Ystäväntapaisenpalveluksia

16.11.2018, Pioni, Kalla. Suljettu, mukaan @Matilda T.

Rasmus oli töissä. Aliisa oli töissä. Mä en ollut missään, koska mun typerä murtunut käteni oli leikattu maanantaina. Mulla oli vähän tylsää.

Hassua kyllä, niin oli ehkä Matildallakin. Juuri, kun mä olin tehnyt kaiken mitä pystyin yksin kotona tekemään ja alkanut pohdiskella, tunsinko mä ketään, josta voisin saada seuraa, siltä kilahti viesti: Pioniin?

Mä vastasin: Sopii hyvin! Meinasin just laittaa itekin viestiä, vähän kuin me oltaisiin kavereita, ja sitten me sovittiin aika.

Mä olin Pionissa ensin, ja vaikka ensin ajattelin odotella Matildaa, huutava nälkä ajoi mut kuitenkin tilaamaan jo. Voisin sitten valita jonkun pöydän valmiiksi ja olla reipas ja päättäväinen.

Mun päättäväisyys kuitenkin vähän hiipui, kun tomera barista oli saanut mun ison cappuccinon ja vuohenjuustosalaatin lätkäistyä tarjoittimelle ja nyhdettyä multa rahat. Ilmeisesti kahvilan työpuhelin soi, ja se tarttui siihen ja poistui puhumaan puhelua. Mä jäin kassatiskille miettimään, saisinko tasapainoteltua tarjottimen kipsikätisenä johonkin mukavaan pöytään.

Tällä viikolla vapaapäivät lähinnä ahdistivat. Mä olin tiennyt sen jo aamulla herätessäni, kun olin suunnannut tallille heti aamupalan jälkeen ja ollut takaisin kotona jo ennen lounasaikaa.

Zelia oli ollut ihan hyvä kuten mun nilkkanikin. Vielä eilen mä olin varonut sitä liikaa ja saanut koko jalan tilttaamaan turhalla lihasten jännittämisellä. Kipu oli kuitenkin ehtinyt jo pinttyä lihasmuistiin niin vahvasti, että sen oli saanut pois vain ratsastamalla.

Jääkaappi oli huutanut tyhjyyttään, kuten mun koko päiväni ylipäätään. Liika tyhjyys sai miettimään. Jonathania. Niinpä mä tein ainoan järkevän ratkaisun, koska mun kahvityyppini oli siihen aikaan töissä. Jusu suostui mun ehdotukseeni Pionista ja niin mun tyhjyysongelma oli korjattu edes kahvilareissun ajaksi.

Jusu oli ehtinyt paikalle ensin. Mä olisin tuntenut bambin olemuksen kilometrin päästä, mutta siinä tiskillä orpona seisoessaan sen jusumainen aura loisti vielä kirkkaammin. Kävelin lähemmäs huomaten takin alta pilkottavan kantositeen.

"Mitä sä oot riehunut?" täräytin kysyä skipaten tervehdyksen, koska ei me Jusun kanssa perustettu sellaisista. Tai en mä ainakaan. Tajusin bambin hönötyksen johtuvan siitä, että tarjottimen kantaminen ei ilmeisesti houkuttanut kipsikäden kanssa.

"Mennään tonne", mumahdin nurkkapöytää kohti nyökäten, tarttuen päättäväisesti Jusun tarjottimeen. Kai se päättäväisyys kumpusi siitä, että mä olin itse ollut alkuviikosta jalkapuolena ja mulla oli ollut auttaja.

Vilkaisin Matildaa olkani yli, kun kuulin sen kysymyksen. Seuraavaksi väistin tieltä, kun se muitta mutkitta tuli tarttumaan mun tarjottimeen ja päätti pöydän mun puolesta. Se oli aika helpottava juttu. En mä kuitenkaan kauheasti pitänyt päätöksenteosta, niin että onneksi Matildalta sekin sujui siinä missä tarjottimen kantaminen.

”Äh, no mä vaan liukastuin. Oli kiire valmennukseen ja... no enhän mä päässyt sinne ollenkaan”, kerroin tarinan jo aika monetta kertaa ja siksi se sujui kummempia takeltelematta.

Keille kaikille mä olin tilanteesta jo kertonut? Aliisalle, joka oli ensimmäinen jonka mä tapaturman jälkeen näin. Vernerille ja Heidille, joilta olin pyytänyt apua ratsujeni asioiden järjestelemiseen. Kaarinalle ja Isabellalle, joille jouduin tiedottamaan sairauslomastani. Rasmukselle. Isälle ja äidille. Vilhelminalle. Hannalle.

