Suunnanmuutos

30.01.2019
@Matilda T.:n asunnolla, suljettu.

Puristin auton rattia rystyset valkoisina ja tasoittelin hengitystäni.
"Mä en pystynyt siihen." Heidin sanat soivat repeatilla päässäni. Painoin otsani rattia vasten ja kirosin ääneen.  Heidi ei ollut tehnyt aborttia eikä ollut kertonut siitä minulle, vaikka tilaisuuksia olisi ollut.  
Myös Ava oli kuullut meidän keskustelusta osan. Osan, joka ei kyllä jättänyt mitään arvailujen varaan. Uteliaat teinikorvat olivat kuitenkin koko kuviossa se pienin paha.

Yritin muistella, milloin olisin viimeksi ollut näin raivona. Ehkä silloin, kun olin tajunnut Jonathanin olleen se, joka oli Matildaa lyönyt.
Huokaisin syvään ja nostin katseeni ylös. Tuijotin hetken Kaajapurojen tallipihaa ennen kuin kaivoin puhelimeni taskusta.
Jos Heidi oli roikuttanut minulta tätä tietoa yli kuukauden, en tekisi samaa Matildalle. Tiedä sitten, miten nainen tähän uutiseen suhtautuisi, mutta sen tiesin, etten voisi sitä häneltä pimittää.

Hermostuneena pureskelin huultani kuunnellessani puhelimen tuuttausta hälyttämisen merkkinä.
"Missä olet?" kysyin heti, kun Matildan ääni kantautui korvaani.
"Kotona."
"Ok. Tulen sinne", totesin ja painoin punaista luuria sen enempää selittelemättä.
Starttasin auton ja kaasutin ehkä liiankin rivakasti pois tallin pihalta. Jos matkalla olisi poliiseja vastaan tullut, olisin varmaan joutunut loppumatkan kulkemaan jalkaisin...

Siitä oli jo aikaa, kun viimeksi olin Matildan oven takana seissyt, mutta jälleen kerran hermostutti soittaa ovikelloa. Miten hitossa tämän naiselle kertoisi?

Mä olin hyvällä tuulella, koska Zelia oli eilisestä vapaasta huolimatta ollut valmennuksessa järjettömän hyvä. Laurin ratsutuksista oli ollut ehdottomasti hyötyä, myös siltä kannalta, että mä olin saanut miehen ratsastusta seuratessani saanut paljon uusia ideoita ja vinkkejä.

Puhelin värisi pöytää vasten ja mä en ollut kuulla sitä nostaessani ruoantähteitä jääkaappiin.
"Hei", hymähdin itsekseni hymyillen. Ilmeisesti mun päiväni vain paranisi, ainakin, jos mulla olisi mahdollisuus jakaa iltani Jessen kanssa.
"Kotona", vastasin miehen kysyttyä sijaintiani. Mä kuulin nopean kuittauksen ja sen jälkeen puhelin tuuttasi: Jesse oli lopettanut puhelun.

Mä ehdin istua hetken sohvalla sosiaalista mediaa selaten ja tuijotella ulos ikkunasta, ennen kuin ovikello soi. Kurtistin mietteliäänä kulmiani matkalla eteiseen, koska mulla ei ollut mitään aavistusta, mitä Jessen vaisu ja kiireinen puhelu oli tarkoittanut.

"Mistä sä tulit näin nopeasti?" tiedustelin vähän huvittuneena, koska vaikka se oli tuntunut epätietoisuudessa ikuisuudelta, ei Jessellä ollut oikeasti mennyt kauaa saapua mun asunnon ovelle.

Yritin taikoa kasvoilleni jonkun hymyntapaisen tervehdykseksi, mutta se taisi lähinnä muistuttaa epätoivoista irvistystä.

"Tallilta", vastasin Matildan kysymykseen potkiessani kenkiä pois jaloistani. Avasin takin vetoketjun ja hetken emmin, pitäisikö minun jättää se kuitenkin päälle.
Tiedä vaikka Matilda haluaisi minun poistuvan yhtä nopeasti kuin olin tullutkin.

