Kolmiodraamaa

"Miksi olisin?" naurahdin.
Olin jo ehdottamassa, että voisimme mennä vaihtelunvuoksi minunkin luo, mutta nielin kysymykseni. Liian tuoreessa muistissa oli, miten viimeisin minun luo vonkaaminen oli mennyt.
Tosin silloin en tiennyt Matildan olevan varattu...

Nyökkäsin hyväksymisen merkiksi, kun Matilda ehdotti loungea.
Kävin viemässä Zelian varusteet omille paikoilleen satulahuoneeseen ja menin sitten loungeen.
Vastaan tuli sama nainen, joka oli ollut maneesissa silloin kuin me Zelian kanssa sinne saavuttiin. Tervehdin varovaisesti naista ja luikahdin sitten loungen puolelle.

Matilda löytyi kahvinkeittimen luota ja huomasin pannussa olevan vielä kahvia.
"Täällähän palvelu pelaa, kun ei tarvitse itse keittää", hymyilin ja kaivelin summanmutikasta jostain kaksi kahvikuppia esiin.
"Mene sinä vain jo istumaan", hymähdin ja varovaisesti laskin käteni naisen olkapäille siirtäen tätä sivummalle keittimen luota.

Jesse oli tullut ilmeisesti samalla ovenavauksella jolla Tilda oli lähtenyt, sillä mä olin jumittunut kahvinkeittimen eteen kuin mun koko elämä olisi pysähtynyt. Normaalisti mä en jumittanut missään, tai ainakaan kenenkään nähden, mutta eipä kuluneissa päivissä ollut juuri muutakaan normaalia ollut.

Jesse siirsi mut häikäilemättä sivuun kuin pikkulapsen. Mun ajatukset risteilivät, kun yritin päättää, kumpaan mun täytyisi tarttua: siihen, miten Jesse kosketti mua noin vain vai siihen, etten mä tiennyt meidän ikäeroa. Molemmat ajatukset hämmensivät, joten mä istuin pöydän ääreen ja päätin pitää ne omana tietonani.

"Kiitos kun liikutit Zelian", mumahdin tajuten, kuinka hienolta Zelia kuulosti oikein lausuttuna. Ei siitä ollut tullut mitään Seljaa, kuten mä olin alkuun pelännyt.

"Eipä kestä. Pitäähän sitä kaveria auttaa", totesin kaataessani kuppeihin maitoa. Kaveri-sana oli lähinnä muistutukseksi itselleni.

Vilkaisin varovaisesti Matildaa, joka könysi pöydän ääreen.
Laskin kupin naisen eteen ja istahdin itse tätä vastapäätä. Hörppäsin varovaisesti kuumaa juomaa, jotten olisi polttanut kieltäni.

Hiljaisuus uhkasi jälleen laskeutua huoneeseen, joten rykäisin kurkkuani.
"Tuutko mukaan katsomaan, onko se Salli yhtenä kappaleena vai vienkö sut kotiin ensin? En ajatellut liikuttaa sitä tänään, pitäköön vapaapäivän..."

Vihreäsilmäinen laskiessa kahvikupin mun eteeni mä hymähdin itsekseni. Mä olin sitä mieltä, että Jessestä voisi tulla mun virallinen kahvityyppini.

Jesse kysyi Sallista. Mulla meni hetki miettiä, kuka tämä Salli oli. Onko se Salli yhtenä kappaleena.. Sen täytyi olla Jessen hevonen.
"Voin mä tulla, turha ajaa ees taas", totesin. Mulla oli huomenna vain puolikas työvuoro, eikä sen vuoksi mikään kiire kotiin. Ja aikalisän myötä mä olin alkanut vierastaa yksin oleskelua kotona, koska mulla oli meneillään jonkinasteinen kieltovaihe enkä halunnut kohdata aiheuttamiani tuhoja vielä.

Hörppäsin kahvia reilummin, ettei lähtö viivästyisi mun takia.
"Mä olen sulle yhden liikutuksen velkaa", totesin vähän hymyillen.

"Kiva", hymyilin kahvikuppini takaa.
Sitten muistin Heidin... Olisiko nainen siellä? Mitähän tämä tuumaisi, kun pölähtäisin paikalle Matildan kanssa? Tunsivatkohan naiset edes toisiaan... Toisaalta, ei meidän välilä ollut muuta kuin se yksi yö.

