Kolmiodraamaa

Musta ei olisi ollut ratsastamaan vielä tänään. Jos se ei ollut tullut selväksi toisen peräkkäisen aamuvuoron aikana, se oli tullut hyvin selväksi matkalla rappukäytävässä. Olin lähtenyt kiireessä vastaan ratsastamaan lupautunutta Jesseä, joka oli myös välttämättä halunnut napata mut kyytiin matkalta sen sijaan, että olisin lähtenyt törttöilemään rattiin kipeän kinttuni kanssa. Siinä rytäkässä ja pyykkikorin kanssa vastaan tullutta naapuria väistäessäni olin ottanut yhden harkitsemattoman askeleen ja tuntenut sen nilkassani sanonnan jokaisessa merkityksessä.

Me oltiin kuitenkin selvitty tallille ja mä pystyin yllättävän hyvin könkkäämään kohti Zelian karsinaa.
"Siinä se on", hymähdin katse karsinasta kurkistavassa ruunikossa, joka odotteli jo iltaruokiaan. Niitä se ei tänään saisi ennen liikuntaa, josta mä olin jo etukäteen kiitollinen Jesselle.

"Haluutko sä ratsastaa kentällä vai maneesissa? Maneesissa on tähän aikaan aika ruuhkaista", mutisin luoden silmäyksiä ympärilleni. Käytävällä ei vielä ollut tullut vastaan ihmisiä, mutta siellä näkyi elonmerkkejä avonaisten karsinanovien ja valmiina nököttävien varusteiden muodossa.
"Ei tuo yleensä välitä missä ollaan, mutta sen ojareissun jälkeen en mene vannomaan", tuhahdin avaten Zelian karsinan oven. Tamman korvat vetäytyivät luimuun, mutta se laski mut tottuneesti luokseen, jääden tiirailemaan Jesseä epäluuloisena.

"Siinä se on."
Katsahdin piirtopäistä ruunikkoa, joka mulkoili minua karsinastaan. Näppärän näköinen paketti, en kiellä. Hymyilin hieman, sillä Matildan puheet tammasta ei ollut aina niin mairittelevia.

"Oikeastaan ihan sama, missä mennään", kohautin harteitani ja laskin ratsastuskypärän nojaamaan karsinanseinään vasten. "Voidaanhan me käydä katsomassa, onko siellä maneesissa hirveä ruuhka ja päättää sitten?"
Purtsilan kentäntapaisen jälkeen maneesi kuulosti aina paremmalta vaihtoehdolta, mutta kyllä minulle kenttäkin kelpasi.

Annoin katseeni kiertää karsinoiden ovien nimikylteissä. Kallan Acacia-nimi ei sanonut mitään, mutta sen vieressä majailevan Valerien nimi sitäkin enemmän. Missä lie sen omistaja, Julia? Olisi mukava nähdä sitäkin pitkästä aikaa.
Zelian vierustoverin nimen luettuani hieman kurtistin kulmiani. Kallan Erythrina. Jonathanin Lyyli. No, jos Valerien omistajaan olisi kiva törmätä, niin Lyylin omistajaan ei.

Matilda oli mennyt Zelian karsinaan ja havahduin mietteistäni.
Tamma jatkoi minun mulkoilua, kun astuin hieman lähemmäs parivaljakkoa ja ojensin käteni hevoselle haisteltavaksi.
"No niin, syötkö sinä minut iltapalaksi vai ollaanko kavereita?" höpötin ääneen.

"Joo", hymähdin vastaukseksi Jessen tilapohdintaan. "Mun puolesta voitte mennä vaikka siellä ojassa."
Virnistin. Oikeasti mulla ei ollut aikomustakaan laittaa ketään maneesin seinien tai kentän aitojen ulkopuolelle sen uhmaikäisen nulikan kanssa.

Zelia ei onneksi päättänyt nirhata Jesseä siihen paikkaan. Tamma laski kyllä ihmiset lähelle, mutta ujoimmat sen tekoilkeä olemus varmasti ajoi pois. Haukan jälkeen mä olin kuitenkin tottunut sulkeutuneisiin hevosiin ja uskoin, että Zelian suhteen mulla olisi vielä mahdollisuus käytöskouluun.

Näytin Jesselle Zelian varusteiden paikan ja välttelin jokaisen vastaantulijan katseita. Zelian karsinalle palatessani mun katse jumittui Lyylin karsinaan, joka ammotti tyhjänä. Oliko Jonathan tallilla?

