Kalla CUP 2021 -kilpailutuotokset

Kalla CUP 2021 -kilpailutuotokset

#kallacup2021

Kirjoititko tai piirsitkö osallistumisestasi Kalla Cupiin? Jaa vierailutuotoksesi halutessasi täällä! <3

Voit myös pelkästään linkittää, jos olet jo julkaissut tuotoksesi muualla.
Kirjottaminen ketjuun ei vaadi kirjautumista.

”Mitä sinä luet?”

Gillian laski puhelimen kädestään. Billy harjasi Titania tallikäytävällä ja syrjäsilmällä vilkuili hänen suuntaansa. ”Jotain kiinnostavaa?”

”Tämän kuun horoskooppia…”

”Horoskooppia?” Billy tuhahti vaimeasti. ”No? Mitä Vaaoille sanotaan?”

Gillian tuuppi lastenrattaita ja liu’utti peukaloaan näytöllä, painoi vaakapuntarin kuvaa ja alkoi lukea: ”Vaa’alla on pitkästä aikaa tilaisuus todistaa, ettei ole niin ailahtelevainen tyyppi, kuin usein antaa ymmärtää. Tässä kuussa voit itse asiassa paljastaa sisukkaan puolesi ennenkuulumattomalla tavalla ja näyttää, että leppoisimmankin ja harmittomimmankin vaakakupposen sisuksissa sykkii tulinen sydän. Jutun jujuhan on se, että löydät oman juttusi. Kun olet päättänyt, mikä on sinun silmissäsi kaiken vaivan arvoista, kyllä sinä osaat sitä palkintopokaalia tavoitellakin. Muut voivat pitää sinua tekopyhänä, teennäisenä tai pyrkyrinä, mutta vain sinä itse tiedät, mikä arvo on elää unelmistaan totta – olivatpa ne kuinka mahtipontisia tai arkipäiväisen pieniä tahansa. Siinä ei ole mitään pahaa, että koettaa parantaa elämäänsä. Äläkä anna muiden muuta väittää.”

”Hmh”, Billy sanoi ja sukaisi pitkän vedon Titanin selän yli. ”No tuon voin allekirjoittaa. Kalla Cupin teemahan on Kalat. Etkö sinä ole Kalat?”

”Juu.” Gillian laittoi puhelimen pois. Hugo pärskähti vaunuissa unissaan. ”Se on eläinradan viimeisin merkki, joten siinä yhdistyvät kaikkien muiden ominaisuudet. Sitä sanotaan, että Kalat ovat jo henkimaailmassa, toisessa ulottuvuudessa, kun esimerkiksi Skorpioni edustaa itse kuoleman rajapyykkiä. Oinas, joka on ensimmäinen merkki, taas on intentio, kaiken alku ja syntymä.”

”Entä Vaaka?”

”Vaaka on ilmansuuntien edustaja, tasapainottaja maallisen ja henkisen maailman välissä. Toinen kuppi on vielä Neitsyen edustaman maan puolella ja toinen kuppi tuonpuoleiseen siirtyvän Skorpionin puolella. Jos jompi kumpi kuppi on liian painava, Vaaka on epätasapainossa ja henkinen kasvu häiriintyy. Kuppien on oltava tasapainossa ja silloin ihminenkin on vakaa ja kokee sisäistä rauhaa.”

Billy ei sanonut siihen mitään.

Se, että Kaloista usein sanottiin heidän leijailevan ”pää pilvissä” tai elävän ”omassa maailmassaan” piti paikkansa Gillianinkin kohdalla – hän saattoi minä hetkenä hyvänsä melkein poistua läsnä kehostaan ja kadota haavemaailmaan, jolloin ei välttämättä palautunut nykyhetkeen takaisin ilman jotain konkreettista herätettä. Usein hän ei edes huomannut, kuinka uiskenteli merenneidon tavoin yhä kauemmas, yhä syvemmälle merten syvyyksiin ja hukkasi suuntavaistonsa siitä, kuinka päästä takaisin kotiin. Vedenalainen maailma – oikea ja metaforinen – vain oli niin kiehtova, niin mystinen ja salaperäinen, että se vei kerta kaikkisen mennessään.

