Romahduspisteessä

Kaksi päivää toimihenkilönä kenttäratsastuksen viimeisten osakilpailuiden oli tuonut mulle paitsi helpotusta ensi viikonlopun starttimaksuihin, pakottanut mut kohtaamaan ne ajatukset, joita olin monta päivää yrittänyt haudata muka kiireiseen arkeeni. Kun Jesse oli yrittänyt maastokokeen verryttelyssä tavoitella katsettani, mulle vaistomainen (ja täysin luontainen) reaktio oli ollut katseen kääntäminen pois. Tämänpäiväisessä rataestekokeessa mun oli ollut pakko seurata Jessen ja Inkan suoritusta lähietäisyydeltä ja se olikin ollut lopulta syy siihen, että olin päättänyt käyttää tauon ennen viimeisen luokan alkamista hyödyksi.

Mun sydämeni hakkasi levottomana rinnassani ja jos se vain olisi voinut pakottaa jalkani pysähtymään, se olisi tehnyt juuri niin pelkurimaisesti. Harpoin ulos maneesista tiedostaen, ettei aikaa ollut hukattavaksi ja aloin silmäillä ympäristöä hakien sieltä tuttua ratsukkoa. Kirjava Inka oli helppo tunnistaa muiden hevosten joukosta jopa tamman selkään heitetyn fleeceloimen alta, enkä antanut itselleni enää aikaa perääntyä.

"Jesse", huhuilin hakien ääneeni sellaista voimakkuutta, jolla Jesse kuulisi mut ilman, että aiheuttaisin reaktiota muissa pihalla kävelevissä ihmisissä hevosineen. Ilme kasvoillani olisi varmasti näyttänyt ulkopuolisen silmään neutraalilta, mutta todellisuudessa olin lähellä romahduspistettä.

Odottaessani luokan lopullisia tuloksia, kävelytin Inkaa maneesin lähettyvillä ajatuksiini vaipuneena. Kuten arvata saattaa, ei siellä päässä mitkään kisajutut pyörineet vaan Matilda.

Siksi luulinkin kuulevani harhoja, kun tuttu ääni kutsui minua ja hämilläni käännyin äänen suuntaan.
Joko kuulin ja näin harhoja, sillä Matilda käveli minua kohti, mutta kun hän pääsi luokseni, tajusin ettei hän ollut mielikuvitukseni tuotetta.

"Hei", sanoin hiljaa ja sain jonkinlaisen surumielisen hymyn taiottua kasvoilleni.
Emme olleet puhuneet toisillemme sanaakaan sen jälkeen, kun Matilda oli pari viikkoa sitten poistunut luotani enkä ollut olettanutkaan, että kuulisin hänestä ihan heti.

Olin päässyt siihen pisteeseen, että olin alle kahden metrin päässä Jessestä, enkä siis voinut enää perääntyä. Samalla aloin piinaavan hitaasti ymmärtää, ettei mulla ollut mitään aavistusta, mitä sanoisin - tai ylipäänsä haluaisin sanoa.

"Hei", henkäisin takaisin ja keskityin hetken pelkästään hengittämiseen, ettei sykkeeni kohoaisi yhtään enempää. Vihreisiin silmiin katsominen oli vielä vaikeampaa kuin olin kuvitellut, koska vaikka olin tehnyt radiohiljaisuutemme aikana mielikuvaharjoituksia kohtaamisestamme, tilanne oli silti moninkertaisesti haastavampi, pelottavampi ja ennen kaikkea todellisempi.

"Teillä meni hyvin", totesin ja vaikka mun teki mieli hymyillä vähän, kasvoni olivat kangistuneet ilmeettömiksi. Niinpä mä vain katsoin Jesseä, annoin käteni Inkan nuuhkittavaksi ja vaihdoin painoa ahdistuneena jalalta toiselle.