Mä en ollut vastannut miehen eiliseen viestiin ollenkaan, eikä mulla ollut siihen vastausta vieläkään. Mitä mä muka olisin voinut sanoa? Etten mä tiennyt oliko mulla ikävä sitä, koska aikalisä oli vasta alussa? Oli parempi jättää vastaamatta, koska se oli mulle ominaisempaa - ja Jonathanin pitäisi tietää se.

Zelia otti kuolaimet suuhunsa pienen taistelun päätteeksi. Vapaapäivien jälkeen tamma käyttäytyi aina huonommin ja mä olisin toivonut pääseväni satulaan ihan kokeilumielessä.
"Tää alkas olla valmis", totesin Zelian kaulaa rapsuttaen.

Alkuun olin ollu toiveikas ja odottanu Matildan vastaavan mun viestiin, mut mun pitäis tuntee nainen paremmin. Niimpä olin odottelun lomassa nukahtanut sohvalle, herännyt aamulla pienessä krapulassa ja lähtenyt aamutalliin.

Koko päivä oli ollut vähän usvassa enkä ollut ottanut kehenkään kontaktia. Eipä oikein edes ollu tehny mieli. Isabella oli tullu Ankan kanssa vastaan, moikannu mut jättäny mut silti rauhaan. Se kävi mulle paremmin ku hyvin ja nyt paljon myöhemmin olin saanu olla rauhassa Lyylin kanssa kentällä.

Tammavarsa oli taas pinkonut pitkin kentällä pää viidentenä jalkana. Se oli päättäny treenaa estehevoseks tulemista pomppimalla parin joltain jääneen laukkapuomin yli. Jonkun ajan päästä mä olin saanu houkutella sitä porkkanoilla tulemaan mun luo, et päästäis ees joskus pois takasin talliin. Lyyli kulki riimussaki jo paremmin, edelleen sitä ihmetytti kaikki, varsinkin jos mentiin tarhoille, mut nyt tamma sais rauhottuu karsinassaan.

Mä luulin päässeni tän päivän suhteen helpolla, mut Cocon karsinan nurkalta odotti yllätys. Eikä mikään kovin mieluinen. Jesse ja Matilda. Mä en tiiä kumpi hätkähti enemmän, Lyyli vai minä. Tamma kuitenki hörähti karsinanaapurilleen. Mä tajusin sentää pysyy hiljaa.

Oliko Matilda viettänyt viimeset päivät Jessen kanssa? Oliko kaksikosta tullut läheisiäkin? Oliko Jesse viemässä mun paikkaa Matildan rinnalla? Mä tunsin, miten suru alko puristaa mun rintaa ja mua oksetti.

"Katotaan niitä ojanpohjia sitten myöhemmin", virnuilin Matildan letkautukselle. Jopa Matilda virnisti. Mikä oli viime päiviä ajateltuna aika harvinaista.

Huomasin Matildankin vilkuilevan Lyylin karsinan suuntaan, mutten sanonut mitään. Ajattelikohan samaa kuin minä?

"Tää alkais olla valmis", Matilda totesi, kun Zelia oli varustettu.
Nyökkäsin ja painoin kypärän päähäni.
Samassa kuulin varsamaisen hörähdyksen takanani ja tiesin jo heti, ketkä seisoisivat takanani.
Käännyin tyynen rauhallisesti ympäri, naksauttaen samalla kypärän lukon kiinni. Mieli ei kuitenkaan ollut mitenkään tyyni. Päinvastoin. Tuntui kuin olisimme jääneet rysän päältä kiinni. Tavallaan jäimmekin, vaikkei mitään kiellettyä tehtykään. Eikä oltu tehty.

Jonathan ei sanonut mitään, käveli vain Lyylin kanssa ohitseni varsan karsinaan.
Vilkaisin Matildaan, joka näytti aaveen nähneeltä siellä Zelian karsinassa seisoessaan.
"Mennäänkö?" mutisin kurkkuani selvitellen Matildaa vilkuillen, kun punapää haki pikkuisen hevosenalun harjat ja sulkeutui varsan karsinaan.

