Haluun et sä kaipaat mua

Hotelliyö oli enää kaukainen ajatus. Tuntui, että siitä oli vierähtänyt ikuisuus, koska mä en ollut a) nähnyt Jesseä tai b) kuullut Jessestä mitään sen jälkeen. Mun päiväni olivat kyllä täyttyneet töistä, ratsastuksesta ja valmennusjärjestelyistä, mutta en ollut silti saanut pidettyä ajatuksiani poissa miehestä ja siitä ahdistavasta hiljaisuudesta.

Mä en olisi halunnut ajatella sitä, mutta tietenkin se oli lipunut mieleeni: entä jos Jesse oli jo saanut kaiken haluamansa? Entä jos kaikki se malttaminen oli vain pitkittänyt väistämätöntä loppua sille epämääräisyydelle, joka välillämme oli leijunut nyt jo useamman kuukauden? Yön pikkutunneille venähtänyt hotellisessio olisi korni lopetus tälle kuviolle.

Siinä mä kuitenkin istuin, Jessen olohuoneen sohvalla kiitos miehen epämääräisen kahvikutsun. Ilmeisesti se oli lopulta muistanut mun olemassaoloni. Mä olin kyllä muistanut Jessen, mutta musta oli tuntunut vaikealta ottaa yhteyttä niiden epäilevien ajatusteni kanssa. Samalla se oli ollut jonkinlainen testi ja helppo ulospääsy Jesselle siinä tapauksessa, ettei se enää halunnut tuhlata aikaansa muhun.

"Kiitos", totesin koruttomasti saatuani kahvikupin käsiini. Mun katse pysyi poissa Jessen kasvoilta, koska mua turhautti ja koska en halunnut antaa sen kaiken näkyä silmistäni.

Istuin Matildan viereen sohvalle varoen läikyttämästä kahvia syliini.
"No, mitä kuuluu?" kysäisin lämpimästi hymyillen ja katselin naisen kasvoja kahvikuppini takaa.

Työviikko oli tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Päivät olivat venyneet pitkiksi paperitöiden, palavereiden ja istuntojen vuoksi enkä ollut yhtenäkään päivänä päässyt Kallaan saakka kuin vasta joskus kuuden jälkeen. Sallikin oli hoidettava sekä liikutettava, joten kun olin vihdoin päässyt kotiin asti, oli kaikki viimeiset energian rippeet kuluneet siihen, että olin jaksanut käydä suihkussa ja kaatua sen jälkeen sänkyyn.
Totta kai olisin halunnut viettää aikaa myös Matildan kanssa, sillä en ollut nähnyt naista sitten sunnuntain, mutta ei vain yksinkertaisesti ehtinyt. Tunsin kyllä huonoa omaatuntoa, etten ollut edes minkäänlaista yhteyttä ottanut naiseen. Eihän muutaman viestin lähettäminen olisi paljoa aikaa vienyt... Tai soittaminen.

Tänä aamuna olin sitten nukkunut vähän liiankin pitkään, joten olin aamupalan syötyäni lähtenyt samantien tallille liikuttamaan Sallin valoisan aikaan. Tallilta lähtiessäni olin kuitenkin saanut kutsuttua Matildan kahville. Ensimmäinen yhteydenotto viikkoon... Ihan hävetti.

Jesse kysyi mun kuulumisia. Tuhahdin mielessäni, koska mun ensimmäinen ajatus oli, että mitä se muka miestä kiinnosti. Se oli pinnallista, mutta mä olin niin väsynyt kaikkeen analysointiin, että jokainen ajatus tuntui piikikkäältä eikä mulla ollut mitään varmuutta siitä, saisinko hillittyä sitä puheestani.

"Ei mitään ihmeellistä. Järjestelin koko viikon Laurin valmennuksia ja majoittumista", mumahdin ja keskitin sitten huomioni kahvikuppiini. Olin jättänyt tarkoituksellisesti mainitsematta Merikannon majoittamisesta, koska sillä hetkellä en ollut ihan varma, miksi olin varonut Jessen osallisuutta niin paljon. Kai Lauri olisi voinut majoittua minunkin luonani.