Turhautuneena pureskelin huultani, jälleen. Ihme, etten ollut jauhanut sitä jo aivan verille.
Huokaisin syvään ja sain riisuttua takin yltäni, jonka jälkeen asettelin sen naulakkoon roikkumaan. Siitähän se löytyisi, vaikka lähtö tulisi.

Se viha, mitä olin tuntenut tallilta lähtiessäni, tuntui vaihtuneen lähes paniikinomaiseen hermoiluun. Katselin Matildan kasvoja epätoivoisena ja pyörittelin päässäni sanoja, miten saisin asiani kerrottua.
"Onko kahvia?" puuskahdin. Ehkä meidän pitäisi istahtaa alas ennen kuin puhuisin mitään.

Jesse ei käyttäytynyt yhtään jessemäisesti - sen hymy ei yltänyt silmiin saakka, se empi eteisessä ja huokaili normaalia enemmän. Lopulta se puuskahti kysymyksen kahvista ja mä osasin vain tuijottaa sitä silmät kaikesta siitä analysoimisesta siristyneinä.

"Ei", vastasin. "Tai siis join ehkä tunti sitten. Voin mä keittää jos sä.. Haluat."
Musta tuntui, ettei Jesse ollut tullut vain kahville. Mun hyvä fiilikseni hiipui vähän, kun mä mietin, miksi asuntooni tullut mies käyttäytyi niin oudosti. Vaikka me ei oltu vielä varmennetusti me, olisin silti uskaltanut väittää tunnistavani Jessen normaalista poikkeavan käyttäytymisen.

"Menikö kaikki hyvin tallilla?" kysyin vähän varovasti. Ajatukset harhailivat jalkapuolen Sallin ja karanneen Sallin välillä, koska jos Jesse oli tulossa tallilta, ehkä syy miehen käytökseen liittyi siihen. Kun peilasin kaikkia hevosenomistajan ikäviä tapahtumia Zelian omistamiseen käsitin varsin hyvin, kuinka helposti tilanteet muuttuivat ja kuinka suuria reaktioita ne aiheuttivat.

Hieroskelin takaraivoani ja mietin, haluaisinko minä kahvia vai en.
"Ei ole pakko", sanoin ja annoin katseeni seilata asunnossa ennen kuin jatkoin hermostuneen kulkuni sohvan luo. Minun oli ainakin pakko istua alas.

Matilda esitti kysymyksensä. Irvistin tahtomattani ja laskin katseen käsiini. Ei mennyt se tallireissu niin kuin olin suunnitellut. Ei todellakaan. Tosin minun elämässä ei mikään tuntunut menevän niin kuin olin kuvitellut.
"Ei", vastasin tuijotellen kämmenen viivoja. Jälleen kerran alahuuli eksyi hampaiden väliin enkä oikein tiennyt, miten päin minun olisi siinä sohvalla pitänyt istua.

Jessen katse vaelsi kaikkialla muualla kuin minussa. Se tuntui pahalta, koska mä en tiennyt, mistä se johtui. Sitten mies vastasi kysymykseeni ja mun kurkkuun nousi pala: oliko Sallille sattunut jotain? Jesse oli selvästi säilynyt ehjänä, joten jos joku oli ottanut osumaa, se oli ollut hevonen.

Nieleskelin ahdistusta pois, koska vaikka mä olin todistanut itselleni pystyväni edelleen tuntemaan myötätuntoa, en mä pitänyt itseäni mitenkään hyvänä tukipilarina. Mitä mä voisin sanoa, jos Jesse kertoisi, että sen hevonen oli mennyttä? Tai olisi mennyt jo?

Nojasin sohvan selkänojaan, koska en uskaltanut kiertää sohvan edustalle miehen ilmettä peläten.
"Miksi?" kysyin ääni hatarampana kuin olin uskonut. Loin varovaisen katseen Jessen sivuprofiiliin ja vaikeaan olemukseen, joka sai mun sykkeen nousemaan ja epävarmuuden vellomaan sisälläni.

Nostin katseeni kämmenistä ja tuijotin hetken tyhjin katsein seinään.
"Törmäsin Heidiin ja..." aloitin hiljaa ja annoin katseen lipua takaisin käsiini. Suljin hetkeksi silmäni ja puhalsin ilmaa ulos hampaiden välistä.

