Keitän sulle kahvia

Niiden kirottujen kolmen euron tarjouskahvien ja - pullien takia puolet Kallasta oli vieraillut tänään kioskilla. Ihan kuin ne eivät olisi saaneet pullaa halvemmalla lähikaupasta.

Olin ajanut kotiin kaupan kautta, manannut Kallan mittapuulla järisyttävään neljän ruuhkaan joutumista ja asettunut sohvalle, koska se oli ainoa asia johon mä kykenin. Mä en voinut ratsastaa, urheilla tai tehdä mitään muutakaan järkevää. Paitsi murehtia mun paskaa elämää ja pyöritellä valintojani vaakakupeissa.

Havahduin puhelimen kilahdukseen. Se oli yhtä harvinaista kuin se, että olin nukahtanut sohvalle. Yleensä mä en ehtinyt nukkua päivisin, koska mulla oli tärkeämpääkin tekemistä. Kurkotin puhelimen sohvapöydältä sydän pamppaillen, koska mulla oli epäilykseni, ettei viesti ollut siltä, joka mulle niitä tähän asti oli ylivoimaisesti eniten laittanut.

Ei se ollutkaan. Se oli ketjun ensimmäinen viesti.
Jesse 19:18 Voinko tulla keittämään kahvit?

Tuijotin näyttöä hetken.
Matilda 19:19 siitäpähän

Pöyhin suihkun jälkeen kosteita hiuksiani pyyhkeellä ja raahustin keittiöön ajatuksena keittää iltakahvit ennen kuin hautautuisin sohvalle viltin mutkaan.
Nappasin peltipurkin käteeni ja kurkistin sen sisään: tyhjä.
"Paska", tuhahdin.

Vilkaisin kelloa. Ehtisin hyvin käymään lähistöllä olevassa K-marketista ostamassa lisää kahvia, mutta entä jos...
Nappasin puhelimen käteeni ja hetken empimisen jälkeen näpyttelin viestin Matildalle.
Hymyilin hieman naisen vastaukselle. Saatoin mielessäni nähdä naisen pyörittelevän silmiään.

Vedin nopeasti vaatteet päälleni ja kurvasin autollani K-kaupan kautta kerrostaloalueen vieraspaikalle kahvipaketin ja Giflar-pussin kanssa.
Harpoin portaat ylös Matildan oven taa huomattavasti nopeammin kuin edellisenä iltana.

Soitin ovikelloa.
"Moi."

Mä olin ilmeisesti torkahtanut toistamiseen, sillä säpsähdin ovikellon soidessa. Tyrkin viltin pois päältäni, hivuttauduin ylös ja yritin sukia tuplapäikkäreiden jäljiltä sojottavia hiuksia ojennukseen. Nilkka ilmoitti olemassaolostaan liian nopean askeleen myötä, mutta jatkoin urheasti könkkäämistä ovelle.

Oven takana mua odotti tuttu hahmo.
"Iltaa", mumahdin havahtuen miettimään kuinka mies saapui asentooni toistamiseen juuri ja juuri vuorokauden sisällä. Linkutin kauemmas huomaten miehen roikuttaman pullapussin, jonka näkeminen sai mun silmät kaventumaan: oliko se suoraa vittuilua vai silkkaa sattumaa?

"No, keitätkö sä mulle kahvit vai katsotko kun mä rampailen?" kysyin sohvan selkäosaan nojaten, yrittäen viikata vilttiä vaivihkaa peittääkseni merkit päiväunista. Ne olivat heikoille.

Suljin oven perässäni ja potkaisin kengät seinän viereen.
Matilda näytti hieman pöllähtäneeltä linkuttaessaan sohvalleen. En kai minä herättänyt naista?

"Mä keitän. Toin sulle lisää kahviakin. Ja pullaa. En kyllä tiedä, tykkäätkö noista edes, mut voit vaikkaa heittää niillä vesilintua jos ei kelpaa..." höpötin suunnatessa kulkuni keittiöön.
Löysin tällä kertaa kahvin keittoon tarvittavat välineet ilman Matildan neuvoja ja pian kahvinkeitin aloitti pulputtamisensa.

