Joukkuehengestä

Maanantai 6.4.2020, Auburnin maneesin kahvio
@Sarah R.

Vaikka palauttavan ratsastuksen olisi ihan hyvin voinut hoitaa auringonpaisteen täyttämällä ja keväästä pölisevällä kotikentälläkin, oli tuntunut paremmalta lähteä maneesille. Harry oli kuitenkin aina ollut hyvä matkustaja, ja niinpä se oli tänäänkin lastautunut helposti yhden pojan voimin. Treeniä ei ollut voinut juuri treeniksi kutsua, mutta paremmalla pohja oli ollut huomattavasti mukavampi verrytellä. Tammankaan ei ollut tarvinut varoa askeliaan tai jännittää kroppaansa, toisin kuin kotikentällä, joka oli säiden mukaan aina paikoittain liian kova tai liian pehmeä.

Sitä paitsi, Sarah oli tekstannut sille myöhään illalla tiimipalaverista, joka pidettäisiin Verivaahteroiden voimin Auburnin maneesin hulppeassa kahvilassa, joten Auburnin maneesille pojan olisi joka tapauksessa pitänyt tulla.

Hevonen hoidettuna ja trailerissa syömässä kaikessa rauhassa heiniään, seuranaan tallimestari Penna, joka halusi viettää lounastuntinsa tarkastaakseen Harrylle DM-kilpailujen aikana tehneensä persoonallisuusprofiilin. Niinpä Robert, hiuksiaan kypäräkampauksesta joksikin paremmaksi sekamelskaksi pörröttäen, avasi takkinsa vetoketjua kevätauringon lämmön alla ja suuntasi takaisin maneesiin.

Yläkerrassa oli muutama muukin ihminen, hiljaa pöytien yli jutellen, mutta Sarah oli levittäytynyt isompaan nurkkapöytään lehtiön ja kynien kanssa. Se näperteli puhelintaan kaikessa rauhassa, ja Robert päätti poiketa kahvion tiskin kautta ostamassa itselleen teen ja riisipiirakan pahimpaan nälkäänsä. Lautasen ja kiehuvan teeveden kanssa se sipsutti reunimmaiseen pöytään ja liukui Sarahia vastapäätä olevalle tuolille.

"Täälläkö me palaveerataan? Kenen idea tämä oli? Saman, joka keksi Verivaahterat?" se tiedusteli tervehdyksenomaisesti ja hylkäsi pusakkansa takkinsa selkämykselle. Musta college oli riittävä vaatetus sisätiloihin verrattavissa olevassa kahviossa, ja Robert antoi teepussin laskeutua mukiin. "Ootko jo ratsastanut Lefan tänään? Any better?"

Sarahin olo oli jo huomattavasti parempi kunnon yöunien jälkeen. Viikonloppu oli vaatinut veronsa säälittävän vähien unien lisäksi, eikä kisatulokset ainakaan olleet piristäneet väsynyttä naista. Valkoinen kahvikuppi pöydällä oli suurin, mitä maneesin kahviosta sai ja siitä oli juotu jo hieman yli puolet.

Katse nousi vasta, kun pöytä liikahti hieman Robertin istuessa paikalleen. Toisen sanat saivat puolikkaan virneen nousemaan Sarahin huulille. Hän oli juuri vastaamassa, kun Robert jatkoikin puhumista ja virne muuttui hetkeksi irvistykseksi. Puhelin laskeutui pöydälle papereiden viereen ja syvä huokaus aloitti vastauksen.

"Musta verivaahterat kuulosti juuri sopivilta, idea tuli allekirjoittaneelta itseltään. Inna ja Nita piti siitä", Sarah kertoi aavistuksen ylpeänä ja puri alahuultaan nopeasti siirtyessään seuraavan vastauksen pariin.
"Lefa sen sijaan - mä en ymmärrä miksi sen pitää heittää nykyään aina joku macarena-pätkä radalla. Koko alkurata ihan siistiä ratsastusta ja sitten älytön kilari jostain pudonneesta kukkakoristeesta."
Sarah hengähti syvään, yrittäen malttaa mielessään kiehuvan sanavalikoiman, joilla olisi sillä hetkellä voinut kuvailla kisaratsuaan.