Jos en ollut halunnut tallilta lähtiessä edes katsoa Heidiä, en nyt uskaltanut katsoa Matildaa.
"Ja sitten..." takeltelin irvistäen. Ehkä pienen ohikiitävän hetken ymmärsin, miksi Heidille oli ollut niin vaikeaa kertoa minulle asiasta. Jos Matildalle kertominen oli näin pirun vaikeaa, oli sen kertominen minulle ollut varmasti vielä vaikeampaa. Matildalla kun ei edes ollut mitään tekemistä asian kanssa.

"Heidi kertoi ettei mitään aborttia ole edes tehty", puuskahdin. Sen ääneen sanominen sai minutkin tajuamaan kunnolla koko tilanteen.

Jesse ei alkanut puhua Sallista - ei, se puhui Heidistä. Hetken mä olin yksi suuri kysymysmerkki, koska vaikka mä tiesin kaksikon välillä tapahtuneesta asiasta ja sitä seuranneista vaikeista väleistä, tilanne alkoi saada yhä erikoisempia vivahteita. Mitä Jesse yritti mulle kertoa?

Mun sydän jysähti ja hengitys salpaantui hetkeksi, kun tajusin, mitä oli voinut tapahtua. Heidi oli vetänyt Jesseä puoleensa aiemminkin, joten miksi niin ei olisi voinut käydä uudestaan. Ehkä kaksikko oli tänään kohdannut ja saanut siirrettyä menneet menneisyyteen niin, että nykyisyys oli tuonut jotain odottamatonta tullessaan.

"Ja sitten.."
Mun mieli täytti Jessen lausetta, vaikka yritin hillitä ajatukseni. Ja sitten mä suutelin sitä. Ja sitten se kertoi tunteistaan.
Ja sitten mä en enää mahtunut yhtälöön.

"Heidi kertoi ettei mitään aborttia ole edes tehty."

Siinä kohtaa mä kyseenalaistin karman ja oman todellisuudentajuni. Mulla oli yllättävän kevyt olo, kun tuijotin Jesseä suu hämmästyksestä raoittuneena hokien mielessäni mantran lailla, ettei aborttia oltu tehty.

Että Jessestä tulisi isä toisen naisen lapselle. Että se siitä sitten.

Matilda ei sanonut mitään. Pysyi vain hiljaa ja tunsin tämän katseen itsessäni. Mitä tuohon edes olisi voinut sanoa?

Painoin kasvot kämmeniin ja kirosin hiljaa mielessäni. Hengittelin hetken syvään ennen kuin uskalsin siirtää katseeni Matildaan, joka ei vieläkään ollut päästänyt pihahdustakaan.

"Minä niin haluaisin sanoa, ettei tämä vaikuta meihin millään tasolla, mutta se olisi täyttä paskapuhetta", henkäisin. Totta kai se vaikutti. Minusta tulisi isä toisen naisen lapselle.

Kosketin varovaisesti Matildan kättä.
"Minä olisin vain halunnut olla sinun kanssasi ilman mitään.. Tällaista", mutisin yrittäen pitää kasvoni edes jotenkin peruslukemilla, vaikka sisällä kävikin melkoinen tunteiden sekamelska.  Tuntui kuin joku olisi kuristanut minua ja kaikki Kallan kivet olisi kipattu sisuskaluihini.
"Tai siis, haluan edelleen sinut, mutta... Ymmärrän jos sinä et", henkäisin.

Se siitä hyvästä, paremmasta uudesta vuodesta.

Jesse ei varmasti tehnyt sitä tarkoituksella, mutta jokainen miehen sanoma sana oli isku päin kasvoja. Me ei oltu puhuttu meistä näin tosissamme hetkeen ja nyt, kun Jesse kertoi haluavansa minut, tilanteessa oli merkittävä muuttuja.

Siinä kohtaa jokin mun sisällä naksahti. Mä mietin taas, miltä paniikkikohtaus mahtoi tuntua. Mun sisällä vellova epämukavuus ja ahdistus kuristi kurkkua ja salpasi hengityksen. Musta tuntui, että mun näkökenttäni sumentui.