Kävelin olohuoneeseen Matildan luo.
Katselin ympärilleni hieman ujosti, sillä istumapaikat olivat vähissä. Vain sohva, jolla nainen jo istui.
En kuitenkaan kehdannut seistä siinä kuin mikäkin patsas, joten istahdin sohvan toiseen päätyyn. Laskin käteni käsinojalle ja hetken emmin, laitanko toisen selkänojalle vai mihin... Lopulta laskin sen polveni päälle. Etusormella naputtelin polvea hieman hermostuneena.

"Onko se yhtään parempi kuin eilen? Täysin kunnossa ei ainakaan ole..." utelin viitaten Matildan jalkaan.

Onneksi Jesse osasi keittää kahvit. Seurasin sivusilmällä miehen puuhastelua keittiötasojen ääressä ja piilotin väkisin esiin puskevat haukotukset hihaani. Kyllä kahvi virkistäisi.

Jesse asettautui mun viereen sohvalle.
"No jaa", mumahdin katse jalassa, joka oli hetkellisesti joutunut pois sohvalta sen ollessa varattu. Muutoin olin pitänyt kinttua ylhäällä aina kun mahdollista, ettei se alkaisi kerätä nestettä.
"Onhan se kipeä, mutta kai se tästä tokenee. Huomenna mun pitää joka tapauksessa liikuttaa Zelia."

Irvistin itsekseni. Mitähän oli odotettavissa ojaan peruuttaneelta ja sen jälkeen vapaan viettäneeltä tammalta?

"No, jos tarvitset apua sen Zelian kanssa, niin voin kyllä auttaa. Oon vapaa heti, kun töistä pääsen", lupauduin. "Salli toki pitää myös käydä hoitamassa."

Tiedä sitten, antaisiko Matildan ylpeys periksi ja tarttuisi auttavaan käteeni, mutta ainahan sitä sai ehdottaa.
Tai miten Jonathan suhtautuisi, mikäli me Matildan kanssa pamahdettaisiin Auburniin yhdessä... Jollain kierrolla tapaa halusinkin nähdä tallimestarin ilmeen siinä tilanteessa.

Siis mitä apua? Halusiko Jesse liikuttaa mun ojamonsterini? Kurtistin kulmiani tajutessani, että joku muu voisi nousta Zelian selkään. Se oli aika kuumottava ajatus, koska kyseessä oli mun ensimmäinen oma hevoseni, nuori sellainen. Siinä näkyi mun kädenjälkeni, halusin tai en.

"Täytyy katsoa tän jalan tilanne huomenna", totesin pyöräyttäen nilkkaa varovasti. Sitä vihlaisi, joten jätin liikuttelun sikseen ja annoin nivelsiteiden olla.
"Mutta olisihan siitä apua jos musta ei ole satulaan", myönsin helpottunut, pieni hymy huulillani. Pääasia oli, että Zelia pääsisi (joutuisi) liikkumaan. Toisaalta riski Jonathaniin törmäämiseen oli suuri ja Jessen läsnäolo tekisi siitä tulenarkaa, mutta se ratkaisu täytyisi tehdä Zelia edellä. En mä, ei Jonathan tai kukaan muu, tai niin mä ainakin haluaisin itselleni uskotella.

Moccamaster valutti vielä viimeisiä kahveja pannuun, tai niin mä ainakin kuvittelin näkeväni. Jesse nojasi sohvan käsinojaan yrittäen selvästi pysyä kunnioittavan välimatkan päässä. Ihmiset tekivät sitä usein - siis välttelivät mua - mutta siinä oli varmaan kyse muustakin kuin kunnioituksesta.

"Miten se sun hevonen on sopeutunut Kaajapuroille?" kysyin tajuten, kuinka vähän mä tiesin siitä tallista. Yhdistin Purtsiin Jusun, sen hevosen ja Verneri Kaajapuron. Siinäpä olikin tietoa kerrakseen.

"No, ilmoittele huomenna, mikä tilanne", hymyilin rohkaisevasti.
Kahvin tuoksu kantautui nenääni ja vääntäydyin ylös sohvalta mennäkseni katsomaan, joko se olisi valmista.

"Hyvinhän se. Olihan se alussa hieman ihmeissään, kun ei ole samanlaista hälinää kuin ratsastuskoulun katon alla", huutelin Matildalle vastaukseni samalla, kun kaivelin kaapista mukeja esiin.
Kaadoin molempiin kahvia ja jääkaapista napatulta purkista lirautin joukkoon maitoa.

