Keitän sulle kahvia

"Luvattu, kunhan se keitin ei ole mikään ökykallis nappulahirviö erikoiskahveineen", hymyilin silmää iskien.

Vääntäydyin ylös sohvalta ja keräsin kahvikupit käsiini.
Matildan puhelin oli piipannut ja nainen kurottautui ottamaan sen käteensä.

Ei tarvinnut kummoinen Sherlock olla, ettei olisi naisen ilmeestä arvannut, kuka viestin laittoi.
"Jonathan?" kysyin varovaisesti.

Mä olin kuvitellut pienessä mielessäni, että jos onnistuisin välttelemään kohtaamisia tallilla, olisin saanut vähintään täyden viikon hiljaisuuden. Sitä mä tarvitsin, koska mun täytyi tunnustella oloani ilman Jonathania. En sen I miss you -viestien kanssa.

"Valitettavasti", totesin hiljaa. Ajoitus oli paskin mahdollinen, koska viestiä edeltävillä fiiliksillä olisin voinut saada vaivattomasti unta. Nyt mä en tiennyt ollako vihainen vai surullinen siitä, että Jonathan kaipasi mua ja oli stopannut aikalisän tuoman katkoksen kahden vuorokauden jälkeen.

Ojensin puhelimen Jesselle, jotta se näkisi tuoreimman viestin, joka näkyi edelleen yksittäisenä lukitusnäytöllä. En mä halunnut sanoa sitä ääneenkään, mutta musta tuntui, että Krouvin jälkeen mun kuului näyttää se Jesselle. Se oli jo niin valitettavan perillä tämänhetkisestä tilanteesta.

Tavasin viestiä, joka näkyi näytöllä. "I miss you"
Kurtistin hieman kulmiani. Kyllä minä Jonathania tavallaan ymmärsin. Mutta silti tuntui turhauttavalta, että miehen oli pitänyt laittaa viestiä just nyt.

Kävin viemässä kahvikupit keittiöön ja palasin olohuoneeseen mietteliäänä. Mitä tässä tilanteessa nyt kuului tehdä?

Huokaisin syvään ja istahdin sohvalle aivan Matildan viereen.
"Haluatko, että lähden? Saat rauhassa miettiä, mitä vastaat tuohon... Tai jättää vastaamatta?" kysyin varovaisesti.

Istuin sohvalla ajatuksiini vaipuneena. Mua turhautti edelleen, ehkä eniten siksi, että viesti oli aiheuttanut mussa lähinnä negatiivisia tunteita. En mä ollut vielä valmis tähän vaiheeseen. Ja miten Jonathan edes kykeni kaipaamaan mua sen jälkeen, kun halusin aikalisän?

Mä olisin tehnyt mitä vain päästäkseni niihin hetkiin, kun meidän välillä ei ollut hiertänyt mikään. Suhteessa seurusteluaikaan niitä oli aika vähän, sillä aikavälille mahtui lyhyt välirikko, Murronmaan episodi, epäonnistunut yhteenmuutto ja yksipuolinen rakkaudentunnustus. Niitä mä kai olin halunnut paeta mietintätauolle.

"En mä tiedä", ähkäisin Jesselle, joka oli palannut sohvalle. Mies oli istunut lähemmäs kuin aiemmin, mutta mä en osannut siinä hetkessä reagoida siihen oikein mitenkään.
"Ei sun tänne tarvitse roikkumaankaan jäädä", mumahdin, koska tiesin, etten saisi hetkeen aikaiseksi päätöstä mitä viestille tekisin.

Mitä naispuoliset kaverit tekee tässä tilanteessa? Päivittelevät isoon ääneen Ettäs kehtaa!!! ja haukkuvat miehen maanrakoon? Itkevät yhdessä? Hakevat pullon viiniä ja hukuttavat murheet siihen?  Halaavat?

"Ei mulla mikään kiire ole mihinkään. Edes sinne nukkumaan. En kuitenkaan saa unta ennen aamuyötä, joten se on ihan sama, istunko tässä vai makaanko omassa sängyssä tuijottamassa kattoa", mutisin ja vilkaisin varovaisesti Matildaa.