Kiinnitin huomiota siihen, että Matildan kävelyssä oli hassu rytmi. Se oli vähän kuin hevonen, josta ei voinut olla ensivilkaisulla varma, tahdittiko se vai kuvitteliko sitä vain.

”Oletko säkin sitten toheloinut?” multa lipsahti, ja melkein pahoittelin tahditonta sävyä, mutta sitten painoin jarrua. Arvioin tilanteen uusiksi. Matilda, joka ei edes tervehtinyt, tuskin pahastuisi suorasta kysymyksestä.

Bambi oli liukastunut. Mä osasin samaistua siihen enemmän kuin se varmaan arvasikaan, koska jäätikkö oli viime keväänä nujertanut mun nivelsiteeni 6-0.
"Sitä sattuu", tokaisin toinen kulma koholla. "Toisille ilmeisesti vähän rajummin."

Olin laskemassa tarjotinta valitsemaani pöytään, kun Jusu laukoi kysymyksen, jota mä en ollut odottanut. Näkyikö se mun kävelystä niin selvästi? Mun silmäni siristyivät väkisinkin, kun käänsin katseeni Jusuun ennen kuin laskin sen tarjottimen pöydälle niin, että astiat helähtivät.
"Nilkka vähän vihoitteli treenin jälkeen", tokaisin viileästi, koska mä en toheloinut. En oikeastaan koskaan, missään.

Jusu sai jäädä miettimään sanojaan siksi aikaa, että hain itselleni lounasta. Valmiiksi tehty kana-caesarsalaatti ja iso kupillinen tummapaahtoista kahvia valikoituivat nopeasti ja mä kävelin tiskiltä pöydän luo jo toisen tarjottimen kanssa.

"Mitäs muuta?" kysyin riisuen takin tuolin selkänojalle. Istuin pöytään luoden kysyvän katseen Jusuun.

Ehkä Matilda sittenkin pahastui. Osaatte varmaan arvailla, mitä jusuille tapahtuu, kun ne huomaavat pahastuttaneensa jonkun muun.

Jäin pöytään istumaan lounaani kanssa, ja vaikka mulla oli ollut hirveä nälkä, yhtäkkiä mun ei tehnytkään yhtään mieli syödä. Kahvijuoma oli kauniin näköinen ja maito täydellisesti höyrytettyä, mutta kun hörppäsin sitä, sekään ei yhtäkkiä maistunut hirveän hyvältä.

Sitten Matilda yhtäkkiä palasi ja kysyi mitä muuta ja mä stressasin lisää. Eikö riittänyt, että mä olin onnistunut ärsyttämään Matildaa kysymykselläni, josta se ei ollut pitänyt? Pitikö mun nyt osata vastailla sen kaksisanaisiin kysymyksentynkiinkin? Mitä se halusi tietää? Pitikö mun vastata pitkästi vai lyhyesti?

Päädyin kohauttamaan olkiani. Tai miten sekään nyt sitten sujui, vasen kohahti ja oikea nitkahti, ja sitten tunsin särynvihlaisun. Yritin olla irvistämättä.

”Mitä nyt käsipuolena voi olettaa. Ei mitään hirveän jännää kuulu. Mitään ei tapahdu”, puuskahdin turhautuneena hyödyttömyyteeni, tylsyyteen ja siihen tympeään särkyyn, jota kuuleman mukaan voisi jatkua viikon tai parin ajan, ennen kuin alkaisi helpottaa.

”Kerro sä jotakin kiinnostavampaa”, ehdotin ja hymähdin sen merkiksi, että se oli puolivillainen vitsi.

Jusun vastauksessa ei ollut mitään kiinnostavaa, koska eihän se vastannut oikein mitään. Olisi nyt puhunut vaikka Rasmuksesta. Toisaalta se olisi voinut johtaa johonkin vastapalloon, josta edes mä en olisi todennäköisesti livauttanut itseäni pois paljastumatta.

"No mä yritän nyt palauttaa Zeliaa samaan vireeseen jossa se oli ennen mun nilkan kipeytymistä. Ja ojaan peruuttamista", vastasin katse Jusussa. Nappasin aterimet käsiini ja keskitin huomioni hetkeksi salaattiin, koska aamuinen tallireissu kolkutteli jo tyhjässä mahassa.