Kävelin takaisin sohvalle ja ojensin toisen kupeista Matildalle.
"Mukava pieni talli, joten mikäs siellä ollessa", hymähdin pieni hymy kasvoilla.
Istahdin takaisin paikalleni.

"Ai niin ne pullat. Otatko sä?" murahdin muistaessani ostaneeni myös palanpainiketta kahville.

Jesse oli itsenäinen vieras. Virnistin ajatukselle ja miehen vastaukselle huomaten, että saisin kahvin sohvalle tarjoiltuna.

Mukava pieni talli. Olisikohan munkin kannattanut jo Haukan kanssa harkita pientä tallia sen sijaan, että raahasin orin vilkkaalle luksustallille, jossa pitkän, raskaan ja asiakaspalvelutäyteisen työpäivän päätteeksi et takuuvarmasti ollut yksin? Mä olin kuitenkin tuonut mustankirjavan Auburniin nimenomaan laadukkaiden puitteiden ja treenimahdollisuuksien vuoksi, joiden takia myös Zelia kulutti valtaosan kuukausipalkastani asumiseensa.
"Auburn on kaikkea muuta kuin pieni", totesin huuliani mutristaen. "Mutta onpahan laatupuitteet joissa treenata."

Siinä vaiheessa, kun Jesse oli tuonut mulle jo kupillisen kuumaa sohvale ja oli lähdössä hakemaan unohtamansa pullapussin, musta alkoi tuntua väärältä juoksuttaa vierasta.
"Mä voin hakea ne", totesin kumartuen eteenpäin sen verran, että sain laskettua kahvikupin sohvapöydälle. Sen jälkeen kampesin itseni jaloilleni ja lähdin hivuttautumaan keittiötasolla nököttävää pullapussia kohti niin sulavasti kuin säryltä kykenin.

"Auburn on kyllä.. Noh, Auburn", kommentoin naurahduksella Matildan lausahdusta kartanon tallista.
Olisihan kyseinen talli varmasti treenimahdollisuuksiltaan sopivampi minulle ja Sallille, mutta eipä me tamman kanssa muutenkaan niin naama vakavana noita kisatouhuja harrastettu, että olisin vaatinut hyviä puitteita treenaamiseen. Kuten olin monelle jo sanonut, pääasia että Sallilla oli katto päänsä päällä. Muut hienoudet olisivat vain plussaa, muttei välttämättömiä.

"Olisin kai minä itsekin osannut", mutisin Matildan könytessä ylös sohvalta pullapussin hakeakseen. Mutta nainen ilmiselvästi oli päättänyt hakevansa ne, niin mikäs minä olin estelemään.
Katselin naisen perään valmiina rientämään hätiin, mikäli näyttäisi siltä että tämä tarvitsisi apua.

Pystyin miltei tuntemaan Jessen katseen selässäni. Mulla alkoi olla ikävä kävelykeppejä, jotka olin viimeksi saanut ja jotka olivat kaikessa kömpelyydessäänkin helpottaneet elämää ja liikkumista. Nyt mä en kuitenkaan aikonut kipeyttää nilkkaa sille tasolle, että joutuisin tekemisiin keppien - tai lääkäreiden - kanssa.

Nakkasin pullapussin Jessen syliin voitonriemuisesti hymyillen. Olin päässyt takaisin sohvalle huomattavasti ripeämmin, vaikka tunsin sen nilkassani.
"Auburnissa sattui olemaan karsinapaikka vapaana kun Haukka oli vielä mulla", sanoin palaten aiempaan aiheeseen vielä hetkeksi.

Otin kopin Matildan nakkaamasta pussista yhdellä kädellä ja toisella kädellä yritin pitää kahvikuppini pystyssä, jotta se ei läikyttäisi sisältöään pitkin sohvaa tai syliäni. Katastrofi vältetty. Asettelin kahvikupin jalkojeni väliin ja Matildan kinkatessa takaisin sohvalle, avasin Gifflar-pussin ja laskin sen sohvalle meidän väliimme, napaten sieltä yhden.