"Tänään se tietysti kulki kuin ihmisen mieli, mitenkäs muutenkaan. Mites Harry?"

"Ai, luulin, että se säikähti sitä katsomossa juoksennellutta lasta. Harry vähän kyttäsi", Robert hymähti ja tökki lusikalla teepussia syvemmälle veteen. Kaksikko oli startannut peräkkäin, Sarah ja Lefa ensin, Robert ja Harry heti seuraavana, ja vaikka pojan oma ratsu ei ollutkaan esittänyt yhtä hienoja kevätjuhlaliikkeitä mitä Robert oli nähnyt silmäkulmastaan Lefan esittävän, oli se kuitenkin korvat tötteröllä kuunnellut kahinaa katsomosta.

"Se oli ihan hyvä. Oikeastaan, se on ollut todella hyvä. Josefina hyppää sillä nyt pari kertaa kuukaudessa, ja se tuntuu, se on jotenkin paljon, hmm, vetreämpi? More lax", poika totesi olkaansa kohauttaen.

Kukaan muu ei ollut vielä valunut paikalle, ja nopea vilkaisu Sarahin pöydälle laskeutuneen puhelimen näyttöön kertoi, ettei kello ollut vielä yksi. Robert puri huultaa mietteliäänä, vanha haava edelleen kiukutellen, ja huokaisi. Se nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja risti käsivartensa löyhästi.

"Keväästä tulee aika rankka", se sanoi. "Ensi viikolla taas Lappiinkin. Ruotsissakin on parit kisat, joita oon katsonut. Ruunaalla on kesäkuussa viikon kansainväliset, myös. Milloin ajattelit Effin olevan taas kisakunnossa?"

Sarahin oli pakko naurahtaa vähän.
"No sehän olisikin ollut järkevä syy hermostua", nainen pyöräytti silmiään, sillä vaikka sanat oli vielä melko helppo pitää sisällään, eleitä ei niinkään. Turhautti, kun Lefalla tuntui olevan aina jotain aivan älyttömiä keksintöjä säikähdyksien varalta.

"No hyvä, että se on auttanut. Mikset sä muuten itse hyppää sillä?" Sarah kysyi ja yritti muistaa oliko joskus kuullut syyn siihen. Hän tiesi, että Robert oli ponipoikana kisannut esteillä, eikä muistanut oliko sille syy miksi toinen oli vaihtanut lajia.

Kun Robert puri huultaan, Sarah muisti jälleen miten oli pohtinut white partyn jäljiltä hämärää muistikuvaansa illasta. Hän harvoin menetti muistiaan, vaikka olisi kuinka humalassa, mutta ei saanut päähänsä miksi muisti suudelleensa Robertia siellä. Ensimmäinen kohtaaminen juhlien jäljiltä oli ollut alkuun jännittynyt, mutta kun toinen ei ollut luimistellut katumuksen jäljiltä lainkaan, Sarah oli päätellyt kuvitelleensa vain kaiken.
Jos hän olisi oikeasti suudellut toista siinä kunnossa, hän ei olisi varmastikaan herännyt krapulassaan Ellien sohvalta - ainakaan yksin.

"En mä tiedä. Menee varmaan kesään asti ainakin", Sarah epäili ja yritti olla näyttämättä siltä, kuin asia häiristi häntä. Rakkaan kisaratsun paluu tuntui aivan liian kaukaiselta haaveelta.
"Tosin Lefa ehkä kestää kisa- ja treenirykelmän paremmin, kun vaan saisin pidettyä pakan hallussa radallakin. Niihin sen liike-esittelyihin olisi paljon helpompi varautua, jos niissä olisi jotain järkeä."