Maistoin kahvia ja totesin sen olevan vielä liian kuumaa. Hivutin katseeni Jessen silmiin itseäni testaten. Ei hymyä, ei suupielen nykimistä. Vau, mua ihan oikeasti turhautti.

Nyökyttelin Matildan vastaukselle, vaikkei tämä varmaan sitä edes huomannut, sillä oli niin keskittynyt kahvikuppinsa tuijottamiseen.
Naisen nostaessa katseensa minuun, kurtistin hieman kulmiani. Jokin Matildan katseessa sai minut epäileväiseksi. Olikohan jotain sattunut? Vai stressasiko Merikannon vierailun järjestäminen?  

"No, löytyikö majoituspaikkaa?" kysäisin hörpätessäni juomakelpoiseksi jäähtynyttä kahvia.
Olihan Kallassa esimerkiksi Koivun majatalo, jossa mekin Juuson kanssa olimme yöpyneet Harvest Gamesin aikana. Ihan viihtyisä paikka.
Mutta eihän se Sarajan hotellille vetänyt vertoja. Jouduin puraisemaan poskeani, ettei kasvoilleni olisi noussut liian leveä hymy. Se yö ja aamu oli kyllä auttanut minua jaksamaan tämän pitkän ja uuvuttavan viikon...

"Löytyi", vastasin. "Mun luona olisi ollut vähän ahdasta, joten Isabella tarjosi majoitusta kartanolta."
Mutristin huuliani sen merkiksi, että se oli ollut kelpo ratkaisu. Jos Merikanto saisi kokonaisvaltaisesti hyvän kokemuksen tallista ja sen puitteista ratsukoista puhumattakaan, olisi mulla mahdollisuus järjestää se paikalle toistekin.

Vastaukseni jälkeen oli taas hetken hiljaista. Hörpin kahviani ja odotin, antaisiko Jesse mitään selitystä sille vajaan viikon hiljaisuudelle. Oliko se odottanut, että mä tekisin aloitteen? Musta tuntui, että olin jo tässä vaiheessa puhunut meistä kahdesta enemmän. Siis muustakin kuin arjesta tai siitä, miksi meidän oli pitänyt malttaa.

"Laurikin vaikutti tyytyväiseltä", totesin uhallani. "Ainakin yhteydenpidon perusteella."

Kuin huomaamatta leukaperäni hieman kiristyivät, kun Matilda mainitsi hänen luona olevan vähän ahdasta majoittaa Lauria.
Oliko nainen harkinnut sitä vakavissaan? Ottaen huomioon Laurin käytöksen pikkujouluissa, miestä tuskin olisi haitannut vaikka olisi "joutunut" punkkaamaan Matildan sohvalla.
"Sepä kiva."

Hiljaisuus laskeutui ja molemmat siemailivat kahvejaan. Pähkäilin hiljaa mielessäni, mikä Matildaa mahtoi kaihertaa, mutten ehtinyt edes kysymään asiasta, sillä tämä jatkoi Laurista puhumista.

Laskin kahvikupin sohvapöydälle peittääkseni tahattoman silmien pyöräyttämisen. Totta kai Laurin ja Matildan piti pitää yhteyttä, joten ei minun siitä kannattaisi yhtään turhautua, mutta jokin naisen äänensävyssä sai minut hieman varuilleen.
"Hyvä", mutisin nojautuessani takaisin sohvan selkänojaa vasten.
"Ehkä se sinun sohva ei ole mikään maailman mukavin paikka nukkua", virnistin yrittäen keventää tunnelmaa.

Hetken olin kuvitellut, että Jesse olisi ärsyyntynyt. Miehen kasvoilla kävi sekunnin sadasosan tulkitsematon ilme, joka kuitenkin vaihtui virneeseen, kun Jessen puheet kääntyivät sohvaani.
"Minä siinä olisin varmaan nukkunut", huomautin kolhosti, koska kuka helvetti olisi tarjonnut valmentajalle nukkumapaikaksi kämäistä sohvaa.