"Haukka?" ihmettelin haukatessani minimaalisesta korvapuustin tapaisesta palasen. Tavallisesti nakkasin ne kokonaisina suuhun, mutta ehkä en nyt alkaisi porsastelemaan...

Päiväunet vaikuttivat mun päättelykykyyni, sillä multa meni hetki tajuta, mitä kohtaa lauseestani Jesse ei ollut ymmärtänyt. Siinä räpytellessäni tajusin, ettei mies ollut tietoinen Haukasta.

"Haukka oli mulla ylläpidossa. Sellainen hidas, isompien luokkien esteratsu. Ori. Ei ollut mikään ideaalein hevonen mulle, mutta opetti paljon", kerroin katse vihreiden silmien ja kahvikupin väliä seilaten. Jostain syystä mun oli vaikea pitää katsetta Jessessä.

Tajusin, että eihän Jesse tiennyt juuri mitään muutakaan mun ratsastustaustastani. Tai ylipäätään mitään muutakaan minusta. Se oli jollain tapaa helpotus, etenkin nyt, kun mä olin sellaisessa tilanteessa Jonathanin kanssa: ihmisen, joka tiesi musta enemmän kuin kukaan koskaan.

"Ahaaaa", nyökyttelin Matildan selittäessä, kuka tai mikä, Haukka oli. "Sä oot siis enemmän esteratsastaja, vai?"

Yleensä hevosihmiset utelivat toisiltaan lähes heti kaiken kyseisiin elukoihin liittyen, mutta tämä taisi olla ensimmäinen kerta minun ja Matildan välillä. Sen verran etukäteen tiedettiin, että kumpikin omistivat hevosen.

Ojensin käteni uudelleen pullapussin suuntaan. Tätä menoa olisin syönyt koko pussin tyhjäksi...

Esteratsastaja? Kai mä olin esteratsastaja, vähän onneton sellainen.
"No joo, joskus junnuvuosina valmentauduin ja kisasin aika tavoitteellisesti", virkoin vähän irvistäen. "Sit mulla olikin varmaan viiden vuoden täys tauko hevosista."

Se oli aika surkuhupaisaa, kun sitä mietti ulkopuolisen näkökulmasta. Mä olin ratsastanut koko lapsuuden ja nuoruuden aina täysikäisyyteen saakka. Jos olisin voinut, olisin sanonut lopettaneeni huipulla. Aluevalmennusrinki ja kilpailutulokset lähinnä aluetasolta eivät kuitenkaan olleet lähelläkään sitä, mutta mun motivaationi oli valahtanut pohjamutiin.

"Mä aloitin ratsastuksen uudelleen toissakeväänä", hymähdin tajuten kuinka lyhyeltä ja silti niin pitkältä ajalta se tuntui. "Ja viime syksynä mulla oli jo ylläpitohevonen."

"Aiivan", mutisin suu täynnä pullaa Matildan raottaessa hevoshistoriaansa. Hörppäsin vähän kahvia suuhuni ja nielaisin.

"Itsellä nuo lakimiesopinnot rajoitti ratsastusharrastusta, mutta oon kyllä aina lapsesta saakka ratsastanut ja kisannut ei-niin-vakavasti. Kun sain ensimmäisen työpaikkani lakimiehenä, ostin Danielan, sitä ennen olin ratsastanut muiden hevosilla. Danielan jälkeen tulikin Salli ja tässä sitä ollaan."

Kohautin vähän harteitani ja hymyilin pienesti Matildalle.

Lakimiesopinnot kuulostivat pykälän hienommalta kuin mun hevoseton elämäni, jonka aikana olin yksinkertaisesti vaeltanut R-kioskilta toiselle lukiotaustaisena eksyjänä. Onneksi nykyään saattoi opiskella työn ohessa.

"Mä voisin olla vaikka missä jos en olisi pitänyt taukoa", hymähdin virnistäen liioitellun rehvakkaasti. Hörppäsin kahvia ja vakavoiduin, koska eihän sitä olisi koskaan tiennyt: ehkä ratsastaminen olisi pitänyt mun kiinnostukseni edes jossain ja olisin päätynyt jonnekin, vaikka sitten vain isoimmille radoille.

Rapistelin itselleni yhden pullan. Treenaamisen takia mun täytyi syödä tasapainoisesti enkä mä oikeastaan osannut kaivata herkuttelua. Alkanut viikko oli kuitenkin ollut jo niin onneton, ettei se voinut enää muuttua paskemmaksi yhdestä pullasta.

