Kimppakuntoilua

Matilda ei näyttänyt oikein pitävän tamman pakkoloma-ajatuksesta.
Siirsin katseeni ikkunaan ja katselin takapihalle mietteissäni hetken, ennen kuin käänsin katseeni takaisin naiseen.

"Mitä sen kanssa sitten pitäisi tehdä?"kysäisin. "Tai siis... Minullahan on kalenteri aika tyhjä joulun aikaan, joten kai sinne yksi Zeliakin mahtuis."
Kohautin harteitani mietteliäänä: "Tiedä sitten, olisko se kovin fiksua..."  

Varmaan suurin osa tallilaisista olisi joulun vietossa, mutta itse tallimestarin työvuoroista minulla ei ollut hajuakaan..

Jesse tuijotti ikkunaa, mä kiemurtelin tuolillani huono hevosenomistaja -omantunnontuskieni kanssa. Tajusin sentään kaataa kahvikuppiin maitoa ja hörpätä kuumaa juomaa sen sijaan, että olisin seisottanut sitä jäähtymiseen asti.

Jesse kysyi Zeliasta ja mä huomasin taas tuijottavani vihreitä silmiä. Huoahdin, kun mies tarjoutui huolehtimaan myös hevosestani sen lisäksi, että oli valmis kuskaamaan mut lentokentälle ja takaisin. Missä välissä mä olin tehnyt mitään sellaista ansaitakseni?

"No jos se pääsisi edes liinan päähän tai purkamaan energiaa vaikka maneesiin selästä käsin", mutisin vähän nolostuneena olemattomasta tukiverkostostani. "Mutta ei sun tarvii, eiköhän se pärjää."
Jessen viittaus Jonathaniin, tai niin mä sen ainakin tulkitsin, jäi mietityttämään. Miten Zelian liikkuminen olisi enää Jonathanin asia? Totta kai mä tiesin, ettei Jesse ajatellut tilanteen outoudessa Zeliaa, mutta mua turhautti, että Jonathanin työtehtävä vaikeutti asioita.

"En mä halua ylikuormittaa sua", mumahdin. Jessellä oli tarpeeksi kontollaan ihan ilman Zeliaakin.

"Ei kun kyllä minä voin", hymyilin hieman hörpäten kahviani.

Ajatus Zelian "vahtimisesta" alkoi jo houkuttelemaan, sillä joulupyhien osuessa alkuviikolle, olisi edessä taas aivan liian pitkät vapaat. Liikaa aikaa velloa ajatusten kanssa kotisohvalla...
Välipäivinä pitäisi piipahtaa töissä, mutta sitten olisi taas pitkä viikonloppu edessä, sillä 31.12. olisi myös vapaata. Tosin Matilda olisi toivon mukaan tullut jo takaisin siihen mennessä. Ainakin omien sanojen mukaan.

"Olisipahan edes jotain tekemistä", mutisin hiljaa laskien kahvikupin pöydälle.

"Tekemistä se kyllä tarjoaa", naurahdin uskaltautuen rentoutumaan. Ehkä extrahevostelu tekisi tallimestarista huolimatta Jesselle hyvää.
"Jos se liikkuisi vaikka joka toinen päivä, se ei olisi niin räjähdysherkkä, kun palaan", virkoin mietteliäänä.

Kahvi maistui tavallista paremmin ja mä nousin hakemaan vielä puolikkaan kupin siitä huolimatta, että se veisi viimeisetkin mahdollisuudet yöuniin. Nukkuminen ei ollut tällä hetkellä lempipuuhaani ja jo pelkkä sänkyyn meneminen turhautti ajatuksen tasolla. Siis peiton alle käpertyminen yksin.

"Otatko sä?" kysyin kohottaen pannua, josta saisi kaadettua vielä kupillisen. Hymyilin mahdollisimman viattomasti muistaessani, kuinka hyvä kokemus Jessellä oli minusta ja kuumasta kahvista.

"No, sen kyllä uskon", hymyilin. "Eiköhän me jotain keksitä sen kanssa..."
Eihän minulla ollut Zeliasta kokemusta kuin vain sen yhden ratsastuskerran verran, mutta uskoin kyllä pärjääväni tamman kanssa. Toivon mukaan...