Kaloista sanotaan, että he ovat kaikista uneliaimpia ja mielikuvitusrikkaimpia ihmisiä. Se oli omalla tavallaan kaunista, mutta oli siinä kääntöpuolensakin: oikean maailman karu kovuus saattoi ajaa Kalat pakenemaan todellisuutta kuviteltuihin maailmoihin, joissa kaikki oli hyvin.

”Maa kutsuu.”

”A-ai mitä?” Gillian oli unohtunut katselemaan Dianan ja Hugon punakoita, uneliaita kasvoja.

”Että älä nyt kuitenkaan ihan kaikkea usko, mitä noista puhutaan. Horoskoopeista. Ne on pääasiallisesti kuitenkin vain viihdettä.”

Gillian hymyili sympaattisesti. Ei hänen tarvinnut selitellä sitä; astrologiaan ei uskota. Sen tiedetään tulevan totuudesta intuitiivisesti.

Mutta toisaalta… hänhän oli Kalat. Hän eli toinen evä mielikuvitusmaailmassa.

Kalla Cupin teema, horoskoopit, eivät oikein sanoneet mulle mitään. Ei mulla ole mitään hajua, mitä se tarkoittaa että mä olen kalat. Eikä Kalla CUPin sivujen luettelo sitä oikein avannut. Se kuvaili kaloja ainakin romanttisiksi ja tunteellisiksi. En mä oikein osaa arvioida, sovinko erityisen hyvin näihin termeihin. Haaveileva mä kyllä olen. Nytkin, Ilvessoiden hevosautossa ensimmäistä matkatuntia istuessa, haaveilen siitä, että Sonja olisi puoli sekuntia hiljaa, että me Eskon kanssa selvittäisiin meidän ekoista yhteisistä radoista läpi ja ettei Noksu tee meistä ihan naurunalaisia radalla. Jos meillä menisi edes vähän paremmin, kuin Storyn Cupissa, olisin tyytyväinen. Eka osakilpailu oltiin skipattu Noksun haavan takia, toka oli ollut ihan farssi ja loppujen lopuksi olin perunut osallistumisen kolmoseen. Toisinaan mun isoin haave on, että mun elämään olisi rymistellyt joku vähän normaalimpi hevonen. Vaikka kyllä Noksu on mulle rakas.

”Ja mä olen kaksonen, joten…”
Sonjan höpötys ei ole hiljennyt, vaikka se on ajanut melkein koko päivän. Matkan aikana mulle selvisi, että se on varsinainen horoskooppi intoilija. Nyt se onneksi parkkeeraa hevosrekan siistiin riviin muiden viereen ja joutuu keskeyttämään lauseensa, jotta me voidaan alkaa ottaa hevosia rekasta. Kilpailupaikalla on täysi tohina, ja Noksu huutelee ohi kulkevalle kimolle ruunalle kuin parempikin casanova. Mä muistan, että sekin taitaa olla kala. Muistan lukeneeni, että kalahevoset haluavat olla huomion keskipisteitä. Pitää paikkansa, totean mielessäni (ainakin Noksun kohdalla). Samaan aikaan ori tönäisee mua päällään, ikään kuin todetakseen että ”hei haloo, muista mut”. Hymähdän ja rapsutan sitä. On se hyvä hevonen, vaikkakin välillä vähän raskas.