No, tilanteen huomioiden, Jesse varmaankin. Ainakin Merikannolle.

Mun teki mieli kysyä, oliko mun sängystäkin yllättäen tullut epämukava paikka nukkua, vai miksi Jesseä ei ollut näkynyt. Mä ymmärsin kiireet enemmän kuin hyvin, koska niitä mun viikkonikin oli sisältänyt, mutta radiohiljaisuutta en.
"Mitäs sun viikkoon? Millonkas me ollaan viimeksi nähty.. Sunnuntaina?" virkoin hitaasti. "Tässähän on varmaan ehtinyt tapahtua vaikka mitä."

Noniin. Siinä oli Jesselle tarjottimella tilaisuus huokaista, ettei sitä enää kiinnostanut ja syy kahvikutsuun oli asiasta kertominen. Hiljaisuus toki oli osaltaan puhunut puolestaan, mutta ihan täysin sen varaan en voinut laskea.

Teki mieli napauttaa jotain sohvalla nukkumisesta, mutta pidin suuni kiinni. Nainen vieressäni vaikutti kireältä, joten en halunnut ärsyttää tätä enempää.

Paransin asentoani sohvalla niin, että olin enemmän Matildan puoleen kääntyneenä. Halusin nähdä naisen paremmin.
"Ihan liikaa töitä ja Salli", totesin naisen kuulumiskyselyihin. Ainahan minä tunnuin vastaavan niin, mutta tällä kertaa se oli ihan totta.
"Ei ole oikein ehtinyt muuta kuin käydä kotona nukkumassa", jatkoin irvistäen ja laskin käteni varovaisesti Matildan jalalle.

Jesse kääntyi puoleeni ja katseiden kohdatessa kunnolla toivoin saavani vastauksen, joka pakottaisi mut lopettamaan tilanteemme pohtimisen.
Ihan liikaa töitä ja Salli. Sekö oli syy siihen, etten ollut kuullut Jessestä mitään päiväkausiin?

Mumahdin jotain ja yritin päättää, pitikö mun reagoida jalalleni ilmestyneeseen käteen. Onneksi kahvia oli vielä jäljellä, joten saatoin helposti ignoorata kosketuksen ja siemaista juomaani vielä kun se oli mahdollista. Mun ajatukset risteilivät enkä osannut päättää, pitikö mun vain tyytyä Jessen vastaukseen vai olla loukkaantunut siitä, ettei se ollut silti ottanut mitään yhteyttä. Oliko mulla mitään oikeutta olla loukkaantunut? Miksi mä olisin?

Kahvi loppui ja mä havahduin siihen, että mä halusin Jessen kertovan, ettei se ollut viettänyt päiviään ajattelematta mua. Että se oli jopa saattanut kaivata seuraani.

Tuntui kuin Matilda ei olisi edes huomannut kosketustani. Nainen näytti käyttävän kahviaan tekosyynä siihen, ettei tarvitsisi huomioida minua. Kurtisin kulmiani ja vedin käteni pois naisen jalalta huokaisten syvään.

Olinko minä tietämättäni tehnyt jotain? Kaduttiko Matildaa meidän hotellireissu ja tullut toisiin ajatuksiin tästä meidän epämääräisestä jutusta. Vai mikä hitto tässä nyt mätti?

"No niin... Mikä on?" puuskahdin turhautuneena käännettyäni katseeni johonkin kaukaisuuteen. "Mitä minä nyt oon mokannut?"
Pakotin katseeni takaisin naiseen ja olin valmis vastaanottamaan kaiken sen paskan, mitä sieltä mahdollisesti oli tulossa.

Jessen käsi katosi jalaltani ja se oli ensimmäinen merkki siitä, että jotain tapahtuisi. Sitä saatellut huokaus sai mut nielaisemaan hitaasti: entä jos vika olikin minussa? Entä jos Jesse oli vain odottanut mun tekevän jotain?