Että sellaista. Mä toivoin Jusun ymmärtävän mun tiukasta rajauksesta puheenaiheessa, etten mä halunnut keskustella muista viimeaikaisista tapahtumista elämässäni. Harvoin bambi mitään uteli, mutta olihan se jo huomauttanut mun kävelystäni.

Ensin mä mietin, miksi Matilda oli peruuttanut ojaan.

Sitten oivalsin, että kyseessä taisikin olla nuoren hevosen hölmöilyt. Niistä mullakin oli kokemusta. Puoliksi naurahdin ja puoliksi tuhahdin, ennen kuin jaoin oman kokemukseni:
”No, Granni juoksi sauvakävelijän kumoon maastolenkillä. Hävetti sikana.”

Sellaista ruusuilla tanssimista, elämä nuorten kanssa. Siirtelin salaattia haarukallani ja mutristin vähän huuliani.

”Että tavallaan ei kyllä haittaa pistää sitä muiden käsiin hetkeksi”, myönsin. ”Jos vaikka tauko toisi vähän huumoria takaisin niin kestäisi sen pelleilyjä taas...”

Hörppäsin cappuccinoa ja mietiskelin hevostilannettani, tai siis sitä tilannetta, ettei mulla ollut mitään asiaa hevosteni satulaan aikoihin. Huokaisin vähän, niin kuin mulla oli tapana, kun mietin aihetta.

”On tässä ollut järjesteltävää. Rasmus [mun suupielet nytkähtivät kainoon hymyyn] tietysti ratsastaa Grannia nyt, mutta Trina on vähän kysymysmerkki.”

Vasta sullottuani haarukallisen salaattia suuhuni mä muistin, ettei Matilda varmaankaan tiennyt, mikä se Trina edes oli. No, nyt ei auttanut kuin pureksia ruokaa, jotta saisin jossain kohti nielaistua suuni tyhjäksi. Varmaan Matilda kysyisi, jos sitä kiinnostaisi Trina. Vaikka miksipä sitä mun asiat kiinnostaisi - taikka toisaalta, miksi se halusi tavata mua jos sitä ei yhtään kiinnostanut...

Mä ajattelin kyllä ihan liikaa.

Jusulla ja mulla oli jotain konkreettisesti yhteistä: maastossa törttöilevät tammat. Siinäpä vasta meriitit molemmille. Kun Jusu sanoi, ettei sitä tavallaan haitannut antaa hevostaan muiden käsiin, mä löysin eroavaisuuden. Mua se olisi haitannut ihan perkeleesti, jos ne kädet eivät olleet ammattiratsuttajan tai jos mä en ollut itse seuraamassa tilannetta.

Jusu hymyili ärsyttävästi Rasmuksen nimen kohdalla. Se oli sellaista huumaa, josta mä olin vieraantunut. En mä ollut katkera, mutta asian tiedostaminen löi oman suhteen tilanteen vasten kasvoja. Liekö kohta enää mitään suhdetta tai ketään mun elämässä.

Paitsi Jusu. Ja mikä ihmeen Trina??

"Tri-na?" toisin tavuttaen sanan, nimen?, tahattoman idioottimaisesti. Mä en todellakaan pysynyt mukana Jusun elämässä, mutta hyvä jos mä pysyin omassanikaan.

Nielaisin enkä onneksi edes tukehtunut.

”Mm. Mä sain ratsastettavaksi mun vanhempien vanhemman kasvatin, kun sen omistaja tarvitsee apua”, kerroin, ja sitten aloin tietysti ylianalysoida sitäkin. Kuulostin takuulla hirveän lellityltä kakaralta! Tosta noin vain sain hevosia käyttööni.

”Trina on jo 12-vuotias. Kivaa vaihtelua Granniin, mutta nyt tietysti on vähän ongelma”, viittasin vasemmalla kädellä oikeaa verhoavaan kipsiin. ”Alexander kilpailee sillä Cupissa, kun mä en voi. Muuten tarvitsen sen kanssa kyllä apua.”

Naulitsin katseeni Matildaan, joka oli kuitenkin kyvykäs ratsastaja. Tai ketä mä huijaan, enhän mä nyt koskaan naulinnut katsettani yhtään keneenkään (korkeintaan Rasmukseen), mutta vähän jotain sinnepäin kuitenkin.

