Itsenäistymistä part 2

Virnistin Jessen hymyn hyytyessä miehen saadessa neuleen tarpeeksi lähelle ymmärtääkseen, ettei mun epätoivo ollut turhaa. Mies yritti ravistella paitaa, jonka seurauksena mä olin tukehtua karvoihin, joita pölähteli kyllä ympäriinsä, mutta jotka sinnittelivät silti kiinni paidassani.

"Imuri?" toistin kulmat koholla. "Haluatko sä tuhota mun paidan?"
Yritin pitää kasvot peruslukemilla, mutta kiitos Jessen aidon mietteliään ilmeen ja selvästi harkitun ehdotuksen, se oli aikalailla mahdotonta.
"Täytyy varmaan käydä puistelemassa se ulkona ja jättää hetkeksi tuulettumaan", mumahdin napaten neuleen takaisin käteeni.

Ulkona oli pakkasta, eikä pelkkä toppi päällä värjöttely ollut ehkä terveellisintä. Suljin silmäni ravistellessani paitaa, joka pöläytteli karvoja tuulenvireen mukana päälleni. Ripustin paidan lähimmälle kaiteelle ja toivoin, että se olisi siinä myös vähän ajan päästä.

Palasin sisälle ja värähdin kylmyydestä.
"Siellä on kylmä", mumahdin eteisestä miettien, oliko Jesse vaihtanut huonetta sillä aikaa kun mä olin yrittänyt pelastaa neulettani kissoilta ja imurilta.

"Kunhan ehdotin", naurahdin. "Minä en niin perillä ole näistä rievuista, et mitä niille saa tehdä ja mitä ei."
Minun pyykinpesu oli sitä, että nakkasin ryysyt koneeseen sikinsokin ja napsautin koneen päälle. Siinä jaksanut mitään pesuohjeita lueskella.

Matilda otti neuleen takaisin itselleen ja ilmoitti vievänsä sen ulos.
Itse jäin istuskelemaan siihen sängyn reunalle ja pyyhin omalle paidalle levinneitä karvoja pois.

Kävelin ulos makuuhuoneesta samalla, kun Matildakin palasi sisälle valitellen kylmyyttään.
Olin tarjoutumassa lämmittämään naista, mutta sain pidettyä suuni kiinni, vaikkakin pieni virne tahtoi nousta kasvoilleni siitäkin huolimatta.
"Kesää odotellessa", mutisin ja laahustin olohuoneeseen.
Kissakolmikko koomasi tuttuun tapaansa nojatuolissa ja itse istahdin sohvalle.

En mä tiennyt oliko tuuletuksella mitään virkaa, vaikka ulkona puhaltava tuuli saattaisikin viedä muutaman karvan mennessään. Se myös antoi mulle luvan seurata Jesseä olohuoneeseen ja vajota miehen viereen sohvalle viivytellen kotiinlähtöä vielä vähän pidemmälle.

"Tällaista itsenäisyyspäivän aamua mulla ei ole vielä ollutkaan", mutisin Jesseä vilkaisten. Meidän välissä oli omaa tilaa kunnioittava rako ja siinä hetkessä tilannetta olisi voinut kuvailla kaverilliseksi. Mun ajatukset valuivat viimeaikaisiin tapahtumiin ja siihen, kuinka tarpeeseen kaavailemani äkkilähtö jouluna tulisi. Mun täytyisi päästä kauas, paino sanalla kauas Kallasta ja kaikista ihmisistä, joita mun elämään oli yllättäen vuoden mittaan tupsahdellut. En mä välttämättä halunnut fyysistä etäisyyttä ihan jokaiseen, mutta tarvitsin mahdollisuuden tuulettaa päätäni kaoottisten kuukausien jälkeen.

Katsoin Matildaa, joka istahti viereeni sohvalle, jättäen kuitenkin pienen raon väliimme.
"En kyllä voi väittää, että tämä olisi minulle ihan normaali itsenäisyyspäivän aamu", naurahdin ja siirsin katseeni kissoihin.
"Luulin, että makaisin tässä sohvalla noiden kanssa, pyhässä yksinäisyydessäni."

Käänsin katseeni takaisin Matildaan hymyillen.
"Ainakin seura on parempaa nyt."

Vilkaisin naisen päällä olevaa toppia ja ohikiitävän hetken muistin, kuinka olin kyseisen vaatekappaleen viime yönä riisunut. Ihan vain kaverillisesti...
Nykäisin selkänojalla roikkuvan viltin käsiini ja ojensin sen Matildalle.
"Jos kerran on kylmä..."