"Mitä kaikkea siellä Ruotsissa olikaan? Mä en tiedä onko joku muu Auburnista lähdössä, päästäänkö sun kyydillä, jos ei lähde?"
Sarah nosti kahvikupin huulilleen, jottei olisi näyttänyt kiihtyvään laukkaan nousevia ajatuksiaan yhteisestä ulkomaanmatkasta Robertin kanssa.

Robert antoi itsensä virnistää, antoi hymykuoppien upota poskiinsa ennen kuin nosti mukin huulilleen. Tee oli vielä liian kuumaa, ja kulmiaan kurtistaen poika laski sen takaisin pöydälle.

"En mä olen mikään esteratsastaja", se hymähti vähän huvittuneena ja tökkäsi riisipiirakkaansa, yhtäkkiä ruokahaluttomampi mitä se oli vielä hetki sitten ollut. Urheasti se kuitenkin otti piirakan käteensä. "You should know", poika totesi ja haukkasi mikrolla käynyttä hätäevästään, jatkaen sitten ruoka suussa: "Have you ever even heard me doing it? Shit's dangerous."

Vaikka alkuunsa Robert oli ollut ehkä jopa hieman vahingoniloinen pahimman kilpakumppaninsa menestyksen romahtamisesta ratsun vaihdoin jälkeen, sai Lefasta ja Effistä murehtiva tyttö sen suunpielen nyt nytkähtämään tyytymättömästi. Poika ei osannut kuvitellakaan tilannetta, jossa Harry ei vain olisi sen käytettävissä.

"Not sure", se vastasi havahtuessaan ajatuksistaan kysymykseen. "Vaativasta ylöspäin koulua. Sunnuntaina on ne pääluokat, Grand Prix ja isot esteet, mutta muuten oli pitkin viikkoa jotenkin ripoteltu. Eihän sinne pakko koko viikoksi..."

Yhteiseen matkustamiseen Robert jätti tietoisesti kommentoimatta, nostaen teemukin uudelleen huulilleen. Edelleen kuumaa, mutta juotavaa, se totesi ilokseen, silti kulma kurtussa juomaansa siemaisten. Laivamatka pelkän trailerin voimin, ilman livingiä, kuulosti luokattoman pitkältä ja vaaralliselta ajalta viettää kaksin. Ajomatka satamaan, laivamatka, ajomatka satamasta Markarydiin, potentiaalinen viikko Hannabyssa...

Sarah oli täysin samaa mieltä esteiden vaarallisuudesta, näki sielunsa silmin lähestyvän esteen, kuuli kentän pohjaa rummuttavat kaviot ja värähti saadakseen mielikuvan päästään. Se päättyi aina sumeasti esteiden sekaan, särkyyn ja sairaalayöhön.
"Herra Kouluratsastaja", Sarah mumahti myöntävästi huvittuneena.

Robert ei vastannut siihen kysymykseen, johon nainen oli paljon kuumeisemmin odottanut vastausta. Sarah katsoi toista odottavasti, kulma kysyvästi nousten, eikä suostunut jättämään asiaa sikseen. Suora kieltävä vastaus ajaisi hänet tilanteeseen, jossa pitäisi miettiä lainaksi Auburnin traileria ja sitä, kenet pyytäisi seuraksi ja kisahoitajaksi. Jos he lähtisivät Robertin kanssa, kumpikin voisi auttaa toistaan tarpeen tullen.

"Etkö sä halua jakaa matkakuluja mun kanssa?" Sarah kysyi mielestään tarpeeksi neutraalilla tavalla, jottei ollut liian päällekäyvä. Silti virne kutitteli naisen suupieltä, kyllä hän tiesi miksei ollut välttämättä paras idea lähteä kaksin reissuun, mutta Robert ei ollut osoittanut suurtakaan kiinnostusta häntä kohtaan enää hetkeen.