"Niin olet, katsotaan sitä sitten joskus jos päätän teloa oman koipeni tai iskee hirveä laiskuus", vastasin Matildan pieneen hymyyn virnistäen.

"Valmista?" kysäisin hörpäten oman kuppini tyhjäksi.
Mieluusti olisin kahvitellut Matildan kanssa pidempäänkin, mutta olin Jonathanin "reviirillä", joten olo ei ollut mitenkään rentoutunut siellä istuessa.
Jonathanin reviirillä, Jonathanin naisen kanssa...

Jos Jesse teloisi jalkansa, tulisiko musta sille kahvityyppi?

Ajatus katkesi vihreäsilmäisen kysymykseen.
"Joo", huoahdin. Ne olivat olleet nopeat kahvit. Olin kuulevinani käytävältä kantautuvia askeleita ja kavioiden kopinaa, joten saattoi olla, että iltaruuhka oli vasta alkamassa. Mä halusin pois sen alta kipeän nilkkani kanssa, koska yrittäisin huomenna nousta itse satulaan enkä haluaisi säälipisteitä keneltäkään.

Ulkona oli pilkkopimeää. Huomasin ilokseni pysyväni Jessen kävelyvauhdissa, tai sitten mies käveli tarkoituksella hitaammin. Istuuduin pelkääjän paikalle tajuten, että näkisin Kaajapurojen tallin vihdoin omin silmin. Tähän asti se oli ollut mulle vain paikka mistä Jusu hevosineen tuli.

Matka Kaajapuroille taittui nopeasti ja pian olimmekin pikkuisen tallin pihassa.
"Eihän tää ihan Auburnin tasoinen paikka ole", naurahdin sammuttaessani auton.

Pimeys peitti pihamaan, joten Matilda ei ihan kokonaista kuvaa tallipihasta saanut. Muutama hassu pihavalo yritti valaista ympäristöä.
Varsinkaan tähän aikaan vuodesta paikka ei ollut loistossaan. Minun puolesta saisi jo tulla pikkupakkaset ja pieni lumikerros maahan. Ei olisi niin kuraista ja synkkää.

"Salli on varmaan tarhassa vielä", mutisin noustessani ulos autosta ja odotin, että Matildakin pääsisi ulos ennen kuin laittaisin ovet lukkoon.

Jesse kiteytti mun ajatukseni täysin. Olin kuitenkin junnuiässä ratsastanut niin monenlaisissa olosuhteissa ja hoitanut niin monen eri tallin hevosia, ettei Kaajapurojen tallin olosuhteet hetkahduttaneet. Ainakin paikka näytti rauhalliselta, vaikka sen onnettoman valon kajossa ja pilkkopimeässä siitä ei paljoa näkynytkään.

"Täälläkään ei taida olla nyt ruuhkaa", totesin, kun pihalla ei näkynyt ristin sielua. Olin vääntäytynyt ylös autosta ja valmis seuraamaan Jesseä nähdäkseni millaisen tamman mies omisti.

"Harvemmin täällä on", totesin hymyillen.
Lähdin johdattelemaan linkuttavaa naista kohti Sallin tarhaa, jossa ruunikko hevonen jo portilla odottelikin sen näköisenä, että haluaisi sisälle.

"Mennään mennään", mutisin hörisevälle tammalle avatessani porttia. "Ja käyttäydyt sitten, meillä on vieraita."
Salli yritti tunkea ulos portista ennen kuin sain sen kunnolla riimunnarun toiseen päähän kiinni, mutta sain stopattua sen.
"Tämäkään ei ihan järkevin kaveri aina ole", naurahdin kääntyen Matildan puoleen.

Mittailin Sallia katseellani. Tamma yritti jyrätä omistajansa yli tarhasta päästäkseen, mutta näytti loimeen käärittynäkin ihan mallikelpoiselta ratsulta. Siis sellaiselta, jota et kuvitellut löytäväsi pikkutallilta pimeyden keskeltä.

"Järkevät on tylsiä", mumahdin vaikken ollut varma allekirjoitinko sen mielipiteen täysin. Zelia oli kuitenkin peruuttanut ojaan.

Seurasin Jesseä ja Sallia talliin, joka oli myös toista maata kuin se, jolta me oltiin tultu. Mä en kuitenkaan keskittynyt puitteisiin vaan hevoseen, jonka näin vihdoin kunnon valossa. Virnistin itsekseni rapsuttaessani Sallin otsaa, joka oli ilmestynyt eteeni.