Esteluokat pyörivät vielä, kun me on saatu orit autosta karsinoihin kotiutumaan. Nita ja Sonja häviävät jo hotellille, mutta minä jään pyörimään kisapaikalle. Esteratsastusta on hauska seurata, vaikka suurempien esteiden hyppääminen kauhistuttaa mua. Sievä rautias suorittaa haastavan radan puhtaasti, enkä voi kuin ihailla. Vaihdan muutaman sanan Liinun kanssa, joka kertoo että paikalla pitäisi olla muutama muukin Seppeleläinen. En ehdi saada selkoa, miten sillä ja Whinnyllä oli mennyt tänään, koska Liinulla on kiire. Toivotan kuitenkin onnea huomisen kouluun, ja samalla tajuan, että me kisataan samassa luokassa, mulla on vaativassa A:ssa molemmat hevoset. Sentään Esko ei ole kala, se menisi jo liioitteluksi.

Uni on tehnyt hyvää, edellisen päivän pitkä ajomatka oli saanut mut hieman jumiin ja olin jo epäillyt, miten kykenisin ratsastamaan neljä rataa tänään. En ole ennen kilpaillut yli kahta luokkaa saman päivän aikana, koska mulla ei koskaan ole ollut alla kuin yksi ratsu. Aamun aikana hevosia letittäessä unisuus muuttuu pieneksi jännitykseksi. Törmään talleilla aamun aikana Misteliin ja Mannyyn. Mistelille toivotan onnea luokkaan, Mannyä vain moikkaan hätäisesti ja pohdin, mitä se Kallassa tällä kertaa. Ehkä se on taas päässyt kisahoitajaksi (vaikka en kyllä tiedä, kuinka suurella innolla). Ennen kuin lähden verkkaamaan Eskoa, me käydään Nitan ja Sonjan kanssa suunnitelma läpi. Mä verkkaan Eskon ja ratsastan vaativan B:n. Sen jälkeen palaan talleille ennen A:n alkua, Sonja laittaa mulle Noksun kuntoon ja ottaa Eskon kävelytettäväksi että se pysyy lämpimänä. Me lähdetään Nitan kanssa verkkaamaan Noksua ja Rubenia. Mä vaihdan takaisin Eskoon muutama minuutti ennen meidän valmistautumiskutsua, ja Sonja ottaa taas Noksun.

Kävelyttäessäni Eskoa kohti verkkaa mua stressaa hieman kahden hevosen välillä tasapaino, ja Noksu selvästi aistii mun stressin, mutta koitan keskittyä siihen mitä ollaan tekemässä. Jos mä unelmoin jonakin päivänä kunnolla kisaamisesta, mun täytyy hallita stressiä. Tosin kilparatsastajan ura tässä vaiheessa näyttää epätodennäköiseltä mulle, yleensä ne aloittaa jo muksuina. Todennäköisesti musta vain tulee ratsastuksenopettaja ja ratsastan silloin tällöin nuoria hevosia lähinnä kotosuomessa ja lähimaissa, haaveillen loppuikäni isommista ympyröistä. Jos koitan venyttää mun optimismia, onhan se hienoa, että mulla on mahdollisuus kilpailla nykytasollani, koska suurin osa ei pääse tännekään, mutta kyllä mä myönnän, että haluaisin lisää.

Huojennuksekseni mä onnistun hevosvaihdoissa aika hyvin, vaikka kerran luulenkin hukanneeni Sonjan ja Eskon, ja ehdin jo käydä päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot startista myöhästymisestä orin mahdolliseen pakomatkaan. Löydän ne kuitenkin neljä minuuttia myöhemmin tallin takaa, missä Sonja on unohtunut höpöttämään jollekin tuttavalleen. Mulla menee vielä pari minuuttia lisää saada se jatkamaan matkaa, jotta me voidaan vaihtaa hevosia, mutta sen jälkeen ehdin vielä radalle Eskon kanssa hyvin. Rautiaankirjava on omaani verrattuna ihanan miellyttämishaluinen ja tuntuu kokoajan kysyvän multa ”hei, mitä seuraavaksi?”, sitä on ilo ratsastaa.

