenkaan tuu muistamaan”, sanon ääneen, ”vois vaan ajaa paikalle oikeaan aikaan. Toki se vaatii sen että muistan varatun ajan, mut siks mulla on kalenteri. Ja puhelin. Ja kymmenen hälytystä.” Hymähdän itsekseni huvittuneena. Mä oon jo kauan sitten antanut periksi ja hyväksynyt sen että mä en kertakaikkiaan hallitse mitään kovin hyvin. Mä tarvitsen hälytyksen jopa sille että muistan syödä. Oon onneksi oppinut suhtautumaan siihen huumorilla, ei tästä elämästä muuten tulis mitään.

”Täytynee siis varmaan varautua siihen, että seuraavassa osiksessa mun nimi löytyy lähtölistalta”, hymähdän hymyillein Antonin tarkennukselle.
”Siitä ootte kyllä hyvin tullu ylöspäin sitten”, totean nauraessani miehen kertomukselle sen ja Vilan ekoista kisoista.

”Lohduttaa tietää etten oo ainoo jolla on ollut taukoa. Kaikki vaikuttaa Auburnissa olevan niin pro, että en oikein tiedä sovinko ollenkaan sekaan taukoineni. Ehkä Isabella hoksaa jossain kohtaa että mä oon harvinaisen huono hevosihminen ja irtisanoo mun vuokraussopimuksen”, mä murehdin ääneen miettiessäni omaa sopeutuvuuttani Auburninin loistokkuuteen. Välillä mä ihan tosissani pelkään, että Sokat keksii mun olevan täydellisen sopimaton siihen talliympäristöön ja saan potkut. Huokaisen ja ravistelen ajatukset mielestäni.
”Sori, meni vähän synkäks”, sanon ja hymyilen vähän. Mulla ei oo mitään syytä pelätä potkuja niin kauan kun en aiheuta vaaratilanteita tai nolaa koko Auburnia.

”Mä kyllä vähän luulen ettei me välttämättä Rillan kanssa päästä edes siihen vikalle sijalle, mutta toisaalta, siitä on vaan kehittymisvaraa”, mietin ääneen, ”tai ehkä me yllätetään ja Sokkien opit iskostuu mun päähäni nopeasti ja me voitetaan kaikki.” Naurahdan vähän, sillä viimeinen vaihtoehto on silmissäni aika epätodennäköinen. Toisaalta niin mun silmiin on ylipäätään jo elokuussa Kalla Cupiin osallistuminenkin, mutta nää on niitä asioita joista ei voi sanoa varmaksi mitään suuntaan tai toiseen.

Mä kohdistan huomioni Antonin kertomukseen niiden varaussysteemistä sen tarkistellessa renkaita loppuun.
”Teidän järjestelmä on jotain mitä tarvisin pitämään mun elämän kasassa”, vitsailen ja nauran. Mun mieleen ajatus ei kyllä välttämättä olis kovin huono. Sais varattua järjestelmään kaikki projektientekoaikataulut ja muut, ehkä mun pitäs kehittää itelleni joku semmonen.
”Joo, saa sen pois päiväjärjestyksestä”, nyökyttelen sitten Antonin varauksentekoehdotukselle ja seuraan miestä toimistoon. Vilkaisen kahvinkeitintä toiveikkaasti, mutta mä otin aikasemmin loput kahvit, joten se nököttää surullisen tyhjänä paikallaan. Niinpä mä tyydyn ottamaan itselleni vettä.

”Sen näkee sitten. Toivoa ainakin sopii. Helpottaa kyllä kun on tutustunu sen verran ihmisiin, huomaa että siellä pro-vaikutelman alla on ihan tavallista porukkaa. Eikä tarvi yksin hometua johonkin nurkkaan vaan on seuraakin. Tosin Aliisan kanssa kun päästään alkuun niin sille ei tuu loppua ikinä”, mä pohdin ääneen. Mun ajatukset vaeltelee vähän sinne tänne enkä mä oikein saa langan päästä kiinni. Luovutan suosiolla.