Kaikki tämä siksi, että mä olin havahtunut siihen todellisuuteen, että jos mä haluaisin Jessen, mies kasvattaisi lasta toisen naisen kanssa. Vaikka mä voisin jossain vaiheessa hyväksyä sen, voisinko katsoa kaksikon jakavan jotain, mihin mulla ei koskaan olisi mahdollisuutta?

"Mä en tiedä", pihahdin nojaten otsani sohvan selkänojaan. Puristin Jessen sormia toivoen, että olisin istunut sohvalla sen takana kökkimisen sijaan. Siinä mun ei ainakaan olisi tarvinnut pelätä lähtisikö multa taju ja kolahtaisinko pää edellä lattiaan, kuten henkisesti oli jo käynyt.

En odottanut Matildalta mitään suoraa vastausta samantien. Ei tällaisen uutisen jälkeen.
Eihän me edes oltu keskusteltu siitä, oliko tämä meidän välinen juttu nyt ihan vakavasti otettava parisuhde vai missä me mentiin.

Silti Matildan sanat tuntuivat pahemmilta kuin se, että nainen olisi vastannut joko kieltävästi tai myönteisesti.
Sormiani puristava käsi antoi jotain pientä toivonkipinää, mutta jokin muu naisen olemuksessa sammutti sen kipinän.
Laskin katseeni takaisin syliini.

"Haluatko että lähden?" kuiskaisin tuskin kuuluvasti, sillä en halunnut Matildan kuulevan, kuinka kävin sisäistä taistelua kyyneliä vastaan.
En minä halunnut lähteä.
Enkä todellakaan halunnut olla yksin, mutta ei minulla olisi vaihtoehtoja mikäli Matilda haluaisi minun poistuvan.

"Haluatko että lähden?"
Se kysymys lävisti tajuntani, vaikka mun korvissa kohisi ja musta tuntui, että mun mieli yritti kovaa vauhtia irtaantua kehosta. Mä en voinut käsittää, miten solmuun päädyin kerta toisensa jälkeen. Mitä järkeä oli päästää ketään lähelle, jos kaikki päättyi aina siihen, että mua sattui?

Jessen äänessä oli sellaista hataruutta, joka ei sopinut mun mielikuvalleni Jessestä. Raotin silmiä ja tuijotin sohvan tummaa kangasta miettien tilannetta hetken mun lähelläni istuvan miehen näkökulmasta. Mä en ehkä koskaan tulisi saamaan lasta, mutta se ei tarkoittanut, että Jesse olisi yhtään helpommassa tilanteessa. Ei miehen suunnitelmiin ollut kuulunut niin pysyvä muutos.

"En", mutisin puhaltaen keuhkot tyhjäksi. Hetken mun oli tehnyt mieli vastata myöntävästi, koska mua pelotti olla hajoamispisteessä kenenkään edessä. Oli edelleen asioita, jotka halusin pitää vain ja ainoastaan itselläni.

Ja nyt yksi niistä kontrolloi mun suhtautumistani tilanteeseen, jossa mun olisi pitänyt olla Jessen tukena.

"Miltä susta tuntuu?" mä kuulin kysyväni siinä vaiheessa, kun olin nytkäyttänyt pääni väkisin pystyyn ja kääntänyt katseeni Jesseen.

Miltä minusta tuntui?
Pääni sisällä oli sellainen kaaos, etten saanut oikein tunteistani mitään selkoa. Sen verran tiesin, ettei yksikään niistä tunteista ollut tippaakaan positiivinen.

"Paskalta", totesin lyhyesti vältellen Matildan katsetta, joka oli kääntynyt minuun.

"Just kun tuntui siltä, että kaiken sen viime vuoden paskan jälkeen olin saanut elämäni edes jotenkin raiteilleen, niin tulee ilmi jotain tällaista", jatkoin hetken hiljaisuuden jälkeen ja uskaltauduin vaihtamaan asentoani niin, että näkisin paremmin Matildan kasvot.

Niinhän minä olin viime vuonnakin ajatellut. Kaikki hyvin. Olin toipunut ratsastusonnettomuudesta, päässyt takaisin satulaan ja luulin että Milan kanssa oli kaikki hyvin, kunnes juuri tällä samaisella päivämäärällä olin jättänyt naisen lentokentälle tämän lähtiessä Kanadaan.
Hymähdin vähän epätoivoisen huvittuneena. Ensi vuonna nukkuisin tammikuun 30.päivän yli.