Jesse oli saanut kypärän päähän, kun huomasin Zelian ilmeestä, että joku lähestyi. Ensin tamma oli höristänyt korvansa, sitten painanut ne luimuun ja jatkanut niiden pyörittelyä epävarmana siitä, kuuluiko hetken päästä kuuluvaan hörähdykseen vastata. Siinä hevosessa oli erehdyttävän tuttuja piirteitä.

Mun koko vartalo lukittautui Jonathanin nähdessäni. Miehen ilmeestä näki, kuinka se kävi kamppailua jo pelkästään mun näkemisestäni. Kun yhtälöön ynnäsi Jessen, mä ymmärsin, miten tässä saattaisi käydä.

Nopeilla johtopäätöksillä ja muutamalla ylimääräisellä silmäparilla musta leivottaisiin vuoden petturi. Jonathan tiesi, että mä tulin juttuun Jessen kanssa. Mies oli tottakai todistanut sitä ainokaista halausta Krouvin edustalla, enkä ollut asettanut aikalisää alkamaan mitenkään selkeimpään rakoon. Siinä tilanteessa mun motiiveillani ja murentuneella luottamuksella Jonathania kohtaan ei olisi mitään väliä - olisi vain pettäjä-Matilda heilumassa tallilla uuden miesvalloituksensa kanssa.

"Menkää edeltä, tuun ihan just perässä", vastasin Jesselle. Mun oli vaikea saada sanoja huulilta, kun otin askeleen käytävälle nähdäkseni Lyylin karsinan suojiin paenneen miehen.

Nappasin Zelian ohjat käteeni ja vilkaisin Lyylin karsinan suuntaan.
"Ok, mennään sinne maneesiin", mutisin.
En olisi halunnut jättää Matildaa kahdestaan Jonathanin kanssa, mutta ehkäpä kaksikon piti saada juteltua edes hetki. Tuskin mies mitään sellaista kohtausta järjestäisi työpaikallaan.

Ruunikko tamma hetken empi, lähtisikö minun mukaani, mutta lopulta tyytyi kohtaloonsa.
Ihan niin kuin minäkin.

Maneesissa oli vain joku nainen ruunikon ruunan kanssa.
"Tulkaa vain. Ollaan just lopettelemassa", tämä huikkasi meidät nähdessään. Naisen ilmeestä näki, että tämä kihisi halusta tietää, kuka minä olin ja mitä minä tein siellä Zelian kanssa, mutta piti suunsa kiinni.
"Kiitti", mutisin vilkuillen olkani yli. Olisikohan minun sittenkin pitänyt odottaa Matildaa?

"Käyttäydyt sitten", mutisin tammalle selkään noustessa.
Pientä jännittyneisyyttä oli havaittavissa. Niin hevosella kuin ratsastajallakin...

Talutin nuorikon karsinaansa ja purin hammasta yhteen, etten hajois kaksikon edessä. Lyyli huomas mun levottomuuden ja viskeli päätään. Mä halusin tamman rauhottuvan, mut eihän se mihinkää muuttuis nii pitkää ku ite olin hermorauniona.

Pidin katseen visusti varsassa ja yritin olla miettimättä kahden muun kaksjalkasen läsnäoloo. Halusin hoitaa Lyylin hoitamisen kunnialla loppuun. Ilman ylimäärästä säheltämistä, jota mun oma reaktio sai aikaan varsassa. Yritin pölyharjalla sukia kaksiväristä superpalloa, joka ei malttanut pysyä viittä sekuntia pidempään paikoillaan.

Lyyli hyöri karsinassaan hetken. Se kuitenkin maltto rauhottuu Zelian kadottua Jessen perässä pois karsinan edestä. Mistä lähtien Matilda oli antanu jonkun toisen ratsastaa Zelialla? Ymmärsin kyllä, ettei toisella käynyt ihan heti mielessä pyytää mua avuks... Ehkä se oli ensimmäinen ja viimenen syy siihen, miks Jesse oli menossa tamman satulaan istumaan. Matilda tietenkin jäi norkoomaan karsinoille. Lähes rukoilin, ettei nainen sanois sanaakaan.

Pahimmat pölyt lähti helposti ja voisin ihan hyvin harjata tamman paremmin huomenna. Nyt en pystyis, enkä halunnu älähtää nuorelle, joka ei ollu tehny mitään väärin. Astuin ulos karsinasta, lukitsin oven ja pudotin harjan pakkiin lattialle karsinan oven viereen.

