Kimppakuntoilua

Aamupäivä oli kääntynyt iltapäivään Zelian klippaamisen ja liikuttamisen lomassa. Halusin ottaa kaiken ilon irti vapaapäivästä, sillä uusi viikko alkaisi uuden työntekijän perehdyttämisellä. En ollut ihan varma, mitä yrittäjä oli kuvitellut valitessaan mut perehdyttämään yhtään ketään. Kai se johtui siitä, että porukka oli kioskilla suhteellisen vaihtuvaa ja Tiian lähdettyä mä olin nyt rivityöntekijöistä pitkäaikaisin.

Olin jo pakannut salikamat laukkuun, kun kuulin puhelimeni kilahtavan viestin merkiksi. Kello lähestyi kuutta ja mulla oli vahva epäilys siitä, kuka viestin oli laittanut, koska olihan siitä jo päälle kaksikymmentäneljä tuntia, kun me oltiin viimeksi nähty.

Jesse 17:46 Kahvia?

Irvistin. Vähän paska ajoitus. Mä halusin salille ja koska olin lähtövalmiina, en viitsinyt siirtää sitä myöhemmälle.

Matilda 17:47 Oon just lähdössä salille. Nähdään siellä?

Virnistin viestin lähetettyäni. Mitä muistin edellisestä salireissusta ennen nilkan muljahdusta, Jesse ei ollut millään muotoa nauttinut. Olisi siis kai pienoinen ihme, jos mies suostuisi kahvittelun sijaan lähtemään salille, mutta ainahan sopi yrittää.

Jesse 17:48 Ok. Varaan ensin itselleni hautapaikan.

Olin käynyt jo heti aamusta tallilla liikuttamassa Sallin ja loppupäivä olikin kulunut jälleen kerran sohvalla maatessa, joten ehkä salilla käynti olisi ihan tarpeen kaiken sen lojumisen jälkeen.
Olinhan minä yrittänyt käydä siellä kuntosalilla aktiivisesti, mutta yritykseksi se oli jäänyt. Mutta nyt jos saisin seurakseni Matildan sinne, motivaatio lähtemiseen nousi kerralla.
Pakkasin salikamppeet reppuun ja hyppäsin autooni.

Koska Matilda oli varmasti jo ehtinyt salille ennen minua, suuntasin suoraan pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet ennen kuin kävelin salin puolelle.
Etsin katseellani tuttua lilapäätä ja pian bongasinkin hänet juoksumatolta. Virnistin hieman, mutta palautin nopeasti kasvoni  peruslukemille. Matilda oli kaunis mitkä vaatteet päällä tahansa, mutta muotoja korostavat salivaatteet kyllä tekivät vaikutuksen.
Noniin, malttia.
"Terve", huikkasin päästyäni naisen luo.

Sunnuntai-ilta ei ollut optimaalisin aika käydä salilla, jos halusi olla omassa rauhassaan, mutta onneksi olin valinnut edes päivällisajan, joka piti etenkin perheihmiset poissa. Porukka oli myös vähentynyt siitä kun olin tullut, sillä suurempi treeniporukka oli lopetellut kuntoiluaan ja kaikonnut pukuhuoneisiin samaan aikaan, kun olin päässyt matolle.

Olin ehtinyt hölkätä hiljakseen reilun kymmenminuuttisen, kun kuulin Jessen äänen takaani. Vilkaisin miestä, joka oli kuin olikin ilmestynyt paikalle.
"Moi", virnistin kääntäen katseeni nopeasti takaisin juoksumaton mittariin. Matolla juokseminen oli mukavan sujuvaa, kun ei tarvinnut varoa pohjaa kuten ulkona.

"Mitäs sulle?" tiedustelin Jesseltä, jota en ollut nähnyt sitten lauantai-iltapäivän. Me oltiin nukuttu pidempään kuin oli ollut tarkoitus ja lähdetty ajamaan takaisin Kallaan heti aamupalan ja huoneenluovutuksen jälkeen. Illan mun mielessäni oli kummitellut vain Jessen paljastama salaisuus, jonka ajatteleminen sai mun sisuskalut edelleen käpertymään pieneksi möykyksi.