Sarahin kysymys, leppoisasta äänensävystä huolimatta, tuntui tarpeeksi terävältä viiltääkseen, jos sitä vastaan asettuisi väärällä tavalla. Samalla toinen onnistui näyttämään jokseenkin huvittuneelta kun Robert vilkaisi pöydän toiselle puolelle teehensä puhaltaessaan. Siemaistuaan uudelleen teestään ja laskettuaan sen pöydälle, poika käänteli ajatuksissaan lautasta, lopulta kallistaen päätään katse Sarahissa.

"It's not about that", se sanoi varmalla äänellä, hellittäen lopulta katsekontaktin. Silmät harhailivat muissa kahviossa olevissa, mutta kaikki muut tuntuivat olevan liian syvällä omissa keskusteluissaan tai tekemisissään huomioidakseen perimmäisen nurkan kaksikkoa.

Robert nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten ja kumartui vähän eteenpäin, kuin sillä olisi salaisuus kerrottavanaan. Katse harhaili edelleen muualla, kun se avasi suunsa. "Me lähdetään Lehtovaaraan ensi viikolla." Hiljalleen se siirsi katseensa Sarahin tuikkiviin silmiin, naksautti kieltään. "Things shouldn't happen again."

Robertin viivyttely olisi ollut huvittavaa siinä tapauksessa, jos Sarah ei olisi tuntenut sen mahanpohjassaan yhä voimistuvana kiertelynä. Jännitys tuntui nousevan samaan tapaan, kuin olisi lähdössä sokkotreffeille eikä ollut aivan varma mitä kahvilan pöydässä odottaisi.

Sarahin oli pakko hengähtää lähes äänettömästi, kun Robert siirsi katseensa hänestä kahvion muihin asiakkaisiin. Hän ei muistanut koska olisi viimeksi tuntenut niin vahvaa läsnäoloa toisen katseessa.

Muistot tulvivat naisen mieleen, kun Robert vihdoin kertoi syynsä viivyttelylle. Ajatuksiinsa sotkeutuneena Sarahin kasvoilla kävi lyhyesti vieno puna, joka ei onneksi leimahtanut täyteen voimaansa kahvilan keinotekoisessa valaistuksessa.

Helvetti. Sarah ei tiennyt mitä siihen olisi pitänyt vastata.

"Why?" sana karkasi naisen huulilta, itsevarmuuden taistellessa tämän kasvoilla epävarmuuden kanssa. Hän hädin tuskin uskalsi hengittää ja mietti oliko aiheen sörkkiminen todella vallitsevan kaverirauhan rikkomisen arvoinen.
Kyllähän hän tiesi miksi - viime kerralla homma oli maksanut parisuhteen. Minkä hinnan jompikumpi tai kummatkin joutuisivat maksamaan, jos he lähtisivät takaisin sille polulle?

Sarah kysyi.

Robert avasi suunsa, vain sulkeakseen sen hetkeä myöhemmin ja nojatakseen taas takaisin tuolinsa selkämystä vasten. Sekunnit kellossa matelivat, eikä poika ollut koskaan toivonut niin paljoa, että joku liittyisi seuraan. Sarahin katse ei väistänyt, eikä Robert uskaltanut katsoa muualle.

"You were engaged", se painotti lopulta, kieli lopullisesti englantiin vaihtuen. "You broke that off because we—We—"

Pojan käsi heilahti ilmassa ja sitten se veti käsivartensa tiukasti rintakehäänsä vasten, pusakka tuolin selkämyksellä kahisten.

"We hurt people, we were fuckin' stupid, didn't even know each other then", se sanoi raskaasti, epätoivoinen vivahde äänessään. Pää kallistui ja kulmakarvat, toinen puoliksi valkea Seppeleen tallipalon jäljiltä, painuivat ymmärtämättömään kurttuun. Miksei Sarah nähnyt asiaa samalla tavalla? Miksi se vain halusi halusi halusi?