Virnistin Jessen sanoille ja vilkaisin kissoja, joilla ei oikeasti näyttänyt olevan muuta elämää kuin nukkua tai häiritä toisten unta ruuan toivossa. Ja tuijottaa silloin, kun silmät pysyivät auki.

"Kiva", hymähdin niin kaverillisesti kuin osasin. Jesse oli kiva, mutta oli se myös paljon muutakin. Ja sitä muuta mä kieltäydyin ajattelemasta, koska halusin kunnioittaa itsenäisyyspäivää ja omaa itsenäisyyttäni - mähän pysyin erossa kaikista kaksilahkeisista todella hyvällä menestyksellä.

Jesse tarjosi mulle vilttiä ja otin sen vastaan pienesti hymyillen. Kietouduin vilttiin ja suljin hetkeksi silmäni nauttien tilanteesta, jossa mun ei tarvinnut a) tehdä mitään, b) olla menossa mihinkään tai c) ajatella mitään ylimääräistä.

"Tiedätkö", mumahdin avaten samalla silmäni. Käänsin päätäni hitaasti tavoittaakseni vihreiden silmien katseen.
"Mä en yleensä viihdy ihmisten seurassa", jatkoin seesteisesti. "Sä olet ilmeisesti poikkeustapaus."

Oli kaikin mahdollisin tavoin erikoista kuinka Jessen seura oli alusta alkaen ollut helppoa. Olinhan mä viihtynyt Jonathaninkin seurassa, tietenkin olin, mutta enää mun ei kuulunut ajatella sitä. Tai verrata ketään aikaani Jonathanin kanssa.

Se oli nyt ollutta ja mennyttä, enkä mä olisikaan halunnut pilata niitä muistamisen arvoisia muistoja.

Matilda kietoutui vilttiin, joka ei myöskään ollut säästynyt kissojen karvoilta, ja sulki hetkeksi silmänsä.
Itse nojauduin selkänojaan ja hymyillen katselin naisen kasvoja.

Olin nousemassa hakeakseni itselle hupparin päälle ja toisen kupillisen kahvia, kun Matilda rikkoi hiljaisuuden avaten silmänsä.
"Ai, kiva kuulla", hymyilin pienesti.

Itse kyllä viihdyin niin ihmisten seurassa kuin yksinkin. Viime aikoina enemmän yksin, mutta Matildan seura oli mukavaa vaihtelua siihen yksin jurnottamiseen.
Eipä minulla täällä oikein muuta seuraa ollutkaan, kuin tuo vieressäni istuva lilapää.
Heidin ja Jonathanin kanssa kun kuviot olivat menneet vähän miten sattui. Heidin kanssa tosin pidimme yhteyttä edelleen. Sattuneesta syystä.

Huokaisin syvään.
"Haluatko lisää kahvia?" kysäisin saadakseni jotain tekemistä.

Jessen hymy oli pehmeä ja mä analysoin sitä vähän väkisinkin. Aluksi miehestä oli vihreiden silmien lisäksi jäänyt mieleen hyväntuulinen virne, joka tuntui nyt muuttuneen hymyksi. Yleensä mä en nostattanut hymyä ihmisten huulille, mutta kaikki taisi olla mahdollista.

Jessen huokaisu katkaisi hiljaisen pohdintani.
"Joo, kiitos", huoahdin. Eilisen juomat tuntuivat vieneen ruokahalun, mutta kahvi kelpasi. Työt ärrällä takasivat kahvinjuonnin kasvun enkä mä edes uskaltanut ajatella, kuinka paljon sitä pahimpien vuorojen aikaan meni.

"Oletko sä menossa tänään tallille?" tiedustelin ajatusten harhautuessa Zeliaan. En ollut vielä päättänyt, kävisinkö kävelyttämässä tamman vai en. Tällaisia päiviä varten hoitaja olisi hyödyllinen, jos sen tuoman pakollisen sosiaalisuuden jättäisi pois laskuista. Toisaalta ajatus jostain toisesta liikuttamassa hevostani ilman, että olin paikalla, tuntui epäilyttävältä.

Liikuttamassa hevosta. Jusun hevonen. Se toinen hevonen. Irvistin tajutessani, etten ollut koskaan käynyt ratsastamassa sitä. Mun täytyisi varmaan etsiä puhelin - jota en muuten ollut vilkaissutkaan koko aamuna - ja laittaa bambille viestiä.