Nyt, kun Jesse oli kadonnu Zelian kanssa, uskalsin nostaa katseen Matildaan. Lilaletti ei ollu sanonu tähän mennessä mulle mitään. En mäkään naiselle. Puristava tunne mun rinnassa voimistu.

Mä seisoin karsinoiden edustalla hetken ajatuksiini vaipuneena. En uskaltanut mennä Lyylin karsinaan, avata suutani tai liikahtaa. Musta tuntui, että tekisin jotain joka tapauksessa väärin.

Vasta Jonathanin astuessa ulos tammansa karsinasta mun fyysinen lukkoni aukesi ja tunsin taas olevani kykeneväinen tekemään jotain. Samalla mun pää kuitenkin meni enemmän solmuun, koska muutaman vuorokauden kuvittelemani silmät tuijottivat mua lähietäisyydeltä.

Mä en vastannut koska mulla ei ollut vastausta.
Ei, en mä voinut sanoa niin.
Miten sulla menee?
Varmaan aika paskasti, kiitos mun.
Mä olen miettinyt..
..mutta en mä sanonut että tää oli tässä.

Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja nilkka muistutti olemassaolostaan terävällä vihlaisulla. Irvistin tahattomasti.
"Mun nilkka nyrjähti taas", totesin niin liioitellun tyynesti, että se häiritsi mua itseänikin. "Siks Jesse ratsastaa Zelian, kun en mä päässyt eilenkään."

Jessen nimen sanominen ääneen Jonathanille oli vaikeampaa kuin mä olin kuvitellut. Miksi se oli? Me oltiin juotu kahvia. Jaettu hevosasioita ja pari menneisyyden aavetta.
Ja nyt se odotti mua mun hevosen kanssa maneesissa.

Ei tervehdystä. Ei edes puolikasta tekohymyä. Oliko meistä tullu niin tuntemattomat kolmen päivän aikana? Mä en osannut reagoida oikein mitenkään naisen lauseisiin. Katsoin toista silmiin, yritin pitää itseni kurissa, etten vetäisi naista halaukseen.

Viime kerralla, kun naisen nilkka oli menny paskaks, olin ajanu sen terkkariin. Siihen tilanteeseen jos verrattiin tätä hetkeä, me oltiin edes puheväleissä. Nyt ei oikeastaan edes sitäkään. Matildan sanoessa Jessen nimen, mun teki pahaa ajatella mitä kaksikko oli saattanut puhua. Tai tehdä... Sitä mielikuvaa en ajatuksiini tarvinnu.

Jesse ties jo baariepisodista. Tieskö se mun viskoneen kaljoja seinään? Mätkässeen Matildan makuuhuoneen betoniseinää? Sitä, etten ollu vastannu naisen rakkaudentunnustukseen mitenkään, paitsi pakenemalla Gracen kanssa paikalta? Nyt mä tiesin mitä olisin vastannu, mut tää ei ollu oikee paikka kertoo sitä. Eikä oikee aika.

"You don't need to explain anything to me." Vedin henkee, et saisin suurimman tunnekohun rauhotettuu mun päässä ja rinnassa. Mun silmii alko kirvelee ja tiesin et mun pitäis päästä nopeesti pois. Mä en vois sanoo mitään mikä muuttais Matildan mieltä."We're on a brake." Puolittainen hymy mun huulilla tuntu todella pakotetulta, eikä se voinu näyttää aidolta edes naiivin lapsen silmiin.

Mun piti pakottaa itteni irrottaa katse Matildasta. Se ei ollu helppoo. Ei todellakaan. Kumarruin ottamaan Lyylin harjapakin maasta ja käänsin selkäni naiselle. Askelsin satulahuoneeseen taakseni kattomatta ja syvään hengittäen.

Mun sisällä kuohahti. Jonathan oli valinnut juuri ne sanat, jotka saivat mut katumaan suuni avaamista, mutta jotka vahvistivat sitä tunnetta, että hiljaisuuden täytyisi jatkua.
"Yes we are", tuhahdin itsekseni.

Matkalla maneesiin mä pakotin itseni työntämään kaiken Jonathaniin liittyvän pois päästäni. Nyt mä keskittyisin vain Jesseen ja Zeliaan, koska mun ei tarvinnut selitellä mitään. Kun Jonathan oli käyttänyt sanaa tauko, mä olin alkanut miettiä, mitä se tarkoitti miehelle. Eikö sekään selittelisi mulle mitään mitään?