Siirryin Matildan viereiselle juoksumatolle ja naputtelin näppäimistöä saadakseni rakkineen päälle.

"No, sitä samaa kuin mitä viime näkemälläkin", mutisin saadessani maton hölkkävauhtiin. En ainakaan ole tässä välissä ehtinyt panemaan ketään raskaaksi jos sitä mietit.
"Mitäs sinä?" kysäisin hymyillen. Pidin kuitenkin katseeni eteenpäin, sillä jos olisin vilkaissutkaan Matildaan, olisin varmaan kompuroinut jalkoihini.

Mumahdin epämääräisen äännähdyksen sen merkiksi, että olin kuullut Jessen vastauksen. Vaikka olin nukahtanut pikkujoulujen ja huoneessa käydyn keskustelun jälkeen levollisin mielin, oli tunnelma ollut aamupalalla erikoinen. En mä ollut koskaan aiemmin ollut tilanteessa, jossa sun joku-muu-kuin-kaveripohjainen-tapailu kertoi pamauttaneensa toisen naisen paksuksi. Enkä mä osannut kertoa, mitä mieltä mä olin siitä, että nainen oli menossa keskeyttämään raskautensa.

Muistin Jessen puhuneen tiistaista. Olisi siinäkin alustus jouluun. Huoahdin muistaessani, etten ollut muistanut tuplavarmistaa tekemiäni lento- ja hotellivarauksia.
"Varasin viime yönä lennot ja hotellin Berliiniin", kerroin vilkaisten Jesseä. Mies oli hypännyt viereiselle matolle ja mä olin jollain tapaa otettu sen panostuksesta.

Juosta löntystelin siinä matolla ja kuuntelin Matildan sanoja.

"Berliiniin? Kuulostaa kivalta..." mutisin.
Olin jo ehtinyt melkein unohtaa, että Matilda olisi lähdössä jouluksi pois.
Oma joulumieli oli kyllä aivan kateissa. Kiitos elämäntilanteen ja Matildan lähdön. Vaikka nainen kyllä tulisi pyhien jälkeen takaisin. Toivon mukaan...

"Milloin lähdet?" utelin painaen nappia, joka nopeutti maton vauhtia hieman.

Jouduin miettimään vastausta hetken, koska yöllinen matkavarailu aiheutti sen, ettet sä aamulla ollut aivan varma, olitko uneksinut koko asian.
"Lauantaina", hymähdin, kun olin melko varma vastauksestani. "Ja takaisin tapanina."

Molemmat lennot olivat aamulentoja, joten mulla oli perillä aikaa neljä kokonaista päivää. Siisti, edullinen hostelli läheltä Alexanderplatzia oli lukinnut kohteen ja koko reissun ylipäätään, enkä ollut enää viitsinyt jahkailla. Joulu Berliinissä oli kuulostanut hyvältä silloin ja se tuntui edelleen parhaalta mahdolliselta ratkaisulta kaiken tapahtuneen jälkeen.

Matkustaminen oli jäänyt vähälle sitten ensimmäisen muuton jälkeen. Lukiossa heti kahdeksantoista täytettyäni me oltiin tehty kavereiden kanssa reilin kaltainen reissu Euroopan poikki. Silloin Saksa oli sivuutettu kokonaan ja mun alitajuntaan oli selvästi jäänyt pieni katkeruus.

Nyökyttelin ymmärtämisen merkiksi ja keskityin hetken pelkkään juoksemiseen.

"Tarviitko kyydin kentälle ja takaisin?" kysäisin lopulta, jottei olisi ollut aivan hiljaista. Ja kun vielä pystyin puhumaan ilman suurempia puuskutuksia...
"Aron taksi kuljettaa molempiin suuntiin ihan ilmaiseksi", virnistin itsekseni.

Lihakset alkoivat olla lämpimät, enkä mä ollut suunnitellut juoksevani enemmän kuin alkulämmöt. Pysäytin maton miettien Jessen tarjousta: olisiko se oikeasti niin hyvätahtoinen?

"No", mumahdin laskeutuen alas matolta. "Ainahan se helpottaisi, jos ei tarviis jättää autoa sinne parkkiin ja maksaa siitä."
Seurasin katseellani Jessen juoksemista miettien, halusinko jatkaa lihaskunnolla vai nyrkkeilyllä. Molemmat olivat jääneet vähemmälle viime viikkoina.