Nousin ylös sohvalta ja suunnistin keittiöön hakemaan meille kupilliset kahvia. Termoskannun ansiosta juoma oli vielä lämmintä, joten uutta ei tarvinnut alkaa keittelemään.

"Tarkoitus olis", vastasin Matildan kysymykseen palatessani sohvalle kahvikuppien kanssa.
"Ajattelin ehtiä vielä päivänvalon aikaan."
Minulla ei ollut oikeastaan hajuakaan paljonko kello oli. Seinäkelloa ei olohuoneessa ollut ja puhelinkin oli ties missä. Ulkona oli ollut kyllä valoisaa jo jonkin aikaa.

Ojensin kahvikupin Matildalle.
"Meinaatko ite mennä?"

Nyökkäsin kahvikuppien kanssa palanneen Jessen vastaukselle ja kokosin vilttiä paremmin ylleni niin, ettei mies istunut sen päälle. En ollut varma moneksiko tunniksi valoa vielä riittäisi, mutta kiitos tallipuitteiden, ei mulla olisi Zelian luo mikään kiire. Jusun ratsastettavan ehkä, riippuen miten meidän aikataulumme kohtaisivat.

"Zeliasta en vielä tiedä", vastasin ottaessani kahvikupin vastaan. Se oli maidon kanssa melko täysi ja mun täytyi keskittyä, etten aiheuttaisi uusia palovammoja.
"Pitäisi käydä kokeilemassa yhden tutun hevosta joku päivä", mumahdin maistettuani kahvia varovasti. "Mä vähän niin kuin.. unohdin sen."
Irvistin sanojeni päätteeksi. Ei Jusu ollut huudellut perääni, mutta olisihan mun pitänyt muistaa. Miten mä selittäisin, että olin ollut aikalisän ja eroajatusten keskellä unohtanut Jusun hevosineen? En ainakaan kertomalla eronneeni.

Käytin nopeasti televisiota päällä, jotta näkisin kellonajan. 12:30.
Vielä ei olisi mikään hirveä kiire mihinkään, mutta kauan ei auttaisi aikailla. En olisi kyllä halunnut lähteä vielä mihinkään. Se tarkottaisi kuitenkin sitä, että Matilda pitäisi viedä kotiinsa...

Napsautin kaukosäätimestä tv:n kiinni ja käännyin sitten Matildan puoleen.
"Ai, kenen hevonen?" utelin hörpäten kahviani.
Virnistin huvittuneena naisen unohdukselle.

Olin sivuuttanut hevosenomistajan tarkoituksella. Mä en tiennyt tunsiko Jesse Jusua miten hyvin, mutta mitä vähemmän ihmiset tiesivät mun yhteydestä toisiinsa, sitä helpompia asiat olivat. Mutta koska Jesse oli kysynyt aiheesta, mulla ei ilmeisesti ollut vaihtoehtoja.

"Jusun", vastasin. "Ei Granni vaan joku toinen, joka sillä on ratsastettavana."
En mä tiennyt miksi oli niin kiusallista kertoa menevänsä ratsastamaan jonkun toisen hevosta. Varmaan siksi, että kyseessä oli juuri Jusu, eikä kukaan varmaan ymmärtäisi miksi minä olin menossa ratsastamaan sen hevosta.

"Pitäis varmaan laittaa sille viestiä", huoahdin laskien toisen käteni irti kahvikupista. Hetken mun teki mieli hivuttautua lähemmäs, mutta sen sijaan tyydyin näpräämään viltin nurkkaa Jessen jalan vieressä.

Piti hetki miettiä, kuka Jusu, mutta sitten muistin Josefinaa kutsuttavan Jusuksi.
Lamppu pääni sisällä syttyi lopullisesti, kun Matilda mainitsi Grannin.

"Aiivan", nyökyttelin ymmärtämisen merkiksi. "Jos se olisi Granni ollut, niin olisit tietty päässyt minun kyydissä sitä katsomaan."
Harmi, kun ei ollut...

Vilkaisin Matildan kättä, joka oli laskeutunut siihen minun jalan viereen. Vastustin halua koskettaa sitä, mutta tyydyin vain laskemaan kuppini sohvapöydälle ja olla niin kuin en huomaisikaan.
Tuijottelin hetken seiniä ennen kuin nojauduin takaisin selkänojaa vasten paljaita käsivarsiani hieroskellen. Pitäisi kyllä säätää ilmastointia sen verran, ettei täällä ihan paleltuisi.