Matilda nousi ylös ja käveli kahvinkeittimen luo hakeakseen lisää kahvia.
"Voisin kai minä vielä kupillisen ottaa", totesin työntäen kuppiani lähemmäksi pöydän reunaa ja siirryin tuolillani hieman kauemmaksi pöydästä.
"Ihan vain varmuuden vuoksi", virnistin nostaen kätenikin pois kahvikupin läheisyydestä.

Seurasin katseellani pöydän reunalle siirtyvää kuppia ja sitten tuolia, jonka Jesse hivutti kauemmas. Siristin silmiäni miehen virnuilulle.
"Liioiteltua", tuhahdin kaataen loput kahvit kuppiin, joka oli niin kaukana Jessestä, että olisin huoletta voinut hoitaa homman silmät kiinni ja vasemmalla kädellä.

"Nytkö läheisyys ei enää kelpaa?" tiedustelin huuhdeltuani kahvipannun ja jätettyäni sen keittimeen. Sen sijaan, että olisin palannut omalle paikalleni pöydän ääreen, istahdin Jessen syliin, kun kauemmas vedetty tuoli sen mahdollisti. Lukitsin katseeni vihreisiin silmiin ja sipaisin miehen poskea ovelasti hymyillen.

Virnuillen katselin, kuinka Matilda kaatoi kuppiini kahvia ja seurasin katseellani, kun nainen kävi huuhtelemassa pannun.  
Odotin naisen istuvan takaisin paikalleen, mutta Matilda päättikin vaihtaa istumapaikkaansa minun syliini. Ei se kyllä minua haitannut. Päinvastoin.

"Mieluummin minä kyllä sinut siihen syliin otan kuin kuumat kahvit", hymähdin kietoessani kädet naisen ympärille.
Siitä olisi ollut helppo vain suudella naista, mutta malttamisen kannalta se olisi ollut riskialtista. Tyydyin vain uppoutumaan Matildan silmiin ja hymyilemään.

Naurahdin Jessen sanoille. Oli lohdullista kuulla, että olin kuumaa kahvia toivotumpi miehen syliin. Jessen kädet olivat kiertyneet ympärilleni niin tottuneina, että mä havahduin ajattelemaan, missä välissä me oltiin edetty siihen pisteeseen. Vastahan mä olin uskotellut itselleni, että me oltiin täysin kaveripohjalla.

"Oletko sä aivan varma, että pärjäät Zelialle?" mutisin kurtistaen muka mietteliäänä kulmiani. Liu'utin sormeani Jessen leualla ja nostin sitä sen verran, että silmämme olivat samalla tasolla.
"Se on melkein yhtä hankala kuin omistajansa", jatkoin viipyillen. Mun mieleni vaelsi hetkiin, kun Jessen sormet olivat seikkailleet ihollani tai huulet kuljettaneet mua lähemmäs sitä maagista rajaa, joka me oltiin itse määritetty. Kuinka kauan me meinattiin malttaa?

Tätä Jessen sanoin paskaa vuotta ei ollut jäljellä enää kuin pari vaivaista viikkoa. Ainahan uusi vuosi voisi alkaa.. Räjähtävämmin.

"Enköhän minä pärjää. Onhan tuota tullut vastaan jos jonkinmoista hevosta aikaisemminkin", vastasin tutkaillen Matildan kasvoja ja keskittyen naisen käteen kasvoillani.
Vaahterapolussakin oli ollut hevosia laidasta laitaan ja koska Milan sanojen mukaan hevosissa piti olla luonnetta, oli tallissa niitä känkkäränkkiäkin.

"Pärjäänhän minä sinunkin kanssa. Jotenkin...", mutisin hiljaa ja painoin varovaisen suudelman Matildan huulille.
Minun puolesta malttamisen voisi kyllä jo lopettaa, mutta eikö se sanontakin sano, että hyvää kannattaa aina odottaa?

En kommentoinut mitään Jessen hevoskokemuksiin, sillä mun omani olivat viime aikoina rajoittuneet omalaatuisimpiin yksilöihin Haukasta Felluun ja Zeliasta Lefaan. Saattoi olla, että se hieman vääristi mun käsitystäni hevosista ja niiden kanssa toimimisesta, kuten myös se, että Zelia oli mun ensimmäinen oma hevoseni ja mä olin neuroottisen tarkka kaikesta siihen liittyvästä.