Miehen äänestä kuulsi turhautuneisuus, jota mä olin odottanutkin. Sen kuuleminen ei silti ollut millään tapaa miellyttävää, koska mitä Jesseen tuli, mä en olisi halunnut olla syy sen turhautumiseen. Huomasin vihreiden silmien palanneen muhun ja unohduin hetkeksi vastaamaan niiden katseeseen.

"Hmh?" mumahdin kysyvästi. "Mokannut?"
En mä ajatellut, että Jesse oli mokannut. Enkä minä sen enempää. Tai olihan mies siinä tapauksessa mokannut, jos se oli saanut jo kaiken tarvitsemansa ja oli harhautunut kutsumaan mut kahville vajaan viikon erossaolon jälkeen. Sitä olisi varmaan ollut helpointa jatkaa ilman tällaista outoa kahvittelua.

"Ethän sä ole tehnyt mitään", huomautin pitkään katseen kera. Sen jälkeen mun oli pakko pudottaa katseeni tyhjään kahvikuppiin ja liikahtaa sen verran, että sain laskettua sen sohvapöydälle rikkomatta yhtään enempää Jessen astioita.

Matildan sanojen mukaan en ollut tehnyt mitään. Hieroskelin hämmentyneenä takaraivoania ja yritin saada edes jotain selkoa koko tilanteeseen. Naiset kyllä osasivat olla kummallisia...
Seurasin katseellani, kuinka nainen laski kahvikupin sohvapöydälle ja mietin, olinko sitten jättänyt tekemättä jotain.
"Laurikin vaikutti tyytyväiseltä. Ainakin yhteydenpidon perusteella."
Yhteydenpidon perusteella. Harmaat aivosoluni tekivät töitä, kunnes keksivät jonkin mahdollisen syyn Matildan sen hetkiseen mielentilaan.

"Johtuuko tämä nyt siitä, etten ole soittanut tai laittanut viestiä viikolla ollenkaan?" kysyin varovaisesti ja irvistin sisäisesti. Toisaalta, kyllähän ne puhelimet molempiin suuntiin toimivat viestien ja puheluiden osalta. En minäkään ollut Matildasta mitään kuullut...
"Minulla on ihan oikeasti ollut töissä kiirettä tällä viikolla. Hyvä että olen edes tallille ehtinyt. Paskin syy ikinä, mutta totta se on", yritin vakuutella naista ja sanojeni päätteeksi palautin käteni Matildan jalalle.

Johtuuko tämä nyt siitä. Jessen lauseen aloitus särähti mun korvaani. Mahtoikohan jähmeys toden totta johtua siitä, että me oltiin jaettu yö hotellissa ja sitten ei mitään. Hiljaisuus. Pieni ääni takaraivossani muistutti Jessen ja Heidin selkkauksesta ja siitä, etten mä voinut mitenkään olla varma vieressäni istuvan miehen motiiveista, vaikka enhän mä automaattisesti halunnut olettaa pahinta. Enhän?

"Okei", mumahdin väsyneesti. Mä olin kuullut syyn hiljaisuuteen, mutten ollut yhtään varmempi siitä, oltiinko me samoilla aaltopituuksilla ajatustemme kanssa. Oli mullakin ollut kiirettä, mutta jostain syystä mulle oli myös jäänyt aikaa Jessen miettimiseen.

Ja sen hotelliyön, jonka ajatteleminen sai kylmät väreet tekemään tuloaan edelleen. Ne mä kuitenkin pakotin pois, vaikka Jessen käsi oli palannut jalalleni. Huokaisin tietämättä mitä sanoa, sillä mitä tällaisiin tilanteisiin tuli, mä olin aika onneton ratkomaan niitä.

"Okei."
Ei Matilda suoranaisesti myöntänyt mitään, mutta uskoin osuneeni oikeaan. Jos olin hetken epäillyt, että naista kadutti meidän hotelliyö niin ehkäpä tämä luuli, että se olin minä joka katui sitä reissua. En todellakaan katunut.
Liikahdin uhallani hieman lähemmäksi naista ja hymyilin varovaisesti.