"Mmmh. Täytyy mennä kämpän kautta, jos Jusulle edes käy tänään", mutisin mietteliäänä. Yritin muistella, mitä bambi oli hevosesta kertonut, mutta faktat tuntuivat hukkuneen kaiken muun sekaan.

Mun katse harhaili olohuoneessa, mutta kääntyi aina Jesseen, kun mies liikahti. Seurasin kahvikupin matkaa miehen kädestä pöydälle ja kumosin automaattisesti oman kahvini lopun kurkkuuni seuraten miehen esimerkkiä. Jos se olisi lähdössä tallille nyt, mä en halunnut hidastaa sen aikeita.

Mä en myöskään olisi halunnut olla niin kaukana Jessestä. Vaikka yritin pitää ajatukseni kurissa ihan jo senkin takia, etten halunnut uhrata miestä laastariksi, jollaiseksi moni muu olisi välttänyt, se oli ihan hemmetin hankalaa. Tilanne oli yön jäljiltä normalisoitunut pelottavan hyvin, mutta olihan se silti tapahtunut: siis me kaksi sängyllä alusvaatteisillamme.

"Haluatko sä jo lähteä.. Vai..?" mumahtelin tietämättä mitä edes yritin kysyä. Mua paleli taas ja tiesin kuinka helposti olisin voinut nojautua Jessen kylkeen. Samalla väsymys teki paluutaan ja mä värähdin paitsi viileyden, myös haukotuksen myötä.

"Pitäisi varmaan", vastasin huokaisten. "Mutten kyllä jaksais vielä..."
Enkä kyllä halunnutkaan. Purtsilan kenttä ei ollut mikään huippuunsa valaistu kyhäelmä, jonka vuoksi päivänvalo olisi ollut suotavaa. Muttei pakollista.

Matildan haukotus tarttui minunkiin, vaikka yritin sitä estellä.
"Väsyttääkö?" virnistin ja laskin käteni selkänojalle kääntyen paremmin naisen puoleen.
"Haluatko jo kotiisi päiväunille?" kysäisin ja toivoin, että nainen vastaisi kieltävästi. Mutta en minä voisi naista estelläkään, mikäli tämä haluaisi lähteä.

Sillä hetkellä mun oli vaikea kuvitella Jesseä kiireisenä asianajajana. Siinä se istui ja kertoi kuinka ei olisi jaksanut vielä lähteä tallille. Sitten se haukotteli ja sen suupielet kohosivat virneeseen.

Ja siinä kohtaa mä virnistin takaisin. Vsäyneesti, mutta kuitenkin.
"Vähän", hymähdin katse vihreissä silmissä. Jessen liikahtaminen juoksutti mun ajatukset asioiden edelle, eivätkä ne olleet kovin kaverillisia.
"En mä nuku päiväunia", tuhahdin. Suupielet nykivät uhkaavasti, joten päätin ottaa riskin ja nojautua lähemmäs. Painoin pääni miehen olkapäätä vasten ja hinauduin kiinni sen kylkeen sysäten kaiken väsymyksen ja palelun piikkiin.

"Toisaalta", mumahdin, kun mun virneeni oli piilossa Jessen katseelta. "Sä olet aika väsyttävää seuraa."

Matilda painautuessa kiinni minuun, tulin tulokseen, ettei nainen ollut vielä halukas lähtemään kotiinsa. Eikä minullakaan ollut enää yhtään kiire Sallin luo...
Purin huultani, jotta typerä virne ei olisi noussut kasvoilleni.

Tuhahdin huvittuneena naisen kommentille väsyttävästä seurasta ja laskin käteni selkänojan päältä naisen hartioille.
"Se on tämä vanhuus", mutisin ja sanojen päätteeksi toinenkin haukotus pääsi livahtamaan.
"Tai sitten seura tekee kaltaisekseen."
Hapuilin toisella kädelläni viltin reunaa, jotta saisin vedettyä sitä myös itseni päälle. Matildan vartalo kyllä tuotti lämpöä, mutta jotain tekemistä piti keksiä, etten olisi istunut siinä kuin joku suolapatsas.

"Älä muistuta", ynähdin jonnekin Jessen paitaan. "Mä yritän olla ajattelematta että sä olet mua kahdeksan vuotta vanhempi."
En mä oikeasti yrittänyt, ainakaan kovin monessa tilanteessa. Mä olin tullut siihen tulokseen, että mitä miehiin - myös kavereihin - tuli, ikäero oli vain plussaa. Niin päin, että miesosapuoli oli vanhempi.