"Zelia on mun ensimmäinen oma hevonen", hymyilin. Oli oikeastaan kutkuttavaa kertoa hevostaustastaan siitä entuudestaan tietämättömälle. "Olihan se kai vähän riskialtista ostaa nelivuotias, mutta mä haluan tehdä siitä omaan käteen sopivan. Eipähän tarvitse syyttää muita sen vioista."

"Mutta onneksi oot nyt siinä", huomasin ajattelevani. Ei. Jesse, pois tuollaiset ajatukset päästä...

Nojasin kyynärpäälläni sohvan selkänojaan, katse violettipäässä ja kuuntelin hymyillen naisen innostunutta puhetta hevosestaan.
Naisen suojakuori taisi hieman rakoilla, kun pääsi kertomaan Zeliasta.

"Niin ja eihän sitä tiedä, vaikka lähtisitte sen kanssa joskus isoille radoille valloittamaan maailmaa", totesin kannustavasti pilke silmäkulmassa. "Jatkat sen kanssa siitä, mihin jäit ennen taukoa. Lupaan kannustaa kotisohvaltani teidät MM-kisojen voittoon."

Huomasin kahvini loppuneen.
"Haen lisää, otatko sinä?"

"Se peruutti eilen ojaan", huomautin toinen kulma koholla Jessen maailmanvalloitusehdotuksiin. "Jos se olis vähemmän idiootti, siitä voi vaikka tulla jotain."
Virnistin. Ehkä ikä toisi Zelialle myös viisautta ja ennen kaikkea harkintakykyä.

"En mä oo saanut juotua entistäkään", ähkäisin Jessen tehdessä uutta lähtöä kahvinkeitimelle.

MM-kisoista mun ajatukseni laukkasivat aiheeseen, jota olin varovasti pyöritellyt päässäni.
"Jos mulla ei olis mitään kytköksiä Kallaan, mä haluaisin lähteä jonnekin päin Eurooppaa hakemaan Zelialle kisakokemusta ja rutiinia", kerroin pyöritellen kahvikuppia sormieni lomassa. Siitä ajatuksesta mä en ollut sanonut mitään kenellekään, koska se oli nimenomaan vain ajatus. Villi idea, haave, jota mä pyörittelin iltaisin mielessäni, mutta johon mun uskallukseni ei varmaan koskaan tulisi riittämään.

Matildan muistuttaessa ojaepisodista, naurahdin huvittuneena. Lähinnä naisen ilmeelle, mutta myös itse tapahtuneelle.

Kävin pikaisesti hakemassa itselleni puolikkaan kupillisen kahvia ja istahdin takaisin sohvalle Matildan viereen.
Kurkkasin pullapussiin, jossa vielä muutama nisu pyöri. Nappasin yhden käteeni.

"Mikä estää?" kysyin kulmat koholla, kun Matilda kertoi haaveistaan. "Eiköhän Kalla pärjää hetken ilman teitäkin. Ehkä."
Nakkasin pikkupullan suuhuni ja jatkoin: "Jos sä oikeasti sellaisesta haaveilet, niin anna mennä. Kerranhan täällä eletään."

Noin. Aja yksi nainen Kanadaan ja toinen jonnekin päin Eurooppaa, jonka jälkeen voit jälleen miettiä, miksi olet yksin...

Jessen reaktio oli.... No, jotain aivan muuta kuin mitä olin odottanut ihmiseltä, jolle kertoisin asiasta. Mitä mä sitten olin odottanut? Että mun ajatukseni torpattaisiin, koska ei ollut mitään järkeä jättää työtä, asuntoa ja tallipaikkaa roudatakseen hevosensa tuhansien kilometrien päähän vähän kilpailemaan?

Sitä reaktiota mä kai olin odottanut, mutta en oikeastaan tiennyt, keneltä. Jos tilanne olisi toinen, mä olisin varmasti livauttanut haaveeni ensimmäisenä Jonathanille.