"Sitä paitsi, jos olisin aina, kun sinua mietin, laittanut viestiä tai soittanut, niin olisin varmaan saanut jo potkut. Tai sinä olisit estänyt minun numeron, kun viestejä olisi tullut koko ajan", myönsin jokseenkin siirappimaisesti. Enhän minä ollut osannut oikein muuta ajatellakaan kuin sitä hotelliyötä ja Matildaa ylipäätänsä.

Mun kulmani nytkähtivät ylöspäin - Jesse siis oli ajatellut mua. Yritin pitää ilmeen neutraalina, kun tuijotin miehen kasvoja yrittäen kuumeisesti päätellä, oliko se täysin rehellinen vai tuulesta lepyttelyksi temmattu kommentti.

"Ai", hymähdin päätäni kallistaen. Olin livauttaa vastauksen, jossa kerroin pohtineeni kaiken valmennusjärjestelyistä lähtien Jesse edellä, mutta halusin pitää sen tiedon itselläni vielä hetken.

Laskin sormeni miehen kämmenselälle ja katsoin syvälle vihreisiin silmiin. Milloinkohan Jesse olisi viimeksi puhunut mitään syvällisempää ilman jatkuvaa virnuilua? Varmaan silloin, kun mies oli puhunut toisesta naisesta, eikä se asia enää liittynyt meihin.
"Hyvä tietää", totesin pienen hymyn kera ja tunsin, miten mun suojaukseni alkoi rakoilla. Yritin sinnitellä sen suhteen, koska mun puolestani Jesse saisi jatkaa sanaisen arkkunsa avaamista.

Matilda vaikutti rentoutuvan hieman ja laski kätensä minun käden päälle. Olin siis ilmeisesti ollut oikeassa sen suhteen, mikä naisen mieltä oli painanut.

Ei kai Matilda kuvitellut, että viimeistään sen hotelliyön jälkeen olin "saanut haluamani" ja voisin jatkaa elämääni ilman naista? Enköhän minä olisi sen tehnyt sen heti, kun malttaminen loppui, mikäli seksin saanti olisi ollut minun ainoa motiivini tässä koko kuviossa...

Matilda hymyili. Pienesti, mutta hymyili silti. Ensimmäisen kerran koko illan aikana.
"Minulla oli oikeasti ikävä", huokaisin vastaten naisen hymyyn. Tämä viikko oli tuntunut pidemmältä kuin se aika, jolloin Matilda oli ollut Berliinissä. Ei vain työkiireiden vuoksi, mutta myös sen vuoksi etten ollut nähnyt Matildaa ollenkaan. Vaikka nainen oli ollut huomattavasti lähempänä koko tämän ajan.

Ikävä. Se oli hätkähdyttävän vahva ilmaus ainakin siinä vaiheessa, kun joku toinen myönsi ikävöineensä sinua. Vaikka olin kuinka salaa toivonut sen kuulemista, en silti ollut osannut odottaa, että reagoisin sanaan niin kuin reagoin sillä hetkellä: hämmentyneenä, sydän uutta tahtia hakien.

Me oltiin siis siinä pisteessä, että me ikävöitiin - tai jotain sinne päin. Silti kumpikaan ei ollut pitänyt yhteyttä, mikä kaihersi vähän: näinkö tämä jatkuisi? Kiireiset työviikot pitäisivät meidät erillään ja kaikki kuitattaisiin lopulta sillä, että oli oikeasti ikävä?

"Kävit muutaman kerran mielessä", myönsin yrittäen hillitä kasvoille leviävää, typerää hymyä. Mitä sellaisen sanominen tarkoitti? Mun katse harhaili olohuoneessa ja tarkentui lopulta vihreisiin silmiin, joiden omistajan sormien lomaan pujotin omat sormeni ja huoahdin hiljaa.