Kisojen jälkeen illalla Nita vetää mut sivuun ennen hotellille paluuta.
”Me on Markuksen kanssa mietitty, että me hankittaisiin vielä toinen lapsi”, se täräyttää ja epäröin vähän, miettien, miten tämä liittyy muhun. En kuitenkaan ehdi vastaamaan.
”Mutta se tietenkin keskeyttäisi mun ratsastusuran, eikä meillä ole oikein ketään muuta, joka pystyisi kilpailemaan vaativaa A:ta pidemmälle. Eemeli voi mennä siihen saakka, mutta se ennemmin menee kenttää, eikä kouluratsastus sitä sen pidemmälle oikein kiinnosta. Tinjan selkä ei kestä enää kilpailemista, vaikka se kotona ratsastaakin, ja Sonjalla ei ole mitään kiinnostusta kilpailla. Me vähän mietittiin, että haluaisitko sä ratsastaa meidän hevosia? Mua kiinnostaisi muutenkin tulevaisuudessa keskittyä jalostukseen eikä kilpailuun.”
”Eh… Mutta en mäkään ole kisannut kuin PSG:tä”, on ainoa mitä kykenen sylkemään ulos hieman epävarmasti.
”Toistaiseksi, mutta sä olet lupaava ratsastaja – myös Tinja on sitä mieltä, ja se sun valmentajana tietää. Tää ei tietenkään olisi edes ajankohtaista vielä pitkään aikaan, tuskin ennen kuin joskus vuoden päästä, mutta halusin vain kysyä sulta jo etukäteen. Eikä sun tietenkään tarvitse päättää nyt tai edes lähiaikoina, mutta harkitse asiaa.”
”Joo, mä harkitsen”, lupaan. Mun päässä pyörii vähän, enkä oikein osaa tiedä mitä ajatella. Mulla on opintojakin vielä pari vuotta jäljellä, ja vaikkei Seppele ole se mun unelmien huipputalli kilparatsuineen, olen siellä olon aikana ihastunut paikkaan ja sen tunnelmaan. Mulla on kaikki hyvin Seppeleessä.

#kallacupsagittarius #cupgaala2021

Tänään oli taas niitä päiviä, kun sai hävetä silmät päästään jo traileriparkissa. Alvan päässä viirasi tänään jopa ehkä hieman enemmän kuin tavallisesti. Oltiin oltu Auburnissa jo lukuisia kertoja aiemminkin, olihan tämä jo vuoden neljäs osakilpailu, mutta silti tammani käyttäytyi, kuin olisi juuri joutunut aivan vieraalle ja ennen kaikkea hyvin vaaralliselle planeetalle. Silmät pyörien ja sieraimet lautasena Alva pyrähteli narun päässä milloin mihinkin ilmansuuntaan ilman mitään tolkkua. Tunsin otsavaltimoni sykkivän kahta kauheammin aina, kun musta tamma avasi suunsa vihlovaan hirnumiseen, mutta yritin silti tuudittautua positiivisuuteen. Monesti tamma oli ratsuna ollut oikein pätevä juuri niinä päivinä, kun en sen hysterian takia meinannut päästä edes kyytiin.

Sitkeä positiivisuuteni alkoi karista, kun edes verryttely ei enteillyt mitään hyvää. Etenemistä löytyi kyllä, mutta suurimmilta osin ainoastaan ylöspäin ja eteenpäinkin vain vauhdikkaina kiihdytysvetoina. Sanoin verryttelyssä ainakin sata kertaa anteeksi, kun aiheutimme kaikille kanssamme samanaikaisesti verryttelyyn joutuneille ratsukoille ylimääräistä ahdistusta yleisen kisajännityksen kaveriksi. Alexandre Raineen ratsastama Lunary Illusion meinasi tyystin hermostua, kun Alva päätti kertaalleen rynnistää tamman luokse turvaan nähtyään maneesin laidalla jotain mukamas pelottavaa, ja Oskari Käkiharjun komea Thornspike keräsi itseensä kierroksia katsellessaan tammani sekoilua. Ainoa, joka välttyi suuremmilta rytmikatkoksilta, oli Nikolai Karevaaran Loge, joka oli hiljattain muuttanut meille Kultasaareen asumaan. Nikolai tunsi jo Alvan metkut ja tiesi pysyä toisessa päässä maneesia.