"Joten jos haluat avautua, niin anna tulla."
Tuskin halusi.

Jesse kertoi kuinka sillä ei ollut kiire mihinkään. Mä olin hämmentynyt, että se sanoi niin. Olinhan mä ihmetellyt miehen huomaavaisuutta aiemminkin, mutta viimeisimmän Krouvireissun jälkeen olin ajatellut sen katoavan.

"Mun yöt on aika samanlaisia", myönsin eteeni tuijottaen. Miten mä olin päätynyt tähän tilanteeseen? Mikä oli herättänyt ahdistuksen, jonka varjolla olin tehnyt itsellenikin yllättävän ehdotuksen aikalisästä?

Istuiko syy mun vieressäni?

"En tiedä osaanko", huokaisin. Puhuminen ei ollut mulle helppoa, varsinkaan jos mun täytyi antaa jotain itsestäni. Käänsin katseeni Jesseen ja yritin hymyillä tunnelmaa keventääkseni, mutta se taisi jäädä yrityksen tasolle.

"No, hyvä etten oo ainoa", hymähdin katse käsissäni. "Tai no, ei siinä mitään hyvää ole."

Vastasin Matildan katseeseen ja hymyilin rohkaisevasti.
"Mitä jos aloitat ihan alusta?" ehdotin ja kohensin hieman asentoani.

Jessen seura teki mut häiritsevän lauhkeaksi. Aika moni, luultavasti kuka tahansa, muu olisi saanut mut ärsyyntymään utelemisella, koska sellainen mä olin. En ymmärtänyt, miksi mun täytyi kertoa kenellekään asioita, joiden eteen kukaan muu ei voinut tehdä mitään. Jos mä pidin ne itselläni, en joutunut altavastaajaksi.

"Alusta?" toistin. "Ei tässä ole mitään alkua."
Se oli hyvin pitkälti totta. Me oltiin tutustuttu Jonathanin kanssa siinä määrin kun mun sosiaalisuuteni oli venynyt, kunnes yksi tilanne oli johtanut toiseen.

"Tää on ollut yhtä vuoristorataa viimeiset puoli vuotta", mumahdin hymyttömänä. Vaikka tasaisen ruusuinen arki olisi varmasti kyllästyttänyt mut nopeasti ja ahdistanut romanttisuudellaan, liika oli liikaa. Kun mä tällä hetkellä ajattelin kaikkia notkahduksia, joita me oltiin koettu, mä en edes käsittänyt kuinka niistä kaikista oli selvitty.

"Jonathan petti mun luottamuksen.. Silloin", aloitin jättäen lyödessään mua sanomatta. Vasta tässä vaiheessa mä tajusin kuinka pahalta se kuulosti.
"Se ei kai koskaan palautunut ennalleen", totesin viileästi, haluamatta jatkaa kertomusta siihen hetkeen, kun mies oli paennut luotani r-sanan jälkeen.

Luottamuspulalle löytyi siis syy.

Kuuntelin Matildan kertomusta hiljaa. Tiesin kyllä heti, mitä nainen tarkoitti sanalla silloin.

Huokaisin syvään naisen lopetettua.
"Onko tuo nyt niin ihmekkään ettei palautunut? En tajua, miten kukaan voi lyödä sinua. Tai ketään muutakaan naista."
Kosketin varovaisesti Matildan kättä valmiina hyväksymään sen, että nainen vetäisi kätensä pois.

"Jonathanin onni kai, että ette ehtineet kihloihin, jonka jälkeen olisit lähtenyt ulkomaille töihin ilmoittaen, että tauon paikka. Ja jättänyt sitä huolehtimaan konkurssin partaalla olevasta ratsastuskoulusta" hymähdin ja yritin hieman hymyilläkin. Tosin se taisi näyttää lähinnä epätoivoiselta irvistykseltä.

Miten kukaan voi lyödä sinua.
Niinpä, se ajatus mullakin oli silloin ollut päällimmäisenä mielessä, koska lyöjä oli ollut nimenomaan Jonathan.

