Miten meillä menee?

Tuhahdin huvittuneena enkä edes yrittänyt peittää hymyäni, joka levisi kasvoilleni.
"Joo, siitä tulee varmasti tosi viihdyttävää", totesin ja seurasin katseellani, kuinka Matilda nousi ylös ja nojautui lähemmäs minua. Teki mieli kommentoida taas jotain ojajuttuja, mutta keskittymiseni meni siihen, etten olisi vetänyt edessäni seisovaa naista syliini.

"En sinusta kyllä tiedä, mutta meillä ehkä voi tulla sinua ikävä", myönsin lopulta ja liikahdin pikkuisen taaemmas sängyllä, sillä kaikki se malttaminen tuntui liian haasteelliselta sillä hetkellä.
Pidin katseeni kuitenkin visusti naisen silmissä, sillä asennot huomioon ottaen, katseeni laskettua olisin tuijottanut suoraan rintojen kohdalle. Ja sehän ei olisi malttamista helpottanut yhtään.

Jos en olisi ollut puolimatkassa Jessen syliin ja vihreiden silmien katse ei olisi ollut niin tiiviisti mussa, olisivat miehen sanat saattaneet saada mun ovelan virneen rakoilemaan. Yritin sulkea pienen hätkähdyksen pois päästäni ja keskittyä siihen, että Jesse oli siirtynyt taemmas: oliko se väistänyt mua vai tehnyt tilaa?

"Vai niin", totesin mietteliäänä ja sen sijaan, että olisin jatkanut matkaani, kiepautin itseni sängylle selälleni. Kallistin pääni Jessen puoleen ja laskin kädet vatsalleni kuin en olisi juuri äsken ollut ujuttamassa niitä miehen iholle.

Jäin pohtimaan saamaani vastausta. Missä välissä tämä oli edennyt siihen, että Jesselle voisi tulla ikävä mua? Ikävöisinkö mä Jesseä? No, sen näkisin parin päivän päästä.

"Haluatko sä jäädä yöksi?" kysyin hiljaa. En mä tiennyt, olisiko se mahdollista kissojen ja työn vuoksi, mutta mikäpä Jesseä estäisi aamulla ajamasta kotinsa kautta. En mä tiennyt, kuinka kauan ne huligaanit pärjäsivät ilman ruokaa, mutta mä tiesin nukkuvani paremmin sängylläni istuvan mieshenkilön vieressä.

En minä ollut odottanut mitään "Minullakin tulee ikävä"-vastausta Matildan suusta. Mutta ainakin nainen tiesi, että minulla tulisi.
Matilda kiepsahti sängylle selälleen ja esitti kysymyksensä.

Laskeuduin itsekin sängylle kyljelleni, nojaten leuallani kämmeneeni.
"Haluan", myönsin. Tietenkin.
Kissoille olin nakannut kuivaruokaa kuppeihin ennen lähtöä, joten ne varmasti pärjäisivät aamuun saakka. Minun pitäisi joka tapauksessa ajaa ankean kaksioni kautta töihin.
"Ei minulla kyllä ole hammasharjaa mukana", huokaisin syvään pitäen naamani jotenkin peruslukemilla ja varovaisesti hipaisin vapaalla kädelläni Matildan olkapäätä.

Mä olin jostain kumman syystä aavistellut uutta hammasharjakommenttia, mutta sellaisen kuuleminen huvitti silti. Vaikka Jessen pokerinaama pysyi, mun suupielet kuroutuivat ylöspäin ja mun sormet löysivät miehen kädelle, joka oli koskettanut mua.
"Mulla saattaa olla pari ylimääräistä", myönsin miettien, oliko Jesse jo ristinyt mut mielessään hulluksi hammasharjanaiseksi.

Pakkaaminen oli jäänyt puolitiehen, mutta se ei oikeastaan enää haitannut. Oli outoa ajatella, että makoilin sängylläni katsellen miestä, jolle tulisi ehkä ikävä mua. Mä en ollut ajatellut Jonathania moneen päivään ennen sitä hetkeä, kun havahduin siinä maatessani analysoimaan asiaa.

Elämä oli siis jatkunut. Matilda 2.0 ei ollutkaan osoittautunut miehiä huvin ja urheilun vuoksi kaatavaksi sinkkukaaokseksi, kuten olin kaavaillut. Sen sijaan mä olin nukkunut jo monen monta yötä sinkkumiehen seurassa. Ja mä pidin siitä järjestelystä.

En edes yrittänyt estää hymyä kuultuani Matildan vastauksen. Ihan niin kuin en olisi pärjännyt yhtä iltaa ilman hammaspesua. Olinhan minä ensimmäiselläkin kerralla pärjännyt.
"Yllättävää", virnistin.

Katselin vieressäni makaavaa naista, joka näytti hetkeksi uppoavan ajatuksiinsa.
Ei se minua häirinnyt. Siinä oli muutenkin mukava vain makoilla kaikessa rauhassa.

"Moneltako se sinun lento lähti?" kysyin, kun omat ajatukset meinasivat jälleen karata kuluneen vuoden paskasaldoon. Minulla olisi pitkä loma edessä, jonka aikana velloa niissä ajatuksissa.
Nyt keskittyisin Matildaan, kun tämä vielä siinä vieressä oli.