”Ei helvetti nyt, ootko sä hevonen vai helikopteri?” ärähdin tuskaisesti Alvan pomppiessa jäniksen lailla suunnatessamme verryttelypäädystä kohti kilpa-areenaa. Katsomosta katsottiin meitä kummeksuen; osa taisi miettiä, mitä tällaisella hevosella tehdään vaativan tason kilpailuissa, kun taas toiset hymyilivät minulle osaa ottaen. Kauemmas muista hevosista päästessään Alva tuntui kuitenkin hieman rentoutuvan. Kierroksilla se oli edelleen, mutta askeleet alkoivat edetä myös eteen eivätkä vain ylös. ”Sä oot kyllä yks iso mysteeri koko tamma. Mutta mennääs nyt näyttämään niille, että kyllä sä vaativan kisoihin kuulut”, supisin Alvalle odotellessani lähtömerkkiä.

Alva ei ollut parasta mahdollista itseään radalla, sillä edelleen se tuntui hieman juoksevan alta pois. Arvostelupaperissa tulisi varmasti lukemaan jotain kiireydestä, mutta toisaalta kaikki liikkeet tapahtuivat niin millilleen oikeassa pisteessä ja hyvässä, tasaisessa (joskin hieman nopeassa) rytmissä, että jopa sijoittuminen alkoi yhtäkkiä tuntua mahdolliselta. Onneni kukkuloilla tein hyvin amatöörimäisen virheen unohtamalla tyystin, millaisen pommin selässä istuin, ja annoin luottavaisin mielin pitkää ohjaa suunnatessani pois areenalta. Alva käytti tilaisuuden hyödykseen, kuin panttivanki joka näkee tilaisuutensa koittaneen, ja pinkaisi laukassa kohti verryttelyn ovea päästäkseen ilmeisesti vihdoin ulos tästä ahdistavasta hallista. Maneesin laidalla koko ajan valppaana ollut veljeni kuitenkin astahti ajallaan eteen, ja Konstaan jostain syystä enemmän kuin minuun luottava Alva seisahtui hänen eteensä puuskuttaen. ”Useamminkin kannattaa tulla helikopterilla kisoihin”, totesin virnistäen. Konsta katsoi minua kulmat kurtussa. ”Me ollaan rikkaita, muttei ihan niin rikkaita”, hän totesi silittäessään Alvaa rauhoittavasti. ”Se oli vertauskuva”, mutisin tajuttuani, ettei Konsta ollut kuullut aiempaa kommenttiani.

#kallacupsagittarius #cupgaala2021 #kallacup2021

Kilpailutuotos löytyy Minin päiväkirjasta ja gaalatuotos täältä. Kiitos vielä upeasta kilpailuvuodesta koko Mangovian porukan puolesta, ollaan saatu kivasti ihania ruusukkeita hevosten sivujen täytteeksi!

#cupgaala2021 #kallacup2021 #kallacupsagittarius

Alex Kristensen gaalan jatkoissa…
Kolmas daiquiri poltti kurkkua, kun vedin viimeisen kolmasosan kokonaan alas. DJ:n basso sai veren kiertämään kuin itsestään ja päässä huippasi. Oli paska olo. Tämä vuosi oli varmaan yksi huonoimmista kilpailuvuosista tähän mennessä. Heinäkuun Power Jumpissa ei ylletty yhdessäkään luokassa sijoituksille ja loputkin kisat olivat menneet aivan sivuun. Pudotettuja puomeja ei varmaan voinut kaksin käsin laskea. Treenit olivat olleet niin rankat ja turhauttavat, että osa vuoden 2021 Kalla Cupeistakin menivät ohi, ja nyt hädin tuskin saatiin yksi sija. Sinne meni Pro rankingit.