Vihelsin maneesin oviaukosta, ettei Zelia keksisi mitään heti alkuun.
"Pääsit selkään?" ynähdin katse Jessessä, joka istui Zelian satulassa. Voi luoja miten outoa oli katsoa omaa hevostaan jonkun toisen ratsastamana.

Istuuduin seinän viereen jätetylle selkäännousujakkaralle katse Zeliassa. Se näytti vireältä, mutta käveli rennoin askelin. Mä toivoin salaa tamman olevan vieraskorea, ettei mun tarvitsisi hävetä silmiä päästäni.

Vihellyksen kuultuani käännähdin maneesin oviaukon suuntaan. Tunsin helpotusta nähdessäni Matildan.

"Pääsin. Ei me olla vielä sen ihmeempiä tehty, kuin kierretty tätä kaviouraa", höpöttelin niitä näitä vältellen sitä aihetta, mikä eniten kiersi mielessäni.

"Ei tää nyt niin kamala oo, mitä oot antanut ymmärtää. Ainakaan vielä... Energiaa tuntuu olevan", selittelin keskittyen pitämään Matildan hevosen kaviouralla eikä poukkoilemaan minne sattui. Oliko tuo nyt niin ihme, että virtaa riitti, sillä Matilda ei jalkansa takia ollut tammaansa päässyt liikuttamaan.

Ratsastaessani Matildan ohi, en voinut olla kysymättä: "Mites Jonathan?"

Jesse vaikutti rennolta Zelian satulassa. Nyökkäilin miehen sanoille ja korjasin asentoani.

"Ei se ole kamala, mähän sitä ratsastan", tuhahdin. "Se maanantai oli poikkeus."
Tai mistäs minä tiesin vaikka Zelia olisikin kamala ratsastaa.
"Se on ihan ratsastajan peili, ilmoittaa jos teet jotain väärin", totesin sulloen kädet toppaliivin taskuihin.

"Ei mitenkään", vastasin Jessen kysymykseen. "Nyt lähinnä vituttaa."
Se oli aika kärjistettyä, muttei kaukana totuudesta.

"Me tehtiin jo diili ja Zelia lupasi käyttäytyä", vitsailin hieman, vaikkei tilanne ehkä ollut kaikkein otollisin pienelle huulenheitolle.

En tiennyt, mitä Matilda halusi minun Zelian kanssa tekevän.
Nostin ravin ja ravailin pari kierrosta volttien kera hiljaisuuden vallitessa.
"Oliko se kuinka pahana meidät nähtyään? Tai siis sanoiko se edes mitään?" rikoin hiljaisuuden varovaisella kysymyksellä. Matilda varmasti ymmärsi, ketä tarkoitin.

Katsoin Zelian ravaamista ja mietin, ettei sillä ollut yhtään paskemmat liikkeet. Eiväthän ne kouluhevosen liikelaajuuteen yltäneet tai tulisi yltämäänkään, mutta kyllä mä voisin pyörähtää joskus myös kouluaitojen sisäpuolella ihan testimielessä.

"No se veti varmaan omat johtopäätöksensä", vastasin Jesselle edelleen turhautuneena. "Sanoi ettei mun tarvitse selitellä kun kerroin mun nilkasta."

Seurasin Zeliaa silmä kovana. Se oli ihan oikeasti vieraskorea, tai ei vain viitsinyt teutaroida miesratsastajan kanssa.
"Laita se kunnolla töihin tuon humputtelun jälkeen", virnistin väsyneesti.

Päätin pitää suuni kiinni ja keskittyä ratsastaminen kunnolla.

Kukapa ei olisi Jonathanin tilanteessa vetänyt omia johtopäätöksiään.
Jos minun kuvitteellinen tyttöystävä "salaisi" tutustuneensa johonkin mieheen, mies ilmaisis minulle suhteellisen selvästi olevansa kiinnostunut minun naisesta, halaisi tätä samana iltana luullen etten minä näkisi ja seuraavana päivänä tyttöystävä haluaisi suhteelle tauon, niin kyllä minullakin mielikuvitus lähtisi laukalle.
Vaikkei tämä tilanne millään tavalla minusta johtunut. Vai johtuiko?
Tuskin.

Vilkaisin selkäännousupenkin päällä kököttävää Matildaa. Kyllähän nainen eilen oli sanonut syyksi luottamuspulan, mutta...