"Niin", mumahdin. Tunsin Jessen kosketuksen ja hetken mä mietin miehen motiiveja. Ne ajatukset kuitenkin kaikkosivat nopeasti, kun mä tajusin, että me keskusteltiin mun parisuhteen aikalisästä. Ei Jesse ollut sellainen.

Kihloihin?? Olin jo älähtämässä jotain sen suuntaista, että mun rengastaminen oli varmasti lyömistä vaikeampaa (...), kun tajusin, että Jesse puhui kokemuksesta.
"Kävikö sulle niin?" kysyin varovasti, tarkkaillen ilmeitä miehen kasvoilla. Vihreäsilmäisen hymy taipui enemmän irvistykseen, joten mä olin aika varma, miksi tarina kuulosti niin todenmukaiselta.

"Ei varmaan tule yllätyksenä jos sanon, että se oli sen suhteen loppu?" tuhahdin kulmat kurtussa.
"Lyhyesti: Mila tuli takaisin, ilmoitti myyvänsä talonsa talleineen ja lähtisi pysyvästi Kanadaan toisen miehen luo. Ei muuta kuin kämppikset ulos talosta, hevoset tallista ja menoksi.."

Uskalsin vilkaista Matildan suuntaan, kun olin saanut lyhennetyn version kaikesta siitä omituisesta suhdesotkusta ulos suustani. En halunnut kuulostaa miltään katkeralta exältä, mutta sellainen kai minä vähän olin?

Kohautin harteitani hieman apeana.
"Joten tässä sitä ollaan."

Mä en enää lainkaan ihmetellyt, miksi Jesse oli halunnut mun puhuvan tilanteestani. Mun katse valui väkisinkin miehen vasempaan käteen ja nimettömään, jossa ei enää ollut sormusta - mutta jossa oli ollut sellainen.

"Ei sulla ainakaan paremmin ole mennyt", totesin luoden Jesseen varovaisen katseen. Tajusin hetkeä liian myöhään, kuinka tympeältä vastaus saattoi kuulostaa, joten kiirehdin lisäämään:
"Sori siitä."

Siinä me tosiaan oltiin. Toinen jätettynä, toinen repimässä parisuhdettaan liitoksistaan selvittääkseen, oliko siinä enää mitään järkeä.
"Kiitos kun kerroit ton", mumahdin hiljaa, koska olin oikeasti otettu.

"No ei, mutta elämä jatkuu", naurahdin hieman apeana.
Huomasin käteni edelleen lepäävän Matildan käden päällä ja pienen epäröinnin jälkeen nostin sen pois siitä. Jo senkin takia, että Matilda vilkaisi sitä kerrottuani kihloista sun muusta.

"Hei, sinäkin kerroit teistä niin kai se minunkin piti avautua", hymähdin hymyillen pienesti.
Tuijottelin kämmeniäni ja väkisin valui ajatukset takaisin Vientareesen ja siihen pirun ratsastuskouluun.

Mun ja Jessen keskustelu alkoi saada aika surumielisiä viboja. Vähemmän tunnevammainen ja epäsosiaalinen ihminen olisi varmaan lohduttanut apean oloista miestä vaikka halauksella, mutta mä vain istuin jäätyneenä aloillani ja karkuutin haukotuksen huuliltani.

"Sori", ähkäisin, koska mun ei ollut todellakaan ollut tarkoitus reagoida niin. Jesse tuijotteli käsiään ja mä halusin saada sen ahdistavan apeuden pois huoneesta.
"Seuraavan kerran mä tarjoon sulle avautumisesta ne tequilat", totesin pienesti hymyillen.

"Sopii mulle", naurahdin Matildan tequila-kommentille. "Paremmin kuin hyvin."
Tequila tosiaankin olisi poikaa tässä tilanteessa.

"Mutta nyt on PAKKO lähteä", sanoin haukotellen. "Kissatkin on vielä ruokkimatta..."
Vääntäydyin ylös sohvalta - taas.
"Soittelen huomenna, kun pääsen töistä niin käydään katsomassa sitä sun ojamonsteria", huutelin vielä eteisestä kenkiä jalkaan vetäessäni ja ennen kuin Matilda ehti vastata jotain nasevaa, huikkasin heipat ja pakenin rappukäytävään.