Ahaa. Jusu oli saanut ratsastettavakseen toisen, Grannia kokeneemman hevosen. Mä en ollut ennen Amanda Sokan hevosia saanut ratsastettavaksi yhtäkään - mä olin aina ansainnut ne. Eikä nuorempi perijätärkään varmaan hyväntekeväisyyttään hevosiaan jaellut.

Mutta eipä sillä ollut mulle väliä mitä ratsuja Jusu sai tai ei saanut. Heh.
Mulla oli oma, ihan kapasiteetikas hevonen ja mahdollisuus ylläpitää omaa tasoani lainakisaratsuilla.

"Aivan", totesin Jusun kerrottua tarvitsevansa apua tämän Trinan kanssa. Mitäköhän se mua liikutti? Missähän se hevonen edes asui? Kaajapuroillako?
Mä en halunnut mainita visiitistäni Grannin kotitallilla. Siksi mä pysyin hiljaa, söin salaattiani ja ihmettelin mitä mä nykyään tein elämälläni.

Hiljaisuus.

Venyvä hiljaisuus.

Söimme. Hiljaa.

Mua nolotti. Kun en keksinyt mitään sanottavaa. Kun salaatin keihästäminen vasemmalla kädellä haarukkaan oli vähän kömpelöä toimintaa. Kun en saanut asiaani kakistettua ulos.

Sitten oli pakko.

”Kokeilisitko Trinaa joskus?” tiedustelin muka muina naisina. ”Se on kiva hevonen. Se asuu Heidi Näyhön tallissa Orijoella.”

Kallistin päätäni. Tunsin paniikkihöpinän tulevan, enkä kyennyt estämään sitä.

”Mun sisko on auttanut sen kanssa, mutta se asuu aika kaukana ja lapset ja kaikki niin ei se ehdi riittävän usein, ja Heidilläkin on tietysti paljon muita hevosia, ja Rasmuksella, ja sitä mä haluaisin joskus ehtiä näkemään itsekin, ja... niin.”

Napsautin suuni kiinni ja puraisin huultani. Pitikin hätääntyä.

Mä olin yrittänyt keskittyä syömiseen, mutta Jusun yksikätisyys ja ahdistunut ilme olivat rikkoneet ruokarauhaa. Olin kuitenkin sietänyt sitä, kunnes bambi halusi itse avata suunsa keskeyttääkseen sen kokonaan.

Mun kulmat kohosivat pykälän. Jusu halusi mun nousevan tämän Trinan satulaan?
"No", aloitin, mutta Jusun puhe jatkui. Suljin suuni, annoin bambin pusertaa paniikinomaisia sanoja suustaan ja selittää vielä vähän lisää uudesta hevosestaan ja ihmissuhteistaan.

"Miksipä ei, jos aikataulut sattuu yhteen", vastasin olkiani kohauttaen. Ainahan mä voisin kokeilla.

Hymyilin, ehkä vähän pingoittuneesti, mutta kuitenkin. Kaikki apu Trinan kanssa olisi tervetullutta, kunnes pääsisin itse takaisin sen satulaan.

”Mulla nyt ei mitään aikatauluja olekaan”, huomautin kuivasti. ”Ja hevonen tarvitsee liikuntaa melkein joka päivä.”

Niinpä en uskonut, että aikataulujen sopiminen olisi mikään ongelma. Se voisi olla, jos Matilda ei oikeasti haluaisikaan. Sen se saisi kuitenkin luvan sanoa suoraan, jos niin olisi, päätin, ja kerroin vähän lisää avuntarpeestani:

”Olisi hyvä, jos sillä hypättäisiinkin. Vilhelmina ei hyppää kuin pieniä ristikoita jos sitäkään, ja Trina pitäisi saada takaisin ainakin 130-luokkiin.”

En odottanut, että Matilda kisaisi Trinalla, mutta jos tamma ylittäisi edes pari esteen kokoista estettä mun saikun aikana, se olisi ihan hyvä.

Rentouduin vähän arvellessani, että saisin taas ainakin vähän enemmän apua hevospulmiin.

No, mulla aikatauluja oli - työpäiville. Vapaa-ajasta ja sen äkillisestä muutoksesta mä en halunnut puhua, joten kunhan Zelian treenaaminen pysyisi ykkösprioriteettinä, kyllä mä käytännössä ehtisin.

