Miten meillä menee?

Matildan asunnolla 20.12.2018 @Jesse A.:n kanssa, suljettu

Zelia oli yrittänyt taas mennä ojaan. Olin mennyt tallille suoraan töistä ehtiäkseni nopealle maastolenkille ennen pimeän tuloa ja kotiinpaluuta lukuunottamatta se oli sujunut moitteettomasti. Zelia oli päässyt revittelemään hennon lumikerroksen saaneella pellolla ja me oltiin lähdetty takaisin päin ennen hämärtymistä. Sitten Zelia oli keksinyt, että loppumatka oli kierosti alkumatkaa parempi kaikkeen ylimääräiseen ja vetänyt liinat kiinni. Olin viime hetkellä saanut pakotettua ruunikon eteenpäin, kun se oli yrittänyt samaa tempausta kuin silloin, kun me oltiin haettu vauhtia ojan pohjalta.

Tallilta mä olin tullut kotiin kaupan kautta ja alkanut tehdä ruokaa. Kanakeitto porisi liedellä ja mä toivoin, ettei se kiehuisi yli sillä aikaa, kun tutkin vaatekaappini sisältöä. Halusin aloittaa pakkaamisen hyvissä ajoin, mutta matkalaukku oli ullakolla. Olin käynyt siellä vain kerran matkalaukun sekä tyhjiä laatikoita säilöessäni ja todennut, että kolkko ullakko ja huonosti toimiva valaisin eivät olleet toimivin yhdistelmä.

Ruoka alkoi olla valmista. Mä tuijotin kattilaa miettien, että siinä oli taas yli neljän ihmisen annos. Hienosti. Pakastin vetäisi vielä pari rasiallista, mutta kotiin palattuani mun täytyisi tätä menoa aloittaa pakastimen tyhjennysoperaatio.
Ajatukset karkasivat Jesseen, johon en sattuneesta syystä ollut uskaltanut olla yhteydessä. Mitä mä olisin voinut kysyä? Miltä nyt tuntuu? Onko kaikki hyvin? Miten meillä menee?

Huokaisten kaivoin puhelimen farkkujen takataskusta ja napautin keskustelun auki.
Matilda 18:06 miten menee?

Tiistain jälkeen en ollut oikein kyennyt mihinkään muuhun kuin töihin ja tallilla käymiseen.
Kotona ollessa olin vain istunut sohvalla tuijottamassa puhelinta siinä uskossa, että Heidi varmaan soittaisi tai laittaisi viestiä mikäli tarvitsisi apuani. Nainen oli kyllä sanonut ilmoittavansa, mikäli ongelmia tulisi viimeisten pillereiden jälkeen, mutta tiesin silti, ettei yhteydenottoa Heidiltä tulisi. Itse en raukkamaisesti uskaltanut ottaa yhteyttä.

Tultuani suihkusta huomasin puhelimen merkkivalon vilkkuvan viestin merkiksi.
Hymyilin hieman huomattuani keneltä viesti oli. Jos en ollut Heidiin ollut yhteydessä, niin en ollut kyllä Matildallekaan antanut itsestäni mitään elonmerkkiä. Huono omatunto siitäkin...

Mietin, mitä Matildalle vastata. Ihan jees? Ei. Mitäs tässä? Ei. Paskasti? No, ei sitäkään.

Jesse 18:15 En tiedä.
No, sepäs oli ihan yhtä paska kuin kaikki muutkin vaihtoehdot.
Naputtelin nopeasti toisenkin viestin.
Jesse 18:15 Voinko tulla käymään?