Vilkaisin nyrkkeilysäkkien suuntaan huomaten, että sinne oli ilmestynyt mies, jonka olin nähnyt nyrkkeilemässä ennenkin. Lihaskuntoa siis.
"Jos sulla ei ole parempaakaan tekemistä", naurahdin edelleen vähän häkeltyneenä. Kävelin hakemaan jumppamattoni, jonka levitin peilien eteen avonaisempaan osaan salia. Vatsalihakset eivät olleet joutuneet tarpeeksi koetukselle viimeisimmällä ratsastuksella, joten niistä oli hyvä aloittaa.

"Niin no, olenhan minä kertonut minun hurjista joulusuunnitelmistani", naurahdin hieman. "Ei siitä nyt niin isoa vaivaa ole. Olisipahan edes jotain tekemistä."

Seurasin katseellani Matildaa, joka haki mattonsa ja levitti sen peilien eteen.
Itse jatkoin hölkkäämistä, kun en muutakaan keksinyt. En ihan kehdannut tuppautua heti Matildan viereen.

Ehkä se personal trainer olisi oikeasti hyvä idea? Pistäisi minut tekemäänkin jotain...
Enhän minä missään rapakunnossa koskaan ole ollutkaan, vaikka siltä välillä tuntuikin, mutta Monacon pizzat ja lähikaupan kaljahyllyn tarjonta olivat maistuneet ehkä liiankin hyvin Kallaan muuton jälkeen.

Jesse jatkoi juoksemista, kun mä aloin vääntää vatsalihassarjaa miettien, olisiko matka Kallasta Helsinki-Vantaalle kovinkin hilpeä. Mä en tiennyt, olisiko mun pitänyt kysyä miehen fiiliksiä tiistaita ajatellen. Tai pitäsikö mun kysyä niitä tiistain jälkeen. Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut hyvältä, koska tiesin pääni räjähtävän sillä sekunnilla, kun alkaisin miettiä aihetta yhtään enempää.

Käännyin vatsalleni ja vaihdoin selkälihasliikkeisiin. Mulla oli tietty sarja, joka kävi läpi vatsat ja selät ja jonka päätteeksi otin yleensä vielä punnerruksia ja lankutusta, joka oli inhokkini, mutta johon voisin hyvin haastaa Jessen mukaan.

Sali alkoi pikkuhiljaa täyttyä ja joku naishenkilö hyppäsi Jessen viereen juoksemaan. Mun suupieli nykäisi kun vilkaisin Jessen ilmettä, ennen kuin käännyin punnertamaan. Mun treeni-into alkoi uhkaavasti laantua, kun sunnuntai-illasta oli selvästi tulossa viikon ruuhkaisin sali-ilta.

Seurasin sivusilmällä, kun Matilda teki matolla liikkeitään. Mietin jo, että pitäisikö liittyä seuraan, mutta en kehdannut.
Antaa naisen nyt keskittyä kuntoiluun, kun kerran oli siihen motivoitunutkin paremmin kuin minä.

Saliin virtasi lisää ihmisiä tiputellen ja joku nainen ilmestyi viereiselle juoksumatolle.
Nyökkäsin tälle tervehdyksentapaisen hymyillen ja käänsin sitten katseeni nopeasti pois.

Hiljensin maton vauhtia pikkuhiljaa ja lopulta hyppäsin pois laitteen päältä.
"Ruuhka-aika vissiin", naurahdin Matildalle, joka vilkuili kanssakuntoilijoita hieman tympääntyneen näköisenä.

"Joo", puuskahdin turhautuneena. Jesse patsasteli mun kuntoilupisteen ja juoksumaton välimaastossa, kun totesin, ettei mua enää kiinnostanut punnertaa. Olisi pitänyt sittenkin valita lenkki ulkoilmassa ylhäisessä yksinäisyydessä.