"Selvä homma", totesin hymyillen, kun Matilda käski lopettaa humputtelun.

Jesse teki työtä käskettyä ja hetkellisesti se näkyi myös Zeliassa, joka oli vetää herneet nokkaansa miehen alkessa vaatia tammalta asioita. Mä vinkkailin kuinka Zelian sai taivuttelun kautta pehmenemään edestä ja kunnolla hereille. Herkkähipiäistä ruunikkoa täytyi tukea pohkeella, mutta paineistamaan ei saanut jäädä. Pari kertaa Zelia protestoi Jessen apujenkäytöstä ohjia nyppimällä, mutta asettui miehen löytäessä oikean tuntuman.

Virnisti Zelian pukille ensimmäisessä laukannostossa. Jessen kasvoilla oli keskittynyt ilme, kun mies terävöityi taas vaatimaan tammalta liikettä eteenpäin vapaamatkustuksen sijaan. Laukassa ratsukko pääsi parhaiten samalle aaltopituudelle ja pyysinkin Jesseä ottamaan pari reippaampaa pätkää kevyessä istunnassa, jotta Zelia saisi revitellä vähän luvan kanssa ja avata paikkoja.

"Ei hullumpaa", hymähdin Jessen kevennellessä Zeliaa pidemmälle kaulalle. "Siihen on varmasti vaikea saada tatsia yhdellä ratsastuskerralla."
Purin huultani miettiessäni mitä mieltä Jesse mahtoi olla tammani ratsastettavuudesta. Zelia oli himpun vajaa viisivuotias ja oli mun mielestäni kutakuinkin ikäisensä tasolla.

"Miltä se susta tuntui?" kysyin jännittyneenä, katse kävelemään päässeessä Zeliassa.

Zelia oli kyllä mukava ratsastaa, mitä nyt sitä nuoruuden höperöintiä olikin vielä havaittavissa.
Matildakin oli ilmeisesti tyytyväinen, koska kehaisi meitä ohimennen.

"No joo, eihän sitä ihan ensimmäisen ratsastuskerran perusteella hirveästi osaa sanoa, mutta kyllä minä  tykkäsin. Oot tehnyt hyvää työtä tämän kanssa", hymyilin leveästi tippaakaan valehtelematta.

Pysäytin tamman maneesin keskelle ja laskeuduin selästä, jonka jälkeen talutin tamman omistajansa luo.
"Ei muuta kuin niitä Euroopan ratoja valloittamaan", vinkkasin silmää Matildalle pyyhkäistessäni otsalle valuneen hikipisaran pois.

Ei Jesse ainakaan haukkunut Zeliaa pystyyn. Mä en tiennyt mikä kokemus miehellä oli nuorista ratsuista, mutta ilmeisesti mulla oli omani kanssa vielä toivoa.

"Toiveajattelua", tuhahdin Jessen kommentille Euroopan radoista. Se oli niin villin haaveilun tulosta, etten itse viitsinyt uhata sille montaakaan ajatusta. En mä tiennyt halusinko kiertolaiseksi oman hevoseni kanssa kuten olin Haukan kanssa joutunut.

Maneesissa oli ollut kummallisen hiljaista. Zelia pärskähti ja mä taputin sen tuskin hionnutta kaulaa. Olin klipannut tamman lokakuussa, koska maneesitallilla siihen oli mahdollisuus enkä halunnut ruunikon hikoilevan turhaan.
"Mennäänkö?" hymähdin oven suuntaan nyökäten.

En voinut olla hymyilemättä Matildan tuhahtelulle. Huomasin ajattelevani, kuinka suloinen nainen oli kaikkine tuhahteluineen ja silmien pyörittelyineen. Ei, nyt ei lähdetä tälle linjalle...

Zelian pärskähdys rikkoi hiljaisuuden.
"Mennään vain", totesin ja lähdin liikkeelle tammaa taluttaen.
"Pääseekö neiti itse, vai pitääkö minun taluttaa sinutkin?" vinolin viitaten Matildan jalkaan.

Mun olisi tehnyt mieli ottaa Zelia talutettavaksi ihan siksi, että tamman taluttaminen oli mulle normi ja oli outoa jättää se toiselle. Zelia olisi kuitenkin todennäköisesti tympääntynyt ontuvaan omistajaansa, joten nielin tarpeeni ryövätä hevoseni takaisin.