Olin ehtinyt kattaa ruoan pöytään, kun puhelin kilahti uudestaan viestin merkiksi. Ehdin nähdä tekstin näytöllä ja analysoida sitä jopa niiden parin vaivaisen sekunnin ajan, ennen kuin puhelin kilahti jo toisen viestin takia. Hymähdin itsekseni tekstin nähtyäni: ehkä mä en joutuisikaan vajuuttamaan keittokattilaa yksin.
Matilda 18:16 voit, mulla on ruokaakin

Katoin pöytään toisetkin astiat ja mietin hetken, olisinko ehtinyt hakea matkalaukun valmiiksi siinä välissä. Mun tuurillani olisin kuitenkin hätäpäissäni lukittautunut häkkivarastoon ta jotain muuta yhtä utopistista, joten pysyttelin kaukana kammottavasta ullakosta ja vajosin sen sijaan sohvalle. Eilinen treeni ja tämänpäiväinen ratsastus poltteli jaloissa ja tulin siihen tulokseen, että huomenna riittäisi pelkkä verryttelylenkki tai mä en jaksaisi kiertää Berliinissä puoliksikaan niin paljoa kuin olin etukäteen suunnitellut.

Ovikellon kilahdus sai mut vääntäytymään ylös sohvalta. Napsautin eteisen valot päälle ennen kuin kurkottauduin avaamaan oven, jonka takana vastassa oli tutut kasvot. Tervehdin miestä vähän varovasti hymyillen ja väistin pois ovelta tehdäkseni Jesselle tilaa.
"Mä tein kanakeittoa, haluatko syödä?" mumahdin toivoen, että Jesse uskaltaisi luottaa mun ruoanlaittotaitoihini.

Astuin sisälle Matildan asuntoon ja vastasin Matildan varovaiseen hymyyn lähes yhtä arasti.  Vaikkei yleinen mielialani ollutkaan huipussaan, tuntui silti hyvältä olla Matildan seurassa. Eipähän tarvinnut istua yksin kotona odottamassa, että seinät kaatuisivat päälle.

Kanakeiton tuoksu sai vatsani heräämään siihen faktaan, etten ollut muutamaan päivään syönyt juurikaan mitään. Ruokahalu tuntui jääneen sinne lääkärin huoneeseen.
"Voisin kai minä vähän ottaa", totesin riisuessani takkia yltäni.

Kävelin keittiöön ja istahdin alas tuolille. Tavallisesti olisin varmaan tässä tilanteessa vinoillut jotain mahdollisista palovammoista, mutta nyt en jaksanut muuta kuin hymähtää ajatukselle.

"Tätä on aika paljon", tokaisin miehen vastaukseen matkalla keittiöön. Hetken päästä se seurasi mua ja mä nostin kattilan liedeltä pöydälle. Nappasin kannen pois ja jätin höyryävän keiton tarjolle istuutuen pöydän ääreen.

Yritin tulkita Jessen olemusta ja ilmeitä maistaessani varovasti keittoa, joka oli ainakin tekeytyessään maistunut hyvältä. Mä olin ihan kohtuullinen kokki, mutta se ei vielä taannut, että joku muukin pitäisi keitoksistani.

Jessen vastaus viestiini pyöri päässäni ja punnitsin tuskastuneena, pitäisikö mun kysyä miehen kuulumisia. Halusinko mä edes tietää, miten tiistai oli mennyt? Kykenisinkö mä kuulemaan vastauksen? Huoahdin laskiessani lusikan lautaselle siksi aikaa, että sain kaadettua vettä lasiini täydestä kannusta.

"Niin miten sulla.. Menee?" mutisin kaikkea muuta kuin reippaasti ja sujuvasti.

Lapoin keittoa lautaselleni ja maistelin sitä varovaisesti, jotten olisi polttanut kieltäni.
Nyökkäsin hyväksymisen merkiksi. Hyvää se oli. Ilmeisesti Matilda osasi ainakin kanakeittoa tehdä.

Odotin, että Matilda oli laskenut vesikannun käsistään, jotta olisin voinut kaataa itsellenikin vettä. Olin kyllä huomannut Matildan mietteliään katseen ja melkein kuullut, kuinka kysymykset sinkoilivat naisen päässä ympäriinsä.
"On mennyt paremminkin", totesin olkiani kohauttaen kurottaessani kannua käteeni.