"Lankutuskilpailu? Häviäjä keittää kahvit", virnistin Jesselle, joka oli juossut matolla ihan hyvän aikaa. Muistin miehen viimekertaiset kommentit ja niiden varjolla pelkkä sen läsnäolo oli ilmiömäinen saavutus. Ja silti mä halusin haastaa sen uhallani lankuttamaan nähdäkseni, oliko Jessellä se kuuluisa kenttäratsastajien korsetti kasassa.

"Lankutuskilpailu?" toistin kohottaen kulmiani.
Oli voittaja kumpi tahansa, niin ainakin saisi sitä kahvia, jota Matildalle olin alunperin ehdottanutkin.

"Mutta... Tästä sinä et niin helpolla luovutusvoittoa saa", virnistin ja kävelin Matildan viereen.
Onneksi jotkut harjoitukset sentään eivät vaatineet kotoa poistumista, joten olin edes hieman onnistunut pitämään lihaskuntoani yllä.
Jos muuten testattiin malttamista, niin nyt testattiin kuntoa. Luultavasti Matilda veisi tämänkin kisan, mutta kokeillaan nyt...

"Eikö?" ynähdin huvittuneena. Viitoin Jesseä lattiatasoon ja mietin hiljaa mielessäni, kuinka karma varmaan kostaisi uhmakkuuteni haasteen suhteen ja rämähtäisin naamalleni ensimmäinen minuutin jälkeen. Olisipahan Jesselle taas virnuiltavaa.

Seurasin aikaa sykemittaristani. Ensimmäinen minuutti meni rutiinilla. Tuijotin tiiviisti lattiaa ja hengittelin kaikessa rauhassa yrittäen hillitä ajatuksiani, jotka poukkoilivat pikkujoulureissussa. Keskustelu huoneessa Jessen uutisen jälkeen oli jäänyt vähän kesken, vaikka en mä tiennyt, kuinka sitä olisi voinut jatkaakaan.

Kaksi minuuttia oli tulossa täyteen, kun avasin suuni.
"Oletko sä puhunut sen naisen kanssa? Onko tiistai edelleen.. Voimassa?"

Se saattoi kuulostaa siltä kuin olisin ollut katkera Jessestä peuhaamassa toisen naisen kanssa. Sille mä en ollut suonut kunnolla ajatustakaan, koska mun ajatukseni keskittyivät seurauksiin. Kai mä olin katkerakin: siitä, että joku saattoi joutua tekemään raskauteen liittyviä valintoja, kun multa se kaikki oli viety pois. Ei niitä asioita voinut suoranaisesti rinnastaa, mutta ei elämä reiluakaan ollut.

Lankutus ei todellakaan ollut lempipuuhaani, mutta en halunnut hävitä ihan helpolla Matildalle.
Vilkaisin välillä naista, joka näytti keskittyneeltä siinä vieressäni.

Kun tämä kilpakumppanini avasi suunsa, en voinut muuta kuin laskea polvet maahan ja nousta istumaan jalkojeni päälle.
"En ole..." mutisin pyyhkäisten hikipisaran otsaltani. "Ja joo, se on vielä... Voimassa."

Aihe ei ihan ollut sellainen, mistä olisin halunnut puhua lähes täpötäydessä kuntosalissa, mutta en minä voinut jättää vastaamattakaan Matildan kysymykseen.
Nyt kun nainen tiesi tilanteesta, ei ollut järkeä kierrellä kysymyksiä epämääräisillä vastauksilla.

Mun kysymys sai Jessen luovuttamaan. Sitä en ollut hakenut, joten pudottauduin mahalleni ja nousin hitaasti istuma-asentoon miettien sanojani.
"Okei", huoahdin. "Sori kun.. Kysyin."

Venytin jalkoja istualtani. Mun katse vaelsi lattiassa ja muissa urheilijoissa, joiden takia salikäynti oli jäämässä normaalia lyhyemmäksi. Mun olisi tehnyt mieli lisätä, että olin ajatellut aihetta perjantain jälkeen, mutten halunnut kiinnittää itseeni liikaa huomiota. Mulla oli ollut syyni pohtia aihetta eikä niistä tiennyt mun ja lääkärin lisäksi kuin yksi ihminen. Eikä se tulisi vähässä kummassa muuttumaan.