Kun yritin tarpeeksi, mä sain sysättyä oman myllerrykseni sivuun ja keskityttyä Jessen puheeseen. Jos mä olin ensimmäistä kertaa raskaudesta ja oletetusti tehdystä abortista kuultuani ollut epävarma suhtautumisestani tilanteeseen, nyt mä tunsin tuskaa vain Jessen puolesta. Se johtui osaltaan siitä, etten mä halunnut ajatella liikaa kokonaiskuvaa totaaliromahdusta peläten, mutta silti. Mies oli ollut tähän päivään asti siinä uskossa, että yhteiseen päätökseen johtanut ratkaisu oli tehty, kunnes se ei ollutkaan.

Mä en tiennyt mitä sanoa. Kiersin sohvan etupuolelle ja vajosin istumaan nopeasti, koska musta tuntui edelleen, etteivät mun jalkani välttämättä kantaneet. Mun mielessä risteili miljoona kysymystä ja hetkeksi pysähdyin ajattelemaan tilannetta itsekkäästi: miten mä enää mahtuisin kuvioon?

Kellään ei ollut oikeutta tehdä noin. Mä en myöskään voinut missään harhakuvitelmassa olisi voinut puoltaa aborttia oman tilanteeni vuoksi, mutta tässä tapauksessa sen oli pitänyt olla jo tehtynä. Eikä tehtyä saanut tekemättömäksi, mutta jos Heidi ei olisi pimittänyt tietoa näin pitkälle, mä en olisi antanut itseni kiintyä Jesseen ennen tarkkaa harkintaa.

"Mä olen pahoillani", mutisin, koska hiljaisuus alkoi tuntua painostavalta. Mun oli vaikea kohdata Jessen katse, koska en nähnyt valoa tunnelin päässä, vaikka kuinka yritin. Heidi oli sotkenut paitsi Jessen, myös mun elämäni - koska kiitos tietämättömyyden, ne olivat olleet hyvää vauhtia kiertymässä toisiinsa.

Olisin voinut antaa vaikka kuun taivaalta siitä hyvästä, että tämä olisi pelkkää unta ja heräisin pian omasta sängystäni Matildan vierestä.

Surumielinen hymy käväisi kasvoillani, kun Matilda oli istunut alas ja sanoi olevansa pahoillaan. En tiennyt mitä siihen vastata, joten laskin vain käteni naisen jalalle ja yritin pitää itseni jotenkin kasassa.
Olisin halunnut suudella Matildaa ja vakuutella, että kaikki järjestyisi, mutten sillä hetkellä uskonut siihen itsekään.

"Ei olisi koskaan pitänyt muuttaa tänne", puuskahdin laskiessani katseeni naisen kasvoilta alas kädelleni, joka edelleen lepäsi naisen jalalla.
"Mutta sitten en olisi tavannut sinua", hymähdin hiljaa ja pakotin katseeni takaisin Matildan silmiin.
"Mutten olisi myöskään sotkenut sinua tähän sekasortoon, jota kuuluisi vissiin kutsua minun elämäksi."

Jessen käsi hakeutui reidelleni ja mä toivoin, ettei sitä kosketusta olisi edeltänyt sellainen shokki. Mun teki mieli sulkea silmät ja kuvitella, ettei tilanteessa ollut mitään normaalista poikkeavaa, ettei Jesse olisi hetki sitten kertonut tulevansa isäksi toisen naisen lap-

Ahdistus palasi ja mä purin hammasta keskittyessäni Jessen tasaiseen ääneen.
"Mmm", sain mumahdettua katse vihreissä silmissä. Oli totta, että tilanne olisi aivan toinen, jos Jesse ei olisi muuttanut Kallaan. Mä en tiennyt, olisinko mä siinä tapauksessa edelleen Jonathanin kanssa vai sinkkuna - oli jossittelua miettiä, olisinko päätynyt pohtimaan suhteemme epäkohtia ilman Jessen tarjoamaa juttuseuraa.