"Mmm-h, onnistuu", nyökkäsin. "Enhän mä Zelialla vielä tuon kokoisia ole hypännyt mutta starttaan Lefalla metrikakskymmentä."
Kai Jusu tiesi, että aikuisiällä se oli mun suurin kilpailukorkeus. Toistaiseksi. Täytyi myöntää, että ajatus Lefasta ja viimeisten osakilpailujen isommasta luokasta ruunalla jännitti, mutta toisaalta se oli odottavaista jännitystä. Mä halusin vain päästä haastamaan itseäni hevosella, jolle korkeus ei olisi mikään ongelma.

"Mä tuun kokeilemaan sitä", ilmoitin. "Mietitään sitten jatko."
Siemaisin kahviani. Nilkan olisi parempi toipua täyteen kuntoon, koska tätä meno mun vapaa-aikani olisi hyvin hevosentäyteistä.

Hymyilin nyt jo paljon vapautuneemmin kahvikuppini takaa. Huh. Ihmeellistä, miten asiat järjestyivät, kun sitä vaan uskaltautui avaamaan suunsa. Silloin ilmeisesti sai esim. työpaikkoja, poikaystäviä ja näköjään apua hevosasioihinkin.

”Trina on ollut varsalomilla”, kerroin vastaukseksi Matildan estekorkeuslausumaan. ”Sekään ei siis heti ole ihan ykköskorkeuksillaan. Mitä mä olen sun hyppäämisiä nähnyt, luulen että löydätte hyvin yhteisen sävelen.”

Mä olin onneksi vähän parempi kehumaan kuin ottamaan kehuja vastaan. Se kuulosti siis ihan luontevalta.

”Kiva juttu, kiitos kun autat. Voit pistää mulle sopivam ajan vaikka viestillä, kun kerkeät katsoa työt ja muut menot.”

Varsalomilta palaava ratsu ja junnuvuosien estekorkeuksiin palaileva ratsastaja muodostivat varmaan pettämättömän kombon. Nyökkäilin Jusun sanoille yrittäen kuvitella tämän Trinan. Millainenkohan se loppupeleissä olisi?

Jusu kiitti mua, mä mietin menojani. Tai niiden olemattomuutta.
"Mulla taitaa olla alkuviikko iltaa", muistelin muotoillen kaiken päässäni etukäteen niin, että vaikuttaisin kiireiseltä esimerkiksi suhde-elämän osalta. "Mutta voin varmistaa vielä."

Olisi mulla ollut sunnuntaiaamunakin vapaata, mutta ehkä pyhittäisin sen Zelialle. Ja omille ajatuksille, koska joskus nekin olisi kohdattava.

Nyökkäilin Matildalle vähän hajamielisenä. Varmistakoon ja ilmoitelkoon. Trina ei Runiacista minnekään katoaisi, sillä ei tamman omistaja Marjut pystynyt sitä takaisinkaan ottamaan vuokrattuaan oman karsinapaikkansa eteenpäin. Sitä paitsi se oli yhä ihan yhtä kiireinen kuin silloin, kun se otti mun vanhempiin yhteyttä saadakseen apua hevosensa kanssa.

Söin salaattiani hetken hiljaisuuden vallitessa. Nyt se, ettei me puhuttu mitään, ei tuntunut musta mitenkään mahdottoman kamalalta edes.

No, sitten mä ehkä tein virheen siihen kohtalaisen mukavaan olotilaan kääriydyttyäni.

"No, mitä sulle muuten kuuluu?" mä kysyin, koska niinhän on tavallisesti ihan kohteliasta kysyä. Etenkin, jos on ruinannut apua omiin pulmiinsa. Kyllä silloin kuuluu olla kiinnostunut toisen kuulumisista.

Seuraavan hiljaisuuden aikana mä olin jo lopetellut salaatin ja siirtynyt kokonaan kahvin pariin. Jusun seurassa oli kohtuullisen helppo vajota ajatuksiin ja aloittaa ensi viikon aikataulutus, jotta ehtisin liikuttaa Zelian normaalisti, ratsastaa Lefan edes kerran ja käydä tutustumassa Trinaan.

"No, mitä sulle muuten kuuluu?"
Käänsin katseeni hitaasti Pionin kalusteista Jusuun. Eikö se ollut jo kerran pyytänyt mut kertomaan jotain? Kuinka paljon mun elämäni nykyään sitä nuorta naista kiinnosti? Ja miksi se kiinnosti?