Kaadoin vettä lasiini ja katsahdin Matildaan. Milloinkohan me voitaisiin viettää sellainen ilta yhdessä, ettei kummallakaan olisi jotain muuta mietittävää tai synkisteltävää?
"Mutta eiköhän tämä tästä", sanoin rohkaisevasti. Lähinnä itselleni.

Jessen vastaukset olivat niin solidaarisia ja ympäripyöreitä, että niistä oli liki mahdoton saada kiinni. Oliko mies helpottunut vai pettynyt? Aikoiko se jatkaa elämäänsä vai lukittautua jouluksi neljän seinän sisään märehtimään elämäänsä? Pitikö mun kommentoida tapahtunutta jotenkin?

Vihreiden silmien katse nousi muhun ja mä yritin lukea niistä jotain, johon takertua.
"Niin, toivottavasti", mumahdin takaisin, sillä sanat oli ehkä tarkoitettu rohkaisuksi, mutta niiden sanoma ei ollut tavoittanut Jessen silmiä. Mun teki mieli kurottaa käteni pöydän yli koskettaakseni edes miehen kämmentä, mutta se ei tuntunut sopivalta eikä oikeastaan kuulunut mun reagointitapoihini.

"Zelia yritti taas peruuttaa ojaan", kerroin yrittäen keventää tunnelmaa. Mä lähtisin ylihuomenna, enkä mä halunnut muistella Berliinissä sitä, kun me molemmat syötiin kanakeittoa vähän vaivaantuneina. Jos Jesse ei halunnut puhua, en mä sparraisi sitä enempää.

"Jep, toivottavasti", mutisin ja hörppäsin vettä.
Lusikoin keittoa suuhuni mietteisiin upoten. Olin kyllä edelleen sitä mieltä, että minun ja Heidin päätös oli oikea, mutta ei se silti helpottanut oloa.

Kohotin hieman kulmiani Matildan toteamukselle. Pieni hymykin yritti puskea pintaan, mutta piilotin sen laskemalla katseeni takaisin lautaselle.
"Vai yritti?" hymähdin huvittuneena ja uskalsin nostaa katseeni takaisin Matildaan, kun olin varma etten näyttäisi liian vahingoniloiselta.
"No, se on onni että me pysytellään sen kanssa ihan maneesin seinien sisällä", jatkoin suupieli nykien.

Ajatus Matildan lähdöstä harmitti, mutta naiselle varmasti tekisi hyvää pieni ulkomaanreissu.
Minullekin tekisi, mutta niin kauan kuin minulla ei olisi kissakolmikolle kaitsijaa, saatoin vain haaveilla lomamatkasta.

Zelia ja oja samassa lauseessa oli täydellinen laukaisin Jessen virneelle - sen varaan mä olin laskenutkin. Mies tosin yritti hillitä sitä, mutta mä havaitsin nykivän suupielen. Nyökkäsin sanojeni vakuudeksi ja virnistin Jessen kommentille maneesista.
"Siksi mä en pyytänyt sua maastoilemaan sen kanssa", huomautin huvittuneena osaamatta päättää, oliko ihanaa vai kamalaa omistaa sellainen hevonen. Ainakin siitä ja sen edesottamuksista sai viriteltyä hyvän ruokapöytäkeskustelun.

Tuntui hyvältä jättää Zelia Jessen vastuulle - saisin lomailla tietäen, että joku kävisi liikuttamassa tammaa edes parina päivänä. Vaikka Auburnissa huolehdittiin hevosista, kuten sillä rahalla saattoikin olettaa, tiesin Zelian käyvän sitä tapaturma-alttiimmaksi, mitä enemmän se ehtisi kerätä virtaa.

"Älä ota siitä stressiä", hymähdin suupieli nykäisten. "En mä halua, että sun joulu on pilalla mun uhmaikäisen hevosen takia."

Siivilöin lusikkaan viimeiset keitonrippeet ja katsahdin Matildaan.
"Teidän pitäisi lähteä joskus näyttämään minulle ja Sallille ne parhaat ojat", totesin. Oli siitä vissiin jo aikaisemmin jotain puhetta? Ensimmäisen ojaselkkauksen jälkeen.