Toisen kommentin sivuutin pienellä tuhahduksella. Jessen käsi oli mun ympärilläni ja yritin taas pitää ajatukseni visusti väsymyksessä, joka sumensi ajatuksia. Lisäksi mä yritin tallentaa sen hetken muistiini siltä varalta, että seuraava kohtaaminen Jessen kanssa alkaisi yhtä kankeasti kuin eilen.

Nykäisin vilttiä paremmin myös Jessen jalkojen peitoksi ja annoin ajatusteni harhautua arvuuttelemaan, mitä mieltä mun vieressäni istuvan miehen päässä liikkui. Mitä me oltiin? Häiritsikö sitä ajatus, että mä kyhjötin sen sohvalla niin tuoreeltaan eronneena?
"Mitä sä mietit?" mumahdin taas ja suoristin kohmeiset sormeni Jessen vatsalle.

Ohitin ikäero-kommentin huvittuneella tuhahduksella.
En ollut edes pahemmin ikäeroa ajatellut. Matilda vaikutti muutenkin ikäistään kypsemmältä ja aikuisiahan me molemmat jo oltiin, joten ei kai siinä sen suurempaa ongelmaa ollut?
Tai no, ikä taisi tässä kuviossa olla se kaikkein pienin ongelma...

Matilda asetteli vilttiä ylleni ja antoi sitten sormiensa suoristua vatsani päälle kysymyksen saattelemana.
"Sinua", vastasin hiljaa ja vein oman käteni naisen sormien päälle.

Jesse ei ottanut kantaa niihin kahdeksaan vuoteen, jotka olin nostanut esiin. Mä olin vanha sielu, joten mua se ei haitannut. Mieluummin hiljaisuus kuin turhaa kliseepaskaa siitä, että ikä on vain numero.

Koska eihän kaveruudessa ollut numeroita. Eihän?

Jesse kertoi ajattelevansa minua. Tunnustelin hetken miltä se tuntui, mutta miehen kosketus häiritsi keskittymistä. Hymähdin hiljaa, annoin hymyn levitä huulilleni ja päätin, että voisin ihmetellä jälkikäteen mistä kaikki se tyytyväisyys olikaan kummunnut.

"Vai niin", mumahdin liikauttaen sormiani sen verran, että miehen sormet sujahtivat niiden lomaan. "Kerro toki lisää."
Mä tiesin, että olisin itse mennyt lukkoon sellaisesta utelusta. Mä myös tiesin, etten saisi hetken rauhaa, jos en pääsisi Jessen ajatusten jäljille tästä "ollaan vaan kavereita" -kuviosta.

Silittelin hellästi peukalollani Matildan kämmentä ja mietin, miten asettelisin sanani.
Ei suomalaiset miehet avaudu tunteistaan... Eri asia, jos tietäisin mitä Matilda ajatteli minusta. Halusiko minusta vain laastarin Jonathanin jättämän haavan päälle, olla vain kaveri vai jotain muuta...

Mieleni teki suudella nainen hiljaiseksi. Sillähän me eilenkin vältettiin henkevät keskustelut Krouvin pöydän ääressä.
"Mietin sitä meidän ensimmäistä kohtaamista ja kaikkea muuta, mitä tässä on ollut sen jälkeen", vastasin ympäripyöreästi ja hymyilin hieman.
"Olin varma, ettet enää ikinä haluais nähdä minua", hymähdin.

Mä en tajunnut jännittäväni Jessen vastausta ennen kuin kuulin miehen vastauksen ja annoin ilman paeta keuhkoistani. Miehen ajatukset eivät kyseenalaistaneet mua tai motiivejani. Eivät ne myöskään liittyneet tähän hetkeen, vaan iltaa, joka oli pyörinyt minunkin mielessäni erityisesti eilen.

"Ai sen jälkeen kun sä yritit saada mut tänne ensitapaamisella?" mutisin kallistaen päätäni niin, että näin Jessen kasvot. "Aika kohtuuton yrityshän se oli."

Virnistin. Jos Jesse ei saanut musta irti mitään muuta (toiveajattelua), niin ainakin virneitä, joita mä en normaalisti olisi suonut kenellekään. Sitä mä kai pelkäsin: mun oli helppo olla Jessen seurassa, koska me oltiin kavereita. Okei, rajoja venyttäviä kavereita, mutta kuitenkin. Samaa mä olin punninnut Jonathanin suhteen vajaa vuosi sitten ja hyvinpä oli sekin päättynyt.