Mä katson miettivästi Antonin tuskailua toimiston koneen kanssa. Mä en aikasemmin kahvia hakiessani pistänyt merkille koko laitetta, mutta nyt kun ei muutakaan tekemistä ole, niin mä ehdin tutkailla sitä vähän kauempaa.
”Toi romu vois vaatia päivitystä uudempaan malliin”, mä sanon katsellessani masiinaa, joka vaikuttaa olevan suoraan kivikaudelta tänne kuskattu. Se hymyilyttää mua. Kivikautisuus. Vanhoissa laitteissa on oma viehätyksensä.
”Tai edes sisuskalujen puhdistusta. Jotenkin mulla on sellanen olo että täällä keskitytään enemmän autojen sisuksiin kun tietokoneiden”, jatkan mietteliäänä. Mua himottais kauheesti päästä avaamaan tuo antiikkinen vempele ja katsoa mitä se on syönyt, mutta pidän näppini itselläni.

Mun ajatukseni palaavat tietokoneista takaisin tähän hetkeen Antonin kysyessä kahvista.
”Joo, otan, kiitos. Ei mulla oo mikään kiire. Rilla ei kuole vaikka hoitasin sen vähän aikatauluista poikkeavasti. Jos en saa sitä aikaa nyt niin se kummittelee mun unissa tai unohdan sen ja sit toi peltilehmä kosahtaa. Kumpikaan ei oo järin suotava tilanne, joten parempi hoitaa sen vaan pois alta”, sanon tietäen, että kykenen lietsomaan itseni tämän suhteen äärimmäiseen ahdistukseen ennen kuin tilanne selviää johonkin suuntaan. Väistän pois Antonin tieltä ja kävelen ovelle. Jään nojailemaan ovenkarmiin ja naputtelen kahvikuppia kynsilläni. Tutkailen hiljaisena toimistoa tarkemmin. Seinillä on kaikenlaisia mainoksia aina muttereista moottoriöljyihin. Nostan kahvikupin huulilleni ja maistan siihen laskemaani vettä. Vähän turhan lämmintä ja putken makuista mun makuuni, mutta tyydyn siihen.

”Joo, tunnetaan. Ollaan jo ehditty vietää railakas tyttöjen ilta ja kaikenlaista, siinä on kyllä harvinaisen mukava ihmisyksilö”, mä hymistelen ja hymyilen. Hoksaan etten mä ole vielä muistanut kiittää sitä metsästysseurasta tai tiedustellut löysikö se itselleen seuraa. Seuraavalla kohtaamiskerralla pitäis muistaa kysellä kaikki.

”Kyllä sillä saattas vielä toivoa olla, jonkun vaan pitäs vilkasta lähemmin”, mä hymähdän ja luon vähän haikean katseen sen antiikkiromun suuntaan.
”Mutta toisaalta, seinään heiton jälkeen sun pomollas olis ainakin syy hankkia uus kone. Tosin se voi olla että lähtis palkasta sitten. Pitäs jumittaa jotenkin silleen, että ei aukea enää millään ja näyttäs vaan vanhuudenkuolemalta niin ei auttas kun hankkia parempi. Miks mä edes mietin tämmösiä?” Mun ajatuksenjuoksu huvittaa mua. Sabotaasia en oo vielä harrastanut, ehkä mä yritän jatkossakin pysyä erossa sellasista.

”Jos karkaa niin mua ei voi vielä syyttää koska en siihen oo tänään koskenut”, naurahdan, ”mutta jospa se ei nyt kuitenkaan. Jos se karkaa niin sit se vähänenkin maanantai-ilo menee siinä. Ja kun en tällä viikolla oikein muuten ehti tallille ampumisharjotusten ja kiipeilykisojen takia niin olis kiva että Rilla olis tallella vielä hetkenkin päästä.” Mun mahani murahtaa kovaäänisesti kun hiljenen. Irvistän vähän, mutta leikin etten huomaa koko ongelmaa. Ohjaan ajatukseni muualle kävelemällä pienen toimistohuoneen ympäri.

”Sohva ei oo ollenkaan huono vaihtoehto”, mä kommentoin Antonin mietintöjä. Haaveilen vähän itsekseni täydestä sipsikulhosta ja jostain sarjasta jota unohtua kattomaan koko yöksi.
”Maanantait on kyllä sieltä ja syvältä. Jos joku on viikolla mennäkseen pieleen niin se tapahtuu aina maanantaina. Tosin mä vihaan tasapuolisesti kaikkia viikonpäiviä, mutta maanantait on hirveimpiä. Niistä voi melkein päätellä miten loppuviikko sujuu”, analysoin ääneen ja mietiskelen oman päiväni kulua. Toivon mielessäni, että mun auton oikuttelu ei enteilisi mitään suurempaa draamaa viikolle.