"Niin kai", huokaisin. Ei meidän kisat aivan penkin alle menneet, mutta olisihan ne voineet sujua paljon paremminkin.
Katselin Matildaa ja vaikka kuinka olisin halunnut koskettaa häntä, en uskaltanut.  Tyydyin vain silittelemään Inkan kaulaa.

"No..." yskähdin hermostuneena yrittäen keksiä jotain sanottavaa tumman möykyn kasvaessa vatsassani kovaa vauhtia.
"Miten voit?"

Turhautuneena hieraisin leukaani ja kirosin itseni alimpaan helvettiin.
Miten voit?! Kas kun en kuulumisia kysellyt niin kuin tässä jotkut hyvänpäivän tutut keskustelisivat.

En tiedä oliko lohdullista vai entistä ahdistavampaa, että huomasin Jessen levottomuuden. Ei kai kukaan olisi nauttinut sellaiseen tilanteeseen joutumisesta, mutta tuntui inhimilliseltä, että olimme molemmat niin jähmeitä.

"En kovin hyvin", vastasin rehellisesti. Vaikken tavoittanut sitä samaa pettymystä ja vihaa, jota olin aluksi tilanteen selvittyä tuntenut, en mä olisi millään voinut väittää, että kaikki olisi ollut hyvin. Ei tietenkään ollut, kun suhteemme oli ollut vaakalaudalla jo hetken ilman selkeää ratkaisua suuntaan tai toiseen.

"Entä sinä?" päädyin kysymään niin solidaarisuudesta kuin halusta tietää, miten Jesse koki tilanteen. Vaikka mun oli vaikea niellä tapahtunutta silkkana vahinkona, ei mun sydämeni taipunut toivomaan Jesselle loppumatonta omantunnontuskaa.

En minä olettanutkaan, että Matilda vakuuttelisi voineensa loistavasti ja kaikki olisi ollut ruusuilla tanssimista, mutta silti lannistuneena laskin katseeni ratsastussaappaiden kärkiin.

"Huonosti", myönsin.
Sofia oli pitänyt minut kiireisenä viikon sen jälkeen, kun olin saanut kerrottua Matildalle koko totuuden mitä minun ja Innan välillä oli tapahtunut, mutta kun olin ollut yksin, oli kaikki ajatukset ottaneet vallan minusta.

"Minä... Minulla on ollut ikävä sinua", takeltelin.

Jessen sanat olivat kuin isku vasten kasvoja. Ulkona puhaltava viima tuntui pureutuvan takkini läpi yhdessä niiden kanssa saaden mut värähtämään.

"Se tässä onkin pahinta", sanoin, pakottaen katseeni pysymään Jessen kasvoissa siitä huolimatta, ettei mies katsonut mua silmiin. Kun katsoin niitä kasvoja, tunsin edelleen kaikki samat tunteet, joita olin tuntenut ennen pudotusta. Ennen hetkeä, jona Jesse oli liittynyt muiden mulle pettymyksen aiheuttaneiden joukkoon, vaikka se oli viimeinen asia, jonka olisin halunnut tapahtuvan.

Tunteet eivät olleet kadonneet mihinkään ja mä tiesin kokemuksesta, etteivät ne haihtuisi pois vielä pitkään aikaan.
"Mutta en mä näe tälle tilanteelle kuin yhden ratkaisun", sanoin ääni hiljaisena, taistellen pettymyksen aaltoa vastaan. Mä en voisi huijata itseäni taas ja antaa armonaikaa suhteelle, joka oli saanut liian suuren särön.

Pureskelin alahuultani taistellen kyyneliä vastaan. Minä olin syypää tähän enkä voinut saati halunnut romahtaa siinä kaikkien edessä.
Kyllähän minä ymmärsin, mikä se ratkaisu oli.

Pakotin katseen ylös ja ennen kuin uskalsin kohdata Matildan silmät, katselin levottomana ympärilleni.
"Se oli ihan oikeasti vahinko", sanoin niin hiljaa että tuskin kuulin sitä itsekään.