"Mä lähden suihkuun", huokaisin puolihuolimattoman venyttelyn päätteeksi. "Yritän olla nyrjäyttämättä nilkkaa tällä kertaa."
Hymyilin vähän surkeasti noustessani ylös.

"Ei se haittaa", totesin ja hymyilin varovaisesti.
En minä olettanutkaan, että kerrottuani asiasta, se olisi lakaistu samantien maton alle eikä siitä enää olisi keskusteltu sen jälkeen.

Venyttelin itsekin tovin ennen kuin Matilda ilmoitti lähtevänsä suihkuun.
"Joo, sama täällä. Nähdään aulassa?" huokaisin. Pieni hymy käväisi kasvoillani Matildan mainittua nilkkansa, mutta nähdessäni naisen ilmeen, hymy katosi.
Jokin Matildaa vaivasi tässä kuviossa, vaikka olikin vakuutellut hotellihuoneessa, ettei tämä minun ja Heidin tilanne vaikuttanut meidän väleihin.

"No, mennäänkö me minun luo? Häviäjän kun piti ne kahvit keittää", kysäisin kun olimme päässeet salin ovista ulos kadulle.

Yritin huuhtoa kaiken ylimääräisen alas kolkon suihkukaapin viemäristä, mutta suihkun jälkeen olo oli kaikkea muuta kuin vapautunut. Yleensä fiilis treenin jälkeen oli euforisempi, mutta nyt mä en ollut päässyt tekemään puoltakaan siitä, mitä normaalisti tein. Ja Jessen läsnäolo oli ohjannut ajatukset väärille raiteille.

Jesse odotti mua aulassa. Mä seurasin miestä ulos ja mietin, olisiko pitänyt jättää kaivamatta perjantain puheenaihetta pintaan.
"Mennään vaan", hymähdin katse tutussa autossa, jonka olin spotannut parkkipaikalta.

Mietin reissuani automatkan aikana. Ajoitus oli toisaalta hyvä, toisaalta ei. Mä en tuntenut Jesseä vielä niin hyvin, että olisin voinut ennustaa miehen reaktion tiistain tapahtumiin. Se joko kaipaisi seuraa tai haluaisi olla yksin. Mä tiesin haluavani olla läsnä jos se olisi tarpeellista, mutta mua mietitytti, olisiko musta siihen. Pystyisinkö mä pitämään omat tunteeni poissa ja keskittymään vain Jessen tilanteeseen?

Ripustin salilaukun naulakkoon kissojen ulottumattomiin. Tuijottaja kipitti jalkoihini keittiössä, jossa istuuduin pöydän ääreen kevyesti huokaisten. Täällä taas.

Nakkasin reppuni johonkin kylpyhuoneen suuntaan, jotta voisin sieltä jossain vaiheessa tunkea hikiset salivaatteet pyykkikoneeseen.

Kävelin keittiöön ja aloin laittelemaan kahvinkeitintä valmiuteen. Tahtomattani ajatukset valuivat tiistaihin. Ei tilanne ollut minullekaan helppo, mutta tiesin, että Heidille se varmasti oli tuhat kertaa pahempi.
Vilkaisin Matildaa, joka istui pöydän ääressä Perskatti jaloissaan ja hymähdin huvittuneena. Kissa tuntui seuraavan naista kuin mikäkin perskärpänen.

Painettuani virtanappulaa keittimestä, istahdin itsekin pöydän ääreen.
"Mitä mietit?" kysäisin mahdollisimman kepeästi.

Jesse latasi kahvinkeitintä ja mä tuijottelin kissa, josta oli tullut jo jonkinlainen tapa. En ollut varma, olivatko kaksi muuta kissaa koskaan nukkumiseltaan edes huomannut läsnäoloani, mutta tämä yksi oli kyllä huomioinut mua niidenkin edestä.

Jesse istui pöydän ääreen ja esitti kysymyksen. Käänsin katseeni kissasta vastapäiseen mieheen ja tuijotin sen vihreitä silmiä toivoen, ettei se näkisi ihan jokaista ajatusta kasvoiltani.
"Sua. Reissua. Tätä kaikkea", luettelin. Mun oli ollut tarkoitus sanoa vielä meitä, mutta rohkeus katosi viime hetkellä.