"Mitäs tässä", puuskahdin edelleen Jusun kysymyksestä yllättyneenä. "Töitä ja hevosia."
Tajusin parin sekunnin viiveellä, ettei mun olisi kannattanut määritellä kuulumisiani lainkaan.

Mun teki mieli kysyä Jusulta jotain, vaikka Rasmukseen liittyvää, mutta riski puheenaiheen kääntymisestä Jonathaniin oli liian suuri. Niinpä mä nostin kahvikupin huulilleni ettei mun tarvitsisi kysyä mitään.

Musta tuntui, että Matilda oli kerennyt uppoutua omiin ajatuksiinsa. Niin mä ainakin halusin sen puuskahtelun itselleni perustella, paljon mieluummin niin kuin että se olisi ärsyyntynyt mun kysymyksestä. Vähän epävarmaksi mä kuitenkin menin.

"Ainakin hevoset kuulostaa kivalta", kommentoin varovaisesti ja mietin, rohkenisinko sanoa jotakin niihin töihinkin liittyvää.

Tiesinkö mä edes, missä Matilda oli töissä? Ai niin, olinhan mä kerran nähnyt sen hakiessani paketin Ärrältä. Miten mä unohdinkaan sen? Siten, että mä tunsin oloni vähän hermostuneeksi.

Upposin hetkeksi pohdintoihini. Sitten sanoin vähän puoliääneen ja kummempia ajattelematta:

"Mua kyllä vähän turhauttaa, kun en voi ratsastaa mun hevosilla. Tai millään hevosilla."

Jusun takertuminen hevosiin päästi mut pälkähästä.
"Niitä riittää", totesin ollen ihan hyvilläni siitä, että pystyin kommentoimaan sellaista hevosasioistani. Olin ollut vielä viime syksynä niin sidottuna Haukkaan, että hevosen omistaminen ja mahdollisuus muiden hevosilla ratsastamiseen oli enemmän kuin mitä mä olin osannut tavoitellakaan.

Jusu hiljeni hetkeksi ja mä jatkoin kahvikuppini tyhjentämistä. Haukan muisteleminen oli aina yhtä kaksipiippuista, sillä se ori ollut niin täydellisen epätäydellinen mulle. Epäsopiva mulle ratsastajana, mutta täydellinen paluu hevospiireihin ja kilpakentille.

Jusun kertoessa turhautumisestaan mä mietin hetken, miltä bambi mahtaisi näyttää oikeasti turhautuneena.
"Niin turhauttaisi muakin", kommentoin mahdollisimman myötätuntoisesti, vaikkei se tunne tavoittanut ääntäni. Mulla oli oudon isosiskomainen olo siinä käsipuolen Jusun kanssa istuessani, vaikken mä ainoana lapsena voinut kai tietää sellaisesta.

Matildan myötäeläväisen lausahduksen rohkaisemana mä kurtistin vähän kulmiani ja tokaisin:
"Tai kun on treenannut sikana, ja sitten... ihan turhaan. Koko loppukausi menee ohi."

Kohtasin Matildan katseen ja mietin, olivatkohan meidän ajatukset ajautuneet samoille urille. Yhtäkkiä mä olin vaan tajunnut, että mekin oltiin kuitenkin kilpakumppaneita. Oltiin oltu. Nyt mä en enää voinut mitenkään vaikuttaa Kalla CUP:n lopputuloksiin.

Vatsanpohjassa muljahti ikävästi. Missä vaiheessa mä olin alkanut välittää ranking-tilastoista, kilpailumenestyksestä ja ennen kaikkea voittamisesta?

Varmaan siinä vaiheessa, kun mä olin älynnyt, että mulla oli ykköstila hyppysissäni.

Nyt mulla oli vaan kipsi ja hyödyttömänä mukana riippuva yläraaja, jolla mun teki yhtäkkiä mieli viskata vesilintua.

Koko loppukausi menee ohi. Entä jos koko kausi oli ollut yhtä hevosen vaihtoa ja kovan treeninkin jälkeen Zelia vain peruutti ojaan?
"No joo", huoahdin. "Mä haluan vaan Zelian kanssa puhtaan radan, millään muulla ei ole väliä."

Se oli totta. Olin jossain vaiheessa syksyä jumittunut ihmettelemään, että olin ollut rankingin kärkikahinoissa jopa sen jälkeen, kun Fellu oli yrittänyt metrin radalla laittaa puomit vaahdotessaan perijättärien polttopuiksi. Zelia oli ollut mulla vasta puolisen vuotta ja mä aikoisin panostaa kunnolla sen viisivuotiskauteen, jonka aikana me päästäisiin toivottavasti nousemaan suurempiin luokkiin.