Laskin lusikan lautaselle.
"Eipä minulla kovin korkeat odotukset joululle olleet muutenkaan, joten en usko että yksi Zelia sitä lopullisesti pilaa", mietiskelin hymyillen. Ellei tamma sitten saisi minulta nirriä pois. Tai minä siltä...

Nojasin tuolin selkämykseen ja katselin Matildaa pää hieman kallellaan.
"Olet kyllä aika monta Sallin liikutusta auki sen reissusi jälkeen", totesin muka-vakavissani. "Taiii kissavahtivuoroa. Perskatti ainakin tykkäisi."
En tiedä johtuiko se ruoka-annoksesta vai seurasta, vai molemmista, mutta olo oli kyllä huomattavasti parempi kuin tänne tullessa.

"Niin varmaan pitäisi", totesin mietteliäänä. Miten sekin toteutuisi; salamyhkäiset tapaamiset puolessa välissä Auburnin ja Kaajapurojen välimatkaa? Me Zelian kanssa odotettaisiin ojassa maastoutuneina varmistuaksemme, että lähestyvä ratsukko olisi varmasti oikea?

"Ei minullakaan", mutisin. Mitä jouluun tuli, ei mulla ollut vuosiin ollut minkäänlaisia odotuksia sen suhteen. Toisaalta tuleva voisi olla virkistävää vaihtelua jo ihan sijainnin vuoksi.

Hymähdin huvittuneena: Salli vai kissat? Oli outoa istua Jessen seurassa ilman, että kissat - siis tuijottaja - kyttäsivät mua ja tekemisiäni.
"Jos saan valita niin otan Sallin", huomautin toinen kulma merkitsevästi koholla. "En uskalla olla yksin niiden mulkoilijoiden kanssa."
Jesse oli selvästi rentoutunut ja sen noteeraaminen tuntui hyvältä. Kallistin päätäni samalla tavoin kuin Jesse ja hymyilin vähän.

"Maistuiko?" mumahdin hetken tuijottelun jälkeen vilkaisten miehen lautasta.

Pyörittelin päätäni huvittuneena.
"Ei ne kissat nyt niin kamalia ole. Salli on hetkittäin huomattavasti pahempi", totesin lopulta.
Kissoista oli loppujen lopuksi vähän vaivaa. Kunhan muisti ruokkia ja tyhjentää hiekkalaatikon, niin se riitti niille. Paitsi silloin kun Matilda oli kylässä. Silloin kyllä niiden piti istua ja tuijottaa. Tai sitten tulivat keskeyttämään jotain.
Toisaalta se keskeytys oli ehkä ihan hyvä juttu loppujen lopuksi...

"Maistui. Oli tosi hyvää, kiitos", vastasin naiselle.
"Joko olet pakannut kaiken tarvittavan? Hammasharjan?" kysäisin hymyillen ja hörppäsin viimeiset vesitilkat lasini pohjalta.

Kohautin olkiani - vaikken tiennyt Sallista paljoakaan, pitäydyin silti päätöksessäni. En mä väittänyt, että kissat olisivat kamalia, mutta mä en ymmärtänyt niiden sielunelämää lainkaan.

No, jos mietti mun hevoseni sielua tai elämää, en mä ollut varma niistäkään.

"En", puuskahdin pyöräyttäen silmiäni Jessen hammasharjakommentille. Nousin pöydästä ja aloin nostella astioita pesukoneeseen.
"Pitäis ensin hakea matkalaukku ullakolta", mutisin työn lomassa. Nappasin Jessen astiat samalla vaivalla ja kun nekin löysivät tiensä koneeseen, jäin nojaamaan tiskipöytää vasten tajuten, että mun edessäni istui potentiaalinen tukihenkilö ullakkoa varten.

"Mä en välttämättä halua sinne yksin", virkoin haluamatta myöntää, että se paikka karmi mua. Mä pelkäsin aika harvoin, mutta se mesta nosti niskavillat pystyyn ja teki kelmeän ja paikoittain välähtelevän valaistuksensa kanssa vierailusta kaikkea muuta kuin miellyttävän.