Sen mä kuitenkin tiesin, etten mä katunut Jesse Aron tapaamista. En mä osannut, enkä mä edes halunnut.

"Mä sotkeuduin siihen ihan itse", totesin, koska se oli totuus. Olisin voinut vetäytyä Jessen seurasta niin monessa tilanteessa, mutta siihen oli syynsä, etten ollut tehnyt niin. Siihenkin oli syynsä, että mä istuin omalla sohvallani vieressäni mies, joka olisi väkisinkin sidottu toiseen naiseen ja lapseen lopun elämäänsä. Mä en halunnut spekuloida, missä määrin se tapahtuisi, mutta vaikka Heidi lapsineen muuttaisi toiselle puolelle maapalloa, asia ei muuttuisi: lapsi olisi silti Jessen.

Onnistuin hieman hymyilemään. Mutta vain vähän.
Tuntui, kuin siitä olisi pieni ikuisuus, kun olin Krouviin kävellyt ja tarjonnut tiskillä olevalle violettihiuksiselle naiselle viinilasillisen. Ja mitä kaikkea siihen väliin olikaan mahtunut ennen kuin olimme tässä pisteessä. Eilen en olisi voinut vielä kuvitellakaan, että nyt istuisimme Matildan sohvalla ja olisin hetki sitten kertonut naiselle, että minusta sittenkin tulee isä.

Isä.
Henkäisin syvään, sillä tunsin pienen paniikin iskevän. Minusta tulisi isä.
Tallilla olin ollut vain niin vihainen Heidille siitä, ettei tämä ollut minulle kertonut ja tänne tullessa miettinyt vain, miten Matilda asiaan suhtautuisi tai miten meille kävisi.
En edes ollut ehtinyt kunnolla tajuamaan, mitä Heidin paljastus ihan oikeasti tarkoitti.

"Ei helvetti", puuskahdin vetäessä käden pois Matildan reideltä ja hautasin kasvot käsiini.
"Minusta tulee isä", mutisin kämmeniini.

Hetken tuntui, että molemmat olivat onnistuneet hengähtämään muutaman minuutin ajan. Sitten mä huomasin Jessen kasvojen vakavoitumisen ja parissa sekunnissa vihreistä silmistä kuulsi orastava paniikki. Ahdistus muljahti vatsanpohjassa, kun mä tajusin, että peilasin vieressäni istuvan miehen tunteita, koska en ollut saanut omiani vielä täysin hallintaan.

"Ei helvetti."
Jessen käsi hävisi jalaltani ja mä aloin pidättää hengitystäni. Asiat alkoivat taas pyöriä päässäni enkä mä osannut päättää, olisiko mun pitänyt olla pettynyt, ahdistunut, toiveikas vai surullinen, katkeruudesta puhumattakaan.

"Minusta tulee isä."
Siinä kohtaa nielaisin palan kurkustani ja vedin niin terävästi henkeä, että mun rintakehää halkoi viiltävä kipu. Tunsin paniikin kyyneleiden pyrkivän silmäkulmiini, joten nipisti huulet yhteen ja katsoin vähän kasvot käsiinsä haudanneen Jessen ohi ottaakseni tunteet hallintaani. Mitä mies olisi ajatellut, jos mä olisin itkenyt tilanteessa, jossa mulla loppujen lopuksi oli kaikista vähäpätöisin osuus? En minä ollut yllättäen raskaana, vaikka se nimenomaan olikin se salainen syy siihen, miksi reagoin tilanteeseen niin vahvasti.

Siis sen lisäksi, että olin jo perunut sinkkuaikani ja keskittynyt sen sijaan Jesseen viimeisten kuukausien aikana.

Koska mulla ei edelleenkään ollut sanoja, mä en voinut kuin nojata hitaan varovasti Jessen olkapäähän tehdäkseni selväksi, että vaikka se raastoi mua henkisesti, mä olin siinä - tilanteessa, jota en olisi toivonut edes pahimmalle vihamiehelleni.

Heidillä oli ollut koko ajan täysi päätäntävalta asian suhteen ja olin luvannut tukea tätä, päätti hän mitä tahansa. Mutta luulin päätöksen olleen lopullinen, kun olimme siihen tutkimushuoneeseen kävelleet. Ja josta olin paennut, kun olin sen ultrakuvan ruudulla nähnyt.