Käännyin baarilta katsomaan muiden kutsuvieraiden sumuiseen parveen. Kaikki liikkui vähän tahmeasti, tai sitten liian nopeasti, sitä oli vaikea erottaa. Basson pumppaus sai varpaat hakkaamaan lattiaa ja vähän teki mieli lähteä heilumaan tanssilattialle. Yhdessä nurkassa näytti olevan tilaa.

Jätin tyhjennetyn lasini baaritiskille ja otin tukea tiskin reunasta, kunnes huippaus rauhoittui. Huomenna kyllä kaduttaisi. Lähdin tanssahdellen ihmismassaa kohti, vetäen mitäänsanomattoman, rennon ilmeen naamalleni. Ennen kuin pääsin edes tanssilattialle saakka, jonkun pidemmän kaverin olkapää tuli tielle ja horjahdin taaksepäin yllätyksestä ja äkillisestä yhteentörmäyksestä.

Musiikin melun yli kuului jotain anteeksipyynnön tapaista, kun ruskeahiuksinen mies hieman avoimessa punaisessa kauluspaidassa kääntyi katsomaan minuun. Siristin silmiäni ja aivot raksuttivat läpi osallistujalistaa; tyyppi näytti jotenkin tutulta.

Kohautin olkiani anteeksipyynnön vastaanottaakseni ja miehen yllätykseksi alkoholin päättäväisyydellä nappasin kiinni tämän käsivarresta ja jatkoin suuntaani tanssilattialle, kun kaiuttimista alkoi kuulua It’s Raining Men biisin remixatut, mutta tutut sävelet.

Huomenna kaduttaisi, mutta ehkä mä tän hauskanpidon nyt ansaitsisin paskan vuoden päätteeksi.


Perjantaina 26.11.2021, esteratsastuksen luokka 6, 150 cm, ratsuna Orange Wood's Lovemix Z
Kisojen vika luokka, tasona 150 senttiä, alla ratsu, jolla on ollut varmaan vuoden paskin kisapäivä. Edellisessä luokassa oltiin hädin tuskin päästy uusintaan ja siellä puomit iloisesti kolisi alas. Lovely taisi ottaa siitä nokkiinsa ja nyt tamma aktiivisesti luimuili mulle, muille ihmisille ja joka ikiselle hevoselle, joka tuli vastaan. Onneksi olin ottanut mukaan rasiallisen punaisia nauhoja, joilla tamma oli nyt koristeltu hännästä otsaharjaan.

Odottelimme molemmat hieman närkästyneinä maneesin sisäänkäynnin luona, odotellen, että mahtuisimme verryttelemään. Olin jo aloitellut kentällä, jossa ei ollut hetkeen ketään, kunnes sitten se täyttyi yhtäkkiä varmaan tusinasta ratsukosta, jotka halusivat päästä valmistautumaan päivän viimeiseen luokkaan. Nyt sitten seisoskeltiin jonossa maneesiin ja perkele kun alkoikin tulla kylmä. Belgiassa ei ollut ihan näin jäistä tähän aikaan vuodesta, pakkasta oli varmaan 10 astetta.

Lopulta sieltä sitten ilmestyi edellinen kilpaileva ratsukko, Oliver Koosch kirjavalla orillaan, ja pääsimme verryttelemään lämmitettyyn halliin. Huokaisin helpotuksesta, kun tajusin, että seuraava kilpailija, Näyhö, oli jo siirtynyt suoritukseensa viereiseen maneesiin, eikä meidän kanssamme ollut kuin Ruusuvuori ruunikolla orillaan. Nousin siis uudelleen ratsaille ja lähdin verryttelemään Lovelya ravissa ja laukassa.

Toinen ratsukko pysytteli nätisti omalla puolellaan maneesia, josta olin yltäkylläisen kiitollinen. Lovely oli kiukusta tiukka, mutta taipui kuitenkin nätisti pyyntöihini ja pääsi keskittymään tekemiseen toisen hevosen vahtimisen sijasta. Molemmat onnistuimme rentoutumaan hieman.