"Sanakin vielä tai joudut kantamaan mut", irvistin Jessen vinoilulle. Zelia nuilotti miehen vieressä elämäänsä kyllästyneenä, mutta tamman ilme kirkastui tallin puolella. Mä skannasin katseellani koko käytävän etsien merkkejä Jonathanista, mutta tallimestaria ei näkynyt missään.

Mieleni teki vielä sanoa jotain, mutta pidin suuni kiinni. Kyllähän se Matilda siinä sivussa olisi sylissäkin tullut, mutta ehkä ei kuitenkaan.

"Ei täällä taida olla ketään", mutisin huomatessani Matildan kuikuilevan ympärilleen. Tiesin kyllä, ketä hän etsi katseellaan. Ei sillä, niin minäkin... En välittänyt tavata miestä toistamiseen tänä iltana.
Hiljaista oli, ihme.

Karsinalle päästyämme riisuin kypärän päästäni ja pöyhin hiuksiani vilkuillen Lyylin karsinaan. Ei näkynyt tallimestaria sielläkään.
"Pitikö mun ne kahvit keittää vielä?" kysäisin.

Jesse sanoi ääneen sen mitä mä olin ajatellut. Huokaisin syvään, mutta mun oloni ei ollut niin rauhallinen kuin olisin toivonut. Olinko mä sitten toivonut, että Jonathan olisi ollut tallissa edelleen?

"Jos sä haluat", hymähdin näpertäen Zelian turparemmiä auki. Tamma roikotti päätään lamaantuneena, koska se halusi saada suitset pois päästään mahdollisimman nopeasti. Mun täytyisi sijoittaa jossain vaiheessa anatomisesti suunniteltuihin suitsiin, mutten ollut vielä löytänyt hintalaatusuhteeltaan sopivia.

"Mä oon kyllä aika tottunut siihen että sä keität mulle iltakahvit", huomautin hetken hiljaisuuden jälkeen. Zelia oli päässyt suitsistaan ja mä avasin satulavyön nostaen satulan suoraan Jessen syliin.

Katselin, kuinka Matilda riisui hevostaan varusteista keskittyneen näköisenä.
"Ei siitä mitään vaivaakaan ole", totesin olkiani kohauttaen.

Annoin Matildan hoitaa hevosensa ja samalla kuikuilin ympärilleni kuin selustamme varmistaakseni. Olisi voinut luulla, että Auburnissa olisi tähän kellon aikaan vielä paljonkin porukkaa. Varsinkin kun Kalla CUP häämötti ihan lähitulevaisuudessa.
"No, juodaanko täällä vai mennäänkö taas sinun luo?" kysäisin ottaessani vastaan Matildan antaman satulan. Yritin pitää naamani peruslukemilla, mutta väkisin sieltä puski esiin pieni hymy Matildan sanojen johdosta.

"Mun luo?" toistin kulmiani kohotellen. "Luulin että kyllästyit mun vieraanvaraisuuteen."
En jäänyt miettimään Jessen kysymystä liikaa. Niin, se oli ollut mun luonani kahtena iltana. Niinä kahtena, jotka mä olin ollut viikon alusta katkolla parisuhteestani.

Mä aloin vaikuttaa pahimman luokan parisuhdekriminaalilta.
"Katsotaan jos tuolla olisi valmiina kahvia?" ehdotin solidaarisesti.

Zelia sai jäädä nopean harjauksen päätteeksi syömään iltaheiniään. Jesse sai poiketa satulahuoneeseen, mä könkkäsin suoraan loungeen. Kahvin tuoksu oli vastassa jo ovella ja mä huomasin pöydän ääressä istuvan hahmon parin askeleen jälkeen.

Nyökkäsin reaktiomaisen tervehdyksen, koska naisen katse nousi muhun. Se oli se Fellun ratsastaja, jonka nimen mä muistin siksi, että se oli loppuosa mun nimestäni. Tilda tuntui treenaavan myös Lefalla, ilmeisesti osakilpailuihin, joten me jaettiin jo kaksi ratsua, mutta eipä juuri mitään muuta.

"Kahvia jäi vielä", Tilda totesi ja mä nyökkäsin taas.
"Joo."
Kuulin tuolin jalkojen rahinan lattiaa vasten, kun nainen nousi ylös ja lähti huoneesta vähin äänin. Täydellinen ajoitus.