Seurasin katseellani, kuinka Matilda korjasi astioita pois pöydältä. Olisin minä kyllä osannut itsekin laittaa omat astiani koneeseen, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, oli Matilda napannut ne käsiinsä.
Ei sillä, lilapään touhuamista oli mukava katsella. Tai no, Matildaa oli kaiken kaikkiaan mukava katsella.

"Pitääkö minun lähteä sinne tueksi ja turvaksi?" kysyin toista kulmaa kohoittaen, kun Matilda oli sanonut kuinka ei välttämättä haluaisi mennä ullakolle yksin. Ei kai Matilda Tammilehto pelännyt jotain ullakkoa?
"Voit syöttää minut niille möröille siellä", virnistin ja nousin ylös tuolistani.

Hymynkare häivähti suupielessä, kun kuulin Jessen ehdotuksen.
"Voisit pitää taskulamppua", hymähdin tyytyväisenä tilanteeseeni. Nykäisin hupparini vetoketjun kiinni ja astuin lähemmäs Jesseä, joka oli noussut ylös.
"Saatan syöttääkin", virnistin nostaen kädet miehen rintakehälle. Loin vihreisiin silmiin haastavan katseen, ennen kuin maltoin mieleni ja nyökkäsin terävästi sen sijaan, että olisin esimerkiksi kurottautunut suutelemaan Jesseä.
"Mennäänkö?" hymähdin puolimatkassa eteiseen, jonka lipastolle olin vienyt taskulampun valmiiksi.

Ullakolle pääseminen vaati muutamien rappusten nousun. Viimeisten päässä häämötti kulahtaneen valkoinen ovi, johon mun asunnon avain kävi. Se avautui vähän naurahtaen ja mä hapuilin valokatkaisinta sormillani.

Kuului naksahdus, mutta meitä vastassa oli edelleen pimeys.
"Onneksi on lamppu", mutisin tyrkäten taskulampun Jesselle. Viitoin kohti käytävää, jonka varrella mun häkkivarastoni oli.

Vastustin haluani kietoa kädet Matildan lanteiden ympärille, kun tämä nosti kätensä minun rintakehälle ja katsoi minua haastavasti.

"Mennään, mennään", mutisin hymyillen ja seurasin naista eteiseen.
Harpoimme muutamat portaat ylöspäin ennen kuin olimme ullakon ovella.

Ilmeisesti valaistus ullakolla oli epäkunnossa, sillä Matilda tyrkkäsi minulle taskulampun käteen ja viittoili johonkin käytävän pimeyteen.
Napsautin lampun päälle ja osoittelin sillä käytävälle. Taskulampun patteritkin taisivat vedellä viimeisiään, koska sitä piti pari kertaa läimäyttää, jotta valonsäde näyttäisi pidemmälle kuin alle metrin päähän.

"Niin kuin jostain kauhuelokuvasta", totesin ja tapailin sen jälkeen aavemaista ulinaa suullani. Pakkohan se oli vähän kiusata, vaikken itsekään ollut mikään pimeyden ystävä.

Jos mä näkisin meidän elämäänsä kyllästyneen talkkarin norkoilemassa rappukäytävässä tai "kolaamassa lumia" (lue: nakertamassa asfalttia onnettoman lumipeitteen alta lumikolalla naapurustoa stalkkeroiden), voisin mainita sille ullakon valaistuksesta. Siinä ei toiminut oikeastaan mikään edes silloin, kun lamppu oli toimintakykyinen: sä näit ehkä astua ullakon puolelle, mutta siihen se rajoittuikin.

"Just", tuhahdin Jessen huonolle imitaatiolle ja puikkelehdin kohti omaa varastoani avainnippu sormissa helisten.
"Näytä sitä valoa", puuskahdin hapuillessani suuren lukon käteeni. Sama lukko oli ollut mulla vuosikaudet enkä mä muistanut päivää, jolloin en olisi vääntänyt sen kanssa. Avainta täytyi kiepauttaa maltillisesti muutaman kerran, ennen kuin se loksahti kunnolla paikalleen ja loksautti riippulukon auki.