Robert muisti kuinka Inkerin naama oli vääntynyt. Ei se ollut rakastanut Inkeriä, ei sillä tavalla varmastikaan koskaan, mutta jollain toisella tavalla kyllä. Ja se oli tuntenut Inkerin aina.

"We hurt people we loved for, don't know, whatever it was", se mumahti, sitten, kulmiaan kohottaen ja katseensa viereisen pöydän kukkaruukussa lisäsi: "Is."

"I wasn't engaged. He never asked, not that it matters now." Sarahin suussa maistui karvaalta sen hetken ajan, kun muisto sormuksesta ja siitä, miten Thomas oli vain jättänyt hänet yksin heidän hetken ajan yhteiseksi kodiksi kutsuttuun asuntoon häilyi mielessä.

"But fine, it was stupid then", nainen myönsi ja jätti lisäämättä "but still worth it."

Sitten Sarah naurahti vähän, peittäen käden suullaan, kun ele ei tuntunut sopivan hetkeen siltikään. Uusi naurahdus toi pilkkeen takaisin silmäkulmaan.
"So you're afraid I might rape you if you drive to Sweden with me?"

"I'm sorry, I know you're trying to be serious now. I'll stop", Sarah jatkoi ja pyrki pyyhkimään virneen huuliltaan huonolla menestyksellä.

Robertin kasvot vääntyivät pieneen irvistykseen Sarahin sanojen tuloksena. Ei se enää muistanut faktoja, ainoastaan mitä oli rakentanut mielensä suojaksi. Suojamuureja oletuksista, pommisuojia spekulaatioista. Niiden takana oli hyvä seistä, syyttömänä, vailla kuolemanpelkoa.

Se melkein pahoitteli, melkein tarttui tapaan, jolla Sarahin huulilta karkasi then.

Naurahdus kuulosti irvokkaalta tilanteeseen nähden, keskusteluun, tytön seuraavaan kommenttiin nähden. Robertia ei naurannut. Sen kädet ujuttautuivat puuskasta pojan ympärille, sormit kylkiluiden väliin collegen läpi kaivautuen.

"That's not—That isn't funny, you shouldn't say that", se sanoi. Kylmät väreet juoksivat kilpaa selkäpiitä pitkin, eikä hyvällä tavalla. Koko kahvion ilmapiiri tuntui yhtäkkiä erilaiselta, puoliksi syöty riisipiirakka ja alati jäähtyvä teekuppi pöydällä etäisiltä, keskustelu hevosista kaukaiselta.

Robert pudisti päätään, antoi pidättelemänsä henkäyksen päästä ilmoille ja kaivautui syvemmälle tuoliinsa. "Why do you even want—I mean, you know I'm no good for... whatever it is you're looking for. I'm not him, I can't give you that", se sanoi, enemmän teekupilleen kuin Sarahille. Rintakehän sisällä, sydän hakkasi tuhatta ja sataa, luuhäkkiään mustelmille hakaten.

Paljoa Robert ei tiennyt, mutta sen se tiesi, ettei se voisi ikinä olla Thomas.

Robert vaikutti siltä, kuin olisi loukkaantunut ja Sarah tunsi huonoa omatuntoa möläytyksestään. Sen tarkoitus oli ollut nostattaa tunnelma syvistä vesistä vähemmän syviin, sillä nainen vihasi niitä keskusteluita. Pääosin siksi, koska ei osannut keskustella niistä.
Mitä hän halusi tai oli haluamatta.

Sarah huokaisi myös, nojasi kyynerpäänsä pöytää vasten ja yritti tarttua edes yhteen mielessään poukkoilevaan ajatukseen. Päähän koski.
"I'm sorry", nainen lausahti vakavamielisempänä, ei hän ollut tarkoittanut loukata Robertin tunteita.

