Ystäväntapaisenpalveluksia

Oli meissä jotain samaakin. Tai ei ehkä meissä, mutta meillä. Kuten nuoret hevoset joiden kanssa työskentely ei aina ollut niin varmaa kuin olisi toivonut.

Mä samaistuin Jusun sanoihin aika paljon. Mä olin ollut kauhistunut matkalla Rosengårdien leirille, koska mulla oli ollut niin järkyttävät suorituspaineet. Zelian kouluttaminen itse oli mietityttänyt mua alusta alkaen ja vaikka mä kuinka toivoin, että se tunne olisi jo hälvennyt, se kummitteli takaraivossa harva se päivä.

"Joo", ynähdin. "Tiedän tunteen."
Olin hetken hiljaa ja harkitsin lähtöä. Jusun seura oli tänään ollut ihan mielenkiintoista.
"Meidän täytyy vaihtaa ratsuja joskus kun toi sun käsi paranee", totesin. "Mutta nyt mun täytyy lähteä."

Ei mun olisi täytynyt, mutta mä halusin lähteä nyt kun me oltiin voiton puolella koko lounaan kiusallisuuden suhteen. Mä olin ihan oikeasti ollut Jusulle mukava (ainakin omasta mielestäni) ja se saisi nyt toimia parane pian -lahjana bambille.