Ruusuvuoren vuoro olisi pian tulossa, joten päätin heittää sivuun omat ylimääräiset kamat, kuten enkkuviltin, jonka olin pitänyt tamman yllä, ettei kylmä iskisi aivan heti. Pysähdyin siis kulmaukseen sopivassa kohtaa ja aloin kiskoa vilttiä oman perseeni alta, kun maneesissa kaikui yhtäkkinen metallinen kolahdus ja Lovely säikähti aivan totaalisesti. Tamma pinkaisi altani valtavin sivuaskelin, enkä kerennyt kuin tarrata ohjista pysyäkseni perässä. Jossain maneesin ovella pilkahti valkoista (uusi verryttelijä?), mutta se ei edes ollut aktiivisin pelkoni, kun yhtäkkiä olimme joutuneet ruunikon orin tielle, jossa se laukkasi kohti estettä ratsastajan huutaessa: ”Out of the way!”

Itse säikähtäneenä, panikoivan hevosen satulassa, keräsin ohjat ja pyysin Lovelyn äkkiä sivuun ratsukon tieltä ja huusin jotain anteeksipyynnön kaltaista pala kurkussa ja sydän tykyttäen. Siinä seisoimme, molemmat hieman henkeä haukkoen, kun kaiuttimista kuulutettiin seuraava ratsukko suoritukseen.

Tästä molempia hieman järkyttäneestä lähes päälle ratsastuksen kohteeksi joutumisesta virhepisteet todennäköisesti sitten johtuivatkin. Kyllä jäi kismittämään, kun melkein olisimme sijoille yltäneet…

(jälkimmäinen tarina tulee löytymään myös Lovelyn päiväkirjasta)

#cupgaala2021

Aava Heljänteen gaalailta oli sujunut tähän mennessä loistavasti. Hän oli taputtanut palkintojen jaossa kätensä kipeiksi (erityisen lujaa Oliver Hamaran kahdeksannen sijan kohdalla), syönyt loistavaa ruokaa ja seurustellut sivistyneesti muiden ratsastajien kanssa. Sen lisäksi hän oli suostutellut Veronican antamaan GG:n kanssa kilpailemisen hänen kontolleen tulevalle kaudelle, joten ilta ei olisi paremmin sujua. Aava siemaili nyt liian monetta pommac lasillistaan Villa Atsalean seinän vieressä ja kuunteli livebändin soittoa. Hän oli hukannut Aaronin jonnekin väenpaljouteen ja haravoi katsellaan juhlakansaa. Miekkonen oli väittänyt hakevansa lisää juotavaa, mutta epäili vahvasti Aaronin sanojen paikkaansa pitävyyttä. Luultavasti introvertti oli ulkoistanut itsensä jonnekin Atsalean ulkopuolelle ja keräsi taas sosialisoimiseen tarvittavia aivojensa osia. Siitä puheen ollen Aava kiinnitti katseensa yhteen monista vieraista harkitsi vahvasti lipuvansa vaivihkaa tytöstä ohi ja aloittavansa juttutuokion.

Hän olisi nimittäin mielellään yrittänyt hieroa tuttavuutta sinitukkaisen tytön kanssa, joka näytti suurinpiirtein Aavan ikäiseltä, muttei missään kohti ehtinyt etsiytyä keskusteluun mukaan, kun tyttö vaihtoi keskustelukumppaniaan reippaasti lennosta. Miten sillä edes riitti energiaa tuollaiseen sosialisoimiseen, sitä Aava ei tiennyt. Brunette kaivoi puhelimensa tummanvihreän housupukunsa taskusta ja mietti oliko se tällaisissa tilaisuuksissa liian epäkohteliasta. Viestikeskustelu Aaronin kanssa aukesi ja Aava oli juuri lähettämässä nuorelle miehelle viestiä missä ihmeessä tämä luurasi, kun joku käveli hieman turhan läheltä Aavan olkapäätä ja tytön tasapaino horjahti. Samassa rytäkässä horjahti myös puhelin, joka lensi kauniissa kaaressa suoraan kahden vieressä keskustelevan miehen jalkojen väliin. No voi hemmetti Aava ajatteli ja pyrki vaivihkaa työntämään puhelintaan korkkarin kärjellä itseään kohti. Homma ei toiminut ja toisen miehen jalka kävi jo vaarallisen lähellä kännykän vasta uusittua näyttöä.