"Vai että ihan muutaman kerran", hymähdin huvittuneena Matildan sanoille. "Otan tuon kohteliaisuutena."
Olihan sekin tyhjää parempi.

Mieli teki udella, miksei nainen itse ollut ottanut yhteyttä. Liekkö Merikannon kanssa yhteydenpito pitänyt Matildan sen verran kiireisenä, ettei ollut minulle ehtinyt viestitellä.
Pudistin sen ajatuksen nopeasti pois päästäni. Ei nyt lähdetä tälle linjalle ollenkaan...

"Otatko vielä kahvia?" kysäisin vilkaisten pöydällä lojuviin kahvikuppeihin.

Kohteliaisuus se oli ollutkin, koska en mä sanonut sellaisia asioita ääneen. Oli helpompi pitää kaikki itsellään etenkin nyt, kun edellisen suhteen tapahtumat kummittelivat vielä aika-ajoin takaraivossa. Huoahdin hiljaa ja annoin periksi hymylle ajatuksiini vaipuneena.

"En kiitos", mumahdin päätäni pudistellen. Mun teki mieli pyyhkiä viimeinenkin jähmeys väliltämme, joten kumarruin lähemmäs ja painauduin Jesseä vasten miehen huulet tavoittaen. Puhelin pirahti soimaan sohvapöydällä ja mä tunnistin soittoäänen omakseni.

"Ei se varmaan ole mitään tärkeetä", mutisin pahoittelevasti Jessen huulille, mutta vetäydyin sitten vilkaisemaan soittajan nimeä - ihmiset soittelivat mulle harvoin huvin vuoksi.
Lauri Merikanto soittaa.
"Sori, pakko vastata", inahdin vetäytyen pois Jessen sylistä. Nappasin puhelimen pöydältä ja hipsin keittiön puolelle vastaamaan.

Kiedoin käteni Matildan ympärille, kun tämä kumartui puoleeni. Hapuilin huulillani naisen huulia, kunnes puhelimen ääni keskeytti meidän hetkemme.
Niinpä tietenkin...

Huokaisin syvään, kun Matilda kurotteli puhelintaan sohvapöydältä ja irrotin otteeni naisesta. Ei varmasti ollut mitään tärkeää.
Turhautuneena seurasin katseellani, kuinka Matilda lähti keittiön puolelle puhelimensa kanssa. Voisin vaikka laittaa pääni pantiksi, että se oli Lauri, joka siellä soitteli. Painoin pääni sohvan selkänojaa vasten ja tuijottelin kattoa.

Eihän minulla ollut oikeutta olla mustasukkainen. Ei me oltu Matildan kanssa sillä tavalla yhdessä, joten turhaan minä mustia sukkia jalkaani vedin. Mutta silti...

Kuuntelin Laurin selostusta muuttuneista suunnitelmistaan ja niiden vaikutuksista Auburnin valmennuksen. Mies lähtisi käymään Saksassa ennen järjestelemäämme viikonloppua ja palaisi niin, että tulisi lähes suoraan Kallaan. Näin ollen kaikki oli nyt mun vastuullani siihen asti, että Merikanto aloittaisi ensimmäistä valmennusta perjantaina.

"Mmm, kyllä me nää järjestetään", hymähdin puhelun loppupuolella. Laurin hyväntuulinen naurahdus oli vaatinut multa reipasta loppukaneettia, mutta siihen olinkin jo valmis lopettamaan. Irvistin nähdessäni puhelin kestäneen lähemmäs kymmenen minuuttia ja mun huulilla oli epäröivän pahoitteleva hymy, kun palasin olohuoneeseen ja vajosin sohvalle.

"Lauri soitti. Siitä viikonlopusta", huoahdin Jesseä vilkaisten. Mun teki mieli palata samaan asetelmaan kuin ennen puhelua, mutta en suoraan sanottuna uskaltanut. Jessen ja Laurin välit olivat pikkujouluissa olleet olemattomat mutta silti sen verran välinpitämättömät, ettei Merikannon puhelu olisi voinut tulla yhtään huonompaan saumaan.