Hopeanharmaa matkalaukku nökötti häkkivaraston etuosassa, eikä mun tarvinnut raivata tietäni muutto- ja pahvilaatikoiden läpi.
"Jos johdatat mut vielä ulos täältä", mutisin naksautettuani lukon perässäni kiinni. Matkalaukku oli lojunut vuorotellen mun jokaisen asunnon varastossa jo vuosia, mutta nyt se pääsisi taas vihdoin käyttöön.

Kävelin Matildan perässä oikealle häkkiovelle ja sohin taskulampulla vähän minne sattuu, jotta minulla olisi edes jonkinlainen käsitys ympäristöstä.
Matildan komento sai kuitenkin suuntaamaan valon lähteen lukkoon ja hetken kuluttua nainen sai oven auki.

"Jos on pakko. Täällä on niin tunnelmallista, että voisin olla johdattelemattakin", mutisin ravistellessa taskulamppua, jonka valokeila meinasi jälleen hiipua.
Häkkivarastona toimiva ullakko oli niin ankea kuin pystyi vain kuvittelemaan.  En olisi ihmetellyt, vaikka taskulampun valo olisi paljastanut kissan kokoisen rotan juoksevan ohitsemme tai jos vesikauhuinen lepakko olisi lentänyt päin naamaa.

Jesse ei vaikuttanut arvostavan vanhan talon autenttista ullakkoa sen enempää kuin mäkään. Retuutin matkalaukkua mukanani yrittäen varoa kolauttamasta sitä seinään tai kulmauksiin, jotka pätkivät käytävää.

"Kiitos", mumahdin päästyämme takaisin rappukäytävän puolelle. Käynti ullakolla olisi ollut huomattavasti haastavampi ja kuumottavampi ilman Jesseä. Raskas ovi lävähti kiinni perässäni ja laskin matkalaukun hetkeksi porrastasanteelle sulkeakseni ullakon oven, jonka lukko oli yhtä onneton kuin valaisinkin. Jouduin pukkaamaan ovea useamman kerran, ennen kuin se naksahti lukkoon.

"Nyt pääsen pakkaamaan hammasharjan", tuhahdin huvittuneena luoden Jesseen nopean vilkaisun ennen matkalaukkuun tarttumista.

Suljin taskulampun, kun olimme päässeet takaisin rappukäytävään ja katselin, kuinka Matilda taisteli ullakon oven kanssa. Juuri kun olin ojentamassa auttavan käteni tuupatakseni oven kiinni, nainen onnistui tehtävässään ja lukko naksahti kiinni.

"Kuinka monta hammasharjaa sinä olet mukaan ottamassa, kun näin ison laukun tarvit?" kysyin suupieli nykien.
"Anna minä kannan sen", lisäsin vielä nopeasti loppuun ja ojensin taskulampun Matildalle.
Matkalaukun saaminen ulos ullakolta oli näyttänyt ja kuulostanut jokseenkin haasteelliselta, joten oli varmaan parempi, että minä kantaisin sen alas Matildan asunnolle.

"Aika monta", hymähdin virnistäen. Jesse halusi tehdä vaihtokaupan kantamusten suhteen ja laukku vaihtui lamppuun. Kohotin hieman kulmiani, mutta lähdin laskeutumaan portaita - siinäpähän kantaisi.

Avasin asunnon oven ja jätin kengät eteiseen.
"Mä voin ottaa sen", mutisin kaapaten matkalaukun takaisin. Liu'utin sen asunnon poikki makuuhuoneeseen, pyyhkäisin enimmät pölyt laukun päältä kädelläni ja leväytin sen auki lattialle.