"Puoli kahdeltatoista", vastasin nopeasti, sillä olin painanut lähtöajan tarkasti mieleeni. "Oletko sä edelleen sitä mieltä, että haluat ajella Kalla-Helsinki -väliä?"
Kohotin kulmiani toivoen, että Jesse kehtaisi myöntää, jos ajelu ei enää kiinnostaisi. Pääsisin mä omalla autollanikin, etenkin, kun paikalla täytyi olla ajoissa lähtöselvitystä varten.

Mä en malttanut odottaa, miltä joulu Berliinissä tuntuisi. Selaillessani kaupunkivinkkejä olin havahtunut ajattelemaan sitä, että joulu täysin vieraassa paikassa voisi antaa uudenlaisen merkityksen koko joululle. Ehkä mä alkaisin pitää siitä.

Toisaalta varjopuolena oli se, että se oli myös mun ensimmäinen jouluni hevosenomistajana. Olisin voinut tehdä kuten viime vuonna Haukan kanssa ja suunnata aattoaamuna maastoon vetelehtien tallilla sen sijaan, että olisin antanut liikaa roolia muulle jouluhulinalle. Pienellä tallilla jouluaatto oli tuntunut päivältä muiden joukossa, vaikka radiosta kantautuvat joululaulut olivat raastaneet hermoja.

Laskeskelin päässäni, kuinka aikaisin Helsinkiin pitäisi lähteä jotta Matilda ehtisi lähtöselvitykseen sekä lennolle. Ruuhkaa varmasti olisi normaalia enemmän.

"Samahan se on ajella. Tiedä vaikka kävisin ihan shoppailemassa", hymähdin.
Puhelin oli viime aikoina jumittanut ja sammuillut itsekseen, joten samalla reissulla voisin käydä etsimässä itselle uutta luuria.

Eikä minulla ollut kyllä parempaakaan tekemistä.

"Shoppailemassa?" toistin huvittuneena. Jostain kumman syystä mä en osannut kuvitella Jesseä shoppailemaan Helsinkiin. Olin kuitenkin otettu siitä, että mies halusi kuskata mut kentälle - ja vähän kauhistunut omistautumisesta.

"Täytyy suunnitella aikataulu niin, ettei tule kiire", mumahdin kääntyen kyljelleni kasvot Jesseen päin. Tutkailin miehen ilmettä ja hivutin sormeni päiväpeitteellä lähemmäs. Piirtelin etusormellani kuviota Jessen käsivarteen ja pohdin, millainen tilanne olisi palattuani. Tai kun vuosi vaihtuisi.

Zelia ainakin pääsisi Merikannon ratsastettavaksi tammikuussa. Olin ollut yhteydessä mieheen ja jopa ilmoittanut tammani irtohypytystilaisuuteen Laurin kehoituksesta. Ainakin hevosrintamalla puhaltaisi siis uusia tuulia.

"Tiedä vaikka löytäisin sen kadonneen joulumielen sieltä kaikkien muiden joulua stressaavien ihmisten keskeltä", totesin iloisesti.
Tuskin, mutta ainahan sitä sai toivoa.

"Niin täytyy. Ruuhkaa on varmasti", myönsin ja vilkaisin Matildan kättä, joka eksyi käsivarrelleni.
En tiedä, olisiko joululiikennettä lähinnä Helsingistä pois tultaessa, mutta eipä se pääkaupunkiseutu koskaan mitenkään hiljainen tuntunut olevan.

"Mmm", mumahdin ajatuksissani. Olisikohan lentokentällä ruuhkaa, kun muutkin joulun ulkomailla viettävät rynnisivät porteille? Tai kun muualla asuvat tulisivat Suomeen joulun viettoon? Huoahdin. Mä halusin vain mahdollisimman nopeasti perille ja omaan rauhaani pois kaikesta hälinästä.

"Onneksi se ei ole pitkä lento", mutisin katse Jessen kasvoilla kierrellen. Jäin tuijottamaan miehen leuan jyrkkää linjaa ja nostin katseeni hitaasti huulille, jotka olivat houkuttelevan lähellä. Huomasin kääntyväni mahalleni ja kurottautuvan lähemmäs niin, että meidän huulemme hipoivat toisiaan.

Parin sekunnin aikana mä ehdin epäröidä, mutta tuntea voimakasta tarvetta suudella Jesseä. Mietin väkisinkin, olisiko mies mua oikeasti vastassa lentokentällä palatessani ja voisiko vuodenvaihde tuoda jotain hyvää tullessaan. Niiden ajatusten saattelemina mun huulet painautuivat Jessen huulille, kun mä halusin tuntea sen läsnäolon.

Huomasin pidättäväni tahtomatta hengitystä, kun Matilda kääntyi mahalleen ja kurottautui lähemmäksi minua. Huulet hipoivat toisiaan ja varovainen hymy käväisi kasvoillani. En tiennyt, kiusoitteliko nainen minua vain.

Ilmeisesti ei, sillä hetken empimisen jälkeen Matilda painoi huulensa omiani vasten. Vaikka olimme suudelleet jo monet kerrat, jokainen kerta tuntui aina yhtä jännittävältä ja uudelta. Ja hyvältä.
Suljin silmäni ja laskin käteni jonnekin Matildan alaselälle ennen kuin liu'utin käteni naisen selkärankaa pitkin tämän niskan taa.

Voihan malttaminen...