Puhelu tuntui kestävän ikuisuuden. En tiedä kumpi turhautti enemmän: Laurin puhelu vai omat fiilikset sitä puhelua kohtaan. Vai se, että Matilda ei voinut keskustella Laurin kanssa siinä minun vieressäni vaan hänen täytyi karata keittiön puolelle puhumaan.

"Niin minä vähän ajattelinkin", totesin, kun Matilda vihdoin palasi sohvalle ja  tuijotellin nojatuolissa loikoilevia kissoja.
"Johan te ilmeisesti olette pitäneet yhteyttä koko viikon muutenkin", mutisin ehkä liiankin kärkkäästi vaikkei se todellakaan ollut tarkoitus.
Tarkoitus oli jättää koko loppu sanomatta kokonaan, mutta ilmeisesti en osannut pitää suutani tukossa.

Ai Jesse oli ajatellutkin, että soittajan täytyi olla Lauri? Tunsin kulmani kohoavan itsepintaisesti, eikä se laskenut, kun mies jatkoi kommentointiaan mun ja Merikannon yhteydenpidosta.

"Muutamana päivänä", totesin kireästi. Ei kai Jesse aikuisten oikeasti voinut kuvitella, että siihen liittyi mitään muuta kuin valmennusjärjestelyitä? Joku toinen valmentaja olisi saattanut haluta puolet vähemmän keskustelua, mutta Lauri oli melko perinpohjainen uusien tallien suhteen ja sen lisäksi pakkaa olivat sekoittaneet muutokset aikatauluista majoitukseen.

"Mutta olihan sekin enemmän yhteydenpitoa kuin meidän välillä", huomautin ennen kuin ehdin hillitä kärkkäitä ajatuksiani muodostumasta lauseiksi.

Hieraisin turhautuneena otsaani. En halunnut riidellä ja kaduin sitä, että olin mennyt aukaisemaan suuni.
Olin jo pahoittelemassa sanojani, kun Matilda huomautti yhteydenpitoa olleen enemmän kuin meidän välillä.

"Niin, olisithan se sinäkin voinut siinä sivussa minulle viestiä laittaa, mutta kai sinulla oli liikaa kiireitä niiden järjestelyiden kanssa", töksäytin. Ihan niin kuin hiljaisuus meidän välillä olisi ollut vain minun vikani.
"Mutta mikäs minä olen siitä sanomaan. Sinähän olet ihan vapaa tekemään mitä haluat", jatkoin turhautuneena.
Sen sanottuani teki mieli vajota johonkin maan alle. Ilmeisesti en osannut suodattaa sanojani enää ollenkaan.

Se siitä kivasta illasta ja jälleennäkemisestä.

Jessen turhautuneet sanat upposivat mun suojauksiin ja niiden läpi. Kurtistin kulmiani tiedostaessani, ettei mulla ollut mitään puolustuskeinoa. Mä olisin voinut pitää yhteyttä, mutta olin ihan oikeasti kammonnut liikaa sitä vaihtoehtoa, ettei Jesseä enää kiinnostanut viettää aikaa kanssani ihan lämpimikseen.

Mutta miten mä selittäisin sen Jesselle? Ei tuntunut - edes miehen töksäyttelyn jälkeen - oikealta todeta, että oli koko viikon kuumotellut olevansa vain hetken huumaa. En mä olisi halunnut ajatella Jessestä niin, mutta sillä tavalla hiljaisuus miehen suunnalta oli mulle mörköillyt.

Ihan vapaa. Olinko mä tosiaan ihan vapaa tekemään mitä halusin? Ihan vapaa kaipaamaan, vai ihan vapaa kävelemään ulos sillä sekunnilla?
"Niin kai", pihahdin hiljaa ja käänsin katseeni pois Jessestä pettymystä vastaan taistellen. Mies oli juuri julistanut mut vapaaksi tekemään mitä vain ja niiden ajatusten saattelemana nousin ylös aikeenani päättää vierailu siihen.