"En mä tiedä pystynkö jättämään töitä, kotia, tallipaikkaa ja kaikkea muuta ihan noin vain. Enkä mä tiedä missä vaiheessa Zelia on sillä tasolla, että sitä on järkevä roudata sataa kilometriä Kallaa edemmäs", vastasin mietteliäänä. Niin tai näin, mun olisi varmaan pitänyt olla otettu Jessen kannustuksesta.

Vaikka eihän se ollut edes nähnyt mua ja Zeliaa tositoimissa - kuullut vain ojareissustamme. Ehkä mun tosiaan täytyisi näyttää se rääpäle Jesselle.

"Oma hevonen on itsessään yksi toteutettu haave", totesin hörpäten kahvikupin tyhjäksi. Nyt toinen kupillinen olisi maistunut, mutten viitsinyt vaivata jalkaa. Tai Jesseä.

Kaikkea muuta = Jonathania? Mitäpä muutakaan...

"Niin, kyllähän se tietenkin oman järjestelynsä, aikansa ja rahansa ottais ennen kuin pääsisi lähtemään", kohautin harteitani hymyillen hieman apeasti.

"Omalla hevosella pääsee jo pitkälle. Tai ainakin ojaan", tyrskähdin leikkimielisesti valmiina maastoutumaan, mikäli Matilda yrittäisi vääntää minulta niskoja nurin.

Se helvetin kaikki muu juoksutti mun ajatuksia väärään suuntaan. Olisiko mulla kohta mitään muuta kuin Zelia ja työt? Jonathanista ei ollut kuulunut, enkä mä ollut nähnyt sitä nyt kahteen päivään. Se ei ollut pitkä aika, mutta se tuntui siltä, kun tilanne oli niin auki. Koska sitä mä olin halunnut.

"Mmmh", mumahdin. Jessen ilme oli muuttunut, mutta mun oli vähän vaikea tulkita sitä. Koko mies oli aika vaiketulkintainen, jos yritti päästä sen helppoa perusolemusta pidemmälle.

"Kehtaatkin", tuhahdin, kun Jesse oli päättänyt pilailla kustannuksellani. Siitä kyllä sietikin naljailla, koska ojaan ei ratsastettu ihan joka päivä. Toivottavasti.

"Taidan tosiaan delegoida Zelian liikutuksen sulle huomenna, se voi näyttää sulle parhaat ojat", ilmoitin pirullisesti virnistäen.

"Challenge accepted", veistelin Matildan piruillessa Zelian liikuttamisvuorosta ja nostin kahvikuppiani. "Pitäähän minunkin ne ojat tuntea, että osaan teitä etsiä jatkossa jostain niistä."

Laskin tyhjän kuppini pöydälle ja venyttelin makeasti.
"Tiedätkös, se olis nukkumaanmenoaika pikkuhiljaa", haukottelin kädet ylhäällä. "Mun pitää varmaan taas lähteä kotia kohti."

Kurkkasin pullapussiin, jossa yksi yksinäinen pulla nökötti pohjalla odottaen ottajaansa. Vähän niin kuin minä.
"Saat syödä ton", nyökkäsin pullaa kohti.

Jessen piruilu venyi odotettua pidemmälle. Tuhahdin silmiäni siristäen, koska se oli mun tapani reagoida tuollaiseen. Tuota menoa vihreäsilmäinen löytäisi itsensä ojasta alta aikayksikön.

Taas kotia kohti.
"Huomenna saat keittää kahvit Auburnissa", huomautin vihjailevasti. En uskonut jalan tointuvan huomiseen mennessä ja vaikka tilanne olisikin parempi aamulla, uskoin nilkan tarvitsevan vielä toisen lepopäivän.

No, Jesse tosiaan oli käynyt vain kahvilla. Olin kai jollain tapaa iloinen siitä, etten ollut joutunut jäämään yksin ajatusteni kanssa koko illaksi, vaan päätynyt sen sijaan kertomaan villeimmistä haaveistani hevosiin liittyen.

Olin aikeissa nakata Jesseä viimeisellä pullalla, kun sohvapöydällä levännyt puhelin kilahti jälleen viestin merkiksi.
"Outoa", tuhahdin mietteliäänä. Kurkotin puhelimen käteeni.

Jonathan 21:18 i miss you

Mun sydän jätti pari lyöntiä välistä. Nytkö tämä alkoi? Tuijotin näyttöä toivoen, että viesti katoaisi pois hämmentämästä tunteitani.