"No, sä sait mut tänne. Viiveellä kylläkin", totesin vielä. Liikautin varovasti kättäni Jessen vatsalla, koska mun teki mieli kammeta itseni parempaan asentoon, hivuttautua miehen syliin ja suu-

Ei. Vedin syvään henkeä ja hillitsin itseni.

Tyrskähdin Matildan sanoille.
"Niin, juurikin sen jälkeen", virnistin vastaten naisen katseeseen.
"Ei ollut elämäni tähtihetkiä..."

Enhän minä vielä silloin tiennyt Matildan olevan varattu. Nainen oli ollut vain joku tuntematon baarissa, jonka seuraan olin lyöttäytynyt sen toivossa, että saisin Milan unohdettua. Edes hetkeksi.
Siinä mielessä se tuntemattoman naisen seuraan tuppautuminen oli ollut kannattavaa. Matildan ansiosta Kanadaan karannut exäni pyöri mielessäni huomattavasti vähemmän. Onneksi.

"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", totesin, jonka jälkeen virnistin ilkikurisesti. "Voitkin sitten varmaan jo lähteä, tehtävä suoritettu."
Tiukensin kuitenkin otettani naisesta, jotta tämä ei oikeasti karkaisi mihinkään. Tutkailin naisen kasvoja hymyillen ja sain taas hillitä itseäni, jotten olisi painanut huuliani tämän huulia vasten.

Jessen elämän tähtihetkiä ei ollut humalainen yritys saada mut mukaansa. Hyvä niin. En mä kuitenkaan ollut pahoillani tapahtuneesta, koska loppujen lopuksi musta tuntui, että tapahtumat olivat viime aikoina menettäneet elämässäni merkityksensä. Jos mä olin joskus naiivisti uskonut kohtaloon, nyt mä uskoin vain itseeni.

Olin tuhahtamassa jotain Jessen kommenttiin, kun miehen ote yllättäen kiristyi ympärilläni. Miehen katse viipyi mun kasvoillani ja mä olin ihan helvetin kiitollinen siitä, että Jesse piti musta kiinni. Vaikka mä kuinka halusin olla itsenäinen, en tiennyt missä mielentilassa olisin tänäkin aamuna vellonut omassa sängyssäni. Voisi vaikka sanoa, ettei kulunut viikko ollut millään muotoa ollut mun elämäni tähtihetkiä.

"Hyvä", tuhahdin hiljaa, antaen virneen nousta huulilleni. "Voidaan määrittää uusi tehtävä."
Kohotin haastavasti kulmaani katse tiiviisti vihreissä silmissä.

Hellitin hieman otettani Matildasta, painaen tätä kuitenkin hellästi kylkeäni vasten ja vastasin naisen kulman kohotteluun samalla mitalla.
"Mmhmm, mitäs me keksittäisiin?" kysäisin hymyillen.

Matildan kanssa ei koskaan tiennyt, mihin tällainen tilanne veisi. Joko lähtisi lapasesta tai sitten nainen vain kiusoitteli minua virneellään ja kulmien kohottelulla.
No, mutta, leikitään nyt mukana kuitenkin. Kävi miten kävi.

Hymy levisi jälleen Jessen huulille ja mun ensimmäinen ajatus oli, että se täytyi pyyhkiä pois. Jos olisin asettanut itselleni tehtävän, se olisi sillä hetkellä päätöksen tekeminen: halusinko mä suudella Jesseä niin paljon, että voisin vaihtaa sinkkuvaihteelle ja sulkea moraalikanavan mielestäni?

Halusin. Mutta se ei vielä tarkoittanut, että mun kannattaisi.
"Yritetään.. Malttaa", mutisin kohottautuen sen verran, että meidän kasvot olivat samalla korkeudella. Nostin sormeni miehen kasvoille ja tarkkailin hetken vihreiden silmien katsetta. Tässä kohtaako Jesse nauraisi mulle ja palaisi alkuperäiseen suunnitelmaan, johon oli ilmeisesti kuulunut vain mun kaataminen sänkyyn?

Koska mä halusin jättää vielä yhden lähtemättömän vaikutuksen ja juhlistaa itsenäisyyttäni, mä painoin huuleni Jessen huulille kiusoittelevan viipyilevästi ja hinauduin puolittain miehen syliin.