"Mä kilpailin junnuna kyllästymiseen asti", selvensin hetken mietintätauon jälkeen. "Siks tällä kaudella sijoitukset on vaan plussaa."

Mä ymmärsin Matildan tavoitteen varsin hyvin ja mietin, olisikohan munkin pitänyt vielä hillitä omaa kunnianhimoani.

Mitä hiton kunnianhimoa?

No sitä uutta ja vastikään löytämääni kummallista puolta itsestäni. Sitä Josefinaa, joka ajatteli voivansa menestyä. Sitä, jota en vielä tuntenut kovin hyvin, mutta jonka olemassaolon olin alkanut tiedostaa.

"Nuorten kanssa saakin asettaa tavoitteet kisa kerrallaan", pohdiskelin vastauksena Matildan puhtaan radan toiveeseen. "Voitosta kai ratsastetaan sitten, kun... en mä tiedä milloin voittoja pitää alkaa tavoitella."

Mä en ollut koskaan ennen tavoitellut ja pidin omia ajoittaisia voitontahdon hetkiä suunnilleen mielenhäiriöinä.

Mun kulmat liikahtivat ihan aavistuksen, kun Matilda paljasti kilpailleensa juniorina paljon. En mä tavallaan ollut yllättynyt. Sellainen sopi jotenkin Matildan kuvaan.

"Mäkin olen kisannut aina", aloitin ja mietin, miten sanani asettaisin. "Ehkä enemmän kuin olisin itse halunnut."

Se oli aika iso tunnustus, vaikka ei tavallaan hetkauttanut mun elämääni suuntaan tai toiseenkaan. Mä olin kilpaillut pikkumuksusta asti, koska mun vanhemmat oli ilmoittaneet ja kuskanneet mut kisoihin.

Mutta olisinko mä sitten lopulta valinnut toisinkaan? Hymähdin.

"Tavallaan mä olen kuitenkin alkanut nyt haluta sitä itse. Kisaamista. Grannin myötä kai. Se on niin erilaista, kun on itse tehnyt kisahevosensa."

Mä annoin Jusun puhua, koska ilmeisesti mä olin valinnut sanat, jotka olivat avanneet jonkin enemmän tai vähemmän traumaattisen padon. Sitä mä en ollut odottanut, mutta eipä mulla todellisuudessa ollut parempaakaan tekemistä kuin kuunnella Jusun selostusta kilpailuhistoriastaan.

Jusu oli kisannut ehkä enemmän kuin olisi itse halunnut. nyt se oli kuitenkin tavallaan alkanut haluta sitä itse. Ja se oli myös saanut hevosen käyttöönsä.

Ei varmaan tarvinnut erikseen alleviivata kuinka erilaisilla taustoilla me oltiin Kalla CUPissa kilpailtu?

Mä olin joskus elänyt kisaamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Tie kilpakentille oli ollut työläs, mutta lopulta mä olin päässyt näyttämään taitoni oikeille ihmisille ja se oli poikinut mahdollisuuksia. Viimeisin niistä oli ollut Haukka, joka oli päätynyt mulle entisen valmentajan vinkistä ja suosituksesta.

"Mmm, siksi mä ostin Zelian", totesin Jusun pohdinnan päätteeksi. "Oma hevonen ja ennen kaikkea nuori hevonen on ainoa asia, jota mä en kokenut junnuna. Parempi näin."

Matilda ei keskeyttänyt mua, enkä mäkään sitten keskeyttänyt sitä, kun se kertoi, mistä se oli junnuna jäänyt paitsi. Olin tovin hiljaa sen viimeisen virkahduksen jälkeen.

Sitten kallistin vähän päätäni ja totesin:
"Sama täällä."

Join cappuccinon loput, ennen kuin myönsin ääneen:
"Mä teen ekaa nuorta hevostani, ja se on vähän kauhistuttavaa."

Mietin kitkerästi, että Matilda varmaan ajatteli nyt, että mikäpä mua ei kauhistuttaisi. Kuka tahansa ajattelisi niin. Mähän olin arka ja pelokas hiirulais-Jusu, joka säikkyi kaikkea ja kaikkia, syystä ja syyttä.