Jessen toiseen kommenttiin mun olisi tehnyt mieli tuhahtaa jotain, mutta sanat hukkuivat huulille miehen sulkiessa ne suudelmaan. Mä olin yllättynyt, koska tähän asti vastaava toiminta oli rajoittunut erikoisempiin hetkiin - ei sylissä istumiseen kesken kahvittelun huonon salireissun päätteeksi.

Siinä mä kuitenkin istuin ja vastasin siihen suudelmaan tietäen, ettei mun olisi pitänyt. Mun syke alkoi uhkaavasti nousta, koska mun mieleeni oli juolahtanut vielä yksi treeni-idea.
"Jotenkin", toistin Jessen sanat miehen huulia vasten, kun järki käski rauhoittumaan.
"Pärjätään tämä paska vuosi pois alta", mumahdin haluamatta vielä vetäytyä kauemmas.

"Mmhmm, yritetään ainakin", mutisin Matildan huulia vasten ennen kuin vetäydyin hieman kauemmaksi. En olisi kyllä halunnut, mutta pakko se oli, sillä muuten en olisi enää pystynyt lopettamaan.

"Kahvi jäähtyy", totesin katsellessani Matildan kasvoja pieni hymynkare suupielessäni. Höllensin hieman käsieni otetta naisen ympäriltä ja huokaisin syvään.
Sama se yhdelle kahville olisi ollut, mutta pakko oli jonkin tekosyyn varjolla vetäytyä tilanteesta.

Mun suupieleni nykäisi, kun Jesse mainitsi kahvistaan.
"Se on vain turvallisen lämpöistä", huomautin nousten kuitenkin miehen kommentin vuoksi ylös sen sylistä. Pyörähdin oman tuolini puoleen, kun huomasin yhden kissoista hiipineen keittiöön ja vallanneen istumapaikkani.

Se oli tuijottaja, kukas muukaan.

"Juotteko te usein iltakahvit yhdessä?" virnuilin Jesselle katse miehen ja kissan välillä seilaten. Katti törötti tuolilla käännelleen hitaasti päätään kuin arvioiden, oliko meidän seuramme tarpeeksi kiinnostavaa.
"Mikä tän nimi olikaan?" mumahdin pukatessani kissaa vihjaavasti kylkeen. Se päästi mourahduksen ja pudottautui tuolilta ilmeisen loukkaantuneena.

Minun teki mieli estää Matildaa nousemasta, mutta päästin naisen kuitenkin pois sylistäni.

Kurkkasin tuolille, jossa Perskatti istua tönötti maailmanomistajan elkein.
"Lähes joka ilta", hymyilin leveästi. "Siis silloin kun ei ole parempaa seuraa eräästä Tammilehdosta."

Kissa hyppäsi lattialle Matildan tuupattua sitä.
"Se on... Perskatti", tyrskähdin kurkattuani pöydän alle, jossa kissa istui häntä viuhoen. "Nuo kaksi muuta on Tohelo ja Pirskatti."

Oli siinäkin kissoja nimillä paiskattu. Onneksi minun ei tarvinnut ottaa kyseenalaista kunniaa niiden nimistä. Mila oli veljeskaksikon nimennyt väliaikaisesti Pirskatiksi ja Perskatiksi, mutta nimet olivat kuitenkin jääneet niille pysyvästi. Ja Tohelo oli ollut naisella jo ennen minun saapumista.

Kaksi muutakin kissaa laahautuivat keittiöön kuultuaan nimensä.

Perskatti. Mä mietin, oliko Jesse mahtanut mainita kissojensa nimet aiemminkin, mutta epäilin, että jos oli, ei kovin suureleisesti. Olin nimittäin melko varma, että sellaiset nimet olisivat painuneet mieleen.

Jessen hymy oli ehkä maailman sympaattisin, kun se puhui kissoistaan. Miehen hymy oli muutenkin harvinaislaatuinen, sillä suurimman osan ajasta se ei ärsyttänyt. Mulle se merkitsi sitä, että mä siedin sitä ihmistä pelottavan hyvin - ja Jessen tapauksessa termi sietäminen oli jo väärä.