Sarah muisti päättyneestä parisuhteestaan paljon asioita. Sen, että se oli ensimmäinen laatuaan, sen, että se oli sattunut ihan helvetisti. Sen, että hän oli antanut Thomakselle kaikkensa, eikä se ollut riittänyt. Sarah muisti myös paljon hyviä asioita, mutta lopulta huonot puolet olivat painaneet enemmän.
Nainen ei tiennyt olisiko hänen pitänyt loukkaantua siitä, että Robert yritti sanella hänelle mitä hän halusi.

"Robert", Sarah aloitti, äänensä yhtäkkiä varmana, mutta samalla pehmeänä.
"If I wanted that - if I wanted Thomas, I would be with him."

"You were with him", Robert totesi. Koska niin: Sarah oli ollut Thomasin kanssa, Robert ei ollut tiennyt. Sarah oli ollut Thomasin kanssa kunnes Robert oli sotkenut kaiken. Sitten Sarah ei ollut enää ollut Thomasin kanssa. Kahvilan työntekijä asetteli laseja paikoilleen, niiden kilinä kaapaten pojan huomion hetkeksi muualle.

Se oli miettinyt paljon, sitä kaikkea mitä oli tapahtunut viime vuonna, eikä se vieläkään ymmärtänyt kaikkea. Kilpailuissa oli oma maailmansa, etenkin sarjakilpailuissa. Viikonloput olivat... tietynlainen kupla. Sen kuplan sisällä ei tuntunut arjelta. Sen kuplan sisällä olivat tietyt -- samat -- ihmiset, eikä ketää muita. Tie Tähtiin oli ollut omanlaisensa kupla, ja niin se olisi taas: samat ihmiset, samassa paikassa, viikonlopusta toiseen.

"You don't want me", se melkein kuiskasi, sitten niiskaisten ja vähän käsiä ympäriltään löyhentäen. Ääni oli vakaa vaikka se katsoikin enemmän kupissa höyryävää teetä kuin Sarahia jatkaessaan: "You barely know me. You can't want--And I leave. I always leave. That's what I do. I've left everyone, and I'd leave you, too. You don't want that."

Koska sitä Robert teki parhaiten: lähti. Se oli lähtenyt, jättänyt Britan; se oli lähtenyt, jättänyt Konstan; se oli lähtenyt, jättänyt Inkerin -- ja jokainen oli sitten jättänyt Robertin, eikä Robert olisi ikinä muuta ansainnutkaan.

Se liikahti vaikean näköisenä tuolillaan, hieman etukenoon kumartuen, ja antoi toisen kätensä hypistellä kupin korvaa. Sarahin silmiä vältellen, Robert tunsi omien poskipäidensä kuumuvan kun se lisäsi: "Sex, that--That I probably--That's, dunno, plausible. But that can't be your endgame. You're... you. You want to play house with guys like... him."

Sarah hämmentyi hieman, kun Robert olikin yhtäkkiä täysin ilman suojamuureja hänen edessään. Se oli itsessään jo omituista, mutta että se tapahtui Auburnin maneesin yläkerrassa, oli vielä omituisempaa. Sarah oli tottunut kepeään Robertiin, joka heitteli love-sanaa vähän turhan huolettomasti ilmoille ja joka haastoi shottilaseilla elämään. Oli tottunut luimivaan Robertiin, joka vältteli häntä ja tuntui välittävän kaikista maailman ihmisistä enemmän, kuin hänestä.
Sarah ei ollut varautunut siihen, että Robert olisi huolissaan hänen tunne-elämästään. Ei niin rehellisesti ainakaan.

Robert puhui ja ensimmäistä kertaa Sarah ei ihan tiennyt mitä hänen olisi pitänyt vastata. Että hän ei välittäisi, vaikka Robert lähtisi? Tottakai hän välittäisi. Että hän haluaisi vain seksiä, kun se antaisi hänestä halvan kuvan?