”Siihen listaan pitää lisätä purjehduskin, sitten se on täydellinen”, totean Antonin pohdiskeluun. Mä melkein alotan luennon purjehduksen hienoudesta, se on yks mun suosikkipuheenaiheita. Oikeestan mä voisin puhua kaikista mun harrastuksista pitkät pätkät, mutta sitten tästä ei päästäis pois vielä ens kesänäkään.
”Mä ammun ihan jousella, en tuliaseilla”, tyydyn vain sanomaan, huomatessani etten sitä aiemmin tarkentanut.
”Siinä on enemmän luonnetta, eikä mun tarvi miettiä aselupia. En mä sellasta sais kuitenkaan.” Naurahdan vähän ajatukselle itsestäni ja jostain hirvikivääristä tai vastaavasta.

”Oon vähän miettinyt että ratsastusjousiammuntaa mun pitäis kokeilla. Sokat ei kyllä varmaan ikinä suostu järjestämään sellasta kurssia Auburnissa, että pitäs johonkin muualle lähteä sen perässä. Pitäis ehkä selvittää että missä sitä pääsis koittamaan. Ei sulla sattuis olemaan mitään tietoa?” mietiskelen sitten ääneen. Tässä kohtaa mun vähän miettinyt tarkoittaa kyllä että keksin idean kaksi sekuntia sitten, mutta väliäkö tuolla.

”Ootko sä kauan soittanut?” mä utelen, kun Anton mainitsee kitaran. Mulla on kovin korkea arvostus kaikkia niitä kohtaan jotka osaa soittaa jotakin. Mä en osaa, enkä varmasti tuu ikinä oppimaankaan, keskityn mieluummin riskialttiimpiin harrastuksiin.

Kiiruhdan ottamaan itselleni tuoretta kahvia sen valmistuttua. Kiedon sormeni mukin ympärille vain todetakseni sen olevan polttavan kuuma ja mä päädyn kiroamaan ääneen. Tartun mukiin uudelleen, nyt varovaisemmin sen korvasta.
”Loistavaa. Katotaan siis se aika niin mä pääsen Rillan luo ja sä pääset sohvalles lojumaan”, sanon ja koitan samalla varovasti hörppiä kuumaa kahvia.

”Mä oon jotenkin aina ajatellut että soittamisen kun kerran oppii, niin se on sama kun pyörällä ajo, sen kerran oppii ja sit riittää, että tarttuu vaan instrumenttiin ja soittaa. Mutta mä en rehellisesti sanoen tiedä soittamisesta mitään. Musiikintunnit mä aina pakenin tilanteita joissa piti soittaa yhtään, joskus eskarissa tai ekalla mä oon kuulemma lyönyt opettajaa nokkahuilulla päähän koska en halunnut”, kerron ja siemailen kahviani.

Mä nauran ääneen Antonin mokalle. Kai mun maksavana asiakkaana ois kuulunut loukkaantua mun autoni röyhkeästä halventamisesta ja ilmottaa että tänne ei kyllä enää ikinä ja menen valittamaan esimiehelle. Jos mä olisin tietyn tyyppinen asiakas niin ehkä sitten, mutta en mä jaksa pienillä vaivata päätäni.
”Rakkaalla lapsella monta nimeä”, tuumaan virnistellen ja hörppään kahviani.
”Ens viikolla keskiviikon pitäs olla kai ihan ok”, jatkan sitten vakavammin ja vilkaisen ympärilleni, mutta en näe mun reppua missään.
”Sekka, mä kaivan kalenterin jostain”, tuumaan ja lasken kahvikupin toimiston pöydänkulmalle keikkumaan vaarallisesti.

Mä kipaisen hallin puolella autossa ja hetken kaivelun jälkeen mä paikallistan mun repun sekä siellä asuvan kalenterin. Se ei oo ollenkaan ajantasalla, mutta on siihen tärkeimmät merkattu. En tosin oo kyllä muistanut avata sitä muutamaan kuukauteen… Toimistoon palatessani mä etsin sen mainitun keskiviikon auki.
”Joo, se käy hyvin”, mä vahvistan mun aikasemmat epäilykseni. Nappaan kahvikupin taas käteeni ja keskityn sen tyhjentämiseen.