Katselin Matildan kasvoja mietteissäni.
Naisen vastaus oli ollut lähes yhtä ympäripyöreä kuin minunkin vastaukset olivat olleet, ennen kuin olin hotellihuoneessa saanut suuni auki.

"Oletko käynyt ennen Berliinissä?" kysyin, koska en välttämättä halunnut ihan heti tietää, mitkä naisen mietteet sillä hetkellä oli minusta. Tai tästä kaikesta.
Kahvi tuoksui jo keittiössä, joten nousin hakemaan kupit kaapista ja jäin odottamaan keittimen viereen, että se saisi viimeiset kahvitipat puserrettua pannuun.

"En", vastasin nopeasti. "Siksi mä sen valitsinkin."
Tuntui absurdilta, että viikon päästä mä olisin maantieteellisesti niin kaukana Kallasta. Toivoin, että pääsisin myös irti kaikesta muusta ja saisin jäsenneltyä ajatukseni ennen vuodenvaihdetta. Halusin aloittaa vuoden puhtaalta pöydältä ja se olisi vähän hankalaa, jos kaikki menneet sattumukset jäisivät takaraivoon.

Kahvi näytti valmiilta. Haroin hiuksiani miettien, kuinka paljon vaatetta mun täytyisi pakata mukaani. Sää Saksassa ei eroaisi Kallan onnettomasta alkutalvesta radikaalisti ainakaan sääennusteiden mukaan, mutta mieluummin varautuisin niin lumeen kuin veteenkin. Urheiluvaatteet eivät onneksi veisi paljoa tilaa laukussa.

"Ihan kiva lähteä, Zelia vaan mietityttää", huoahdin. Loma tekisi tammalle hyvää, mutta se oli herkkä keräämään virtaa enkä mä ollut lainkaan varma, mitä mieltä ruunikko itse olisi lomastaan. Tällaisia reissuja varten hoitaja olisi käytännöllinen, mutta eri asia oli, kenet mä kelpuuttaisin.

Kaadoin kahvia kuppeihin ja kannoin ne pöydälle ennen kuin kaivoin jääkaapista maitopurkin. Kevyt ravistus kertoi, että purkissa vielä olisi maitoa jonkin verran jäljellä, jonka jälkeen istahdin takaisin tuolilleni.

"Eiköhän se Zeliakin pärjää. Ehtii hyvin suunnittelemaan, miten päin seuraavaksi ojaan menisi", virnistin kaataessani maitoa kahvini sekaan.
"Ei vaan, pyydät jotain tallilaista katsomaan vähän sen perään?"

Olin jo tarjoutumassa itse hevosvahdiksi, mutta en kehdannut.
Olinhan minä jo luvannut Heidille katsoa vuodenvaihteessa Cariadin perään, mutta kyseessä oli vain pari päivää ja hevoset majailivat samassa tallissa, joten se ei varmaan niin paljon kysymyksiä herättäisi toisin kuin se, että marssisin Auburniin Zelian luo ilman Matildaa.

Tuhahdin Jessen ojakommentille. Mutta mitäpä en virtaa keräävältä tammaltani odottaisi - sehän voisi vaikka tehdä tutkimusmatkan omatoimisesti paettuaan taluttajaltaan matkalla tallista tarhaan. Jonathaniin Zelia oli jo sattuneesta syystä tottunut, mutta ei olisi mikään ihme, vaikka tamma päättäisi silti järjestää tallimestarille jotain extraa.

"Niin", mutisin vähän vaikeana Jessen kommenttiin. Kenet mä muka pyytäisin? Kukaan muu Jonathania ja Jesseä lukuunottamatta ei ollut koskaan ollut tekemisissä Zelian kanssa, enkä mä pitänyt ajatuksesta antaa tammaa noin vain kenenkään liikutettavaksi. Juoksuttaminen olisi asia erikseen, mutta oikeasti: kenet mä muka pyytäisin?

"Se saa kärvistellä pakkolomansa", naurahdin jäykemmin kuin olin ajatellut. Paluu satulaan olisi varmasti joulun jälkeen kaikkea muuta kuin miellyttävä. Muistin Laurin ja puheet ratsutuksesta ja tajusin, että mun täytyisi ottaa mieheen yhteyttä.