Heidi oli kuitenkin muuttanut mieltään. Eikä ollut kertonut siitä minulle kuin vasta nyt.
Nyt, kun olin jo ehtinyt uskotella itselleni, että minusta ja Matildasta voisi oikeasti tulla jotain. Jotain muutakin kuin salamyhkäistä piilottelua muiden katseilta.

Matilda painautui minua vasten ja huokaisin syvään. Olisiko tässä pian mitään, mitä edes piilotella?

Heidi kyllä oli tiennyt minusta ja Matildasta. Olihan nainen nähnyt meidät Kaajapuroilla.
Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja päästin hitaasti ulos. Oliko meidän näkeminen saanut Heidin vain lykkäämään kertomista vai oliko se ollut sysäys sille, että minulle oli kerrottava?
Pakkohan naisen olisi ollut minulle jossain vaiheessa kertoa. Ellei sitten suunnitelmissa olisi ollut tyyliin paikkakunnalta poismuutto ja lapsen kasvattaminen yksin ilman, että minä edes asiasta tietäisin.
Tuskin Heidi nyt niin kusipää oli, vaikka sillä hetkellä en todellakaan osannut ajatella naista mitenkään positiivisin mielin. En niin mitenkään.

En osannut sillä hetkellä ajatella mitään positiivista. Ainoa positiivinen asia Kallassa Sallin lisäksi istui vieressäni, mutta kurkkua kuristi miettiessäni, olisiko kohta jäljellä vain Salli.
Purin huuliani yhteen ja liikahdin sen verran, että sain kaapattua naisen halaukseen.
"En vain haluaisi menettää sinua", mutisin ahdistuneena violetteihin hiuksiin.

Jessen kahmaistessa mut halaukseen se työllä kasassa pitämäni muuri lähti sortumaan. Ensimmäinen kyynel karkasi poskelleni ja se sai mut tuntemaan itseni epäonnistujaksi: mun olisi pitänyt pystyä pitämään itseni kasassa.

Jessen sanat kirvoittivat lisää kyyneleitä. Miehen äänestä paistavat tunteet saivat mut tuntemaan sen ahdistuksen, jota se kävi läpi. Mä en ollut varma, oliko sydämen särkyminen oikea ilmaus sille, miltä Jessen äänen hataruus sai mut tuntemaan. Olin niin tottunut miehen vakauteen, joka tasapainotti mun.. No, mua, että niin vahvan ihmisen näkeminen siinä tilassa teki olon neuvottomaksi.

En minäkään halunnut menettää Jesseä, koska me ei oltu vielä virallisesti annettu meille mahdollisuutta. Mä en tiennyt, olinko mä vielä lähellekään valmis uuteen suhteeseen, mutta Jessen vuoksi mä en ollut antanut epäilylle liikaa valtaa. Nyt tilanne oli kuitenkin aivan toinen ja mä lähestyin hysteerisyyttä miettiessäni, miten voisin olla tukemassa Jesseä tällaisen asian kanssa ilman, että raastaisin itseni loppuun.

Mun teki mieli vastata, etten minäkään halunnut menettää Jesseä, mutta mä en ollut varma, mihin meillä oli enää mahdollisuuksia. En mä myöskään halunnut sanoa, etten mä enää nähnyt minkäänlaista tulevaisuutta miehen kanssa - se olisi ollut liioittelua.

Kyyneleet valuivat mun poskilla, mutta mä sain niiden tulon tyrehdytettyä. Pusersin Jessen paitaa sormieni lomaan ja tunnustelin miehen läheisyyttä silmät kiinni siltä varalta, että se jäisikin viimeiseksi kerraksi, kun mä pystyin tekemään niin.
"Miten me", aloitin, kunnes en enää ollut varma, mitä halusin kysyä. Vedin syvään henkeä Jesseen nojaten ja täydensin kysymykseni:
"..voidaan jatkaa tästä?"

Tunsin Matildan sydämenlyönnit itseäni vasten eivätkä ne olleet mitenkään rauhallisia sykäyksiä. Ei olleet minunkaan.
Hellästi tiukensin hieman otettani. Jos tämä jäisi viimeiseksi tällaiseksi läheisyyden hetkeksi, halusin olla siinä niin pitkään kuin vain voisin.