Sarah huokaisi, kostutti huuliaan ja tutki miehen kasvoja. Keskittyi pieniin juonteisiin suun vierellä, joista toisen hymyillessä uurtuisi hymykuopat. Kulmakarvoihin, joiden erikoisuuteen ei ollut kysynyt koskaan syytä.
"I didn't realize you cared about what I wanted that much", brunette totesi mietteliäänä. Pieni hymyn häive kutitteli jossain suupielen reunoilla.

"I'm not going to beg you or anything. I'm also not going to risk anything between us or the team we're in by making you uncomfortable with this. Just know I do like spending time with you, at the stables and off them and I did quite enjoy my birthday present last year. That's just as simple as that. I don't need any more complicated stuff in my life, like the things that come hand in hand with playing house with someone."

"Of course I care", Robert sanoi, koska se oli itsestäänselvyys. "I care--" about everyone, everything, always, ja se keskeytti itsensä ennen kuin ehti pidemmälle. Auburnin kartanon maneesi ei ollut paras paikka antaa saumojen revetä, läikkyä ja vuotaa yli, kaataa itsensä syvimpiä tuntoja pitkin kahvion lattioita.

Sarah hymyili, vähän mutta hymyili. Robert uskalsi katsoa sitä, antaa sinisten silmiensä tanssia yli terävien kasvonpiirteiden. Joskus se mietti, mitä kaikkea huolisellisen meikin alla oli piilossa, mitä Sarah Reyes piti lähimpänä sydäntään.

Mutta tänään ei ollut se päivä, jona Robert ottaisi siitä selvää.

"Right", se selvitti kurkkuaan ja nojautui vähän eteenpäin, pyöräytti teekuppiaan korvasta. Posliini raapi puisen pöydän pintaa. Sitten se hymähti, katse viilenneen teen pyörteitä seuraten. "I feel like I've said this before but... Friends?"

Iloinen puheensorina ja kahvion lattiaa vasten tömisevät askeleet saivat pojan katseen nousemaan, ja se tunnisti Paakkasen ja Merisalon, sekä niiden perässä kävelevän Antonin.

Sarah oli elänyt koko viime vuoden pienessä draamakuplassa, josta ulospääsy oli vaikuttanut lähestulkoon mahdottomalta. Sinä aikana hän oli tavannut Robertin, sen ujona esiintyvän Seppeleläisen, joka oli melkein säikähtänyt, kun hän oli mennyt esittäytymään toiselle ennen Näyhön valmennusta. Siitä hetkestä tähän pisteeseen oli tapahtunut miljoona asiaa, jotka olivat yrittäneet luoda kaaosta Sarahin elämään vielä lisää.

Tuntui hyvältä, että kaiken sen jälkeen, kaiken draaman jälkeen, he olivat yhä siinä. Että Robert oli yhä valmis olemaan hänen ystävänsä.
Kaiken draaman ohella Sarah piti Robertin seurasta, he pitivät paljolti samoista asioista ja pieni kilpailuhenkisyys oli lähes poikkeuksetta pysynyt aina positiivisena heidän välillään. Oli mukavaa, että toiselle saattoi avautua jostain treenin vaikeasta osuudesta tai hakea tsemppiä juuri ennen kisarataa.
"Friends", Sarah toisti virnistäen ja käänsi sitten katseensa saapuviin tiimitovereihinsa.

"Te ootte myöhässä", latina valitti sama virne huulillaan ja teki tilaa Antonille, jonka läsnäoloon ei pyöreässä pöydässä kahden vapaan tuolipaikan kanssa oltu varauduttu.
"Eikä olla, ihan aikataulussa", Nita korjasi ja näytti kelloaan, jonka näyttöön vaihtui juuri aika 13:00.

"Robert, aloita kokous", Inna hopuutti ja kaikki käänsi katseensa Verivaahteroiden joukkueenjohtajaan.