Selvittelin hetken kurkkuani jotta saisin murtumispisteessä olevan ääneni kuuluviin.
"Mutta ymmärrän kyllä ettet pysty luottamaan minuun enää ikinä enkä voi sitä sinulta pyytääkään saati vaatia", sanoin.
"Enkä anella anteeksiantoa."

Tuijotin Jesseä ja hyväksyin sen, että jotain mun sisällä murtui taas. Tunteet yrittivät kamppailla taas järkeä vastaan, koska mä en olisi missään olosuhteissa halunnut joutua sanomaan sellaisia sanoja. Sen sijaan olisin halunnut vakuutella itselleni, ettei tapahtuneella ollut vaikutusta meihin ja että mä kyllä pääsisin siitä yli.

"Sä saat anteeksi", vastasin nieleskellen. "Enkä mä halua kantaa sulle mitään kaunaa. Mä en vaan usko, että me oltaisiin enää vakaalla pohjalla."

Inka pukkasi kättäni, joka oli lopettanut tamman turvan rapsuttamisen jo hetki sitten. Yritin taas hymyillä, mutta koska sellainen tunteellisuus oli ryöpsäyttää kaikki muutkin tunteet ulos ja mun täytyisi toimia liputtajana vielä yhdessä luokassa, mun oli pidettävä itseni kasassa.

Pudistin vain päätäni. En minä ansainnut mitään anteeksiantoa.
Minä olin pettänyt Matildan luottamuksen pahimmalla tavalla eikä sitä voinut enää saada takaisin.

"Minä tiedän sen", sanoin vatsassa olevan möykyn kiivetessä kurkkuuni saaden samalla kaikki raajani tunnottomiksi ja hengityksen kiihtymään.

Olisin halunnut kertoa Matildalle, kuinka rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta ikinä, muttei minulla ollut oikeutta sanoa niin. Ei enää.

Nyökkäsin ja räpyttelin silmiäni, jotka tuntuivat hetkenä minä hyvänsä täyttyvän kyynelistä. Mä olin niin pahoillani tapahtuneesta, että vaikka tiedostin Jessen tekojen suoran vaikutuksen lopputulokseen, mielessäni olivat useaan kertaan vaeltaneet kysymykset siitä, olisinko voinut tehdä jotain paremmin ja enemmän.

"Mun täytyy lähteä liputtamaan viimeinen luokka", totesin ääni lopullisen koruttomana, kun maneesin ulkokaiuttimista kantautui Pennan ääni, joka valmistautui joko kertomaan tuloksista tai seuraavan luokan alusta. Mulla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä ihmettelemään sitä, koska mun täytyisi joka tapauksessa olla pian takaisin asemissa.

"Mä haen mun tavarat joku ilta", mumahdin vielä ennen lähtöäni. "Nähdään."
Vasta ympäri käännyttyäni huomasin näkökenttäni sumentuneen. Purin huultani katkaistakseni poskillani vierivien kyynelten virran, pyyhin kasvoni ja päätin selvitä vielä yhden luokan yli.

"Niin", mutisin katseen laskeutuessa takaisin kengän kärkiin. Oli pakko sulkea silmät hetkeksi ja yrittää saada itseni kasattua, mutta helvetin vaikeaa se oli.

"Minä... Laitan ne kasaan valmiiksi", puuskahdin ääni väristen ja kun nostin katseeni takaisin Matildaan, hän oli jo kääntynyt ja lähtenyt.
Lamaantuneena seisoin vain paikoillani tunteiden myllertäessä sisälläni.
Se siitä sitten.

"Tiukka kisa", Milan ääni kuului viereltäni.
"Painu sinä vittuun siitä", murahdin ja nykäisin tarpeettoman kovakouraisesti Inkan liikkeelle jättäen taakseni molemmat exäni.