“Hei anteeksi?” tyttö kysyi ja toivoi olevansa tarpeeksi kohtelias keskeyttäessään miesten keskustelun. Kumpikin käänsi päätään ja katsoi häntä.
“Sorry?” Voi nyt tuplahelvetti Aava kirosi päässään ja muistutti luultavasti peuraa ajovaloissa. Englannin puhuminen tästä vielä puuttuikin. Brunette kyllä puhui ja ymmärsi kieltä hyvin, mutta se tarkoitti lähinnä koulun kuunteluita ja valmiilta nauhalta tullutta artikuloitua puhetta. Oikeassa tilanteessa sen käyttäminen sai koko tytön aivan lukkoon ja unohtamaan kaikki sanat.

“Hi uhm, sorry can you… could you please move a little bit? My phone fall - I mean fell”, brunette yritti pakottaa sanat suustaan. Aava tunnisti vanhemman miehen kasvot jostain, mutta nuoremman ilmestyksen naama ei sanonut hänelle mitään.
“Of course”, nuorempi sanoi ja kumartui Aavan yllätykseksi noukkimaan puhelimen lattialta. Tyttö kiitti kohteliaasti ja yritti sitten livistää mahdollisimman pikaisesti paikalta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vanhempi miehistä avasi nimittäin sanaisen arkkunsa ja Aavan englannin ymmärrys alkoi toden teolla tehdä tenää.
“You were the one who rode that sassy arabian stallion in Power Jump”, mies solkotti niin nopeasti ja niin vahvalla saksalaisella aksentilla, että hyvä, että Aava sai edes Power Jumpista selvää.
“Ööh, yes?” Tytön päässä löi täysin tyhjää miehen henkilöllisyydestä, eikä hämmennystä yhtään auttanut, että kyseinen mies muisti hänet neljän kuukauden takaa Malibulla ratsastamisesta. Aavan epämääräisen vastaukseksi tulkittavan ynähdyksen jälkeen tuli tyhjentävä kertomus Power Jumpin radasta, josta tytöltä meni puolet täydellisesti ohi. Yleensä Heljänne oli kuin kotonaan sosiaalisissa tilanteissa, mutta tämä meni pahasti yli ymmärryksen. Siksi brunette teki pahimman mahdollisimman rikkeen ja valehteli puhelimensa soimisesta livistäen tällä kertaa ihan oikeasti. Vanhempi mies toivotti loistavaa iltaa ja jäi kertomaan juttukaverilleen luultavasti jotain aivan yhtä korkealentoista tarinaa.

Toivuttuaan nöyryyttävästä kohtaamisestaan Aava näki kauempana Veronican juttelemassa Lidian kanssa. Naisen tummansinisen housupuvun selkämys oli avoin ja vaalean raidalliset hiukset kieppuivat kiharoina selkään. Ja herranjumala, oliko siveyden sipuli Railakalla kyljessään tatuointi? Tästä pitäisi ottaa joskus selvää, kun nainen sattuisi samaan aikaan tallille Angeloa ratsastamaan Aava ajatteli ja siemaisi pommacia lasistaan. Vertsun katse huomasi hänet ja hymyili lämpimästi. Bruneten hiukset oli kiedottu nutturalle niskaan ja pitkä harmahtava mekko liikahteli naisen vaihtaessa painoa jalalta toiselle. Aava kohotti lasiaan hieman ja nyökkäsi tallinomistajalle. Aavan itsensä pitäisi luultavasti piakkoin pistää jalkaa toisen eteen ja hiipiä hotellia kohti, ennen kuin Amanda Hamaran äidillinen hössötys nukkumaanmenoajoista alkaisi.