"Niin on", totesin hymyillen ja lähdimme taapertamaan kohti tallia Matildan vauhtia.
Salli malttoi kulkea nätisti, vaikkakin pää korkeuksissa.

Vilkaisin vaivihkaa Cariadin karsinan suuntaan, jossa hopeanmusta tamma rouskutti iltaheiniään.
Ilmeisesti Heidi oli jo käynyt tammansa hoitamassa.

Riisuin Sallin sadeloimen pois ja kävin viemässä sen roikkumaan.
Matilda rapsutteli Sallin otsaa hymy kasvoillaan enkä voinut itsekään olla hymyilemättä.

Itse kyykistelin Sallin jalkojen ääressä putsaten niitä. Antaa kaksikon tutustua sillä aikaa...

Sallin hoitamisessa ei kauan nokka tuhissut.
"Mitäs sitten?" kysäisin, kun tamma oli saanut heinät turpansa eteen.

Seurasin Jessen pyörimistä tammansa ympärillä ja annoin huomiota tammalle, joka oli selvästi siitä hyvillään. Tallissa oli hiljaista ja mä vaivuin hetkessä ajatuksiini. Entä jos mä en olisi koskaan vaihtanut tallia Haukan kanssa? Eivät Auburnia edeltäneetkään tallit olleet jääneet Kaajapurojen tallin kokoluokkaan, mutta olivat ne olleet pienempiä. Toisaalta Auburniin verrattuna moni muukin oli pientä. Kuten edelliset tallivuokrat.

"Ei ainakaan kahvia", vastasin kuljettaen katsettani tallikäytävällä. Lopulta pysäytin sen Jesseen, jonka kysymys oli ollut musta vähän outo. Eikö kahden tallireissun päätteeksi kuulunutkaan automaattisesti kotiutua?

Venyttelin kädet ylhäällä lihaksiani ja naurahdin Matildan vastaukselle. Ei siis kahvia.
"Kaljalle?" ehdotin virnistäen ja laskin käteni. "No eiii, huomenna pitäis aamusta raahautua taas töihin."

Työnsin käteni takin taskuun ja katsoin Matildaa mietteliäänä. En olisi halunnut vielä lopettaa iltaa tähän, mutta jos nainen kotiinsa haluaisi lähteä niin mikäpä minä olisin estelemään.
"Mennäänkö?" kysäisin nyökäten ulko-ovea kohti.

Tuhahdin Jessen sanoille. Taas.
"Mä aion ratsastaa huomenna", totesin mietteliäänä. Se saattaisi olla itsessään yksi helvetinmoinen operaatio, mutta olin päättänyt kyetä siihen.

"Mennään vaan", huoahdin. Jos totta puhuttiin, nilkka kaipasi lepoa. Mä sen sijaan en kaivannut yksinäisyyttä, mutta joskus mun olisi sekin kohdattava.

Kotimatkalla mä mietin Jonathania. Mua kadutti, että olin saattanut meidät tähän tilanteeseen, mutta toisaalta mua olisi kaduttanut jos en olisi tehnyt mitään. Ei tämä vielä ollut lopullista, ellei Jonathan päättäisi, että aikalisä itsessään lopettanut tätä. Meitä.

"Kiitos", ähkäisin tutun talon lähestyessä. "Kyydistä. Zelian liikutuksesta. Kaikesta?"
Virnistin vähän tyhmästi sanojeni perään. Tuntui, etten mä osannut enää ajatella selkeästi. Tuijotin Jesseä silmiin auton etupenkillä pari sekuntia liian pitkään, ennen kuin aloin vääntäytyä ulos.

Ajomatka takaisin Matildan asuttaman kerrostalon luo sujui hiljaisuuden vallitessa.
Yritin keksiä jotain keskustelun aihetta, mutten saanut sanaakaan suustani ulos. Selailin vain radiokanavia, sillä jokainen niistä tuntui huudattavan jotain itkuvirsiä rakkaudesta.
Matilda tuntui vaipuneensa ajatuksiinsa.

"Ei mitään, mielelläni autan", mutisin ja vastasin Matildan viipyilevään katseeseen, kun olin kaaratanut autoni lähelle Matildan asuttamaa kerrostaloa.
Mieleni teki tarttua naista kädestä ja pyytää jäämään vielä hetkeksi, mutten voinut.
"Nähdään taas", huokaisin tuskin kuuluvasti.