"No, sulla on ainakin seuraa jouluksi", hymähdin katse kissoissa, joista loput kaksi olivat myös valuneet keittiöön. Ilman niiden olemassaoloa Jesse olisi saattanut vaikka repäistä ja toteuttaa uhkauksensa lähteä mukaani reissulle. Toisaalta pakollinen yksinäisyys tekisi mulle hyvää, koska olin vältellyt sitä hyvin lahjakkaasti viime aikoina.

Pyöräytin silmiäni huvittuneena.
"Joo, hyvää seuraa onkin."
Oli kissojen läsnäolossa se hyvä puoli, ettei olo ollut aivan yksinäinen. Vaikka olivatkin exän entisiä kissoja... Kai minä joskus kutsuisin niitä minun kissoiksi.

Tohelo löntysti ruokakuppien viereen ja naukaisi vaativasti. Myös veljekset säntäsivät vanhimman kissan seuraksi ja yhtyivät huutokonserttiin.
"Joojoo", murahdin ja vääntäydyin ylös tuolista. Ilmeisesti kello oli jo sen verran, että kissojen mielestä oli iltapalan aika.
Nakkasin täytetyt ruokakupit takaisin lattialle ja katselin, kuinka kissatrio hyökkäsi kuppien kimppuun niin kuin eivät olisi koskaan ruokaa saaneet.

Pyörittelin päätäni huvittuneena ja kävelin takaisin pöydän ääreen.
Kaadoin maitoa kahvikuppiini ja maistelin litkua irvistäen.
"Tää ainakin jäähtyi jo", mutisin ja laskin kupin käsistäni. Nojauduin selkänojaan ja katselin Matildaa hymyillen.
"Jäätkö yöksi?"

Kissat tuntuivat tajuavan meidän puhuneen niistä, sillä kolmikko aloitti vaativan huutamisen ja pakotti Jessen vääntäytymään ylös. Seurasin kissojen heiluvia häntiä niiden odottaessa ruokaa ja yritin painaa nimet mieleeni. Tuijottaja oli helppo yhdistää Perskatiksi, koska se oli jo tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Yöksi? Kohotin kulmiani pienesti hymyillen.
"En kanna hammasharjaa salikassissa", totesin nostaen kädet puuskaan. Jesse oli nojautunut taaksepäin tuolissaan ja hymyili niin leveästi, että mun teki oitis mieli lisätä sanojeni perään toteamus kunpa kantaisin. Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, mutta hymy ujuttautui suupieleen hyvin nopeasti.

"Etkö?" virnistelin leveästi.
Nousin ylös tuolistani ja kävelin kylpyhuoneeseen hakiakseni sieltä jotain ennen kuin palasin keittiöön.

"Hyvää joulua", totesin ja nakkasin Matildan syliin hammasharjan, jonka olin ostanut kauppareissulla.
Olin kyllä arponut siinä hammasharjojen kohdalla, että kehtaanko ostaa, sillä kaikissa tv-sarjoissa ja elokuvissa se hammasharjan tuominen toisen luo tarkoitti jotain vakavampaakin suhdetta. Minun ja Matildan juttu taas oli aika... Monimutkainen.

"Ajattelin, että sinullakin olisi hyvä olla täällä hammasharja, koska Juusollakin on. Ja olet ainakin tähän mennessä yöpynyt täällä useammin kuin se", totesin yrittäen pitää naamani peruslukemilla.
Juuso oli kyllä unohtanut harjansa minun luo, mutta väliäkös tuolla.

Tuijotin sylissäni lepäävää hammasharjapakettia huvittuneena: Jesse oli ilmeisesti saanut tarpeekseen mun vakiotekosyystäni.
"Kiitos", virnistin miettien, kuinka olin saanut turhempiakin joululahjoja.

"Nukkuuko Juusokin sun vieressä?" naljailin uhallani näpräten pakkausta auki. Perskatti oli ilmestynyt jalkoihini rapinan kuultuaan ja mä laskin puoliksi avatun paketin pöydälle ojentaakseni sormeni kissan nuuskittavaksi. Kyllä se jättäisi mut rauhaan tajuttuaan, ettei sen isäntä ollut heittänyt mua millään syötävällä - vain hammasharjalla.

"Ilmeisesti mä jään yöksi. Taas", hymähdin kääntäen katseeni takaisin Jesseen. Se ei vaikuttanut pahastuneelta, päinvastoin. Ja vihreisiin silmiin katsoessani en voinut itsekään väittää pettyneeni miehen ennakointiin.