Koska mulla oli toimelias olo, aloin täyttää laukkua järjestelmällisesti. Ensin sinne päätyivät lenkkarit ja urheiluvaatteet, sitten alusvaatteilla täytetty kangaskassi sekä parit housut.
"Mä en tiedä mitä tarvitsen", huokaisin vilkaisten oven suuntaan, sillä en ollut seurannut lainkaan, oliko Jesse tullut perässäni huoneeseen.

Laukku ei ollut mikään kevyt tyhjänäkään, mutta sain sen kuitenkin kannettua sisälle asuntoon. Riisuessani kenkiä, Matilda oli jo kadonnut laukkunsa kanssa makuuhuoneeseen.
Nojailin oven karmiin ja katselin, kuinka nainen määrätietoisesti latoi vaatteita laukkunsa syövereihin.

"En tiedä minäkään", totesin olkiani kohauttaen ja siirryin istumaan sängyn reunalle.
Tämä oli jo toinen kerta vuoden sisällä, kun olin seurannut jonkun naisen pakkaamista. Milakin oli tammikuussa pähkäillyt, mitä tarvitsisi mukaan Kanadaan.  Olihan tämä lopulta saanutkin pakattua. Mutta sormus ei ollut mahtunut mukaan.

Jessen vastaus pysäytti käteni, joka oli ollut tarttumassa vaatekaapin rekissä roikkuvaan neuletakkiin. Käännyin ympäri ja katsoin miestä, joka oli ehtinyt istuutua sängylleni. Mun kävi sitä sääliksi ja hetkeksi pakottava tarve suorittaa pakkaaminen loppuun sillä hetkellä taukosi.

"Etkö?" mumahdin väistäen laukkua. Jäin seisomaan Jessen eteen ja kallistun päätäni miettiessäni, miten sellaiseen täytyi reagoida. Huomasin usein miettiväni sanojani ja tekojani enemmän Jessen seurassa, koska jokin miehen olemuksessa oli alusta alkaen päässyt mun suojausten ohi. Mulla ei ollut missään vaiheessa ollut tunnetta, että mun täytyisi pitää Jesse kaukana.

Koska mä en uskaltanut koskettaa miestä, kyykistyin sen eteen kohdatakseni vihreiden silmien katseen kunnolla. Sipaisin miehen kättä ja yritin hymyillä vähän. Mistä lähtien mä olin kyennyt sellaiseen toimintaan?

Matilda tuli eteeni ja tutkaili minua mietteliään näköisenä ennen kuin kyykistyi eteeni.
"Niin, siis, tuskin siellä Saksassa mitkään bikinikelit on", mutisin yrittäen peitellä sitä, että ajatukset olivat livenneet exääni.
Olisin halunnut vastata, että "Minä tarvitsen sinut. Peru se matka." . Mutta enhän minä nyt niin voisi mennä sanomaan.

Vilkaisin matkalaukun suuntaan ennen kuin siirsin katseeni takaisin tummiin silmiin.
"Zeliakaan ei tuohon mahdu", virkoin hymyillen varovaisesti. "Enkä kyllä minäkään."

Hetken olin ajatellut, että Jesse olisi sanonut jotain syvällisempää kuin kommentoinut Berliinin sääolosuhteita. Esimerkiksi avautunut tuntemuksistaan viikkonsa tapahtumiin liittyen, mutta ei. Sen sijaan Jesse oli kiepauttanut keskustelun takaisin reissuuni ja miehen kasvoille oli ilmestynyt jotain hymyn suuntaista.

"Siksi te viihdytätte toisianne sen aikaa kun mä olen poissa", vastasin suupieli nykäisten. En ollut saanut Jessestä irti syvällisempää tekstiä, mutta se ei tarkoittanut, etten saisi miehestä irti mitään.

"Vihjasitko sä, että mä tarvitsisin sua? Ja Zeliaa?" tiedustelin vähän virnistäen. Suoristauduin seisaalleni ja nojauduin lähemmäs Jesseä jättäytyen noin puolimatkaan siitä, että olisin ollut hajareisin miehen sylissä.

Koska eihän se olisi ollut kovin maltillista.