Suunnanmuutos

Mä halusin Jessen jäävän. Vahvistettuani sen me molemmat käytiin suihkussa ja asuntoon laskeutui syvä hiljaisuus, jota vain kylpyhuoneesta kantutuva suihkun kohina rikkoi. Vaikka tiesin molempien ajatusten roikkuvan siinä yhdessä ainoassa asiassa, joka tulisi vaikeuttamaan nukkumista ensi yönä, tiesin ainakin omalta osaltani rauhoittuvani paremmin Jessen viereen.

Puhtaat lakanat eivät lämmittäneet mieltä niin hyvin kuin olin aamulla ajatellut. Vilkuilin Jessen ilmettä puoliksi auki jääneiden sälekaihditen päästämän katuvalon hämyisessä valaistuksessa, kun pujahdin peiton alle ja tein tilaa miehelle.

"Haluatko sä puhua siitä?" kysyin varovasti. Olin saanut rauhoiteltua itseni suihkussa sillä ajatuksella, että voisin toimia kuuntelijan roolissa ilman omaa paniikinomaista reagointia. En työntynyt Jessen iholle väkisin, mutta jätin käden konkreettiseksi esimerkiksi miehen käsivarrelle siltä varalta, että se kaipasi läheisyyttä.

"Ei kai se siitä puhumalla muuksi muutu", huokaisin syvään ennen kuin käännähdin kyljelleni kasvot Matildaan päin.
Ahdistus puristi edelleen rintaa enkä uskonut, että se siitä ihan heti helpottaisi.

"Tai siis, Heidillä toki oli koko ajan se lopullinen päätäntävalta siitä, mitä tehdään", yritin selittää samalla, kun kokosin ajatuksiani edes jotenkin ymmärrettävään muotoon. Mikäli se oli edes mahdollista. Tuntui, että kaikki ajatukset risteilivät päässä tuhatta ja sataa, enkä saanut oikein yhdestäkään kiinni.

"Minä lupasin olla tukena, päätti sitten mitä tahansa, mutta rehellisesti sanottuna nyt tällä hetkellä en tiedä, pystynkö siihen", jatkoin hapuillen Matildan käden omaani.
"Mutta vaikka kuinka olisin vihainen Heidille tällä hetkellä, niin ei se muuta sitä faktaa, että se... Lapsi on myös minun."

Olinhan minä silloin yksin pohtinut kaikkea, miten mahdolliset huoltajuuskuviot tulisivat menemään kaikkine paperisotkuineen ja järjestelyineen.

"En tiedä", puuskahdin hengitettyäni hetken syvään. "Tällä hetkellä en tiedä, mitä ajatella..."

Mun sydäntä kylmäsi, kun yritin prosessoida Jessen sanoja. Ne saivat mut vajoamaan niihin ahdistaviin reaaliteetteihin, joissa kaikki oli muuttumassa niin peruuttamattomasti, etten tiennyt mihin voisin sijoittaa itseni. Kaikki se rohkeus, jota olin kysymykseni esittämiseen kerännyt, tuntui valuvan ulottumattomiini jättäen jälkeensä pelkän lamaannuksen.

Sivelin Jessen ihoa miettien kuinka pienistä hetkistä saattoi myöhemmin paisua sellaisia tilanteita, joihin ei tuntunut äkkiseltään olevan oikeaa tai väärää ratkaisua. Oli vain ihmisiä, jotka kasailivat itseään ja yrittivät löytää roolinsa.

Jessestä tulisi isä. Mä olisin edelleen Matilda, joka katsoisi vierestä toisten biologista lasta. Paino laskeutui takaisin rintakehän päälle ja salpasi hengityksen, mutta mä sinnittelin puristaen tärisevät sormeni peittoon.

"Pelottaa", mä mumahdin yllättäen itsenikin. Se tunne oli päällimmäisenä mielessä, kuten varmaan Jesselläkin. Mua pelotti kuitenkin eniten se, miten mä kestäisin miehen lapsen syntymän siinä tapauksessa, että olisin yhä Jessen elämässä.

En mä olisi halunnut ajatella niin pitkälle. Mä olisin halunnut elää siinä hetkessä ja nauttia siitä, että mulla oli elämässäni niin vakaa ihminen.

Matildan sormet sivelivät ihoani ja kuten aina, se tuntui hyvältä. Rauhoittavalta.
Jos tilanne olisi ollut toinen, olisi sormien aiheuttama tunne muutakin kuin rauhoittava... Mutta tällä hetkellä tietynlaisen rauhattomuuden tilalla oli vain epätietoisuus kaikesta.

"Kieltämättä", naurahdin, vaikkei siinä ollut mitään huvittavaa. Kai se oli sellainen epätoivoinen ja pelokas reaktio.

Kiedoin käden Matildan ympärille ja yritin tutkailla tämän kasvoja hämärässä huoneessa.
"Kiitos, että olet nyt siinä", mutisin ja hiljaa mielessäni lisäsin lauseen loppuun sanan vielä.
Jos vain voisin palata ajassa taaksepäin...