Matilda esitti kysymyksensä.
Niin, miten? Olisin antanut vastauksen silmiäni räpäyttämättä jos olisin tiennyt sellaisen.
Ei sitä asiaa, lasta, voinut vain sivuuttaa ja unohtaa. Vaikka laskettuun aikaan olikin vielä monta kuukautta, se lähestyi silti.
Minulla ei ollut hajuakaan, mitä sen jälkeen tapahtuisi.

"En minä tiedä", henkäisin. Olisin halunnut hakea vastausta Matildan kasvoja katsoen, mutten uskaltanut vetäytyä tippaakaan kauemmaksi naisesta.

Ehkä mun esittämääni kysymykseen ei ollut vastausta. Se tuntui lamaannuttavalta, mutta samalla se antoi aikaa lopulliselle päätökselle. Koska haluttiinpa me tai ei, sellainen olisi edessä, ehkä nopeammin kuin kumpikaan oli ajatellut.

"En minäkään", mutisin itseäni keräillen. Hellitin sormieni otteen Jessen paidasta, koska halusin nähdä miehen kasvot siitä huolimatta, että omani olivat kosteat kyyneleistä, joita mä olin vuodattanut osittain myös Jesselle tuntemattomista syistä.

Ei ollut mikään itsestäänselvyys, että suostuin näyttämään heikkouteni niin avoimesti. Halusin kontrolloida itseäni ja sitä, mitä muut näkivät, koska todellisuus mun kylmäkiskoisuuteni takana oli liian arka jaettavaksi. Se, että mä näytin Jesselle itkuiset kasvoni ja pelon miehen menettämisestä puhui puolestaan sen suhteen, etten mä ollut valmis mihinkään päätökseen vielä tänä iltana.

Matilda vetäytyi hieman kauemmaksi ja hitaasti nostin katseeni naisen kasvoihin.
Tuntui kuin joku olisi pusertanut sydämeni tiukasti nyrkkiinsä kun huomasin Matildan itkeneen. Olisin halunnut sanoa jotain, mutta ne itkuiset kasvot nähtyäni, en löytänyt minkäänlaisia sanoja.
En halunnut, että kukaan joutuisi itkemään minun takiani.  

Pyyhkäisin hellästi kämmensyrjällä naisen kasvoja.
Pienen epäröinnin jälkeen painoin suudelman naisen huulille. En tiedä, oliko se kovin kannattavaa siinä tilanteessa, mutta en sillä hetkellä osannut sanoa tai tehdä mitään muutakaan.

Jessen ilme miehen nähdessä kasvoni oli huomattavissa. Vihreät silmät tutkivat kyyneleiden kastelemia kasvojani ja mä pystyin kuvittelemaan, miltä Jessestä tuntui. En mä ainakaan olisi halunnut kenenkään itkevän vuokseni, vaikka tilanne olikin niin sotkuinen, etten rehellisesti sanottuna tiennyt parempaakaan reagointitapaa.

Jessen huulet koskettivat omiani ja mun rintakehää vihloi, kun toivoin kaiken olevan vain pahaa unta. Silmät kiinni, miehen lämmön tuntien oli mahdollista unohtaa se kaikki sekuntien murto-osiksi, jotta sai antaa itselleen sen pienen ajan hengähtää. Sitten kaikki palasi mieleen ja ahdistus raivasi tiensä takaisin.

"Jäisitkö yöksi?" mä kysyin hiljaa, huulet Jessen huulia vasten tajuttuani, etten halunnut nukkua yksin.

Helpotuin hieman, sillä Matilda vastasi suudelmaan eikä vetäytynyt pois niin kuin olin hetken pelännyt.

"Jään jos niin haluat", vastasin ihan yhtä hiljaa kuin nainenkin oli kysymyksensä esittänyt.

En tiedä, olisiko ollut fiksumpaa lähteä kotiin, mutta sillä hetkellä missään ei tuntunut olevan mitään järkeä.
Päässäni risteilevät tunteet ja ajatukset eivät varmasti jättäisi minua rauhaan, mutta ainakaan en olisi yksin.